X
Aamulla heti herättyään Arvid huusi:
— Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin uudesti syntynyt.
Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla pilalla.
Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.
— Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!
— Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja sillä hyvä!
— Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!
— Miksette?
— Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja nauroi:
— Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin piimää, jota on kourassa kannettava.
— Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.
— No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.
Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.
— Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa. Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen, niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani, vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja teitä kuin rattaat olisivat alla.
Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden, niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.
— Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se on otettava kiinni!
Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.
Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.
Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:
— Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä oikein mies löylyä ottaa.
Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella, miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:
— Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei parannusta tee.
Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville, jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.
Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa, josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä ruumistaan, niin hän huusi:
— Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.
Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan vedellä huuhteli.
— Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa, vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole, mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.
Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.
— Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia. Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä. Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.
Hän katsahti Britaan ja sanoi:
— Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää. Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.
Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.
— Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.
— Täytyi kestää, vastasi haavuri.
Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin kesti.
Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan, ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.
— Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?
— Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo, kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno, eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa, pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä. Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä "enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan alkavat kadota ihmisten ilmoilta.
He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä sinipalatsista alkoi se laulaa.
— Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee? sanoi Arvid.
— Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.
Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin katseli vieressään olevaa poikaa.
— Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat noin ajatella?
— Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.
— Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen? Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle sopiva seura?
Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:
— Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse luulet?
— Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!
Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:
— Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä ajatellessa.
— Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan? Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää. Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.
— Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?
— En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid. Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen. Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan? Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen mitä sinä käsket.
— Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!
— No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.
Nauraen vastasi Brita:
— Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.
— Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama kunnia kuin tulevalle vaimolleni?
— Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi
Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.
— Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.
— Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.
— Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?
— On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo, niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.
— Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua naiselle.
— Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt…
— Siinä minä pysyn aina!
— Niin teet juuri niin kuin minä käsken.
— Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?
— En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.
Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi taas Britan luo ja sanoi:
— Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?
— Totta se on, mene nyt vain!
— Mennään sitten!
Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.
Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:
— Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan. Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.
— Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.
Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:
— Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.
— Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.
— Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.
— Loppuko?
— Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.
— Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.
— Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta vauhtia.
— Enhän minä tahdo lähteä.
— Hä?
— Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.
— Mutta jollen minä maksa mitään.
— Kyllä minä sittenkin jään.
— Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani, sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.
— En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.
— Keitä?
— Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin syöstävän heittäminen kangaspuissa.
— Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa, mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee, se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä ovat.
Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi, ja sanoi:
— Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa, niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan, järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.
— En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid, joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen kanssa.
— Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!
— Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!
— Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!
Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä kääntyi ja meni pois.
Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän näköinen.
— No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.
— Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa, vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.
Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena ärjäisi:
— Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä, mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.
— Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.
— Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.
— Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. — Millä ihmeen keinolla?
— Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että hän on talon rouva.
— Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi, sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on petos ja koiranjuoni tekeillä.
— Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.
— Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.
— Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette, mitä hän vastaa.
Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:
— Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä pelottelemaan?
— Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.
— Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.
— Mitä häntä sitten tänne toitkaan?
— Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin. Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa naisista puhua ja se helpottaa paremmin.
— Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.
— Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai, että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta. Ja niin minä teenkin!
Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä kiinni ja sanoi:
— Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!
Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois. Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä, nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:
— Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.
Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi hänelle runsaan palkan siitä ajasta.
Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille ja Britalle:
— Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!
— Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten olit minulle luvannut? sanoi Brita.
— No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein niinkuin sinä käskit.
— Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin sinua käsketään?
— Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole siitä mitään huolta.
Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka
Leena oli heille valmistanut.
XI
Saman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli tauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.
Kauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi heille:
— Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta kokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He panevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita kankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä Saksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin suuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan paljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita tauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?
— Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan luoda niitä, vastasi Brita.
— Mitä varten?
— Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet nähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?
— En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on se vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani, jos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista tehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia sinä laadit itsellesi.
— Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun palatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon penkille, niin minä avaan ovet saliini!
Hän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:
— Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani. Minä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta, ja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt kuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä vedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on taulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen valkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja ikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä rahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli eksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt hän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on hänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii hänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja lapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas, missä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää Jumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan, näettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas eivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu punaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä orjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan. Ja lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii ihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa kiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.
Vaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin ja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken nähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa rastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.
Mutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:
— Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä laatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein ajatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt, mitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani. Heillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut vain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta kuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän tuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on! Se on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi kahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus hänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä syvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan vähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka hänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja sillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan ammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä tuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa. Hänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle aivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut ja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää tiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta kuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka puolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia kauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?
— Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa käsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei sen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat alkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle hän vaipuu!
— Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista, sanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein laajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen kiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta seinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä. Ja näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon, ja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä, jotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse niitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on aurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus ja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat hiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa. Mutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy, pyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein hiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri tuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään pysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies. Näettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään varjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui valossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde, kuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se kimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle, kun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen sisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko ja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja aurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt, niin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy ettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.
— Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen Arvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen paratiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä, haavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta? Vieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa kumppania?
— Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään enää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla edessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä ja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan viemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat kateessa.
Kiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:
— En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti. Minä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole nainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi kaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin pajan palkeet.
XII
Kun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin oven takaa äänen, joka sanoi:
— Tui, tui!
— Kuka siellä on? kysyi Brita.
— Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.
— Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?
