— Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.
— Matkaan kiireimmän kautta!
— Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.
— Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.
— Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan visertelee unissaan.
Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:
— Nouse, minun kaunoiseni!
— Minne sitä nyt jo on hätä?
— Sysmään.
Hankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet ja läksi Arvidin luo.
— Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.
— Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin
Turkuun.
— Minkä tähden?
— Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?
— Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän se rakkaus niinkään pian sammu.
— Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan ole minuun rakastunut?
— No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin. Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi, sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.
Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.
— Hä? sanoi Arvid.
— Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on, ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen minä sen.
— Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.
Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid katsoi taakseen ja sanoi:
— Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta eroo, sen minä takaan.
Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan käyttänyt naista vastaan.
— Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä ei vielä oltu päästy niin pitkälle.
Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:
— No, miltä ratsastus tuntuu?
— Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen tottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun rakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä keinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa miehen rakkaudessa.
— Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani samalla tavalla kuin muita miehiä.
— Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä takaan.
Jo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.
— Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla siellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.
— Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.
— Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.
— Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet hyttysillä tarkoittavat.
— Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan niillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.
— On se hyttynen muutakin.
— Mitä sitten?
— Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan hyttystelemiseksi.
— Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?
— Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.
— No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään muuta keinoa kuin selkäsaunan.
— Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä, että sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan kaikessa hellyydessä taputtelevat.
Ja Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi aivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.
Haavuri nauroi niin että aivan hytkyi.
— On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän ei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen viljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin kumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä tahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti ja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn tehdä.
Hankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:
— Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei voita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se tässä maailmassa rikeeraa.
Iltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:
— Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä minun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat ovat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu olisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on kallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä olen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle. Sano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä olen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.
Haavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa olevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen, ja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä oli määrännyt.
Seuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin, jossa Brita Ekestubbe asui.
Vielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat tietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui hevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo tullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri heinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin tällöin kiskaisi palan suuhunsa.
Haavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia oli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli sääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin monesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti hänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli rakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä oli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut. — Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun laitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani nainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja veisaan: Jubilai, jubilai!
V
Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman merkillisyyksiä:
Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani, jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle, kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.
Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.
* * * * *
Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.
— Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän mennessään kartanoon tuvan puolelle.
Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa, Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.
Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.
Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai runsaasti ruokaa ja juomaa.
Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies hevosen selässä.
— Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.
— Tuoko mies?
— Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen. Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva, vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.
Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.
Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä, saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:
— Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.
Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:
— Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on minulle asiaa?
— Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.
— Minulla ei sellaista enää ole.
— Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.
— Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?
— Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.
— Vai niin.
— Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin mokomin purkaa välit teidän kanssanne.
— Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.
— Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.
— Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton hymy.
— Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.
Brita alkoi helakasti nauraa.
— Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin niin perin surullinen.
— Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän rakastaa!
— Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri. Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja kipinöitses!
— Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?
— Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.
— Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.
— Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?
— Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo samaa kuin minullekin.
— Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne hänelle.
— Sysmäänkö?
— Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.
— Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä huomenna keskustelemme siitä.
Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän maailman merkillistä menoa.
— Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.
Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.
— Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.
— Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se, jota hän rakastaa.
— Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin aikaa.
— Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?
— Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan ylimalkaisesti miehistä.
Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan Sysmään päin.
VI
Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan talo on.
Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.
Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:
— Kuka siellä?
— Minä, Brita Ekestubbe!
Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa, ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.
— Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.
— Minä tulin katsomaan kotiani.
— Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän luonanne?
— On kyllä.
— Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme purkaa?
— On kyllä.
— No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten selvät?
— Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.
— Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se riitä?
— Mutta miksi ette minusta huoli?
— Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan värähti, kun hän kysyi:
— Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?
Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:
— En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.
Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten avonaisesti tämä puhui kaikesta.
— Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta, enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun, niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti. Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin paha sisu ja nenän muoto.
— Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?
— Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä, mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin. Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena! Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää, kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole kova koettelemus, joka minulle on annettu?
Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:
— Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!
Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja keikutellen ruumistaan:
— Tässä minä taas olen, kultu!
Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo. Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö johtui, oli hän jo kaukana.
Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.
— Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä, kun sillä tavoin karkaatte?
— Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita. Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain armaalle annetaan.
— No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka paikkaan!
— Mikä se sellainen nainen siellä on?
— Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen, jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.
— Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä millään peitä.
— Te ette siis usko sanojani?
— Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.
— Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.
— Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen sieltä lähtenyt.
— Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät naiseksi siinä hahmossa.
Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin kaiken. Lopulta hän sanoi:
— Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!
Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.
— No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.
He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan ovelle ja katsoi sisään.
— Onko herra täällä?
— Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.
— Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?
— Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.
— Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he astuivat tupaan.
— Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.
— Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.
— Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?
— Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.
— Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin saat.
— Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat, kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä mies elää!
— Kerrohan minulle kaikki.
— En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.
— Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!
— Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada kertoa, muuten minä pakahdun.
— Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.
— Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin, että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.
— Sinulleko?
— Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme, kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit, ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella. Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt, mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa ratsastaa kahdenkesken.
— Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?
— Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa, jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut. Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti, ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken, kun täällä oli taas nainen — sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet vimmoihinsa! — niin alkoi hän minua pahoin pidellä.
— Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?
— Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä. Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.
— Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.
— Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid astui sisään.
VII
— Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin ammuttuna ovesta ulos.
Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:
— Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.
— Niin teki.
Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.
— Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.
Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.
— Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.
— Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin on kaikki voitettu.
— Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.
— Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri, joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan peruuttaa.
— Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.
— Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.
He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:
— Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette kuullut kaiken miehestänne.
— Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.
— Ja ilmaisette itsenne hänelle?
— Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.
— Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?
— Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.
— No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut, mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.
— Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.
— Mitä niillä?
— Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.
— Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.
— Tule siis nopeaan.
He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.
Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen kynttilän valossa ja murjotti.
Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle permantoa ja sanoi:
— Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!
— Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita, joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun käsiksi.
— Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa? sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!
Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.
— Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin olet hento vyötäisiltäsi, ja — hm, mitä sanoisinkaan — Kovin olet naisellinen!
Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.
— Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle hiukan piiskasta!
Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu. Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään. Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.
— Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.
— Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.
— Ei sitä niinkään vain oteta.
— Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi permantoon!
— Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven laittanut!
Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään, kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi polviinsa ja hirnui.
— Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai en?
— Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.
— Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?
— Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.
— Olenko minä mies, sitä minä kysyn?
— Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje enää minussa.
— Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!
Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.
— Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan, miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.
— Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi
Brita.
— Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?
Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään. Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen kurkun kohdalla.
— No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä olla, kun on tuollainen ruho alusimena.
Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan olentoon.
— No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.
— Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain muualta tullut tähän maailmaan.
— Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.
Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee, hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla Britan luo ja sanoi:
— Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma. Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin, että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.
Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.
— Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua tässä, kuten muussakin olet auttanut!
— Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.
— Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi
Brita nauraen.
— Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.
— Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.
— Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen pidätte.
— Niinkö luulisit?
— Aivan varmasti.
— Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän minut kurissa?
— Kuka niin hullu olisi?
— Et sinä sitten tunne naista.
— No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.
VIII
Pöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat kallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:
— Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä vielä kysymäänkään.
— Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.
— Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.
Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.
— Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun oikein sinua tarkastan.
Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja. Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja ihastusta.
— Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät! Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet, aivan tiettävästi mies!
Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen. Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:
— Keneksi sinä minua luulet?
— Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee, jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan kuin veret olisivat menneet sekaisin.
Ja hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.
— Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä otti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin puhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän, mitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta sydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa rauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten olen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole mitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.
— Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.
— Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän sinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön. Minun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että minä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin katsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä maailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat tähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille miehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei olisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat, kortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta painoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin aivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen taudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin minunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia, niin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja ainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin, niin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin häneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua ollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään muuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana rukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet! Mutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon pahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia, jotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin minun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei niistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.
Hankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:
— Pellolle, naaras!
Sitten hän jatkoi:
— Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten laumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota saisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä olenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen helpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?
Brita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja hän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi, että parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa miehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut ottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty vaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.
— Sinä et sano mitään? lausui Arvid.
— Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja kokematon?
— Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano halkaistua sanaa.
Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.
— Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän. Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.
— Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!
— Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten luotu? sanoi haavuri.
— Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.
— Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.
— Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen, taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin, joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.
— Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te olette saanet kielenne kannan irti.
— Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin päästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen siihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti, kuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi luullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu, kun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.
— Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii ajattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen oikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.
— Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on kolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä kolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa muutakin kuin vain "hakkaa päälle"-tekemistä, ja että tämä maailma ja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö, että tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva muisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain temppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu. Merkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi, kun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki kulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista vauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee ohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien virkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä kutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä luulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin varkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin päin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin, armias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan väärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina ole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa, kuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että tuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan muodossa.
— Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan sekaisin.
— Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid Britalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä, me yhdessä.
Arvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.
— Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö! Minä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin, että koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä nostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana olla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa siellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta samapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee kuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että luulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain, muuten en kestä koossa!
Hän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet käsivarsillaan korkealle kohden kattoa.
— Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne! sanoi hän.
Äkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti keskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.
Kuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja hän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid hänelle ojensi.
— Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se tehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella riittää juttuamista. Juo!
Ja Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.
Haavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen valoisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka toimeenpannut.
Mutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui tupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen siirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen rantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun hän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa vettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa. Ja kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten lyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta sätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita värähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena, notkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan päälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.
Kun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni pöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:
— Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin juomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.
IX
Jo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.
Haavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut maljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan maljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.
Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:
— Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani, kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.
Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.
— Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan, jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.
Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka tahansa.
Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen tasainen hengityksensä.
Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja sanoa:
— Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!
Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain unessaan.
Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.
Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen kaulaa ja puheli sille:
— Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi. Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?
Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.
— Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari. Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?…
Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet muuttaa.
— Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.
Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.
Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin tunnustellen, kuka hän oli.
— Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta. Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.
Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.
Aamuaurinko kurkisti sisään ovesta.
Pääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki, lensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi sitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi hienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa, paistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina odottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.