XIV
Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha palvelija herralleen:
— Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.
— Mikä veljensä? kysyi Arvid.
— No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen naisen saanut.
— En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.
— Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori, niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa, että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.
— Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.
Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.
— Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä. Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.
Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan poikki ja meni talliin.
— Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa. Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.
Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella laiskottelevalle renkipojalle.
Arvid oli noussut, mutta istui taas.
— Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.
Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.
— Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla kuin miehen.
Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.
— Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet nainen. Eikö se ole hassua?
— Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.
— Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa. Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.
Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.
— Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.
— Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.
— Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa sinua olemaan hiukan sen mukaan.
— Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?
— Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.
— Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää parastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain oikein tahdon.
— Miksi et sitten aina tahdo?
— Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan ole kukaan sitä katsomassa.
— Olenhan minä.
— Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut kaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.
— Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?
— Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.
— Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli sellaiseksi kuin hän on.
— Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?
— Niin onkin.
— Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu sitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua, panemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan tuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en minä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.
— Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta hinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa järki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä. Kerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun esiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri oli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta elämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet riitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi yksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin meni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja sattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä ja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä alas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan itseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle asumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää jumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän siten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma paratiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina onnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.
— Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä loppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta etpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta. Kun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole sysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee korvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan minulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin se siltä tuntuu.
— Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu, sanoi Brita.
— Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja tänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä taivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin mitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.
Brita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.
XV
Seuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa, kukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet piukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi heti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.
— Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat rannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne niemeen.
— Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.
— Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.
— No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut Sysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta pojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi oikean miehen haistavan, missä nainen on.
Arvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna kuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis sätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata. Katsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten naurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo talon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään olivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän tahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan puhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä, miten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi. Lopulta Erik kysyi:
— Kai talon rouva on kotona?
— Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet noutamaan.
Arvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.
— Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat, ovat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä pilkkanasi.
— Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan, jotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.
— Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.
Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi haavuri hänelle:
— Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.
— Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän rakastaa.
— Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.
— Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu minuun.
— Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.
— Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?
— Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.
— Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen, silloin voin hänestä olla aivan varma.
— Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan itseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta tekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin käärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää, millä keinoin teidät kiinni saisi.
— Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään käsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä väliin, niin silloin minä olen voitettu.
— Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te häntä tahdotte näin kovasti piinata.
— Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten vasta naisena.
— Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä tällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.
— Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi hiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt niin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.
— Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.
— Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.
— No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen kipinä, ja sitä minä varjelen visusti.
— Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis mihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo myöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse nimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.
Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys, jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.
— Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan, miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.
— Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas koskaan ollutkaan.
— Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.
— Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut "rikki ammuttu".
— Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.
Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.
— Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten kuullen.
— Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin monta haavaa kuin mahdollista.
— Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen ihastuksesta.
— Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.
— Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi
Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.
— Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin ne sinun haavasi ovat.
— Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.
— Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi, olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta enää sen enempää puhumasta.
Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän oli aikonut.
Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.
— Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.
— Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden, iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.
— Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.
— Kerrohan se, sanoi Brita.
— Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa jutun ja hän tekikin sen.
— Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän kuin missään muualla.
— Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti, päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.
Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä, mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä tuvasta.
— Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.
— Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi hempeän katseen Erikiin.
— Jaa, mitenkä?
— Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon kautta ole saanut syytä sellaiseen?
— Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän tulomme siten käsittäisi.
Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.
— Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni, sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?
Ja ovi paukahti kiinni.
Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi niin sydämestään, että tupa helisi.
— Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä. Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.
— Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni, sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.
— Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.
— Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.
— Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.
Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän valloittamisyrityksissään.
Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.
— Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa. Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin, ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan, miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä huomannut, kun hän kurkisti sisään.
Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.
— No, mutta…! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.
Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita huoneesta.
— Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole hätäpäiviäkään.
Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.
— Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.
— Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.
— Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.
— Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle velkaa mitään omista huvituksistanne.
— Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö sinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?
— Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä höynäilemässä minun rouvaani.
— Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?
— Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen sallii.
Erik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.
— Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina, sanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai luuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?
— Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin sanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta suoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?
— En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.
— Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne haalinut?
— Kun hän tuli jälestäni.
— Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et aio siis häntä vaimonasi pitää?
— Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.
— Sinä aiot siis hänestä luopua?
— Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.
— Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.
— Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.
— Sille, joka hänet saa, tietysti.
— Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet omaksemme?
— Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä poika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.
— Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi ystävänä kysyä, oletko sinä hullu.
— Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se luiskahtanut taas paikoilleen.
— Sinä et ilveile meidän kanssamme?
— Enhän toki.
— Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät tuollaisen vaimon luotasi pois?
— Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä kyllä luotani pois.
— Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti Arvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen ihminen.
— Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.
— Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin päättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi permannolla.
— Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi, sinä vanha koni.
— Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen, sanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki paikatkaan eivät vielä ole parantuneet.
— Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.
— Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.
— Sinä kai luulet saavasi hänet?
— No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.
— Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa mielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja nyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja katsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan, tahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.
— Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?
— Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun minä olen ollut näin kovasti suopea.
— Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä osaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä omenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?
— Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.
Pihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:
— Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki, että sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä olen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin paljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille tämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he töllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä täytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi. Näkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten erehtyisi.
— Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat, kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!
Brita katsoi hymyillen Arvidiin.
— Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin sanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun olevan naisen.
— Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi tupaan.
Arvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.
— Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa? Aikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä olevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen minä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan sikamaista.
— Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan ensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla lauseellasi?
Mutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat ottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.
Arvid meni jälestä tupaan.
— Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän viitaten Britalle.
— Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi
Brita hiljaa Erikille.
— Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme sinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.
Sanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.
— Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä suoriudutte.
— Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.
— Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän teidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme alusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.
— Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.
— On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.
— Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta välitä.
— Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.
— Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.
— Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi
Aksel.
— Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.
— On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.
— Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi
Brita nauraen.
— Ja sille te nauratte? sanoi Erik.
— Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.
— Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.
— Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.
— Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.
Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja. Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.
XVI
Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.
Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin, hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä, vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi. Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän oli antanut täyden vapauden hänelle.
— Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen, niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.
Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:
— Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte ja ennätätte!
Hän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa ja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.
— Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista juteltavaa.
He istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
— Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi tuli tänne?
— Niin, Adolfko?
— Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?
— Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena tekin olette.
— Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?
— Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.
— Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se täytyy!
— Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon enemmän kuin minä.
— Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.
— Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?
— Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut ovat aivan hassuja tai minä sellainen olen.
— Samahan tuo on, kuka hassu on.
— Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään hänen lähelleen.
— Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.
— Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?
— Hän on mies!
— Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota talosta.
— Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä…
— En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä tahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!
Ja Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.
— Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.
— Mutta minkä tähden? huusi Erik.
— Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä selityksiä.
— Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.
— On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä olisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.
Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät jäähyväiset Britalta, poistuivat.
Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:
— Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.
— En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen. Kuule, oletko sinä mies vai nainen?
— Miksi sinä sitä kysyt?
— Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?
— Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.
— Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.
— Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.
— Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade. Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa sinä olet.
— Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.
— En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun kerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla olisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole ennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin mikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata, mitä ihminen on sellaisenaan.
Britan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka ei uskaltanut häneen katsoakaan.
— Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein rauhallisesti.
— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää oikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin vain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa, tapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa. Mutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain muuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.
— Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?
— En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin minussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka kauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen ihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies minun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan puhella ja keskustella kaikesta.
— Mistä kaikesta?
— Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.
— Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.
— Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni, ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa, niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.
— Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?
— En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään. Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut. Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa, sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat. Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.
— Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.
— Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli, että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian, joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota kaikkea ja minä kummastelen itseäni.
— Miksi sinä sen teet?
— Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
— Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!
— Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen kantapää… Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan… tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän. Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?
— Ei, ei laisinkaan.
— Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt aivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko ajan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi. Siksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein hirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi syntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun jälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut saanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut heittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.
— Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?
— Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia tyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista kuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee, joutanut valmistamaan.
— Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?
— Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli, joka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun seurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että minä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella, miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä saisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle merkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit minun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo toiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.
— Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi
Brita. Minä voin sen vannoa sinulle.
— Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein vakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan tuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun tielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen aviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen sanot?
— Koetetaan sitten miestä höylätä.
— Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa höyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.
— Minä tiedän keinon, millä me alotamme.
— Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä sinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät, kunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja koetan muodostua sinun mukaasi.
— Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä. Anna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo sinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun tulisi olla, sanon minä sen sinulle.
— Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo kaksi puolihassua herraa?
— Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin olisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä hyvä.
— Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista varsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?
— Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos sille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.
— Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos vikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun nahka kestää.
Ja Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja ravisti häntä.
— Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa, huudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen. Kyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen katselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?
— Alotetaan ulkoasusta.
— Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?
— Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
— Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään parempaa?
— Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?
— Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.
— Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut siinä mitään erotusta.
— Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät ajat.
— Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.
— Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.
— Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?
— Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.
Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.
Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki, itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa, että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin voimakkaasti hänen suonissaan.
Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi nauraen:
— Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.
XVII
Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.
Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.
— Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut, sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun. Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen, vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua, huomaa se, lukuunottamatta.
Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.
— Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki keikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa ja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia pitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna, niin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea miespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että sinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat sinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt hyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan kapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.
Kukko kiekaisi ylpeästi.
— Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme kaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se olisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin kukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia ulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti oikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa ja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi —?
Kukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan haavuriin.
— Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin kovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten vielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän onkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on kana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on. Mutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä niille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut pitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa vielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi täysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä kuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia, et sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä vahvistanut voimiasi.
Ja haavuri heitti taas kukolle murusia.
— Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata, vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit, miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo kana onkin kukko.
Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.
— Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! — Sellaista elämää meidän talossa nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään. Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen, kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken, mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten, jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani hän niille loukkuja.
Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.
— Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille. Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä. Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari. Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon, mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään, kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä, häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.
Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:
— Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!
Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta. Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.
— Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi
Brita haavurille tullessaan.
— Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on ja kaiken määrääjä.
Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin olalle ja sanoi:
— Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.
— Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi haavuri puoliksi leikillään.
— Mikä vaara siinä olisi?
— Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.
— Ketkä muut?
— Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista, jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt, niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle. Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä tappaneetkin.
— Mitä?
— Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni, mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi, jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.
— Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria olalle.
— Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.
— Mitä oireita?
— Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron, mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan, niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille. Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin elukoitten kanssa.
Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle puolelle huudellen kissaa luokseen.
Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.
— Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä kenellekään pahaa?
— Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.
— Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?
— Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle sitten jää?
— Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.
— Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella, olenko minä hereillä vai nukunko.
— Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi
Brita.
— Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?
— Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.
— Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.
Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.