Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SYSMÄLÄINEN

Humoristinen historiallinen romaani

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

I

Suuressa majatalossa, jonka saksalaiset kauppiaat olivat rakentaneet Turkuun asunnokseen käydessään siellä kauppamatkoillaan, vallitsi suuri rähäkkä. Tuvan perällä seisoi hajareisin nuori, roteva mies, joka miekallaan taisteli kymmenkuntaa hänen kimppuunsa hyökkäävää kauppiasta vastaan. Hänen takanaan laiha miehen ruipelo koetti toisen leveän selän takana piilotteleida.

— Te saksalaiset koirat, jos tahdotte saada vatsaanne reikiä, niin tulkaa vaan lähemmäksi, huusi taisteleva mies, ja samassa hän jo antoi lähimpänä seisovalle sellaisen pistoksen keskelle mahaa, että haavoitettu pahasti parkaisten keikahti syrjään.

Hän huitoi ja pisteli miekallaan oikealle ja vasemmalle, seisoessaan hajareisin suojelemassa takanaan olevaa miestä.

— Anna pois tuo mies meille! huusivat saksalaiset kauppiaat mongertaen puutteellista suomeaan.

— Tulkaa ottamaan, jos mielenne tekee! Arvid Henrikinpoika Tandefelt ei ole niitä miehiä, jotka tekevät nöyrästi sen, mitä kamasaksat sanovat.

Ja samassa hän jo sivalsi erään kauppiaan poskeen pitkän haavan.

— Päästä tuosta ulos sisusi, elä suustasi! huusi hän.

— Piruko sinua riivaa, sinä itsepäinen mies? huusi muuan kauppias.

— Ei siihen pirua tarvita, kyllä omakin luonto siihen riittää! vastasi
Arvid Tandefelt.

— Me paloittelemme sinut aivan pieniksi kappaleiksi, senkin suomalainen maankiertäjä!

— Sitä minä uskallan epäillä, sillä olen minä ennenkin miekallani koetellut, minkälaista saksalaisen liha on, ja minä olen huomannut, että miekka menee sen sisään kuin lusikka puuroon. Ei kuulu muuta kuin pieni pirahdus vain!

— Senkin ryysyläinen!

— Vai ryysyläiseksi sinä sanot Stålhandsken ratsumiestä! Katso, etten revi miekallani sinun hienoa verkapukuasi vaimollesi matonkuteiksi, huusi Tandefelt, ja samassa hän jo taitavasti veti kalvallaan saksalaisen takin halki.

Ase välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän suorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun — ja se tapahtui tuhka tiheään — nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa kaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.

— Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!

— Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi Tandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa saksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo ennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät on nähnyt sekä edestä että takaa.

Jo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä sitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että tuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt hypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja laiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan. Kun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti kiinni.

— Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä on vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä hänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.

Kauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.

— Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme enää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.

— Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin ollaan ja eletään sitten sovussa.

Äkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.

— Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan kauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.

— Minä puolustan aina sitä, jonka kimppuun hyökätään. Minä näin teidän ajavan häntä takaa ja kuulin hänen huutavan apua. Totta kai minä silloin tulen auttamaan.

— Tiedätkö, mitä hän on tehnyt?

— Mitä se minuun kuuluu! Minä puolustan, ja sillä hyvä.

— Ketä tahansa?

— En aivan ketä tahansa, mutta jokaista, joka suomea puhuu.

— Jokaista suomea puhuvaa varastakin siis?

— Kuka tässä varkaista puhuu? Niitä minä olen aina vihannut. Niitä minä en puolusta! ärähti Arvid.

— Tuo mies on varas, ja häntä sinä kuitenkin puolustat miekallasi.

— Onko se totta? huusi Arvid kiukkuisesti laihalle miehelle.

Tämä katsoi viisaammaksi korjata koipensa ovea kohden. Mutta Tandefelt karjaisi jyrisevällä äänellä:

— Seis, ruipelo! Mitä sinä olet tehnyt?

— Minäkö? En kerrassaan mitään. Minä vain katselin ja ihailin näiden kauppiasten tavaroita. Ja sitä kai saa aina tehdä. Eihän muuten kaupoista mitään tule.

— Vai katselit? huusivat saksalaiset. Sinähän aioit ottaa tavarat ja jättää ne maksamatta.

