— Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.
Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.
— Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka minua häntä varten olet koettanut kurittaa?
— Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.
— Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on. Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut, että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu kuin kaikki muutkin.
— Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi
Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.
— Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina mies!
— Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.
Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:
— Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.
— Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.
— Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.
— Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.
— Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en olekaan nainen.
— Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.
— En minä kuitenkaan tule.
— Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut edes uimassakaan.
— Minua alkaa pyörryttää vedessä.
— Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen varsin hyvin.
— Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.
— Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja naisen välillä.
— Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi
Brita.
— Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.
— Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?
— Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.
XVIII
Sauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä kartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten kulkemaan rantaa pitkin saunalle.
Kun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän itse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja vastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä menemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni piika oli pellolla elon leikkuussa.
Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.
Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten huuhtoa ruumistaan.
Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka takasi sen, että sen tekijä saa pojan.
Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin joutava.
Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka oli loukkaantunut.
Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä. Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.
Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan karjapihaan.
— Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.
— Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi
Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.
— Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä, niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa turhaan.
Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän kumartui kurkistamaan.
Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.
Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin siis nainen!
Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan. Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:
— Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.
Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän oli?
— Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani. Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?
Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.
— Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja. Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä miehen syleily on.
Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset hänessä herätä.
— Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle, että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä rukoilen: elä päästä häntä pois.
Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.
— Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa. Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies. Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista. Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä hyvä peri.
Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.
— Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi, että olisivat hienoja kuin pesän virit.
Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän hetkiseksi työstään.
— Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas. Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä…
Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.
— Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se. Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.
Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:
— Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.
Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.
— Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään. Sellainen nainen on ansaittava!
Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.
— Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen. Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin, koska minä nyt kerran satun olemaan mies.
— Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin vierestä.
Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.
Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.
— Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole tullut mitään vammaa päähän?
Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.
— Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut laisinkaan, että ne niitä olivat.
— Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.
— Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan
Leenan syliinsä.
— Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli vastaan.
— Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne nyt, siihen pannaan nyt muisku!
Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.
Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.
— Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä, mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.
— Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut maistaa? sanoi haavuri.
Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.
— Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.
Arvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen teki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt Leenalle.
— Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta mieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin jaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun minuun olet katsonut?
— Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.
— Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi hakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä hakemassa.
— Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?
— En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja hyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri rangaistus?
Arvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.
— Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?
— Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.
— Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.
— Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään ajatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi taas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä turkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.
— Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet ansainnut.
— Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee täyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?
— Kyllä minä sen voin sanoa.
— Antaahan tulla koko luettelo yksintein.
— Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä luettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.
— Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin kouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka minä saan rouvaani kohdella.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?
— Saat kyllä.
— Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!
Brita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten hänen polvelleen.
— Tällä tavoin se tapahtuu.
— Eikö siinä ole muita sääntöjä?
— Mitä sääntöjä?
— Saanko minä suutakin antaa?
— Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.
— Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.
Brita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.
— Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.
Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan kuin ne olisivat olleet kirkastetut.
Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi, kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen. Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi paikaltaan ja meni ulos ovesta.
Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin. Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.
Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan kuten ystävänä.
Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.
— Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta, että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se, jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta, muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä. Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen, että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen myöskin rikkaasti eläisimme.
Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.
Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!
XIX
Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään raikas aamuilma.
Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.
Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.
Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä. Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin oli lähtenyt askareilleen.
Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.
— Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi sen jo päälläkinpäin näkyvän.
Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi kuhilaille kohonnut ruispelto.
— Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta, kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.
Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan ääni hänen huudellessaan piikoja.
Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat, olisivat olleet taivaallista laulua.
— Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee, uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti ouruu.
Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina elokuun mehevään luontoon.
— Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.
Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin, sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja nostaa hänet käsillään korkealle.
Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.
— Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin voitonvarmasti.
Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni kiireesti pois.
Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli, sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa viheltäen meni taloon.
Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.
Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen
Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään
ollut käynyt.
Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo, joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.
— Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi. Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla häntä voin vallita.
Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.
Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja huusi:
— Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.
— Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne pellolle leikkuuta katsomaan.
Arvid huusi tuvasta:
— Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.
— Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja tule jälestä.
Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti ratsasti.
— Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu, sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista. Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä, että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää? Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi, että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla, vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.
Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.
— Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille päästyään, kun olet muuttanut muotoa?
— Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen itseni niissä kotiutuneemmaksi.
— No, per…
— Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.
— Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan, ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein voimien takaa.
Brita purskahti nauruun.
— Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.
— Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä menisi eteenpäin. Koetetaanko?
— En minä sellaiseen leikkiin rupea.
— Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?
— Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.
— Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun pääni viereen niin kuulet jotain.
— Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.
— Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.
Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä hänen päänsä viereen.
— Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.
— Ei kuulu.
— Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.
Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.
— Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?
— Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta.
Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."
— Elä puhu joutavia.
— En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.
Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:
— Jätä se eläin parka rauhaan!
— Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen tekee.
— Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun tovereitasi.
Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.
Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että nyt oli paha tulossa.
— Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!
— Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.
— Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.
— Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.
— Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!
— Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.
— Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.
Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian lensi maahan kuin kinnas.
— Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka samassa ennätti pihalle.
Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta, miehenpukuista Britaa.
— Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa meitä tuota vimmattua miestä vastaan!
— Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.
— Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.
— Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?
Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.
— Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille herroille.
— Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.
— Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille voittaa hänen suosionsa, niin minä…
Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.
— Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun. Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja… Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki kuuntelivat.
— Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia pilkkanaan.
Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he alkoivat nauraa.
— Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies, ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.
Arvid jatkoi:
— Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole. Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.
Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.
— Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.
Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.
— Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa? Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet, vaikka…
Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.
Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.
Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.
— Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!
Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.
— Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani. Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä kunnossa!
Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.
— Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee, miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi, sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda, vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule pois, niin pääset sinne heti paikalla.
Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan hampaansa tuvan peräseinälle.
Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti, nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten. Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi heille: — Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä keskustella.
— Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi
Erik.
— Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.
— Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi, että hän ei sitä ole.
— Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.
— Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät. Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka…
Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin kerkisivät.
XX
Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana, joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.
Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.
Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:
— Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti. Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin, niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja suutelin sinua.
— Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.
— Mitä minä jätin pois?
— Hyvin paljon.
— Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?
— Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi, niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja veitikkamaisesti.
— Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa sellaista ollut.
— Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä et ole nähnytkään sellaista unta.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.
Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.
— Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä koko ajan olen rakastanut.
Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.
Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.
— Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen, mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.
Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin hän jatkoi:
— Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut, ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen, ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.
Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.
Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan, kiersi kerran sen ympäri.
Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.
Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka paljon he toisiaan rakastivat.
Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden, joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa, joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.
Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi aivan ikiomaksi annettava.
Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta, jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.
Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa. Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.
Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.
Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan janoaan, päivä kun oli helteinen.
— Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.
— Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa. Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli, niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät. Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.
Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.
Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli. Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.
Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.
Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain saisi nähdäkin Arvidin.
Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.
Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten sammuttivat naurun suudelmaan.
Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja alkoi juosta hänen jälestään.
Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja, joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan muotoa keksineet.
XXI
Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta hiljaisuutta illan suussa.
Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli aivan hiljaista.
— Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.
— Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin koittanut.
— Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän, sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten, tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika, aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin, niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä. Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä, sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin, kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin. Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi. Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.
— Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.
— Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia. Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä, jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.
Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:
— Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?
— Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me naimisiin menemme?
— Enhän minä sitä vastaan ole!
— Mitä sinä sitten turhia höpiset?
Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:
— Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.
— Mitä?
— En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta, vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani. Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani, että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan tarpeetonta murhaa.
— Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt kateutta ja sen mukana rakkautta.
— Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin, että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja… Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!
— Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.
— Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun hän herää? vastasi Arvid.
— Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?
— Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.
— Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.
— Tahdoitko todellakin?
— Totta kai minä tahdoin.
— No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas on?
— Uskon.
— Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.
— Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun lasteni tähden.
Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:
— Sinä olet siis sitäkin ajatellut?
— Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.
Arvid nousi seisomaan.
— Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat järjestettävät.
— Mitkä asiat?
— Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.
— Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian järjestänyt.
— Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin, kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni, mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi, kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä. Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.
Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.
Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli, miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.
— Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.
— Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?
— Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?
— Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?
— Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista seikoista. Kuka sinä sitten olet?
— Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun oma vaimosi.
Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.
— Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.
Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.
— Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette meitä miehiä koko lailla viisaampia.
— Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.