— Jalat ja kova ikävä.
— Mikä ikävä?
— Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni takaisin.
— Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.
— Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun seurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan selkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.
— Kuka toinen?
— Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset ja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja huulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan punaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.
— Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua tarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki ajatuksesi ovat suotta.
— Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista puhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla niin perin varma itsestään.
— Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin ehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen vuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.
— Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois täältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?
— Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.
— Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon herralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista. Jos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä pois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.
Britan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että hän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen uskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti tepsisi.
— Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä olen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.
— Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin olisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä minä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.
— Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me menemme häntä vastaan.
Hankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle totta vai ei.
— Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä voit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?
— Minä olen hänen veljensä.
— Tuonko rouvan veli?
— Niin.
— Tietääkö herra siitä?
— Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni otetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun näet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on samanlainen.
— Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on niin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.
Brita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen vuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:
— Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin jatkaa puhetta sinun kanssasi.
Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.
— Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.
— Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.
— Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan Hankulle ilmaise totuutta.
Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.
— Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän. Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.
— Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen. Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita, joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.
Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.
Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että
Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.
— Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.
Hänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.
— Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei häntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.
— Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja tahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.
— Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät naisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota hän rakastaa.
— Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee sinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin minun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me tulemme jälestä.
Haavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:
— Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton. Isäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia tuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja puhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.
Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha
Leena huusi:
— Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!
Kun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta vimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä, jotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.
— Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon naisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen tähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi varmasti ollut yhtä hyvä temppu.
— Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin kerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me kaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta maailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.
— Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä saisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.
— Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että isä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että se taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat poikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan: Katsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa! Ja minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari, kyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.
* * * * *
Iltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita hänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa hiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet mukanaan.
He saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin, joka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina vieressään.
— Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä haavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole naista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale päälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain kaikki pois yltäsi.
Britalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut ymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita siinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut ruveta itseään riisumaan.
— Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.
— Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.
— En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti yksintein.
Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.
— No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.
— Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.
— Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä pingottamaan.
— Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä pidellä, vastasi Brita.
— Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa…
Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.
— Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot silmät selällään kuin narratulla sammakolla?
— Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä, kuka sinä olet?
— Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten varsin hyvin tiedät.
Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo melkein tuli häntä sääli.
— Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.
— Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.
Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:
— Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin, naisellisemmat.
— Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat, kelpaako tämä?
Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin edessä.
— No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä, kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää. Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin, ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.
He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:
— Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.
— Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.
— No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.
— Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.
Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.
— Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.
— Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan, sanoi Brita.
— Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon, sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit, mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele, miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.
— Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.
— Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella herralla ainakin, sanoi Arvid.
Näin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala alkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:
— Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla niinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi nauraa hohottaa.
— Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki silloin luulisivat.
— Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena kirkolla? sanoi Arvid.
— Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi haavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?
— Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada aikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.
— Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen minä takaan.
— Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on suurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä Rapalaan.
Haavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin menivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät kaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin koko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen herrasväkeä.
— Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.
— Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.
Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.
— Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän näkisi millaisessa talossa hän saa asua.
Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:
— Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme sisältäkin päin!
Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:
— Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.
— En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.
— Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se sukkelaan, jotta ei mitään huomata.
Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten, aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.
XIII
Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti Arvidille avuksi.
— Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.
— Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.
— Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä, vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme vanhoja aviollisia jo.
Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:
— Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.
— Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista. Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.
— Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, vastasi kirkkoherra.
— Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.
— No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.
Hän päätti sen estää ja sanoi:
— Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!
Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:
— Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.
Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian pitkälle.
— Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi viettää kaiken aikansa minun seurassani.
— Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.
Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa, joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä ja koettivat yhtyä puheeseen.
— Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa naisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.
— Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit olla varma!
— Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.
— Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa Erikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka kerta, kun vain joku lähenee minua.
Arvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä sai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:
— Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai näette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!
Kaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen, joka äkkiä saa raivokohtauksen.
— Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään aikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta. Ettekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin hassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!
Pelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa kiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi ovelle ja huusi pihalla oleville:
— Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee ohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.
Brita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen eteensä.
— No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut aikaan? sanoi Brita.
— Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu, vai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko sinä mies?
— Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.
— Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja niin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun ympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen sellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin pitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin, kuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä istu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.
Arvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita istui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.
— Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa, sanoi Arvid hiljaa.
— Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan sinä ennen ollut siitä aivan varma.
— Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu, joka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin olisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit nainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei tuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että sinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua rakastaa?
— Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin. Minusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies sellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta minä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa, mutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä panna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja jos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten voisi sinua enää hallita.
— Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että minun kanssani ei voisi tulla toimeen?
— Näithän, miten äskenkin menettelit.
— Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä menen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat ovat, ja silloin he nauravat kaikelle.
— Naurakaamme me heille ensiksi.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa me ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.
— Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat sellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.
— Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä varten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät nurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. Onhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa saada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii iloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?
— Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen omakseen, vastasi Arvid.
— Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.
— Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi minä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä, miten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin maailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei mikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.
Ja Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan permannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä on heitetty permannolle.
Vanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli raivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa poljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän takana kuuntelivat:
— Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja kyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!
Hän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin. Mutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten sitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui kimeästi tuontuostakin.
Kartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:
— Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää mitään virkaa tässä talossa.
— En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä nuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.
— Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on tästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan saattoivat.
— Minne?
— Turkuun.
— No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.
Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan talosta.