— En minä olisi maksamatta jättänyt, jos minulla olisi ollut rahaa, sanoi mies.

— Elä siinä venkaile, vaan puhu, miten asia on, sanoi Tandefelt.

— Minä menin tuolla pihalla olevaan aittaan, jossa näiden kauppiasten tavaroita on, ja katselin, mitä hyvää he nyt taas olivat tuoneet tänne Turkuun. Silloin he suurella huudolla tulivat minun luokseni ja alkoivat ajaa minua takaa. Onkos sitten ihme ja kumma, jos minä silloin, kun henkeä uhataan, alan huutaa?

Kiukusta punaisena seisoi Arvid Tandefelt miehen edessä.

— Vai sellainen lintu sinä oletkin! huusi hän. Ja tuollaisen tähden minä olen miekkaani käyttänyt. Jos minä sen olisin tietänyt, niin…

— Olisitte kysynyt ensin, mistä melu sai alkunsa.

— Joutuiko sitä siinä kiireessä kaikkea kysymään. En minä ennenkään ole kysynyt silloin, kun on tappelu ollut tiedossa. Vai varas sinä oletkin, oikea ammattivaras? Tiedätkö, mitä me Saksanmaalla sellaisille teimme?

— En, sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut Saksanmaalla.

— Hirteen me olemme sellaisia ripustaneet, ja oikein tukuttain.

— Mahtoi se olla hauskaa työtä, niille nimittäin, jotka saivat olla sitä tekemässä.

— Ja niin minä sinullekin teen vielä, sinä ammattivaras.

— Minä en ole mikään varas. Minä olen aivan rehellinen mies. Minä en ota mitään omin lupini muulloin kuin silloin, kun sattuu hyvä tilaisuus.

— Eikö se muka ole varkautta?

— Ei ole, jos se onnistuu. Varkautta on vain se, joka ei onnistu.

Arvid katsoi hetkisen vaiti häneen.

— Mikä sinä olet oikeastaan? kysyi hän viimein.

— Minäkö?

— Niin sinä, joka väännät ja käännät asioita kuin pahin tuomari.

— Ei sitä tuomari tarvitse olla, ennenkuin osaa asioita selittää. Mikäkö minä olen? Oikeastaan minä olen parturi, mutta pääasiassa konterfeijari, varsinaisesti olen puoskari ja kuppari, ammatiltani olen kirjuri, mutta virkani on haavurin.

— Mitähän sinä et ole? Oletko pappikin?

— Sitä en ole, vaikka olen minä paljon sanaa selittänyt, kastanut lapsia ja haudannut kuolleita.

— Koska sinä olet noin kaikki tietävä ja taitava ja olet haavuri, niin saat ensin sitoa nuo miehet, jotka tuolla koettavat ruumistaan paikkailla.

— Sen minä kyllä voin tehdä, mutta maksua vastaan.

— Vai maksua vastaan? Tiedätkö sinä, minkä maksun olisit ansainnut?
Selkäsaunan!

— Sitä en epäile. Mutta se maksu olisi tullut minun omista töistäni, sillä ei kaiketi minun tarvitse teidän iskemiänne haavoja ilmaiseksi paikkailla.

— Sinä olet niin hävytön suustasi, että minä aivan mykistyn tuollaista suunnatonta röyhkeyttä kuullessani.

— Tarpeettomasti ei pidä valehdella. Vielähän sanat sentään luistavat suustanne.

— Sinä et siis aio noita miehiä hoidella?

— Maksua vastaan kyllä, kuten jo sanoin, ja kun heitä on useampia yksintein, niin annan hiukan alennustakin.

— Tiedätkö, että minä voin sinut lyödä aivan liiskaksi?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta luuletteko, että minä silloin enää haavoja sitelen.

— Luuletko sinä, jonka tähden tässä koko mellakka on syntynyt ja verta vuotanut, että sinä olet jokin suuri herra, jota meidän tulee kumartaa?

— Sitä kumarretaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja nyt tarvitaan minua. Kuinka asian laita on, saanko minä palkan työstäni vai enkö? Siitä olisi piakkoin päätettävä, sillä muuten voi pari kauppiasta vuotaa kuiviin. Minä näen, että tuolla jo kaksi on sinnepäin menossa.

— Riennä sitomaan! Me saamme sitten myöhemmin puhella maksusta.

