"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"
Hänen vastauksestaan — joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen — ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi. "Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki alettava alusta!"
Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.
Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.
"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"
"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.
"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."
Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.
"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."
Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.
"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.
En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi — en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi — en voi elää."
Kysyin mikä häntä vaivasi.
"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.
"Kutsunko rouva Brettonin?"
"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.
"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."
Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.
"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."
"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi —"
"Minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta hiukkaakaan", kuiskasi lapsi.
Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän ei ollut rauhoittunut.
Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin: "Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."
Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.
"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."
"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen pitäisi rakastaa minua hiukan."
"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."
"Olenko minä Grahamin suosikki?"
"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."
Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.
"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja, muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."
"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä koetan olla hyvä, Lucy Snowe."
Panin hänet vuoteeseen.
"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.
"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan — koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"
Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"
"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."
"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"
"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."
"Pidättekö hänestä paljon?"
"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."
"Onko hän?"
"Kaikki pojat ovat."
"Enemmänkö kuin tytöt?"
"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."
"Oletteko te viisas ihminen?"
"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."
"En voi mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että teidän pitää jättää Graham, sillä eihän teidän kotinne ole täällä?"
"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.
"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.
"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."
Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.
"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"
Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.
IV
NEITI MARCHMONT
Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen — aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja — kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa — perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?
Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan — pitkän ajan — täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.
Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet, toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin, alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen, lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.
Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi, pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias. Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa, ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan. Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden hänen takkansa ääressä.
"Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."
Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa, kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena — koko edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi, sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä myös liioittelemaan niitä.
"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.
"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen rasittuneelta."
Niin näytinkin. Näin peilistä itseni — surupukuisen, kuihtuneen, onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista: tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.
"Mitä muuta teillä on toivossa — onko mitään?"
"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."
"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."
Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni. Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus, joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään, mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua — ja sitä hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin — tapahtui se kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan, vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.
Kaksi kuumaa umpinaista huonetta tuli siis maailmakseni, ja vanha rampa nainen emännäkseni, ystäväkseni, kaikekseni. Hänen palvelemisensa oli velvollisuuteni — hänen tuskansa kärsimykseni — hänen huojennuksensa toivoni — hänen suuttumuksensa rangaistukseni — hänen arvonantonsa palkkani. Minä unohdin että oli niittyjä, metsiä, jokia, meriä ja alati vaihteleva taivas tämän sairashuoneen himmeiden ristikkoikkunain takana, ja olin melkein tyytyväinen unohtaessani sen. Kaikki minussa rajoittui osani mukaan. Koska olin kohtalon kasvattamana tottunut kesyksi ja hiljaiseksi, en vaatinut kävelyjä raittiissa ilmassa eikä ruokahaluni tarvinnut enempää kuin sairaalle tarjottuja niukkoja annoksia. Lisäksi hän tarjosi luonteensa omaperäisyyden tutkittavakseni, hyveittensä lujuuden ja, tahtoisin lisätä, intohimojensa voiman ihailtavakseni, tunteittensa vilpittömyyden turvakseni. Kaikki nämä ominaisuudet hänellä oli, ja niiden tähden pysyin hänen luonaan.
Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava, ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä, piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.
Eräänä helmikuun yönä — muistan sen hyvin — havaittiin neiti Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen — kimeän, vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.
"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä — tuo levoton, toivoton itku — ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen alkunsa. Kuvittelin myös — olin sen pannut merkille — että usein samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana purkautuu savuavista tulivuorista."
Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.
Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina tuikkivan kirpeässä pakkasessa.
Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman vakavana.
"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.
Vastasin myöntävästi.
"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi, niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se olisi ihme!"
"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja henkilöt tavattoman elävästi.
"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina — ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket, ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden — sen ainoan rakkauden — sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu, minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan muistaa — kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi kevät — mikä lämmin, iloinen kesä — mikä pehmeä kuunvalo, joka hopeoi syksyn illat — mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin sydämen kanssa. Oi, jalo Frank — uskollinen Frank — hyvä Frank, niin paljon parempi olit kuin minä itse — niin paljon korkeammalla kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas — nyt tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään kolmekymmentä vuotta surua?"
"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä en voi — en voi nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa — tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän saakka ole uskonut."
"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.
"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan. Vielä kerran näen tuon hetken — näen lumisen hämärän hiipivän sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä, kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi, mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet, mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina — kuu nousee korkealle, mutta vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut päässyt tulemaan aikaisemmin."
"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei — ei tälläkään kertaa. Ja nyt hän tuli — ja tuli nopeasti — saavuttaakseen menetetyn ajan. 'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja; minä sanon sinulle, että minun niskani se on, jonka panet vaaralle alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen, kuulin sen tömistelevän — ainakin näin tumman möhkäleen — kuulin melua. Oliko se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento, joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"
"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin — luultavasti Frankin musta hevonen — seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä — jokin jota olin nähnyt laahattavan pitkin pihaa — jokin joka huokasi, joka voihki rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille, ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin häntä."
"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli Frankini Jumalan luona."
"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs nainen."
"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu ylevämielisestä anteliaisuudestaan.
"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin. Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa, ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon, niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista, Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."
Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta näytti kuin hän olisi ajatellut että olin vastannut.
"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi, vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."
Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia: aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.
V
LEHTI KÄÄNTYY
Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän — hyvin vähän — vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja, rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen. Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä, kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin, suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen, joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana. Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä olinpaikastani — toista minulla ei ollut tiedossa.
Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan. Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja vahvisti nuoruuden joustavuus — nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt kahtakymmentäkolmea kesää — keveästi eikä heikosti. Ei heikosti, siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni, joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää, taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana, salaperäisenä — revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni, ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.
