XXXIV
MALEVOLA
Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.
Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin ruokasaliin.
"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo liiaksi rasitettu."
Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä kauniita kasvihuonehedelmiä, — ruusunpunaisia, virheettömiä ja houkuttelevia — keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.
"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä. Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne, tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"
Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä ja ompelukoreja varten oli valittu — lukot ja tupsut hankittu kukkaroihin — koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni, mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.
Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan punaiseksi.
Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista — itsensä ja vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin. Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata — mutta ensin minun täytyy vapautua hedelmäkoristani.
Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta — niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa, oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.
Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää, en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä, paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja sauvaansa nojaten kulki ohitseni — vanhan ja rappeutuneen esikuvana. Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta pian — ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni, vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku, johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä — silloin oli mielestäni kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.
Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa kuulemaan sanomaani.
Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.
Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja. Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.
Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi, ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia. Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi kaikista huomasin erään olennon.
Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo kappale joka pimensi osan oviaukkoa?
Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin puistikko — hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä, jokin taika oli avannut minulle tarujen maan — tuo pimeä kammio, tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen — kaikki ne kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet seisoi edessäni päähenkilö — Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha haltijatar. Minkälainen hän oli?
Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän — hänen viekkaissa epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.
Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä — purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.
"Que me voulez-vous?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.
Minä annoin korin ja sanoin asiani.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki", sanoin minä.
"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"[101] Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.
Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.
Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.
Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.
Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.
"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."
Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.
Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten — se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon — syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.
Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.
Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani — taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.
Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:
"Hän oli paljon rakastettu."
"Hän antoi itsensä Jumalalle."
"Hän kuoli nuorena."
"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."
"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.
Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.
"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."
Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) — hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.
Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä — aikoinaan rikas pankkiiri — oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.
Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.
Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella — hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti — itse asiassa hyvä nainen — kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."
Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.
Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina — kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.
Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:
"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"
"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."
"Te asutte —"
"Rue Fossetten varrella."
"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"
"Siinä juuri."
"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"
"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"
"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.
"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"
"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen painokkaasti) "hän oli ja on tuon taivaan pyhimyksen — Justine Marien — sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."
"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä, oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin varautunut vastaukseen.
"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset, mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa. Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana, sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota vain se voi antaa — minä tunnen elävästi mikä olisi ollut hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin kerettiläisyydeltä sen saalista."
Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta — melkein jo itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana, harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen kauniisti.
"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat luopumus-unelmat.
"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."
"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"
Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.
"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine
Marieta.
"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."
"Sureeko hän häntä vielä?"
"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on — uskollisuus."
Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.
Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean "pax vobiscum", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:
"Tytär, sinusta tulee mitä sinusta täytyy tulla!" — mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.
Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.
"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame
Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"
Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.
"Oh la singulière petite bossue!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin — joko minun tai jonkun toisen kanssa — ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta — personnage assez niaise à ce que je pense"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs — et bon soir."[104]
XXXV
VELJEYTTÄ
"Oubliez les professeurs." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi, ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä eristetyksi — ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa, joka minun tuli unohtaa.
Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen minut unohtamaan hänet — nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?
Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua — lempeyttä joka tuli kuin lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: siinä kaikki mitä minä olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen sydämensä salakammiot — näyttivät minulle yhden suuren rakkauden, tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan ääressä kaksikymmentä vuotta.
Tämä oli tehty — eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua, vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat olleet rakkaita hänen rakastetulleen — hän oli jättänyt koston sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.
Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan tyttöjä — flegmaatikkoja — kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta hyväänkään.
Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin hohde oli syntynyt.
Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?
Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon ajan — kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.
Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen tahdoin nähdä hänet taas. Minusta tuntui — nyt kun tiesin mitä tiesin — että hänen ilmeensä olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen, ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini, ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.
Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin kohtaus "kristityn sankarini" kanssa — kohtaus joka ei ollut kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta vilkas kylläkin omalla tavallaan.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha — jonka näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia — tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki syöksyi hurjana sisään.
Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin — so. jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia — taideteoksia joiden arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.
Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois, seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta salia — se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla — istutetut siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.
Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni kaksi miestä — minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä — toinen tumma, toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta, molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta. Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä puhujanlava-liikkeeseensä.
"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."
Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia — herrat Boissec ja Rochemorte — kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt jotakin minkä minä olin kirjoittanut — jotakin jota hän minun kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se vain tuntui merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa kidutus.
He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman päänpudistuksen ja muuttumattoman "Je n'en sais rien."[105]
Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt. Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan etten sentään ollut aivan hullu.
Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde — niin ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en voinut tai en tahtonut puhua — en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.
Kuulin toisen tutkijani — sen jolla oli reunuksilla koristettu lievetakki — kuiskaavan toverilleen: "Est-elle donc idiote?"[106]
"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy sellaisille kuin te."
Mutta minä kärsin — kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui yleissivistystä, hän uskoi että voisin olla sukkela jos tahtoisin.
Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä sopersin:
"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."
Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä, olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun — mutta se oli mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa kuin näyttänyt sitä.
Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten. Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä, kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.
He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan tuskasta.
"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän sanoi.
Viha antoi minulle voimaa. Sanoin vain: "Esittäkää aihe, monsieur."
Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".
Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta, ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.
Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille, etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen, että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä aioin sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.
Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja poskiparran metsän keskeltä — nämä kahdet kylmät mutta julkeat, epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot — olivat samat kasvot, juuri samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri, siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.
"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos 'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä luottamustanne."
Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa — punakka pyylevä muori kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota, myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi, upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan sateen sokerikaramelleja.
Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.
Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla oli varis kynittävänä hänen kanssaan — tuota väkinäistä tutkintoa ei ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että minä sain nimen "une petite moqueuse et sans-coeur" [107] ja että monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.
Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän — tahdoin vain hänen tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita — en ollut suruissani kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa, vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.
Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi. Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa, mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä tarinaani."
Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.
"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne, vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."
"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.
"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla — ankarana, dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta, iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."
"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme tässä elämässä."
"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun heikkouksia — olette sen koreilunhalun yläpuolella — riippumaton sen mukavuuksista."
"Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et affreusement insensible, par-dessus le marché."[108]
"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että täytyyhän teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa minkälainen palvelusväki teillä on."
Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:
"Je vis dans un trou! Minä elän rotkossa, neiti — luolassa jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone' on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä 'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja tässä he ovat."
Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.
"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan päällystakkini."
"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee", pistin minä väliin.
"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen, kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."
"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."
"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta ette tiedä mitään, Lucy!"
"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa
Basse-Villen puistikossa — miksi ette mene asumaan sinne?"
"Häh?" mumisi hän taas.
"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana — ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita — tummia, korkeita, iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari — tekisitte siitä työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."
Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen. "Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut teille?" hän kysyi.
"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä luulette?"
"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen kuvittelujaan hänen nukkuessaan."
"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin kyynärpäähäni — hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle. Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi — hänen huivinsa oli tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen, miltei pahansuopa, mutta nähtävästi joku välitti hänestä hänen heikkouksissaan — joku antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä — emäntä, kappalainen, palvelija — kaikki vanhoja, kaikki heikkoja, kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."
Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan, ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.
"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta kuinka se on tapahtunut?"
Minä kerroin hänelle — kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle, kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan", sanoin.
"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."
"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"
"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn ranskankieltä — parasta tai huonointa — en välitä kumpaako. Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos saarivaltakunnan ääntämistä."
"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä sanon teille nimen — 'Papin oppilas'."
"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta; se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"
"Oh, yhtä ja toista."
"Voitte yhtä hyvin sanoa mitä. Aion saada tietää."
"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta — hänen ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään, epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! — niin kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"
"Et puis?"[109] hän sanoi ja otti sikarin.
"Et puis", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät herätä sääliä — kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla — kärsi vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään päälle."
"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.
"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan pääkohdat."
"Olette unohtanut yhden — sen mikä koski oppilaan kiintymyksen puutetta — hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."
"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan kutsumus oli miltei kuin papin — että hänen elämäänsä pidettiin pyhitettynä."
"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"
"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."
"Teillä on siis selvillä koko asema?"
"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."
Kului pari miettivää minuuttia.
"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun — minä olen mies johon voi luottaa."
Minä nostin silmäni.
"Kun nyt tunnette minut perin pohjin — kaiken menneisyyteni, kaiken edesvastuuni — kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja minä vielä olla ystäviä?"
"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan hänestä ystävän."
"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää — tuttua ja oikeata — sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle miehelle?"
En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään vastasin. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen kätensä turviin. Hänen ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai luulin tuntevani) että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.
"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan todellista ystävyyttä", hän jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa — niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi. Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen kysyin:
"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"
"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."
"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua hänelle kun minua haluttaa?"
"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."
Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän näytti luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi? Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli tapahtunut —
"Qu'est-ce donc? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle, ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi kuinka samanlainen pelko — että muka minä väsyisin häneen, niin oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen — oli kummitellut hänen mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu, vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen — omituisen onnellinen — saadessani tehdä hänet varmaksi, tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.
"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"
"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."
"Nunnan muotokuvan?"
"Niin."
"Kuulitteko hänen tarinansa?"
"Kuulin."
"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"
"En koskaan unohda sitä."
"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi hulluutta?"
"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan totta."
"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane teitä?"
"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen selitys."
"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa oleva nainen — vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki — häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän — n'est-il pas vrai?"[110]
Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.
XXXVI
ERIPURAISUUDEN OMENA
Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi — rippituolin liukkaan seinämän kautta.
"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"
Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan — tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa — sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.
Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.
Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys — kiireinen, ujo.
Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista — se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.
Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan — kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna — huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.
Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.
Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.
Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.
Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.
Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?
Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia — suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.
Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.
"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."
Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.
Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.
Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.