Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle liian raskaaksi — ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.
Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta, löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas.
Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen mieleensä.
Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen, kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.
Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta, joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.
Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat läheisensä elämässä.
VELKAANTUNUT
Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.
Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt iloinen loimu uunista loisti.
Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.
Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.
— Kylläpä Boris ihastuisi! — Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki hänet vallattoman iloiseksi.
Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle iltapäivä-kävelylleen.
Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.
Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa varten.
Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin, jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.
Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden, pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi, vaatetti häntä mainiosti.
Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.
Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe. Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä, mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen hän tyytyi.
Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.
Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse liukui arvostellen paikasta toiseen.
Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.
Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa, kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.
Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän, Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän rauhoittavasti.
Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata nykyhetkeen.
Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin. Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää vieraalleen.
— Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa soitetaan, — muistutteli hän Martalle.
— Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla mikään tavallinen tulija.
Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä vaatimukset että varovaisuutensa.
Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.
Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat kaikki arvostelevat ajatukset.
Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea, luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin — ensi hetkestä alkaen.
Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa. Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi, että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei voinut olla rakastamatta.
Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän vastaan, ilon hohde kasvoillaan.
Salin ovella hän kohtasi Boriksen.
Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia. Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.
Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään, kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa. Se oli kaikki niin kovin juhlallista.
— Boris Iwanowitsh — Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään — tervetuloa kotimaahani ja kotiini.
— Kukkani, kuningattareni. — Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä, suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. — Sinä olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.
— Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.
Boris vain hymyili hänelle.
— Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi täällä. — Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. — Tuolla suuressa maailmassa, missä viimeksi tapasimme — —
— Laivalla me viimeksi tapasimme.
— Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.
— Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta? Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?
Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä, selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi kuin kukaan muu. — Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, — pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä sähkölamppujen valossa.
Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan. Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain hetken hurmaavan onnen.
Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi hivelivät hänen mustia hiuksiaan.
— Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää puhuttavaa.
Elisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.
— Älä pelästy — vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja lämmin. — Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa. Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.
Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava.
Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata.
Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli
työntänyt lähemmäksi uunia.
— Elisabet — rakkaani — — alkoi Boris.
Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän hellästi sanat lausuttiin. — Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa. Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. — Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä, — eräässä suhteessa ainakin.
Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.
— En voi oikeastaan sanoa — jatkoi Boris, — mikä oli syynä siihen, että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan syyttää. — Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät, että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta — ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.
Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt
Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.
— Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.
Minä en voinut — —. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt. Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.
Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.
Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta, mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.
— Pahasti tein kenties, — jatkoi Boris, — kun en sinulle puhunut tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä. Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin lämpöä, — ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle. Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.
Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän jatkoi: — Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua, pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi sinulle puhunut rakkaudestani. — Nyt tiedät kaikki.
Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.
Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin käsivarsien kiertyvän kaulaansa.
— Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu, siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.
Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä lämpöisempi.
Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja kiitollisuus kaikki muut tunteet.
Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti voimallaan koko hänen olentoaan.
— Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko elämäsi.
— Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!
Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen tiedustelevan, oliko vieraita talossa.
* * * * *
— Pitkä, väsyttävä häämatkasi on nyt loppunut. — Boris Ivanovitsh sanoi sen lempeästi, mutta surunvoittoisesti, ripustaessaan vaimonsa matkatakin naulaan.
— Sinä sanot sen moittivasti.
— Miksi moittisin?
— Siksi, että olen sanonut avioliittomme tuntuneen pitkältä, välistä väsyttävältäkin matkalta.
— Matkathan aina väsyttävät. Miksi moittisin sinua siitä? Boris kiersi käsivartensa Elisabetin vyötäisille ja veti hänet vierelleen salin sohvaan. — Itse olet tahtonut matkustella, ja minulle on ollut yhdentekevää, missä olemme olleet, kunhan olet ollut luonani.
— Niin, minähän itse yhtenään tahdoin matkoille, ja hauskaa se onkin ollut.
Elisabet koetti puhua iloisesti, mutta totuuden sävyä hän ei saanut sanoihinsa.
Boris painoi häntä lähemmäksi itseään. — Älä koeta pettää sekä itseäsi että minua.
— Usein ainakin sekä hauskaa, huvittavaa että opettavaa. Elisabet painoi päänsä hänen olalleen ja nyyhkytti hiljaa. — Nyt vasta kun isä on poissa, eikä koti täällä enää ole sama kuin ennen, tunnen jo kauan kotia kaivanneeni.