"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."
"Minne", kysyin.
Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan, rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut ruumiillisilla silmilläni nähnyt — näin Lontoon.
Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.
Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä. Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja epävakaisen näköisenä.
Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni — sillä emme olleet vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori naimisissa oleva tytär) — otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita, tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin — kaunis mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.
Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä! Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän. Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni hänen muistiinsa — miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta. Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen, ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi. Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."
Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä, jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen — kunnianarvoisen vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen vanhaan.
Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.
Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.
Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.
Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä, vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja kuitenkin — pakotettuna tekemään jotakin!
Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä, vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän, kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.
Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen vyönsä, myssynsä ja pukunsa — ihmettelin miten niitä ollenkaan oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan maalaiskuosini rinnalla.
"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."
Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin. Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden ja kohteliaisuuden välimailla.
Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita, lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna? Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli tehtävä?
Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta, mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että saatoin kulkea eteenpäin — että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea — vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin, että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen, kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään St. Paulin varjossa".
VI
LONTOO
Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen — KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.
"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."
Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.
Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden, päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä. Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta, sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta järjelliseen kysymykseen.
Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä yksin ulos.
Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni: kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt olin Paternoster Row'lla — klassillista maaperää tämä. Astuin kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet, mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi onnellisimpia elävistä olennoista.
Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin. Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.
Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin — en tiedä kuinka — keskelle City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen, vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä, mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin, puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä. City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne, humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan. West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän kiihtymyksen valtaan.
Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin kahden tunnin ajan.
Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset, jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan — kenties epätoivoisen — toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä, kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana — aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia — Englannista, kuka itkisi?
Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.
Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen, mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.
"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää mielettömältä — pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta — hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.
Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni — "juuri tähän" — mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.
Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet, jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle: Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin sivuutettiin vuoron perään, mutta Vivid oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.
Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En voinut käsittää miksi.
"Vivid" välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta shillinkiä.
"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.
"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.
Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi. Minkälaiset kasvot — niin kauniit — niin julkeat ja itsekkäät!
"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."
Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton, turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin kauan kuin Vivid oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään toimenpiteitä, mutta sitten… Oh, en voinut katsoa eteenpäin. Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.
Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti kirjoittavansa kirjettä kotiin — isälleen, hän sanoi — luki kohtia siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä — ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen "Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa vastaan.
Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.
Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen, "Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue, nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka kerta kun tuo perhe matkusti".
Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja — nuori neiti, jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen rikkauden suoma itseluottamus. Naiset — molemmat olivat nuoria ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus tulee kysymykseen — olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä. Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian huomasin, tuon kauniin tytön mies — tai luultavasti sulhanen, sillä tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni, pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua, vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin ihmistä?
Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku, nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä. Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.
Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan". Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en tietänyt silloin, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua ja puhui.
"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.
Selitin että mieltymykseni merimatkaan täytyi vielä kestää kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.
"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."
En voinut olla hymyilemättä.
"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi, mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.
"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne väsähtänyt johonkin."
"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).
"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa yksin?"
"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin: teen aina tuttavuuksia."
"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin
Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.
"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"
"En."
"Minne sitten?"
"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta — ainakaan mitä tulee maailmaan Boue-Marinen sataman takana."
Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:
"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En tiedä mitään — en niin mitään — paitsi että soitan ja tanssin sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut. Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee — historiaan, maantieteeseen ja laskentoon — olen täydellinen vauva ja kirjoitan englantia niin huonosti — sanovat minun tekevän kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran Bonnissa — rakas Bonn! — hurmaava Bonn! — jossa oli niin paljon kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän onnellinen Bonnissa."
"Ja minne matkustatte nyt?"
"Oh, no se on se — chose", hän sanoi.
Chose-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan. Sellainen oli hänen tapansa. "Chose" esiintyi keskustelun joka käänteessä — se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa. Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.
"Pidättekö Villettestä?" kysyin.
"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia perheitä."
"Oletteko koulussa?"
"Olen."
"Onko se hyvä koulu?"
"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja annan palttua maîtresseille ja professeureille ja élèveeille, ja läksyt saavat mennä au diable (sitä ei uskaltaisi sanoa englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä tavoin tulen mainiosti toimeen… Te nauratte minulle taas?"
"En — nauran omille ajatuksilleni."
"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän täytyy kertoa minne matkustatte."
"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä voin."
"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"
"Köyhä kuin Job."
Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta minä tiedän mitä merkitsee olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille. Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin — mieluummin keski-ikäisten herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin — isä ja äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis — ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin viisas."
"En, en ensinkään."
"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"
"En mitenkään."
"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)
"Tuletteko merikipeäksi?"
"Tuletteko te?"
"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! Heureusement je sais faire aller mon monde."[1] Hän meni alas.
Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä, vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan — joku voisi sanoa toivottomuudessaan — tunnen että, kuten
"Stone walls do not a prison make,
Nor iron bars — a cage",[2]
niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon tähti johtaa meitä.
En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan; hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja, tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta. Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja — valtavana, ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin — pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon vertauskuva.
Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin jätä se sikseen ja ota siitä opetus — alkusointuinen, suurin kirjaimin kirjoitettu muistilause:
/p Day-dreams are delusions of the demon.[3] p/
Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.
Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää, ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin ennenkään.
Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.
"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja keskiyön tienoissa matka päättyi.
Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi ja vaikeuteni — ankarat vaikeuteni — alkoivat uudelleen. Kun tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä — en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.
Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa — hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi sellaiselta taholta — sanoin:
"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen hotelli, jossa voin viettää yön."
Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja — ei arkustani, sillä se oli viety tullihuoneeseen.
Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt. Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää, huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi, puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta ankarampi.