Samassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään
TIENRISTEYKSESSÄ
Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta. Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.
Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.
Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen tasapainoon.
Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet tasapainosta saanut.
Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.
Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi. Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten viittaukset.
Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli syntynyt.
Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut "kipinä vain" — kuten hän vakuutti — sen voimakkaan tunteen rinnalla, joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa. Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut, mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa. Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun hetki tullut.
Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta? Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta. Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.
Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä vaati.
Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.
Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.
Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä yömekossaan.
Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla? Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.
Tai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön omakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta äidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?
Isä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan ymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?
Hänen täytyi mennä lasten luo.
Ennenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien kannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten isän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.
Ilo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin naurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.
Pikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään, huolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt. Mutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa isän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.
Pojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä vielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä työ oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua hänestä?
Olavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi, raastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa huoneessaan.
Kauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin tunnottomaksi.
Viimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta voimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet: pikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut laatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan syntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia rakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu. Poika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta. Kehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi ennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan. Eikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä pyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän tasoittaessaan tietä pojalle.
Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.
Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen ilon tieltä.
Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?
Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt — jos sellaista oli olemassa — eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?
Vaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.
Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi, lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua, sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.
Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä eroon päästä.
Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.
Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin, eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti. Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli — isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili niin kodikkaan herttaisesti.
Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista, mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.
Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä, sydäntä vihlovaa kaipuuta.
Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.
Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.
Sulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.
Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin, jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.
Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?
Hän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.
Eikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?
Hän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.
Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän, ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.
Oliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän, onnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista hetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden päivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon. Saattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa suurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.
Olihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän saaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.
Olavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa ja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien, mutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin rakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan rakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä kuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.
Myrsky sydänulapalla rupesi asettumaan.
Olavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan saliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.
Hän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa hän muisti nukkuvat lapset ja nousi.
Hänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä Elsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö hän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän perinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän niin ollen tuomariksi asettua?
Ei se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos tuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi toiselle tielle neuvoneet.
Olavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi Elsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen johtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen omansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista vuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen ollut ottanut huomioon.
Hänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi!
Nyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.
Mutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.
Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät toisaalle.
Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.
Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään, koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä itseltään ja sitten sen mukaan toimia.
Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi, ett'ei jaksanut erota.
Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja haavoitti.
Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen sen liekki. Ei se säästänyt.
Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.
Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.
Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.
Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.
Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa hienoutta.
Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan, vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan monenkin kohtalo oli.
Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?
Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa kaikkein raskaimpia taakkoja.
Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten turvaisi lastensa tulevaisuuden?
Hänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.
Varovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.
Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan. Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua varten koottua voimaa.
Samassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.
YSTÄVYYS
Oli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.
Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.
Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet. Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.
Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa lämmön ja valon voittoon.
Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.
Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.
Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.
Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista, saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan ja päinvastoin.
Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen. Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä, ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.
Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.
Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut. Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta. Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako hankkisi, siitä keskusteltiin.
Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua. Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.
Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.
Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.
Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.
Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne saapunut.
Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.
Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.
Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.
— Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. — Nyt hänelle on saapunut kirje.
— Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.
Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti
Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.
Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti laatikkoon. Sitten hän poistui.
Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa, uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.
Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva, tehdessään huomioitaan.
Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.
Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi toisia.
Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter pani pyörätuolin liikkeelle.
Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.
Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.
Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija, talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.
Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.
Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen niin kaihoisaksi.
Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.
Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret, kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.
Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.
Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan kestitä.
Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!
Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää. Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut. Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.
Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä. Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään. Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt, keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista, yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.
Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta. Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.
Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan lieden ääressä.
He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli heistä!
Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa". Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne riensi iloleikkihin auvoisaan."
Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui suloiselta äidin helmaan heitettynä.
Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset. Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli kohdannut: äidin kuolema.
Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.
Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa menneisyyden mieleen.
Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.
Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa. Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat hänen ainoat nuoruudentoverinsa.
Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla, ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet hänet kuohuihinsa tempasivat.
Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut. Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.
Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?
Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?
Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa, että siitä ei voinut syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse. Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.
Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?
Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu rangaistus tästä?
Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten isää.
— Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. — Maija nyökkäsi päätään ja jatkoi matkaansa.
Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut. Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.
— Itsekylläisyyttäkö? —Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.
Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään, jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle olemukselleen.
Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten, mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.
Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä, lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään, taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.
Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.
Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.
Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?
Hän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.
Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?
Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.
Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.
Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä, lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea ja täydennystä.
Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa, niitä hän pelkäsi.
Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.
Kaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.
Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja tervehtymisestä?
Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?
Sitä hän tahtoi uskoa.
Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän järvenpinnan.
Einen katse kiintyi hyväilevän hellästi nukkuvaan isään, hänen väsyneihin kasvoihinsa ja koko tuohon taudin murtamaan olentoon. Sitten se seurasi ilta-auringon iloista kisailua mäntyjen oksilla ja sen karkeloa kullanruskeita, kaarnaisia runkoja pitkin. Viimein saavutti se vanhan Maijan, joka myhähdellen kulki puutarhassa kukkapenkkiään tarkastamassa.