— Mutta nythän sen täällä saat, rakkaani.
— Niin saan. — Elisabet kuivasi kyyneleensä, koettaen näyttää iloiselta. — Ja nyt koetan myöskin tulla oikein kelpo vaimoksi ja emännäksi.
— Eihän sinun tarvitse pyrkiä siksi, mitä jo olet. — Boris hymyili.
Samassa tuli Martta ilmoittamaan, että tavarat laivasta olivat saapuneet. Ajuri odotti maksuaan ja palvelijat määräyksiä. Sydänsyvyyksistä kohonneet tunteet ja ajatukset saivat väistyä arkiolojen vaatimuksesta.
Monenlaiset ja ristiriitaiset tunteet valtasivat Elisabetin hänen järjestäessään vanhaa lapsuudenkotiaan Borikselle ja itselleen asunnoksi. Kaikki täällä muistutti isää. Siksi oli kaipuu hänen ainaisena kumppaninaan. Mutta monet muutkin ajatukset tunkivat väkistenkin mieleen.
Oli niin kummallista vihdoin viimein järjestää omaa kotia. Joskin tämä vanha koti kaikkineen oli hänelle tuttu ja läheinen kuin lapsuuden ystävä, oli hänen nykyisillä toimillaan sittenkin tavallaan uutuuden viehätystä. Kotivelvollisuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä ei hänellä ollut vielä ollut, sen enempää kuin omaa vakinaista kotiakaan.
Joskin hän usein Boriksen kanssa oli oleskellut täällä isän luona, oli se sittenkin aina ollut vallan toisenlaista kuin nyt emäntänä huolehtia kaikesta. Ja toiselta oli myöskin tuntunut ulkomailla, missä usein olivat vuokranneet itselleen jonkun asunnon, tavallisesti hurmaavan kauniilla paikalla, siellä oleskellakseen niin kauan kuin mieli teki. Silläkin oli kyllä ollut viehätyksensä, alussa etenkin, mutta kotitunnelmaa hän ei missään ollut saanut.
Oikeastaan oli luonnotonta, että he niin kauan olivat olleet naimisissa, omistamatta pysyväistä kotia, hänestä ainakin, hän kun ei, Boriksen tavoin, ollut tottunut kiertolaiselämää viettämään. Ja kuitenkin oli heidän elämänsä tällaiseksi järjestynyt juuri hänen toivomuksestaan.
Yhtä luonnottomalta kuin se nyt jäljestäpäin näytti, yhtä luonnollisesti ja kuin itsestään oli kaikki siten järjestynyt.
Häiden jälkeen he lähtivät ensin tuolle pitkälle, ihanalle häämatkalleen, josta niin suuresti jo edeltäkäsin olivat iloinneet. Kotiin palattuaan päättivät ensin rauhassa levätä isän luona ja sitten vasta ruveta omaa kotia järjestämään. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsivät, valtasi matkustamishalu Elisabetin uudelleen.
Samoin kävi kerta toisensa jälkeen.
Aluksi ei siihen muuta syytä ollut kuin se, että Elisabet oli iloinen ja kaunis nuori rouva, joka rajattomasti rakasti matkustamista ja vaihtelevaa, vilkasta elämää etelässä. Mutta ajan oloon rupesi ainainen matkustaminen tympäisemään. Elisabet ei enää jaksanut nauttia siitä, että sai ihailla ja tulla ihailluksi. Ja kuitenkin jatkoivat Boris ja hän matkusteluaan maasta maahan ja seudusta toiseen.
Salainen syy, jonka olemassa-oloa Elisabet ei oikein uskaltanut itselleenkään myöntää, vaati häntä. Milloin he oleskelivat kuuluisissa kylpylaitoksissa, milloin merenrannalla tai vuoristossa. Ja aina kyti Elisabetin sisimmässä toivo, että kuitenkin jostain löytyisi terveyttä ja elinvoimaa niin paljon heillekin, että uusi elämä heidän rakkautensa herättämällä voisi alkunsa saada.
Hän ei tahtonut eikä voinut luopua toivosta tulla äidiksi. Vasta sitten, kun tuo toivo syttyisi, tahtoi hän ajatella pysyvän kodin järjestämistä.