— Minä tahdon sen tietää, ennenkuin ryhdyn työhön ja toimeen.

— Varo, etten minä tässä ota sinua kovilla kourillani kiinni!

— Ei ne haavat sillä mene umpeen.

Eräs kauppias jo kaatui pyörtyneenä maahan verenvuodosta uupuneena.

— Tuolla jo yksi keikahti kumoon! Rupeanko sitomaan vai en?

— Sido herran nimessä, huusi Arvid, muuten minulla on tässä tarpeettomia murhia omallatunnollani!

— Ja maksu? Kuinka sen laita on?

— Saamasi pitää.

— Ettekä anna minulle sen jälkeen enää selkään?

— En, en, kun vain teet työsi!

— No, kas niin! Nythän te jo puhutte aivan kuin järkevä ihminen ainakin. Minä tässä siis rupean paikkaamaan teidän pahoja töitänne.

Ja tuo monivirkainen mies, jonka tähden tuvassa oli sellaista mellakkaa pidetty ja miehiä haavoitettu, alkoi sidellä tottuneella tavalla kauppiaita.

* * * * *

Arvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä kaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan joutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä hän nyt istui ja mutisi itsekseen:

— Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian vähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti kun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu kaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se on, eikä se suremisesta parane.

Hän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja rauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa ihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.

— Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.

Sen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä sangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun hän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:

— Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!

Arvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä haavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.

— Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet sinä aivan varmaan maailman viisain mies.

— Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka mitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta vielä olisikaan tullut.

— Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään taidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja näkyy puuttuvan sinulta kokonaan.

Haavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:

— Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt? Maailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita ja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat, pienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen elänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina käykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se hengiltä otetaan.

— Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?

— Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni tullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt, mutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut iloinen ihminen.

Suu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.

— Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi? sanoi hän viimein.

— Kuinka niin?

— Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee minun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi, että olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.

* * * * *

Jo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri viisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi livistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään ja tarttui hänen olkapäähänsä.

— Elähän mene, mies!

— Mitä nyt vielä?

— Sinä et ottanut maksuasi.

— Mitä maksua?

— Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?

— Eihän sitä nyt tarvitsisi…

— Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa mielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin. Mikäs se taksa on?

Haavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki hänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen sekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta niin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman luonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa oli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa suhteessa naurettava.

— Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.

— Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.

— Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen rahoja. Riittääkö?

— Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän palvelukseenne.

Arvid töllisteli häneen.

— Mitä minä sinulla teen?

— Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun tappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte, niin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois maailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos olette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle varmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä. Ja minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan tullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee, kuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja kun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne kuvat.

— Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.

— Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman näköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa, niin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.

— En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.

— En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys siinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on riitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä osaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä olenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää minun puoliani.

— Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!

Kaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja kuten rukoillen:

— Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.

— Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on suuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut, ja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni…

— Ettekö siellä tarvitse renkiä?

— Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.

— Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?

— Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.

Haavuri naurahti.

— No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen pitkään ja alkoi sitten nauraa.

— Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule sitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat jokaisesta koiruudestasi.

— No, se on tiettyä. Kyllä minä herrojen kujeet tunnen. Herra tekee sen, minkä oikeaksi näkee, olkoon se sitten mitä tahansa.

Yhdessä he palasivat saksalaisten kauppiaiden tupaan. Sinne tultuaan sanoi Arvid:

— Kun minä olen saanut aikaan kaikenlaista pientä vahinkoa teille, niin tahdon tarjota parasta mitä talossa on saatavana.

— Ei, ei, sanoi siihen haavuri. Minähän tässä olen niinkuin koko kaupan alku ja perus. Ja kun minä olen tässä hommassa saanut hiukan ansioita, niin tarjoan minä puolestani sen verran kuin rahoja riittää.

Ja hän heitti pöydälle ne rahat, jotka Arvid oli hänelle maksanut haavojen sitomisesta.

— Tässä olisi ensi aluksi!

Pöytään tuotiin juomaa, jonka haavuri maksoi. Kauan hän jaksoikin suorittaa juomista. Se johtui siitä, että hän oli kauppiaita sitoessaan siepannut niiden taskuista kukkaroita. Kyllähän kauppiaat sen huomasivat, mutta kun rahat kuitenkin tulivat yhteiseksi hyväksi, eivät he nostaneet siitä sen suurempaa hälinää.

