Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä — tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.
Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?
Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.
Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!
Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.
Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.
Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa — hänen järjestelmänsä pukinsorkan — empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.
Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta, ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia. Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin: "P.C.D.E:ltä L—y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.
Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä, vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille, suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli hyydyttänyt luitteni ytimet.
Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.
Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.
Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.
Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin, vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan, ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.
Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.
Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa, hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä. Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen nytkin, kun käytävä oli märkä.
Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja — käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni — liehutti tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin lattiaa.
Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de Bassompierreä — anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se johtui ehdottomasti mieleeni.
Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen, ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.
Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:
"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele kylliksi?"
Vastasin lukeneeni sen.
Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä, jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti, niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä — oli harrasta pyyntöä — oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.
Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan. Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni oli aina tylsä — ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni — puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.
"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."
Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.
Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.
Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.
Oliko se liikuttanut minua?
"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."
(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin — ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa — oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.
"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut — en hituistakaan."
Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.
Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:
"Sanokaa, pikku sisar — puhukaa suoraan — mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"
Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.
"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen — veli — ystävä — en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää — tunnen että toivon teille hyvää — mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."
"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."
"Se on teidän uskontonne — teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä — isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä — mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken — kun puhuitte tuosta kirjasesta — hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."
"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta — entä sitten?"
"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"[112]
"Monsieur, en minä halveksi sitä — en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."
"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."
Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella — onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa — oma juhlallisempi pyhä kammionsa.
Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa — ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa — so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta — niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.
Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.
Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.
Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.
Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja — so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.
Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.
Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot eivät olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.
Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.
Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!
Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää — sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen — että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita — vieläpä antaa synninpäästön papeille!
<tb>
Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta — sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa — juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.
Monet ihmiset — miehet ja naiset — epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.
Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa — silloin sanoin ajatukseni Paulille.
Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.
Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta — kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa — en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni — kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni — silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:
"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."
Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin — silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.
"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: 'O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"[113]
Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:
"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla — miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.
"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"
XXXVII
PÄIVÄNPAISTETTA
Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.
Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.
En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus — ilman ulkoa tulevaa vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen — mutta nyt hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä — pidättyväisyys johon hän oli turvautunut — missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon tahallisen jään.
Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan — kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!
Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa, muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä, hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä pidän sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen. Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa "sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä, kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on "sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".
"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä, hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni? Ihailetteko te häntä?"
"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran hänen moniin kysymyksiinsä. "Minä en koskaan näe häntä. Katselin häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä, tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on kulkenut ohi."
"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.
"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja väliin saapuivat korviini — sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.
Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä, ja hänen mielestään Lucy oli vain — oikukas.
"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen. "Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat ajattelemme niin."
"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."
"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän tulee jakaa se kanssamme."
"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni kunnes olen varma."
"Mutta yksinäisyys on surullista."
"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."
"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."
Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa — he tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin, jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja — käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären käskevyyttä — pani minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä, en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä. Ne olivat hienoja kirjeitä — miehekkäitä ja rakastuneita — vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa. Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla, kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä, se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.
"Minä soisin että isä tietäisi, soisin että isä tietäisi!" alkoi nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi — että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta, siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko vaikutusta häneen."
Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.
Pauliinalle isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.
Eräänä iltana — Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan — herra de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta hän pyysi minua jäämään — kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.
"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku tyttöni iän?"
"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"
"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p. toukokuuta vuonna 18—, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista, minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä kaksitoista — neljätoistavuotiaana — epämääräinen ikä, mutta hän näytti lapselta."
"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen, ei kasva sen suuremmaksi."
"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava kuin hänen tyttärensä ääni joskus.
Hän istui hyvin miettiväisenä.
"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.
"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan häntä."
Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että ulkomuodoltaan — en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän labyrintin.
"Missä Polly on?" hän kysyi.
"Hän on yläkerrassa."
"Mitä hän tekee?"
"Hän kirjoittaa."
"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"
"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja — sir — hän — he ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."
"Pyh! He eivät ajattele minua — vanhaa isää! Minä olen tiellä."
"Oi, herra de Bassompierre — ei niin — niin ei voi olla! Mutta Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy niin ikään olla oma asianajajansa."
"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."
"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty — he vain rakastavat toisiaan."
"Vain!" hän toisti.
Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli pakko jatkaa.
"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir, mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."
"Hänellä on täysi syy — hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin. Ovatko he kihloissa?"
"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."
"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää katseensa muualle — lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä — hänellä on kauneutta, käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin minun Pollyni?"
"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset kylläkin voineet miellyttää häntä — veljentyttärenne neiti Fanshawe esimerkiksi!"
"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta Polly! — en voi suoda hänelle Pollya. Ei — minä en voi. Hän ei ole sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.
"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta maailma ajattelee sellaisia — ja Pollysta tulee rikas."
"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet perijättäreksi."
"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"
"Puhutaan, sir."
Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:
"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"
"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.
"Katsokaa Villetten ylimystöä — ettekö pitäisi heistä, sir?"
"En — ei koskaan tule kysymykseen mikään duc tai baron tai vicomte heistä kaikista."