Vähitellen rupesi hänestä tuntumaan siltä, kuin olisi hän toivostaan luopunut, jos aikaisemmin asettui Suomeen. Siksi oli hän ponnistellut vastaan vuosien kuluessa.
Silloin tuli sanoma isän sairaudesta, ja kohta heidän kotiin saavuttuaan tuo katkera eronhetki.
Hautajaisten jälkeen palasivat Boris ja Elisabet vielä kylpylaitokseen, josta suin päin olivat Suomeen kiiruhtaneet, ja levättyään siellä olivat nyt saapuneet vanhaan kotiin, siilien pysyväisesti asettuakseen.
Boriksen suureksi iloksi oli Elisabet itse tätä toivonut. Hän, joka tähän asti oli etsinyt ainaista vaihtelua, kaipasi nyt kotia ja kodin hiljaisuutta. Hän tunsi väsyneensä pitkällä, kauan kestäneellä matkallaan. Nyt hän tahtoi levätä.
Kun kaikki vanhassa kodissa oli kunnossa, saikin Elisabet aikaa tarpeeksi lepoon. Hänen ainoana työnään oli silloin menneisyyden mieleen palauttaminen. Kuin aarrearkusta hän etsi hartaana esiin entisyyden muistoja.
Hän oli aina koettanut uskollisesti mielessään säilyttää kaiken mitä muisti kauan sitten kuolleesta äiti-vainajastaan. Näitä muistoja olivat isän kertomukset täydentäneet, ja ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden, joka teki sekä isän että äidin kuvan selväksi hänelle.
Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet, Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.
Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.
Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.
Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.
Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa. Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se, jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.
Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet, usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä, paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.
Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita nykyhetkestä.
Mutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.
Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan omassa kodissa — niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.
He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.
Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen koittaneen.
Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin. Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.
Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä? Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle; katkeraksi koko maailmaa kohtaan.
Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se kävikin niin epätoivoisen suureksi.
Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä, hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon, yksin omassa kodissaankin.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.
Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.
Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin. Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.
Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.
Samassa kun etehisen ovi sulkeutui ja vieras poistui, kiersi Boris käsivartensa Elisabetin vyötäisille: — Kiitos rakkaani! Olen uudelleen tuntenut, miten rikas ja onnellinen olen!
— Oletko? Elisabet loi häneen kylmän, lasittuneen katseen. — Minä taas olen tuntenut köyhyyttäni.
Sanat lausuttiin terävästi. Ne vaikuttivat kuin piiskan sivallus. Boris väistyi. Mitä tämä oli? Oliko Elisabet kadottanut järkensä, vai mikä häntä vaivasi?
— Mitä sinä tarkoitat? sai hän vihdoin sanotuksi.
— Kun te päivällispöydässä oikein innostuneesti toisillenne selittelitte, miten hauskaa oli tavata ja miten paljon yhteisiä muistoja teillä oli, heräsi mielessäni omituinen aavistus. Se karkoitti silmänräpäyksessä entisen iloisuuteni, mutta samalla se kannusti minua tekeytymään entistäkin onnellisemmaksi.
— Oletko tekeytynyt onnelliseksi?
— Olen. Ajatellessani, että se henkilö, joka on syypää siihen, että elämämme on sitä, mitä se on, on ollut vieraanamme, — tätä ajatellessani, voin todella sanoa tekeytyneeni onnelliseksi.
Boris kalpeni. — Miten tulit sellaista ajatelleeksi?
— Siksi, että sinä aina olet ollut erakko. Eihän sinulla ole ollut montakaan ystävää — ainoastaan eräästä olet erityisesti puhunut — ja minä tiesin, että hän juuri —
Hän ei saanut lausetta lopetetuksi. Ääni sortui liikutuksesta.
— Tule! Boris ojensi rukoilevasti kätensä Elisabetille, vetääkseen hänet rinnalleen. Mutta Elisabet ei liikahtanut.
— Sano, onko hän ollut vieraamme, hän joka on syynä siihen, että lasten kätöset eivät koskaan kaulaamme kierry eikä korvamme koskaan saa kuulla tuota ihanaa nimeä: isä, äiti.
— Eihän se ollut hänen syynsä, sai Boris sanotuksi. — Sinä tiedät, ihmiset —
— Vaiti, vaiti. Vastaa vain. Sano onko vai eikö?