II

Eihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin ryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy kuin juuri siihen.

Ankara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten majatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa siinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon kadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli vuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.

— On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja päänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan kaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja maljat täyttää.

— Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs lihava kauppias, jota toiset sanoivat "Paksuksi Henrikiksi". Se kuului tapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän jumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa menoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja möhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän matkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen, se vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on ihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma päivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun pantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen pieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun vanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon ja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli hänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi pajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen. Vanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin heitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin sellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää iloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli, ja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut, alkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.

— Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi oikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten kuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa ylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti mahan pohjia myllertää?

Paksu Henrikki nauroi ja vastasi:

— Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on tullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä on kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne, minne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.

* * * * *

Yhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä kartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat ja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät syrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä olihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt hevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa tunsivat olevansa kotonaan.

Ei mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti ei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan merkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä viisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja aivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia, jotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein mielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan niiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella juotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi maljan viimeiseen pisaraan asti.

Mutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.

Muuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies, oli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että hänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.

— Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.

— Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta on teidän suustanne kadonnut?

— Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena törröttää. Katsokaahan!

Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti suuhun, ihmetteli ja kummasteli.

Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin maljaa tämän hampaan kunniaksi.

Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä, että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.

* * * * *

Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.

Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:

— Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä alan kallistua murheeseen päin.

— Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?

— Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?

— En ole ollut.

— Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa ollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.

— Kenen kanssa?

— Vaimoni kanssa.

— Sen minä uskon.

— Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.

— Joko te kauankin olette ollut naimisissa?

— Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.

— Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.

— Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.
Katsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.
Nyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.
Kun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi
ja äitiäsi, niin…

— Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.

— Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä ja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin, ja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin suostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät morsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli tuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me olimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti, siten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle leikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä paljaasta ilosta aivan sikahumalaan.

— Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?

— Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja morsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun mukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta minut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti kirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka olin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten sain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa. Ja kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin ratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta katoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli niskasta ulos…

— Nyt valehtelette.

— Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja me vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain kuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan eteenpäin ja tuli niskasta ulos.

— Ja te kuolitte.

— Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole ollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin minua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on, nimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä sen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin paljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä viimeisiä kirjaimia.

— Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne kanssa tekemistä?

— Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen unohtaa yhtä ja toista.

— Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.

— Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon, ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.

— Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.

— Se oli oikea sana.

— Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista elämää.

— Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.

— Eikö hän enää huolikaan teistä?

— Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan, olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.

— Te näitte toisen naisen?

— Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?

— Arvaahan sen vähemmälläkin.

— Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun vereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen minä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.

— Ja te sanoitte sen hänelle?

— Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä kirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en sille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja kun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada hänestä ensin eron.

— Ja mitä hän vastasi?

— Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron. Kun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan sitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin Tukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon toisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.

— Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?

— En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä kanattoman talon pihalla.

— Ettekö mene hänen luokseen?

— Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.

— Ettekö sitäkään vielä tiedä?

— Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen päättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja silloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.

— Ja jollei hän suostu?

— Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun toinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun palvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes hänet näät.

— Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.

— Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen koko maailmassa.

— Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?

— Totta kai se jo riittää!

— Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.

— Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen. Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee, niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.

— Niinkö arvelette?

— Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.

— Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.

— Sinä lupaat siis koettaa parastasi?

— Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle näytätte.

— Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.

Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän seisahtui haavurin eteen ja sanoi:

— Kuulehan sinä… Niin, mikä sinun nimesi onkaan?

— Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.

— Mutta isäsi nimi?

— Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut maailmaan.

— Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan sinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos minulle hankit tuon naisen.

— No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen tytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin eiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.

III

Arvid seisoskeli majatalon porttipielessä ja tupakoi. Hän veti sauhuja pienestä piippunysästä ja syljeskeli toisinaan. Hän ei ajatellut yhtään mitään, sillä se toimitus oli hänelle liian raskasta ja vaivalloista. Hän antoi vain ajan mennä.

— Onko ihminen mikään hyttynen, jotta hänen päänsä tarvitsisi yhtäpäätä hyristä, sanoi hän. Täytyy sitä saada päätäänkin lepuuttaa.

