Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään — niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.
Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.
Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut — tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta — tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään tulipunaisessa puvussa — sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.
Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.
"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."
"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin — ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi — että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.
Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen — ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?
"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu — luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.
Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.
Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se näytti aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."
"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä —"
"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."
"Entä nauharuusuke, monsieur — nauhanpätkä."
"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.
Ja siihen asia päättyi.
<tb>
"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan — tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä — sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi — liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi — liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies — tämä säälimätön tuomari — kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."
XXIX
MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ
Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.
Kaikki tarvikkeeni — koko helmi- ja silkkivarastoni — oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava — se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.
Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori — huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan — nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.
Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa. Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin. Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä, että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka tekisi työtä hänen puolestaan — miestä joka maksaisi hänen velkansa (hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "goûter un peu les plaisirs".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä. Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan. Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä, sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön, vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja kätketyt vilpilliset pyyteet — kaiken mitä miehet ja naiset eivät olisi tietäneet — vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen jäsenen ja — mikä paljon pahempi — tahran tai epämuodostuman jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi, jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä — missä hänen armoton etsintänsä löysi petollista salaamista — oh, siinä hän saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään — poloiset elävät valheet — sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan että teko oli oikeutettu ja välttämätön.
Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina, siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen — kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St. Pierre huomasi tyhjät käteni — hän ei voinut uskoa että olin ollut niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni: varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.
"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy", hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."
Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.
Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.
Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa. Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä. Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi, jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu: hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.
Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä. Tuo sydän puhui joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja liitti hänet tyttöihin ja naisiin — sillä kaikesta niskoittelustaan huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.
"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.
Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se muodosti kukkapyramidin huipun — pyramidin, joka levisi ja kohosi niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse. Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.
Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä, kymmenen minuuttia — eikä kuulunut hiiskahdustakaan.
Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä, liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.
Vihdoin kuului ääni — syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut ontelosta.
"Onko tässä kaikki?"
Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.
"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.
Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon perille.
"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.
"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi, hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."
"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja,
Zélie, kun kerran alat."
Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.
Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:
"Onko tässä kaikki?"
Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St. Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen. Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta, että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni ja istuin tunteettomana kuin kivi.
"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo — vihan, ylenkatseen, päättäväisyyden aalto — kulki hänen otsansa yli, karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.
En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä, sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.
Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus — muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.
En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.
Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta — katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua — hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.
Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään — ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.
"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä sinua tai että loukkaan sinun tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita — iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun — että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu — loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:
"Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."[89]
Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.
"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.
"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.
Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.
Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel — se oli hänen koko nimensä — noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä — ja menin koulun puolelle.
Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä — askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua — huivi ja siro pieni myssy — vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.
Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja — pelastettuani kirjan — olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.
Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli — musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet — mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä — hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.
Sydämeni sai piston kun näin että hän — aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi — oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja — uskallan väittää — ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.
Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.
"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."
"Monsieur, minä tiedän sen."
"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.
"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."
"Ilman mitään hauskuutta?"
"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."
"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"
"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."
"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"
"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."
"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."
"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."
"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te — ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta — ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa."
"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."
"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."
"Hyvä on — teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' — kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan — että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen — ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan — itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä — nykyisyydessä se on haudattuna — sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin — muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden — se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on — että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."
Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.
"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on teidän syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."
"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."
Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.
"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin — ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos minä olisin ollut maltillisempi ja viisaampi — olisin antanut sen silloin."
Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.
"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"
"Pieni lintu, monsieur."
"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."
Hän otti esiin vitjat — jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin — ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.
"Minulleko?"
"Niin, teille."
"Näitäkö te teitte eilen illalla?"
"Niitä."
"Lopetitte ne tänä aamuna?"
"Lopetin."
"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"
"Epäilemättä."
"Syntymäpäivälahjaksiko?"
"Niin."
"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"
Taaskin myönsin.
"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois — sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"
"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."
"Tämä esine on siis kokonaan minun?"
"Tuo esine on kokonaan teidän."
Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian — hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.
"A présent c'est un fait accompli",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".
"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."
Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta — ihmeellistä kyllä! — jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.
Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "asphyxiée",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt — lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.
XXX
HERRA PAUL
Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja suuttumusta ympärilleen.
Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan liiaksi rasittunut — kuten hän usein oli — hän tuli kiihkeän ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka asuu päässä.
Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.
Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa, vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet varjoon.
Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen kanssa — erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti historianopettajana. Hän oli viisas nainen — so. hän tiesi yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan, samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat, miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.
Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin, joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.
Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache, joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen, herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan. Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti hänet hävityssotaan.
Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja — yhtä toimellisena hyvässä kuin pahassa — mullisti maat ja taivaat kunnes sai hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä, niin tuo sama vanha ääni — hieman kova, ja vanha käytös — hieman maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.
Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen — että hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.
Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja elämästä, piti kädet selän takana — kenties sanoi: "Tule vaan jos kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.
Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään tarjoutunut kasvattajaksi.
"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat — seurasi niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua, ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan taipumuksen oikeaksi ja — vieläkin sumean äänettömänä — löi siihen syvän hyväksymisleimansa.
Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.
Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut toiminut minun opettajanani — ei ollut antanut minulle tunteja, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa (muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni — sitä minun ei tarvitse sanoakaan — perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari kirjaa ja antoi pari tehtävää.
Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "bonne et pas trop faible" (s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja), mutta — varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta — oli "henkinen kehitystasoni vielä perin alhainen".
Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta. Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.
Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen minulle.
Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-, nelinkertaisesti — hänen mielikseen, niinkuin luulin — silloin hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin, sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi — maksoi se sitten mitä ponnistuksia tahansa — sille josta pidin, mutta ylevä tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään — jumalainen keksimisenjano — näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.
Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa kunnianhimoisia toiveita — siitä lähti väkevää yllykettä — se antoi siivet pyrkimyksilleni.
Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa. Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.
Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti. Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi — so. lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä. Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut puhuttavan — ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen, syvään kuin Eutykkuksen uni.
Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan. Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.
"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää. En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."
Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua. Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta — uusi ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen opetuksestaan.
Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän teki sovinnon jotenkuten — ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä paitsi sovinto on aina suloinen!
Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:
"Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux — quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému!"[92]
Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa "tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella itseäni tuolla tavoin.
Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri sellaiset joita Rosine — nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet — aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham oli kaunis, hänellä oli kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus pukeutui sanoiksi huulillani.
"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.
"Ahaa, niinkö teistä?"
"Epäilemättä."
Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua, että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut. Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa — uuni oli hehkuva, luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma, asettui pulpettini ja uunin väliin — siinä paikassa hänen olisi pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut — ja ryhtyi ahdistamaan minua — kreikankielisellä lauseella!
Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.
Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni — saadakseen sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni, huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla hurmaantunut enkä ikävystynyt.
Hämmästyneenä — melkein suutuksissa — hän vieläkin piti kiinni päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi, kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin. Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa; jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse liioitteluja itselleen.
Väliin toivoin että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan — niin että olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella — yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!
Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän muutti pian aihetta.
"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan. "Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa. Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä tuloksia — vai kuinka?
Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:
"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten: "Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so. päiväaterialle).
"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"
"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen, kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä, jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."
Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin hänkin.
Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua syytti.
"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän hieman leppyneenä.
Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta minä vastasin.
"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista, mutta joskus, en aina, tunnen että minulla on omat tietoni."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.
Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen, vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki, toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai pikemmin muhentamaan hedelmiä — hän pani niihin hiukan mausteita, sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä — saisinko mennä?
"Petite gourmande!"[93] hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta tulkaa nopeasti takaisin."
Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.
Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt mitään, mutta tätä hyökkäystä en.
Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli asetuttava — ulkomaalainen kun olin — ensi luokan oppilaiden ensi riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.
Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista (lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) — jumalolento joka väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin, vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin — antoi sen itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä, Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja mielenylennykseksi!
Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran — se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon, vaatimisen ja torjumisen hälinää.
Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys" näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä". Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en? Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin? Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) — ja hän pysähtyi minuutiksi hengähtämään.
"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"
"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."
"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko ystävyyden vuoksi?"
"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä. Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."
Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen — Paulilla oli verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) — hän otaksui että oli vain yksi pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen vallassaan.
"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita ponnistuksia."
"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."
Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan vapautusta — pääsyä raikkaaseen ilmaan — olin miltei kuumeinen.
"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta pääsisitte livistämään. Eihän minunkaan ole kuuma, vaikka uuni on ihan takanani, kuinka te sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan varjostan teitä?"
"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin vettä — makeista omenista tuli jano?"
"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."
Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.