— On.
Kuolonhiljaisuus vallitsi hetken. Sitten sen katkaisi Elisabetin vihlova ivanauru. — Ha-ha-ha, oletko ajatellut, miten ankara ja oikullinen velkoja elämä on. Toiset saavat sälyttää syytä syyn päälle, ennenkuin tilille vaaditaan, toisia tuomari kurkusta kuristaa kohta kun ovat roposenkaan verran velkaantuneet ja ennenkuin edes ovat ehtineet käsittää, miten ankarat ja vaativat ne lait ovat, joiden kanssa ovat tekemisissä.
Hän nauroi taas, nauroi kuin mielipuoli pilkallista, kammottavaa naurua.
— Elisabet, toisti Boris rukoilevasti, mutta hän ei kuunnellut.
— Luuletko, jatkoi hän, että paljoakaan välitin tunnustuksestasi, kun sen kerroit. Se painui mieleeni ainoastaan todistuksena siitä, miten hyvä sinä olit, miten paljon parempi muita. Itse asia — syyllisyys — sitä en ajatellut. Olisin voinut vaikka nauraa sille. En ymmärtänyt parempaa. Nyt vasta, kun olen saanut nähdä, miten ankarasti ja lahjomatta elämä velkoo, nyt, kun olen saanut kokea, miltä tuntuu ehyen ja runsaan onnen asemesta tyytyä murusiin, nyt minun täytyy huutaa sydämeni tuska ja kaipuu kuuluville.
— Elisabet!
Hän ei kuunnellut. — Voi erehtyviä, voi velkaantuneita! Voi meitä, kun saamme katkeraa satoa kylvöstämme niittää!
Tuskansa valtaamana Elisabet oli unohtanut Boriksen. Mutta samassa kun hän kuuli omien sanojensa vihlovan sävyn, muisti hän Boriksen ja katse etsi hänen katsettaan. Silloin hän näki, että Boris oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen olentoaan.
Enempää ei tarvittu. Rakkaus Borikseen heräsi samassa voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hän, tuo hiljainen, hieno ja tuntehikas, ainoa, jota Elisabet koskaan oli rakastanut, hänhän oli hänen kaikkensa, ja hänelle hän oli surua tehnyt.
Silmänräpäyksessä oli Elisabet polvillaan Boriksen vieressä, kädet kiertyivät hänen kaulaansa ja kyynelten virratessa suli sydän sydämeen ehyemmin ja täydellisemmin kuin koskaan ennen.
NÄYTTÄMÖN TAKAA
Rouva Lind rakasti nuorisoa ja nuoruuden iloa. Hän ei pitänyt täyshoitolaisia luonaan yksin ansaitakseen, hän tahtoi myöskin saada nuorilta iloa ja elämän sisällystä.
Kukapa olisikaan aina jaksanut ajatella ruuanlaittoa, ostoksia ja koko talouskoneiston kunnossa pitoa, ei hän ainakaan, ell'ei tuontuostakin olisi päässyt virkistymään nuorten iloisessa seurassa.
Koko tuo täyshoitojärjestelmä oli siitä syystä hänestä vallan mainio. Sen kautta sai aikoja sitten nuoruutensa jättänyt kerta toisensa jälkeen kokea kaikki nuoruuden ilot uudelleen, ja se muutti kotinurkkiin kytketyn yksitoikkoiset päivät sisältörikkaiksi ja vaihteleviksi, kuin maita mantereita matkustaneen.
Rouva Lindin halu niin usein kuin mahdollista nähdä iloiset nuoret ympärillään sekä se ylitsevuotava ihmisrakkaus, jota hänelle runsaasti oli suotu, oli myöskin ollut alkuaiheena perheessä tavaksi tulleeseen iltapäiväkahvin juontiin.
Useimmat söivät aamiaisensa eri aikoina, työhönlähtöaika kun ei samaksi sattunut. Kun kokoonnuttiin päivälliselle, olivat tavallisesti kaikki sekä nälissään että väsyksissä. Toiset olivat opetusta antaneet tai saaneet, toiset voimiaan kuluttaneet joko virastoissa tai muualla. Kaikkien pääharrastus keskittyi siitä syystä ruumiin vaatimusten tyydyttämiseen.
Vasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia juomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden poikkeuksetta osaa tähän "kahviateriaan", ja yksimielisiä oltiin siitä, että tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.
Kerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä, viatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.
Rouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta osasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin, asettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja tyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti nuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.
Tällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa ruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä kiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin musiikkiopintoja varten.
— Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö mieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma, kuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?
— Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä ollut, — pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!
— Siinä saitte! — Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa heläytti iloisesti.
— Älkää nyt viitsikö! — Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti
Talvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.
— Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat — salatakseen. miten hyviä ovat keskellään.
— Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän mielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. — Siksipä minä kerron teille jotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää meille jotain sangen mielenkiintoista.
— Mitä, mitä — utelivat toiset kilvan.
— Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään esitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta tietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa sitä kuulla.
— Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? — Maisteri katsoi serkkuunsa. — Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa, josta ei kukaan muu — —
— Katsokaapa "esilukijaamme", — keskeytti samassa Kerttu, — eikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista iltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!
Siiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen siksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa sellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.
— Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon näytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken kahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän ristiriidat — tekisi mieleni sanoa — kaikessa loistossaan.
— Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! — Kerttu kohotti kätensä koomillisen juhlallisesti. — Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa niinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.
— Kunpa olisi niin onnellisesti! — Siiri nousi. — Joka tapauksessa on minun nyt lähdettävä työhön.
— Oi, aurinko, viipyös viel'! — Maisteri pisti lauluksi.
— Pieni lisätilkka, Siiri kulta, tarjoili rouva Lind.
— Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei kuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut kirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan esitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi punoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta nautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.
Oli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu ja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun tuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja kietoi.
Kuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi kirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt oli oikea hetki käsissä.
Ja hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti vain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän kirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki sulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.
Käsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja väsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea läpi ja vähän korjailla.
Mutta ensin hän tahtoi levähtää hiukan.
Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän jaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.
Hetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle, mutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan almanakkaan. "Kahdestoista päivä maaliskuuta", toisti hän itsekseen "kahdestoista päivä".
Hän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten olivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut ylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä olevaista huomioon ota.
Mitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten tunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi suostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi kuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?
Hän nousi ja rupesi levottomasti astumaan edestakaisin lattialla.
Voimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään. Muisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä, — kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin kääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen, iloita, kärsiä, taistella — niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!
Vasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut hänet, oli elämä todella alkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli, sillä hänet kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.
Mun syömein kätköhön tien sinä löysit.
Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen.
Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes,
kun suutelo päivän ol' lämpöinen.
Sellaista oli heidän tapaamisensa ollut.
Omituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua toisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella ulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin vieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä selvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin jo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli mahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä sellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin läheisin omainen.
Sellaiselta oli hänkin tuntunut.
Oikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean tutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut kuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen ja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa sukua ja puhuivat samaa kieltä.
Jo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt. Hän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään saapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne. Tohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan, ja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.
Kuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti säestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.
Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli vain pudistanut päätään.
Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken arvelun perästä uusi laulu.
Käy aaltojen ulapalla,
kisa kiiltää loppumaton.
Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä, käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.
Vain syömeni tulta on tuimaa —
Ah, koska se sammuvikaan?
Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria jäytävän kaipuun karkoittamista.
— Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut.
— Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!
Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat. Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme dich" — — —
Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää, sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi, että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän omistajaansa, tyydyttäjäänsä.
* * * * *
Kolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä yhdessäoloniltana.
Mit meinem Mantel vor dem Sturm
Beschütz' ich dich.
Hyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla varjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.
Kesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan soittokoneen kohdalla.
Tohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni se oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.
* * * * *
Samassa nakutettiin ovelle. — Illalliselle Siiri! Ole hyvä!
Siiri heräsi kuin unesta. — Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo mitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.
— Mitä hullutuksia! — Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. — Etkö aio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta? Hassuhan sinä olet!
— Älä nyt! Anna minun olla! — Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta ja painoi säpin salpaan.
— Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. — Kyllä minä jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!
Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.
Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana! Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä, katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja niemekkeitä.
Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.
Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan, melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan. Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.
Viimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:
Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen,
Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!
[Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista,
Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]
Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä voimakkaasti vastaista rantaa kohden.
Varhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.
* * * * *
Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?
Hänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.
Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma sydämensäkin kapinoiden yhtyi.