Tämän suloisuuden keskeytti katua pitkin ratsastava nainen. Kun Arvid hänet näki, putosi ensiksi piippu hänen hampaistaan, ja suu jäi auki. Hän katseli silmät pystyssä lähenevää naista. Jo oli nainenkin hänet nähnyt, ja pienestä punasta, joka valahti hänen poskilleen, saattoi päättää, että tämä kohtaaminen ei ollut hänelle aivan vastenmielinen.

Hän ajoi yhä lähemmäksi ja ajoi jo ohitsekin. Silloin vasta alkoi ajatus kiertää Arvidin päässä. Ja kun se kerran oli alkuun päässyt, niin silloin se mennä rynnistikin oikein hurjaa vauhtia.

— Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa seison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita vahvistussanoja suustaan.

Sitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti lakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.

— Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla olisi neidille puhuttavaa.

— Minulleko? kysyi ratsastava neito.

Arvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi kertaa neidon äänen.

— Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!

— Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin, koska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.

— Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?

— Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan osaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.

— Minne istumaan?

— Jonnekin pensaan taakse, niinkuin on tapana.

— Ei minulla ole mitään pensaskauppaa pidettävänä teidän kanssanne, sanoi neito suuttuneena ja yllytti hevostaan juoksuun.

— Ei suututa, ei suututa! sanoi Arvid ja sieppasi hevosen suitsista kiinni. Jollei sinne mennä, niin koetan sitten tässä ajaa asiani.

— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, te hävytön mies!

— Mutta minulla on, ja paljon onkin, niin että ei tässä muut auta kuin suorat ja selvät puheet.

Samassa läjähytti tyttö piiskalla Arvidia keskelle naamaa. Tämä hölmistyi niin, että päästi suitset käsistään, ja tyttö läksi ajamaan pakoon.

Mutta pian oli Arvid toipunut hämmästyksestään ja karkasi jälestä. Siinä sitä mentiin niin, että tomu pöllysi. Kadulla oli paljon väkeä, ja se esti tyttöä kyllin nopeasti pääsemästä pakoon, jotavastoin Arvid kaasi kaiken, mikä tuli hänen tielleen. Hän ei välittänyt takanaan kuuluvista kiroiluista ja haukkumisista, hän juoksi vain. Pari poikasta hän otti mennessään niskasta kiinni ja heitti syrjään. Muuan lihava akka sai pyöriskellä pitkin katua, erään kuorman yli hyppäsi Arvid. Lopulta hän aivan hengästyneenä saapui neidon luo ja tarttui hänen satulaansa sanoen:

— Vai sillä tavoin sinä miehiä kohtelet! Varo, etten ota sinua polvieni väliin ja näytä hiukan samoja konsteja kuin äitisi on sinulle tehnyt. Vai sillä tavoin, vai sillä tavoin!

— Mitä te, hirveä ihminen, minusta tahdotte? huusi neito.

— Mitäkö minä sinusta tahdon? Minä tahdon sinua kosia! Elä katso noin kummissasi minuun! On sitä ennenkin maailmassa kosittu. Ei tämä suinkaan ensi kertaa ole.

— Mutta ei tällä tapaa!

— Samahan se on, millä tapaa se tapahtuu. Pääasia on, että minä tahdon sinut vaimokseni.

— Minä en huoli tuollaisesta ihmisestä!

— Miksi et huoli, jos saa luvan kysyä?

— Minä en ole velvollinen tekemään mitään tiliä teille omista asioistani.

— Ei se ole sinun oma asiasi, koska minä sinua vaimokseni pyydän.
Minunhan asiani se on!

— Minä olen jo toisen miehen vaimo.

— Ei se mitään tee. Olen minäkin toisen vaimon mies, mutta minä annan hänelle apskeetin ja otan sinut.

— Minä en ota sittenkään. En minä ole mikään lehmä, josta tehdään kauppaa keskellä katua.

— Oma syysi! Enkö minä pyytänyt sinua tulemaan kanssani jonnekin piiloon?

— Minä en teitä tunne, eikä minulla ole mitään teidän kanssanne tekemistä.

— Elä jankuta siinä, vaan vastaa suoraan, otatko minut vai et?

— En ota! Kuuletteko, en ota!

— Kyllä minä kuulen, mutta ei se silti vielä ole selvää. Monasti nainen sanoo "en ota" ja ottaa kuitenkin.

— Mutta minä en ota! Johan minä sanoin, että minä olen toisen oma.

