XXXI
METSÄNNEITO
Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan — raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.
Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.
Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä — kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne — epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun — mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä — mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä — ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä — ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.
Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.
Herätessäni minun oli oikein hyvä olla — ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.
Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.
Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena, joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin, "lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne, sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha) minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut lasipulloni — mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut jonkinlaisen suunnitelman.
"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa — vaivaavat päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat vähemmän kaikkea ulkonaista — missä kukaan ei ainakaan häpeä olla aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi. Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck — niin olen usein kuullut hänen sanovan — ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen, hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos, josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."
"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan. Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin — enkö saa mitään enempää elämässä — mitään todellista kotia — mitään mikä olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen, minä luotan vaikka itken."
Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan, ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä, sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa "vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta vettä, kun hän pyytää verta — ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. — Tein toisenkin tilityksen.
Pysähdyin Metusalemin eteen — tuon puutarhan jättiläisen ja patriarkan — ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin, lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa, ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties pilaa?
Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli. Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin arkunraoista.
Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan. Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?
"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen, kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.
"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa — aurinko on tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"
Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin äänen ja puhujan.
"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"
"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi — aika kova paikka, vai kuinka?"
"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua. Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny pääni alla."
"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"
"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"
"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne — vaivaako teitä koti-ikävä?"
"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei minulla ole."
"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään, miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."
Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä; ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".
"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"
Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.
"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti lukuhuoneeksi — itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen tuntikausia: se on minun tapani — minun huvitukseni. Kirjani on tämä puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne — naisluonne. Minä osaan teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin — St. Pierren, pariisittaren — tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."
"Se ei ole oikein, monsieur."
"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan? Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni (sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa — nähnyt nälkää viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään — olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) — rikas isäni oli hyvä katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä — suuri Jumala — olenkaan niiden avulla tehnyt!"
"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."
"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"
"Osittain."
Hän nauroi. "Sanotte oikein — 'osittain', kun minä taas tunnen hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä, tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä olen herkkä naisen imartelulle — herkkä vastoin omaa järkeäni. Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän — kun ensin tulin hänet tuntemaan — nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta hämilläolon vaivan —"
"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä hämillänne."
"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta —"
"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."
"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."
"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä — näyttämöillä, puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä — ja te esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."
"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta — mutta — no niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä, mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle, jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta, voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi että olen mitä sanoin — ujo."
Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.
"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi, enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä — ei ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa Zélie-paralta."
"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt — niin lempeät ja kiltit — olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat, vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä olimme vieraita."
"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla vieläkin."
"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman mitään tekokainostelua — tuota elettä, jota aina kammoan ja vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta asiaan. En ainoastaan minä pitänyt teitä silmällä, vaan usein — varsinkin iltaisin — toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."
"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä puutarhassa tapahtui iltaisin?"
"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla — käytän kiikaria — mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa kulkutietä."
En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies, kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"
Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan: hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla — miksi en minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.
"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur, tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."
"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy, te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan — korkeassa saarivaltakuntalaisläheisyydessänne — nauttinut saadessani tallata jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."
"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan. Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."
Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:
"Olen nähnyt muutakin."
"Mitä muuta?"
Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä se hetkisen hehkui pimeässä.
"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka katselee teitä ja minua?"
Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:
"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä, jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."
Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.
"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"
"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja on aika mennä sisään."
"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään.
Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."
Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän, mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.
"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"
"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä, monsieur?"
"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"
"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta.
Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että —"
"Uskotteko?"
"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia —"
"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"
"Niin, muutama kuukausi sitten."
"Täälläkö — tässä talossa?"
"Niin."
"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta me olemme samanlaiset — välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen, mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on samanmuotoinen kuin minun — että silmänne ovat samoin piirretyt kuin minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne? Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin, te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia — äkillinen katkaiseminen vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin', kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut 'vaikutelmani'."
"Monsieur, kertokaa ne minulle."
"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon ja puutarhan tarinan?"
"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka nyt kantaa meitä."
"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."
"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"
"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu, toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"
"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."
"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä aion —"
Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään, minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan kohtaan — korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta? Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon — rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti — läheltä, läheltä ohi kasvojemme — syöksähti nopeasti itse NUNNA! Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää, sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.
XXXII
ENSIMMÄINEN KIRJE
On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää heidän paluustaan pian sen tapahduttua.
Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella — nuori ja kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki — siinä oli kreivi de Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.
Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia. Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena, kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu, lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään — kyllä hän näki että hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies, ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati kaikkea mitä tässä näkyi — korkean sivistyksen leimaa, huolellisen ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan. Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman hymyily vienona hänen silmissään.
He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.
"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas
Lucy — tulkaa tänne!"
Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja kumartui satulastaan suutelemaan minua.
"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te tulettekin huomenna minun luokseni."
Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.
Seuraavana iltana olin hänen luonaan — hän ja minä istuimme hänen omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden, jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus — levoton hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:
"Lucy —"
"No, tässä minä olen."
"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"
"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."
"En — en juuri."
"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"
"En… Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"
"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."
"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta sitten oli niin lujasti kiinni."
"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän välinsä olivat."
"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö
Ginevra onnettomalta?"
"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään tietoja Grahamista poissaollessanne?"
"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan häntä mielellään."
"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"
"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä, mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy…"
Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.
Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran. Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.
"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja puhukaa pois."
Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä — eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.
