"Minä muistan hyvin nuo päivät."
Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan, ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että kaikki ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron vihlova tuska… Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."
"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.
"En erikoisesti kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."
"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.
Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:
"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan tämän neulatyynyn ja tuon peilin."
Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.
"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.
"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."
"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen", jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän oli teille vieras."
"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.
"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"
"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa jotakin."
"Kuinka — aavistaa jotakin?"
"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät niin hitailta tuntemaan totuuden — ei näkemään, vaan tuntemaan! Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen, ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä — kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut, ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän puhui — ei niin syvällä äänellä — vaan pikemmin kuin tyttö; mutta kuitenkin hän on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai te olette Lucy Snowe."
Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu suorastaan ihmeeltä.
"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."
"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.
"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.
"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on iloinen ja huoleton luonteeltaan."
"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako muistatte hänet?"
"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti, väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki tai leikki."
"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."
"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia leikkikumppaneita — koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin. Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon, ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä, jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona…"
"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me menimme alakertaan.
XXV
PIKKU KREIVITÄR
Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa. Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä, uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita odotetaan kotiin.
Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin — kreivi de Bassompierre näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta, ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa. Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön — se oli avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen käsiään ja huutaen:
"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."
Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen kuin lumivyöryn.
"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta, ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle, livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.
Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet osaavat katsoa siihen mikä on heidän silmäteränsä.
"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"
"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti. Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti äitiään käsivarren etäisyydellä.
"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."
Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä hypellessä ympäri huonetta — onnellisena suuren salimaisen keittiön vapaudesta — rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin kummilahjaksi.
"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:
"We twa ha' paidlet i' the burn
Fra morning sun till dine,
But seas between us braid hae roar'd
Sin' auld lang syne.
"And surely ye'll be your pint-stowp,
And surely I'll be mine;
And we'll taste a cup o' kindness yet
For auld lang syne."[77]
"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."
"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?" kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen pieni kuolevainen."
"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, — tässä on Lucy Snowe."
Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.
Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.
"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.
Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun. Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä talossa häntä, sillä se antoi hänellekin luvan olla vapaasti, ja tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin — melkein hänen leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.
"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"
"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."
"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."
"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"
"Ei, eikä myöskään kastetta."
"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten on?"
"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä silloin kun minä synnyin."
"Sepä varmaan omituista — onko se hyvää?"
"Äärettömän hyvää."
Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin hyllylle.
"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"
"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.
Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se oli ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille, jotka hapuilivat sen reunaa.
"Hiukan enemmän — hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on niin jäykkä ja te olette niin kitsas."
Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."
"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet. "Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain kiellettynä. Kiitos, ei enää."
Ja kumartaen kevyesti — liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä kuin tanssikin — hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.
Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.
Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan häntä.
Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.
"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit? Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän yllytti isää.
Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä, miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.
Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.
Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.
"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde kaupunkiin, ethän, isä?"
"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette hyvin hyviä minulle — tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle mitään, annatte minun nähdä nälkää."
"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä muissa suhteissa. Hän on tarvinnut niin paljon palvelusta sen jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."
Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.
"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa —"
"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni — muistatteko vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva, jotakin hyvää Grahamille — hiukan hilloketta tai hunajaa tai hedelmäsosetta!'"
"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen, "se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."
"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"
"Hän piti niistä", vahvisti Polly.
"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly, tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."
"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."
"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi tyttärestäni — lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää koulua?"
"No esimerkiksi Lucyn koulu — madame Beckin."
"Onko neiti Snowe koulussa?"
"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani — kenties hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta. Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta? Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui todelliseksi gentlemanniksi.
Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa: levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan tarkalleen ymmärtänyt — usein saikin hänen väärä käsityksensä luonteestani minut hymyilemään — mutta hän näki että vaellukseni tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana, olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.
"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että terveytenne ja voimanne kestävät siinä — toivon teille menestystä."
Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä — ne olivat miltei pelästyneet.
"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä. Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."
"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.
"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä
Villettessä?"
"Olen todellakin."
"Pidättekö opettamisesta?"
"En aina."
"Ja miksi siis jatkatte?"
Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä, mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi — osoita olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi, ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"
"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."
"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona selittää oikkuanne."
"Ei — ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta olla kenellekään taakaksi."
"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."
"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään, josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta, näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."
"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on rikkaita ystäviä."
"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. Minä en koskaan ole luullut niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä, mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi. "Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti Lucy?"
Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te, sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan salonkiin ottamaan teidät vastaan."
"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de Bassompierre."
Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin että kasvatukseni jo on valmis."
"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme. Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah, pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä olen lopettanut aamiaiseni —"
"Mutta isä!"
"Mitä?"
"Minä näen erään esteen."
"Minä en näe mitään."
"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."
"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"
"Ei, se on liian — liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse. Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki, kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias, hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin, jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn. Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."
Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja Pauliina voitti.
Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen. Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois — arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista — ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi: hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.
Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun, mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä: hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto, niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.
Pysyessään edelleenkin hillittynä ja — ollakseen Graham — hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla, joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.
Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten hän muuttui, mutta kyllä hänkin muuttui. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan — mutta hänen olonsa näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt kummankaan älyä — sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä: hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä. Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi — ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli näennäisenä asiana — vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi — itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei mukanaan jäähyväiskatseen — ujon mutta hyvin pehmeän — niin kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.
Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut; pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa, olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet — joiden tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen — jokin tarrautuva langanpätkä.
Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja muunnella tuota ainoata aihetta — kuinka hän olisi vainonnut ja ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan — kiusannut ja rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja joita vain koetin välttää.
Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi, ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.
"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.
Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt siihen, sitten hän otti kirjan.
Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja — jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko hän nyt kaiken uskollisesti?
Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä, välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea purkamatta tunteitaan sanatulvaan.
Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen. Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.
Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.
"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"
"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."
Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen takiaan.
"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä — sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä ratsastaa."
"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."
"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä varmasti katselen ja kuuntelen."
Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär palasi sisään miettivänä ja huolissaan.
Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös uudenkuun napaseutumaisen hohteen — sen kaari oli valkoinen kuin jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin palaavan.
Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia. Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan antautua tähän hallintaan — joka vain rakkaudessaan oli mahtava.
Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen, mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä, Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.
Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon sanottavaa toisilleen — miltei tyhjentymätön keskustelun lähde vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut sangen hiljainen sinä iltana.
Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen käärmeenpoikasen kultainen pää.
XXVI
ERÄS HAUTAUS
Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.
Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti: madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä, hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa, ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan seuraavaan suopeaan tapaan:
"Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances, j'en suis contente; c'est sage, digne, louable."[78]
Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.
Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain mieleni rohkaistuksi.
"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään, odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."
Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan seuraavana päivänä.
Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne — ei tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo kaikki sinusta näytti?
Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli lainannut ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta, täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa, pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.
"Il y a", hän sanoi, "quelque chose de bien remarquable dans le caractère Anglais."[79]
"Missä suhteessa, Madame?"
Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.
"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin pyylevä pieni poni.
"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät tulevat kirjeeni rauhaan."
Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan, hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle. Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan voinut siitä sanoa — mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni, olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus. Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron, raskaan ja lyhyen.
Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut, ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla tervetullut."
Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.
Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä muistutuksia kaipauksestaan.
Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin — ja tällä kertaa tuntien voimakasta mielipahaa — että siellä oli taaskin oltu sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä huomasin että laatikossani oli käyty.
Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa. Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella, jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. Hän, niin luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.
Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain olla turvassa tai munalukko esteenä?
Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni (rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin) eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi — mutta mikä sitten?
Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä. Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä". Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu — nunnan päärynäpuu — kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston, kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus — yksi noita omituisia haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille. Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.
Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes, kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään — se oli vanha paikka, täynnä vanhoja tavaroita.
Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.
Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana minulla oli kolkko tunne — se ei ollut mielihyvää, vaan surullista yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala, jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.
Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa — silloin puin ylleni, otin sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja sieltä "kielletylle käytävälle".
Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä istuintani — siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.
No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu surevainen tahansa.
Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa oli jokin ominaisuus — kenties sähköinen — jolla oli kummallinen vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa — eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta — tiheiden keihäiden värinää — lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.
Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta majapaikastani — jätettävä leiri mistä ravinto ja muona puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin — mikä suunnitelma sovelias?
Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi. Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas, mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.
Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa.
Minä puhuin.
"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"
Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja — ei piirteitä, sillä otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä oli silmät, ja ne katselivat minua.
En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin. Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään. Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt uudelleen.
Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."
<tb>
Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä käskevällä äänellään:
"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla arkihuoneeseen."
Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.
"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."
Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan — nykyisen palkkani kolminkertaisena — jos suostuisin seuralaiseksi hänen tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat. Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan, ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita, kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana. Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut seuranaiseksi.
Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden täytyi saada olla vapaaehtoista — sellaista joka sai minut kiltisti istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä, niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en ollut hänen seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään — ei itseensä — ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan — ja kun hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä — kenties eroaisimme. Yhden seikan voin kuitenkin tehdä mieliksenne — antaa teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."
Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä. Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin jotka hän uskoi haltuuni.
Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa, vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen, jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.
Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena, eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun "Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei koskaan sanonut: "Isä, minä olen aikuinen."
Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.
"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana — kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"
"Melkein, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.
"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"
"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."
"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."
"Hän ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"
"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"
"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."
"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"
"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."
Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.
"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"
"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."
"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."
"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."
"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille — pidätkö hänestä itse?"
"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."
"Teikari![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"
"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."
"Ranskalaista![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."
"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut — tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."
Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen — seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.
Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.
Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "en l'air". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.
Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."
Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.
En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.
Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.
Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.
Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.
<tb>
Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella — näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.