— Eikö sitä asiaa voisi muuttaa?

— Vaikka voisikin, niin minä kai päätän, kenet minä otan.

— Kuule, tyttö, elä siinä leikittele. Tässä on aivan täysi tosi minun puolellani.

Samassa neito löi hevostaan piiskalla. Hevonen läksi täyttä, karkua juoksemaan. Nyt huomasi Arvid, että tuo nainen pääsi hänen käsistään pakoon. Hän päästi oikein jyrisevän kirouksen suustaan, hyppäsi tasakäpälää paikallaan kiukuissaan ja huusi:

— Kyllä minä sinut vielä kiinni otan!

Samassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli kadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän sanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois, hyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin olisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän ajoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen edessään ja sanoi:

— Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.

— Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen osasi sanoa.

Arvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:

— Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?

Tyttö oli vaiti.

— Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin ymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.

Tyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.

— Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan kosijaksi milloin tahansa.

Tyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa viisaimpana tuon villityn miehen suhteen.

— Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut. Noin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut vielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa, en oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin olin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt saanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan kohta paikalla.

Tyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan mieheen.

Arvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen äänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.

— Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla ollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun kosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat. Vai mitä?

Tyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja sanoi kutkuttaen häntä sormellaan:

— Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko minusta vai et.

Neito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin voi.

— Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi Arvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin pienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä tahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on mielipiteesi.

— Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi tyttö.

— Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä jo monta kertaa ennen minut nähnyt.

— Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.

— Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun nimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut liikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta suusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri talo. Ja minun isäni oli tuomari…

Tyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin hiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen kasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid käsitti sen kiukuksi.

Arvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan hirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko ratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi hänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään, oli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.

Tuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:

— Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa kosiakaan!

— Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen selästä vetämäkseen mieheksi.

— Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään varas ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!

— Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen hevosia! jatkoi mies.

— Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.

— Mikä sota nyt on?

— Jollei kosiminen ole sotaa, niin sitten minä en ymmärrä yhtään mitään. Ainakin se minulle on ollut koko ajan tänään sellaista menoa, että en ole mokomaa taistelussakaan kokenut. Vai mitä sinä sanot?

Tämän lausui Arvid neidolle, jota hän oli kosinut. Mutta etsi hän mistä tahansa, niin oli neito kadonnut. Silloin Arvidin viha purkautui kipinöitsevänä kiukkuna esiin, ja hän huusi:

— Minä tapan teistä joka ainoan! Nyt on minun tyttöni kadonnut, ja herra yksin tietää, minne hän on mennyt. Ja tiedättekö te, pässinpäät, mitä te olette saaneet aikaan? Minun kosimiseni te olette keskeyttäneet ja elämäni murskaksi lyöneet. Mutta nyt minä teille näytän, miten ihminen on kokoonpantu, ellette ennen ole sitä tienneet. Onko ennen kuultu mokomaa, että toiset tulevat ja ilkeydessään lopettavat nuoren miehen viattoman kuherruksen. Mutta jos minä äsken visersin kuin lintunen, niin nyt on tullut toinen ääni kelloon, ja nyt saatte nähdä, kenen kanssa olette olleet tekemisissä. Ja niin totta kuin taivas minua varjelee ja suojaa, niin minä annan palvelijalleni työtä kokonaiseksi viikoksi ja lyön teihin niin joka paikkaan, että olette kirjavia kuin se kartta, jonka alle nimiänne maistraatissa piirrätte. Te viheliäiset turkulaiset, te maailmanlopun sikiöt! Kuka käski, sanon minä, kuka käski teitä sekaantumaan minun rakkauteeni! Mies minäkin olen ja miehen meiningit on minullakin ja todet ovatkin, ja se, joka minua on häirinnyt, sitä minäkin häiritsen!

Joukko singahti suureksi kehäksi hänen ympärilleen, mutta sitten alkoi yleinen pako. Pian oli Arvid tappelupaikalla yksinään.

Kiukkuisena hän palasi majataloon ja huusi haavurin luokseen.

— Laita itsesi matkakuntoon, nyt me menemme tästä kirotusta pesästä pois!

— Minne?