"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."
"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään kaunottarena?"
"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."
"Lorua — antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että olette liian puolueellinen. Minä pidän Pollysta, minä pidän kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."
"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja asemanne tarjoamia etujakin."
"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin luulisin —"
"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten hieno herrasmies ainakin — kuten te itse pitäisitte samoissa olosuhteissa — mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."
"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"
"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"
"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein yllätys — sen naisellisuus hymyilytti minua."
"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen ympärilleen salongissa?"
"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä — saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."
"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten herrojen sanovan että hän on 'pétrie d'esprit et de graces!'[114] Tohtori Bretton oli samaa mieltä."
"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä uskon että hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun rupesin toipumaan — mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani! Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja herra de Bassompierre ähkyi.
"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle eikä kenellekään muulle."
Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.
"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi. "Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe, hän oli kaunis, jos niin tahdotte — pitkä, suora ja kukoistava — eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi — minä olen taakkana."
Ovi aukeni — hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan, kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi — ja poskien puna valahti ruusuisena yli kasvojen.
"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen, "punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."
"Minä en punastu — en punastu koskaan", vakuutti hän, ja samalla tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.
"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."
"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta hänet on juuri kutsuttu ulos — hän tulee pian takaisin, Polly. Hän voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin hän sanoo."
"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.
"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."
Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä — oli kuin hän olisi sanonut: "Tulenko?" — mutta hän lähestyi.
"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja, Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."
"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän itse henkilön käteen — hänen mielikseen vain."
"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"
"Ei, isä — ei Lucya."
"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"
"Ei — ei rouva Brettonia."
"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."
"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon — minä tahdon kertoa sinulle totuuden — koko totuuden; olen iloinen kun saan kertoa — iloinen vaikka vapisen."
Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.
"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje, katso osoitetta."
Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.
Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän surumielisen ihmetyksen vallassa.
"Osaako hän kirjoittaa näin — tuo pienokainen joka vielä eilen seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"
"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"
"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa minulle tuskaa."
"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni. Minä luopuisin kaikesta — melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi — se olisi liian hirveätä!"
Hän värisi.
"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."
"Minä en määrää mitään."
"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, en voi kestää sitä. Minä rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska — koska — sille asialle ei voi mitään."
"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly — se on minun nykyinen käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt — jotakin jota ei ollut hänen äidissään — syvyyden joka varotti tunkeutumasta liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen päälakeani myöten."
"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla, voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."
"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."
"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä, noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu sinulle."
"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan kovasti pahoillaan ja harmistunut — vieläpä hieman katkera. "Mutta minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu — voitettu ja loitonnettu vanhasta isästä."
"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin. Minua ei ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento eikä edes kuoleman mahti voisi loitontaa minua."
"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta tytär, mene ja rupea vaimoksi!"
"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."
"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."
Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti, luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän lankesi isän kaulaan.
"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!" hän nyyhkytti.
"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.
Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään — viivytellen, odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:
"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.
Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka nyt värisytti häntä.
"Herra de Bassompierre on tuolla — eikö niin?" kysyi hän viitaten kirjastoon.
"On."
"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"
"Aivan niin, Graham."
"Joudun siis tuomittavaksi, ja hänkö myös?"
"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra
Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."
"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."
Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa (aioin sanoa kuolettava, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.
"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"
"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."
"Mitä minulle aiotaan tehdä?"
"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."
"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin, kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin. Äitini on hyvä, hän on jumalallinen, ja te olette luotettava kuin teräs. Ettekö olekin?"
"Olen, Graham."
"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen. Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"
Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", — minkä tein hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.
"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen eteen.
"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"
Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.
"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla — en tahdo sanoa että ryöstitte minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen menettänyt, sen te näytätte voittaneen."
"Sir, minä en voi katua."
"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä. Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen — (no niin, Polly, vaalea) tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on perittyä."
"Sir, tunteeni ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."
"John, te pyydätte paljon."
"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."
"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."
Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.
"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois — hän voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat usein tottuneet hymyilemään.
"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske häntä marssimaan matkaansa."
"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän suurelta — hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."
"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."
"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen kanssasi."
"Tulee toimeen minun kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä sanomme hänelle nyt hyvästi."
"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."
"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä saada minua puolellenne."
"Olettepa, olettepa ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä, ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje sormesi, ole taipuisa — kas niin. Mutta tuo ei ole puristus — se on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."
Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.
"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve. Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä naimisiin.
Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de
Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.
"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön
Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"
<tb>
Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.
Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla, jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani sydämelleen.
"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan kuin minulla on tämä."
Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.
Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä — kaikki onnellisina ja onnea tuottavina.
On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat — joinakin päivinä tai vuosina — todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea (pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.
Minä menen pitemmälle. Minä uskon että muutamat ihmisolennot ovat niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia, ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden lempeitä edustajia.
En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana, hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa, kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin — oli hänen onnensa kulmakivi.
Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä, pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin saattaa katsoa ja elää — heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois, korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä, ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen mukaisiksi.
Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää, Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.