"Lucy, minä tahtoisin tietää ajatuksenne tohtori Brettonista. Sanokaa, sanokaa minulle todellinen mielipiteenne hänen luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."
"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se ansaitseekin."
"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."
"Minä tunnen hänet oikein hyvin."
"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa.
Kertokaa hänestä poikana."
"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."
Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.
"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"
"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen — inhimillinen koko rotuaan kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."
"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."
"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."
Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken myöhäisemmäksi.
"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin tyynnyttääkseni häntä.
"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas teelle. Isä syö päivällistä ulkona."
Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti, milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan sellaista mielenkiintoa, mutta —"
"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte hänestä."
"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten Ginevra-serkkuani?"
"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo läksytyksellä. Jatkakaa."
"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää — kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä — mykkä kuin hauta — mykkä kuin te, Lucy Snowe — te tiedätte sen — ja te tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan minun puolellani."
"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään tunneasioissa. Mutta mitä teihin tulee, Pauliina, puhukaa vaan, sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."
"Välitättekö minusta, Lucy?"
"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."
"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa teihin. Kuulkaa siis, Lucy."
Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni — nojaten kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.
"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille kaikkea."
"Te kiertelitte?"
"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä. Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein, joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista kirjettä — niin paljon niitä oli — ja pidin itse ainokaiseni, pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani kuin mikäkin kaksoisolento — tuon rakkaan isän lapsi, mutta itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin selvisin osoitteesta ja sinetistä — tämäntapaista linnoitusta ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi, niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin — kaikki selvää, lujaa, pyöreätä — ei mitään huolimatonta vahaläiskää — täyteläinen, kiinteä, varma lakka — selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala, jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen kasvonsa ovat — aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko hänen nimikirjoituksensa?"
"Olen nähnyt sen."
"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea, peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä juoda tuo juoma — malja kimmelsi niin kauniisti — tahdoin katsella sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli toinen tunne kuin lapsen rakkaus — vaativan minua rukoilemaan ennen kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea — kieltäytymään vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."
"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä. Minä en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti sydämeni — ei, se värisi kiihkeästi — joka värähdys oli kuin janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."
"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato — kaukana siitä että sitä olisi ilolla niitetty — tuhoutui homeeseen ennen aikojaan tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana."
"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat sillä tavoin?"
"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja opettamanaan. Ja nyt — nyt — tulee toinen. Graham rakastaa minua."
Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.
"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.
"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä asiassa mitään toisaalla."
"Kuinka vastasitte?"
"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni kolmeen kertaan — siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla. Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria, uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."
"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori
Brettonia."
"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä vaivaa."
"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."
"Antaako hän sitä koskaan?"
"Aika osoittaa. Odottakaa."
"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut kirjoittaa isäni tietämättä."
"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja vielä rakastavammaksi — jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."
"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi. "Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi olla liian valittua."
"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä paitsi — olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa, olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista — te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne suhteen."
"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"
"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin, minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut suotuisa."
"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa, kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta, sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin. Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen. Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia, näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia — ei niinkuin enkelit, vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju ja vaihteleva sää — he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät, ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus että lupaus sen armoituksesta."
XXXIII
HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA
Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien — so. kahdenkymmenen sisäoppilaan ja neljän opettajattaren — oli määrä nousta kello viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun tätä retkeä ensin oli suunniteltu — pikemmin päinvastoin, mutta kun nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua alttiiksi.
"Je vous conseille de vous faire prier",[94] sanoi Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan retkelle.
Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa, ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella — siten että äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen — siinä pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä, kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.
Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian lähdimme.
Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme. Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.
Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa, sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli minun toiveeni — minulla oli siihen omat syyni — pysytellä hieman etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien jäsenten rakasta painoa — (hänen vointinsa oli edelleenkin erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta olisi ollut vähemmän) — niin, koska hän kerran oli parinani, koetin hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään neilikanpunainen — tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla kuljeskeli härkä.
Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja vastenmielisenä.
Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:
"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"
Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.
"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."
"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat — kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla — mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:
"Rohkeutta — totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."
"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur — se on vain siisti."
"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.
Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.
Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.
Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman — muistan sen vieläkin — sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.
Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua — joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut — mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.
Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:
"Kiinnostiko se teitä?"
Minä vastasin innottomaan tapaani vain:
"Kiinnosti."
"Oliko se hyvä?"
"Oikein hyvä."
"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.
"Miksi ette, monsieur?"
"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista.
Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille.
Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"
"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."
"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"
"Puiden keskelläkö? Näen."
"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."
Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.
Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.
Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.
Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.
Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."
Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.
Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.
Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle — josta hän saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa — jotakin Corneillen näytelmää — minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan), kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin olin onnellinen — onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.
Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.
"Petite soeur",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa minua, jos olisimme erossa?"
"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."
"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi — kolmeksi — viideksi vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"
"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"
"Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant."[96]
Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.
Kun kuuma keskipäivä saapui — sillä päivästä tuli, niinkuin odotimme, helteinen kuin kesäkuussa — kokosi hän lampaansa laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä oli koko peninkulma käveltävänä — niin kaukana Villettestä oli talo jossa olimme syöneet aamiaista — varsinkin lapset olivat leikistä väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä. Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan meitä — ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä varten — niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen päivänpaisteen.
Tuo pimennys uusiutui samana iltana.
Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.
En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:
"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"
Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan — olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.
Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:
"Ou est mademoiselle Lucie?"[97]
Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: "Elle est au lit."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.
Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella — ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.
Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut — jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia — oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.
Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.