— Sysmään! Sieltä minä olen kotoisin ja sinne minä sovinkin. Täällä ovat ihmiset niin merkillisiä. Enpä totisesti tiedä, miten näitä tämän seudun tyttöjä kosisi, ja kun sellaista pyhää toimitusta sitten täydessä vakavuudessa tekee, eivätkös nuo tämän kaupungin asukkaat tule sekoittamaan toisen totisia toimia. Pois minä menen sellaisesta paikasta. Pois menen enkä pistä jalkaani enää tähän kaupunkiin.

Hän meni talliin hevostaan katsomaan. Kun haavuri vähän ajan kuluttua sinne tuli, seisoi mies kädet kiedottuina hevosen kaulaan ja itki.

Hän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi haavurin, niin hän sanoi:

— Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin on mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti ja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä kaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin kohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä nuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan selviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä minä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli kadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy paeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.

Haavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa tilassa, ja hän sanoi:

— On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.

— Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa, mutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on, joka istuu kiinni meidän veressämme.

Arvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri uskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon reunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.

Arvid kääntyi ja sanoi:

— Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.

Haavuri katsoi aivan hölmönä häneen.

— Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että olisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei ainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin nimeni on Arvid Henrikinpoika.

* * * * *

Kartanon pihalla odotteli haavuri matkavalmiina herraansa. Hän oli hankkinut itselleen hevosen ja oli sen selkään jo sälyttänyt kaikki tavaransa. Kauan sai hän odottaa. Lopulta hänen herransa tuli ja kuljetti mukanaan tyttöä, joka ei enää ollut niitä nuorimpia, vaikka olikin muotonsa puolesta vielä mukiinmenevä.

Nainen istui hevosen selässä kimpsuineen ja kampsuineen.

— Tässä se nainen nyt on. Korea ei se juuri ole, mutta kyllä se siihen kelpaa, mihin minä tahdonkin, sanoi Arvid.

Kun Arvid meni talliin valjastamaan hevostaan, kysyi nainen haavurilta:

— Oletko sinä tämän herran palvelija?

— Olen.

— Tiedätkö, mitä varten hän minut on mukaansa ottanut?

— Eikö hän ole sitä sinulle sanonut?

— Ei suorastaan. Hän puhui, että hän tahtoo saada minut haukuttavakseen.

— Jos hän niin sanoo, niin kai hän sen tekeekin. Minun herrani tapa on aina pitää sanansa.

— Kai hän sillä tarkoittaa rakkautta. Miehillä on niin monta tapaa nimittää sitä asiaa.

— Sittenhän näkee, kun sekin hetki tulee.

— Onko sinun herrasi rikas?

— On, hyvin rikas.

— Ja komea hän on. Ja minne me oikeastaan menemme?

— Sysmään.

— Siellä eivät miehet voi olla toisenlaisia kuin muuallakaan. Jos ne haukkumisella alkavat, niin kyllä ne rakkaudella lopettavat. Tosin ne sitten taas ajoittain haukkuvat, mutta onhan se rakkaus siinä ollut välipalana.

Arvid tuli tallista ja hyppäsi hevosen selkään.

— Kuule, nainen, mikä sinun nimesi on? kysyi hän.

— Johanna minä olen.

— Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen sikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin pyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.

— Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku haavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin kissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.

— Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että sitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.

— Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.

— Sittenhän sekin nähdään.

Majatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue. Edellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen kasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä hevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät suinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen oli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä oli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.

Kaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle. Lopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät juoksemaan kaupunkiin päin.

Mutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.

IV

Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa, mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.

Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku, mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.

Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili. Siihen ärjäisi Arvid heti:

— Mitä sinä siinä irvistelet!

— En minä irvistele, minä hymyilen.

— Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä, niin kaunista se oli.

— Oliko se mies?

— Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.

— Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.

— Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla, kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo, eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.

Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.

— Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa, millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa; tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa pompottaa.

Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.

— Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi
Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?

— Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään sammua.

— Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee, mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta? Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa. Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne, minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.

Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.

— Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon ajatuksia, sanoi haavuri.

— Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena, että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle määrää miehen arvon.

— Mitä sinä silloin minusta sanot?

— Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.

Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille haavurin luo.

— Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.

— Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.

Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.

— En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa, vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät. Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.

— Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.
Kylmä vesi vie pois kaiken polton.

Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.

Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan, mutta ei millään päässyt. Hän huusi:

— Senkin kelmit!

Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli maannut, ja meni kartanolle.

Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä. Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt, kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa. Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta avaruuden.

Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.