Ei tuskan tulta niin polttavaa,
Ei sydän murhetta mustempaa,
Kuin tullessa erohetken.
Kun pakko on paeta luota sen,
Jota etsivi aatos ainainen
Ja kaipaus sydämen — — —
— — Ei toista tulta niin polttavaa,
Ei sydänmurhetta mustempaa — — —
Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi pyrki toiveidensa perille.
Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.
Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän, suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?
Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta, että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis, jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa menettänyt?
Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut, oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain tuhota voi.
Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.
Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon tulen tuhottavaksi.
Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran lämpimänä, eloauhkuvana — — —
Ei, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.
Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.
Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon lyövän. — Yks — kolme — viis. Eihän se voinut olla mahdollista?
Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu koittanut.
— Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet, päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. — Täytyykö sinun todella mennä tunnille.
— Täytyy tietysti.
Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. — Pidä hyvää huolta hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville. Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa. Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei vielä elämänviisautta ollut.
Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.
Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään, laukesivat Kertun kielen siteet.
— Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.
— Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! — Minäkö toisten tuomariksi?
— Mutta niinhän sinä itse — — —
— Ei, ei, en koskaan — itseäni vain —.
— Itseäsi? — Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.
KERRAN KONSERTISSA
Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin. Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.
Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet. Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään, suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.
Muutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne eksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo heidän mielestään haihtunut.
Eräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan odottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään, ett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.
Mutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä silmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli toverillisen tervehdyksen: "no veikkonen, viimeinkin löysin sinut", näkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen hartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.
— Hyvä kun tulit, — sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja muukalainen täällä.
— Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän, minä käyn tuolla lunastamassa liput.
Maisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille ohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.
— No kerran sinutkin täällä näkee, — huomautti toveri.
— Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on minulla erikoinen syy. — Hän viittasi sinne päin, missä odottava seisoi. — Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?
— No, mitenkäs muuten?
— Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän yliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta sivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä, pahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa, sanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi! Köyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset kustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En tahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein voitin. — Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.
Toveri nyökäytti päätään.
— Niin oli.
— Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. — Mutta hyvästi nyt! Berg odottaa minua.
Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.
— Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla vastapäätä soittokuntaa.
He läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.
Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen, puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.
— On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.
— Taitaa olla.
— Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden loistoon.
— Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!
— Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea, mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän mukavuudeksi…
He olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.
— Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen saliin tulvivia ihmisjoukkoja.
— Sinua taitaa ujostuttaa?
— Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.
— Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä.
Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.
— Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa kukkaista niin karuun maahan.
Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt, oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.
Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi edelliselle:
— Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.
— Vai ajattelit, — tutki maisteri.
— Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli — — kovin suloinen — puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin. — Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin rinnallani kulkea, — Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. — Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko erehtynyt, — olisinko tehnyt väärin? — — Mutta ei, niin ei saattanut olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja hänen onnensa olin asettanut etusijaan, en omaani. — — Myöhemmin sain vakuutuksen siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa naimisissa.
Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa. Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:
— Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen
Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.
Sitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.
— Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.
Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.
Pastori Berg kääntyi toveriinsa. — Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän ja hymähti lapsekkaalla tavalla.
— Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi asioista.
— Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla —! Mutta katso, nyt ovat kunnossa, nyt tuli johtaja.
Niin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä tavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.
Nojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori Berg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus. Kuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut, niin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan soinnun.
Toinen numero alkoi — kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen. Pastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin kuullakseen.
Nuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan mieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä kätköistä!
Pastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän vieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla rauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain ihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä kerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin henkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.
Ei niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan mukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä ihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.
Ohjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni yhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori Berg maisteriin.
— Kuules, — sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on omat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä yhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja vaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki kuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan yhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?
Maisteri nyökäytti päätään.
— Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa, mikä kauhean särähtävä epäsointu!
Pastori Berg vaikeni. — Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. — Harva haluaa oppia yhteissoiton taitoa.
Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.
Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta, joka vallan lumosi kaikki kuulijat.
Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan mahtavammiksi, ne nostivat — kantoivat — veivät kauas yli kaiken, joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä. Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle, ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren synfoniian loppuessa. —
Silloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.
Hiljaisina poistuivat kuulijat.
— Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.
He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.
— Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.
— Ei maksa.
— Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,
— Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi keskuudessa. Niinkö?
— Niin juuri.