Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut hänelle tämän talon tarinan — sen kertomisessa oli vierähtänyt hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä ajelimme Bois l'Etangissa.
Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan portaita alas.
"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena oveen.
"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa, jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät ruokasaliin.
"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin edespäin. Antakaa heidän puhua — muistakaa että ette sano mitään, ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se saattaa näyttäytyä teille uudelleen — älkää säikähtäkö."
"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"
"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan pitkällisestä henkisestä tuskasta."
"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole mitään parannusta — mitään ehkäisykeinoa?"
"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."
Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään viljelemään onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.
"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö te onnea?
Kuinka menettelette?"
"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."
"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."
"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."
"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."
"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"
"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"
"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."
Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti hän silloin voi paremmin.
"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.
"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla samanlainen kuin minäkin — hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"
"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"
"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla — todellisella, niin, ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi anteeksiantoa."
"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika sitten ollut teille kokonainen omaisuus."
"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"
Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta — mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.
"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta — intohimoa intohimosta — ja hyvällä mitalla sittenkin."
"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella rakkautta vaikeissa olosuhteissa — että ylpeä tunteettomuus viehätti teitä!"
Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", — hän veti käsineet käteensä — "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"
"En luule."
"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee — tohtori Johnin terveiset — ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni. Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette ole vielä kertonut minulle, ja sehän tässä todella on tärkeätä."
"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta hänen silmänsä loistivat."
"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta.
"Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät — loistavat ja lempeät?"
"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.
"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä, Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän tällaista, luuletteko?"
Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".
<tb>
Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen sairauden uhri.
XXIII
VASHTI
"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.
Minussa heräsi uusi usko — usko onneen.
Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä — hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita "tunne oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.
Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?
Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta — toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.
Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet — kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus — (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) — niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni — kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa — joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla — silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.
En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta miksi hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." Sitä ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.
Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä — jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.
"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä.
"Teitä odotetaan salongissa."
Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat, mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani — tohtori Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.
"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"
"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin epätoivoissani tummaa merinopukuani.
"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto — eräs suuri näyttelijätär esiintyy."
Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua — nimen joka siihen aikaan saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet, mutta silloin hänen loisteensa — Siriuksen loiste — oli täydessä korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.
"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin tavoin moitittava. Sellaista ajatusta — sellaista tunnonvaivaa — en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille, nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni, sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini, joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän edesottamuksistamme.
Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä vaatekappaleita ullakolle — minun kreppipukuni muiden mukana. Minun täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä, miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.
Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan, sitoi kaulahuivin virheettömästi — sanalla sanoen teki työnsä kuin todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.
"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"
Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.
"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta ei voi erehtyä."
"Hän ei ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.
"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat, kiihtyneet kasvot."
Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä todella olin nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena seurauksena: harhanäkyä kaikki — heikkohermoisuutta jne. En uskonut häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa näkökohdissaan.
Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.
<tb>
Teatteri oli täynnä — täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä, ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.
Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos — ontto ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale — puoliksi laavaa, puoliksi hehkua.
Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni luisevaa koleutta ja karkeutta — jotakin suurta, kulmikasta, kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista: kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja kulunut kuin palava vaha.
Jonkin aikaa — pitkän aikaa — luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan — sillä hän oli vain hauras olento — ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan helvetti hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.
Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.
Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.
Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle — miedompi höyste ihmisten maulle — kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.
Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin — valkoisena kuin alabasteri — kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.
Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.
Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.
Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.
Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?
Mitä arveli Graham tästä olennosta?
Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta — rajua punaista komeetanvaloa — kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se ei tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.
Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; herkkä hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös tunteeton, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä — teräs ei purrut, tuli ei polttanut.
Tohtori John osasi ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän osasi tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus — pahempi kuin hätähuudot — ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.
Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.
"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.
Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.
Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä — kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä — kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan — kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, tahtoi nähdä, tahtoi kuulla, tahtoi hengittää, tahtoi elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:
"Tähän asti eikä kauemmaksi!"
Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa — siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.
"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen — sokea, itsekäs, julma kaaos.
Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.
"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä hirvittävin ja säälimättömin paine.
"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä. Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan, jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas tuolla — hyvä Jumala!"
Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.
"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.
"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava hänet ulkoilmaan."
"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole esteenä eikä vaivana."
Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi, ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.
"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä tottelin.
Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi — se oli niin kiinteä, kuuma ja tukahduttava — ja vei meidät raikkaaseen viileään yöhön.
"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun olimme päässeet kadulle.
"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.
"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia, kunnes löydän vaununi."
"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko isän luona?"
"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."
"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."
"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."
Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.
"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"
"Minä en ole lapsi — olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:
"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."
Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.
"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin.
"Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"
"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."
"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"
"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."
"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa:
Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.
Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.
Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola — suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.
Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.
"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi tyttömäinen ääni heikosti.
"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.
"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi hänelle vapaata huomiseen asti."
"Niin — niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."
Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi saada tehdyksi, tein sen.
Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon. Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi minulle:
"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua. Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."
Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa — tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.
Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa, joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu, tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät, ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana luonnonlahja — kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli kaari — epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton — mutta jos ensi kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa, olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.
Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei suinkaan ollut lapsellista — pikemmin lujaa ja kärsivällistä — mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut, antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:
"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen vakavuudessaan ja innossaan.
Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa hänen ystäväkseen — se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös seuraavana päivänä.
"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän siellä?"
Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä, luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.
"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."
Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen, kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.
Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa — lamput, kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.
XXIV
HERRA DE BASSOMPIERRE
Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut tavattoman vilkasta — johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen — sattuu hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys. Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön. Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet; kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä, eivät enää saavu.
Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla — tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.
Erakko — jos hän on järkevä erakko — nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.
Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. Kenties tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".
Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.
Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja — väkevinä patoutumisessaan — vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".
Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani — tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja — ennen kaikkea — asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.
Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.
Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.
Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! — puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä — noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje — tuo rakastettu kirje — ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.
Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön — siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.
Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi — sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani — kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.
Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.
"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.
"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."
"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."
"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"
"Setä de Bassompierre on täällä."
"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."
"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."
"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"
"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen, herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre, ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia, arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."
"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"
"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään — hän näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni, puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja! Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."
"Olitteko te ainoa vieras?"
"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni — pilalle hemmoteltu pieni olento."
"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"
"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen väsynyt!"
Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin teatterihämmingissä muutama viikko sitten."
"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn varrella?"
"Aivan oikein. Kuinka te sen tiedätte?"
"Olen ollut siellä."
"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin — nähtävästi 'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman? Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he kaikki olivat."
"Kaikki! Sanoitte olevanne ainoa vieras."
"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen ja hänen poikansa."
"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona tänä iltana?"
"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva nukke hän onkaan!"
Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan tyhjään ilmaan.
"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.
"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset — uh! Se oli aivan ellottava näky!"
"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte päässyt neiti de Bassompierren tilalle."
"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."
"'Poikani John!' — Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin äiti ei koskaan nimitä häntä niin."
"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."
"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."
"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko. Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi à l'endroit du gros Jean![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä hieno nimi!"
Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta — sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon kanssa kannattanut edes riidellä — sammutin kynttiläni, lukitsin laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.
Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi, olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi, kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä iloiseksi — jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa, joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.
Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä, alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota. Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä. Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää sydämeeni.
Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä, toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta — väritön naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin oli kohtalo mielestäni liian kova minulle, ja sanoinkin ääneen: "Tämä on julmaa."
Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.
Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:
Rakas Lucy. — Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin, Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne, hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia — ja ehkä väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä — palaa hän kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena, että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun toisten laskee.
Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä, ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla — mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.
Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten englantilaisten joukossa.
Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin, asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi haukkua häntä punatukkaiseksi nyt — hänen tukkansa on oikeata pähkinänruskeata — tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis tilapäinen nuori bey, dey tai paa kuin toivoa saattoi.
Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain, kun olin yksin: sinun olisi pitänyt olla mukana.
Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan nyt joka hetki pelätä kostoa.
Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin. Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni. Uskollisesti sinun
Louisa Bretton.
No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä — sellaisia onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta. Heidän tunteensa minua kohtaan olivat — samat kuin ennenkin. Mutta kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan, hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena tai tylsänä! — mutta kuinka järki pakeni hänestä — kuinka hermot ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat tylsyyteen — se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar, tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen. Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet eivät ole pelkkä arvoitus — jotka suhtautuvat myötätuntoisesti niiden ilmauksiin — luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua. Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa oli kenties vain yksi Saul — varmaan vain yksi David joka ymmärsi häntä.
<tb>
Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea, purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.
Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua. Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita, mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.
Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja riisumaan päällysvaatteeni.
Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä seisoi molemmin puolin suurta peiliä — mutta kynttiläin välissä peilin edessä oli jokin joka pukeutui — ilmava, keijukaismainen olento — pieni, kevyt ja valkoinen — kuin talven henki.
Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan jotakin vihreätä — kiiltävää — pieni köynnös ikivihreitä lehtiä. Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja minä astuin lähemmäksi.
Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.
"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä, hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.
Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.
"Neiti de Bassompierre", sanoin.
"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre teille." En udellut kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.
"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin — ilmeenne, hiustenne värin, kasvojenne piirteet…"
Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat silmänsä sumenivat.
"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi, "mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi: päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."
Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne…?"
Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa, millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa rouva Homea."
Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"
"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."
Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina Marystä oli tullut kaunis — ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee silmiä kuin ruusu — täyteläistä, punakkaa ja uhkeata — ei vaalean Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella, mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen. Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa — tuoksu se oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.
"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"
"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä yksityiskohtia myöten — en vain itse aikaa, vaan joka päivän erikseen, ja päivien tunnit."
"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"
"Hyvin vähän, luullakseni."
"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."
"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon pidin heistä lapsena?"
"Kiihkeys kai sentään on poissa — kärki, kipeys — syvä vaikutelma on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"