Eikö hänen elämällään ollut rikkautta ja sisältöä kyllin? Saattoiko hän toivoa sen parempaa osaa kuin saada täyttää paikkansa täällä, suojattuna, kaikilta kokemuksilta, mitkä hyökylaineen tavoin voisivat vetää hänet takaisin virran kuohuihin, pois valkamasta, minkä hän vihdoin oli löytänyt?
* * * * *
Illalla, kun Eine juuri oli uneen vaipumaisillaan ja junavihellys terävänä halkoi ilmaa, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta vieraita, jotka nyt iloisina ja kestitettyinä lähtivät mäkirinteen huvilasta.
Lämmin, kodikas tunne valtasi hänet samassa ja hän nukahti nähden unta lämpimänä loimuavasta kotiliedestä, jonka ääreen hän istahti kesäisen sateen hienosti pisaroidessa.
Siitä päivästä pitäen ei Eine enää välinpitämättömänä kulkenut mäenrinteessä olevan huvilan ohi. Aina tuntui kuin kotoinen lämpö olisi houkutellen sinne kutsunut.
Eine tunsi sitä etenkin ollessaan väsynyt. Mutta hän oli samalla hyvillään siitä, ettei sittenkään halunnut lähemmin tutustua huvilan omistajaan. Hänestä oli vain hauskaa seurata tämän toimia puutarhassa ja pihamaalla. Ja aina olivat tulokset tyydyttäviä, sillä työt suoritettiin kaikki reippaasti ja ilolla. Työntekijä näytti itse niin voimakkaalta ja reippaalta, että Einestä usein tuntui, kuin olisi hänen koko olennostaan säteillyt rohkeata elonvoimaa muillekin.
Kerran Einen kulkiessa ohi sattui neiti Björk seisomaan aidan luona katsellen tielle päin. Heidän katseensa yhtyivät ja hetkinen kului epäröivään arveluun, tervehtiäkö vai ei. Olivathan tavanneet siksi usein, että tuntui oudolta olla tervehtimättä.
Neiti Björk ratkaisi pulman. Hän tervehti. Eine vastasi, samalla huomauttaen jotain huvilan hauskasta paikasta.
— Niin, vahvisti neiti Björk — on todella ihanaa asua maalla! Ja ihaninta kaikesta, kun saa olla maantöissä!
Hänen päivänpaahtamat kasvonsa säteilivät iloa ja terveyttä.
— Mahtaa se todella olla hauskaa, etenkin sille, joka on noin reipas ja käytännöllinen. — Eine tuli ajatuksensa lausuneeksi samassa kun se syntyi. Mutta hän sai sitä katua.
Neiti Björk näytti pahastuvan — Hyvä se on kaikille, sanoi hän lyhyesti, tarttui puutarha-veitseensä ja rupesi karsimaan kuivettuneita oksia pois pensaistaan.
— Hyvähän se taitaa olla. Ja hyvä on minun nyt lähteä tieheni.
Einen ääni värähteli leikillisyyttä, ja veitikka pilkisti silmäkulmasta.
Neiti Björk huomasi sen, ja se vaikutti lepyttävästi Hän päätti antaa vieraalle kehumiset anteeksi.
Siitä päivästä alkaen tervehtivät neiti Björk ja Eine Winter toisiaan. Joskus Eine myöskin pysähtyi puutarha-aidan taakse jutellakseen vähän neiti Björk'in kanssa. Mutta sen enempää ei heidän tuttavuudestaan tullut.
Sitten tuli syksy. Uutimet otettiin pois mäkirinteen huvilasta, laudat naulattiin verannan suojaksi ja huvila lukittiin.
Talvi tuiskuineen seurasi syksyn pitkää pimeyttä. Maaseudun hiljaista, eristettyä talvi-elämää edistivät nietostuneet tiet ja purevat pakkaset.
Kukaan ei häirinnyt asukkaiden rauhaa keltaisessa huvilassa. Ainoastaan yksinäisyys, hiljaisuus ja rauha viihtyivät siellä jokapäiväisinä vieraina.
Eine oli tästä kiitollinen. Hän ei sen parempaa olisi voinut toivoakaan. Hänen sisimmässään potevalle sairaalle ei löytynyt sen sopivampaa lääkettä kuin rauha ja lepo, siunattu, terveeksi tekevä yksinäisyys ja lepo.
Ei silti, että hän olisi suonut tuon sairaan jälleen varttuvan voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi. Senverran voimaa vain hän tahtoi koota, kuin tarvittiin elämän velvollisuuksien täyttämiseen.
* * * * *
Seuraava kevät muodostui samanlaiseksi kuin edellinen. Aurinkoisina kevätpäivinä sulivat lumet sukkelaan. Sitten tuli takatalvi purevine pohjatuulilleen.
Alaston ja suojatta oli maa. Talvinen raittius oli siltä riistetty. Kevään tulosta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Siksi näytti luonto yhtä köyhtyneeltä ja toivottomalta kuin se, joka kadotettuaan kaikkensa, ei enää jaksa tulevaisuuteenkaan uskoa.
Eine ymmärsi luonnon tunnelman. Kiinnittää toivoaan johonkin tiesi aina tavalla tai toisella pettymistä. Siksi oli paras olla sekä ajattelematta että toivomatta.
— "Skoven han grönner hvert eneste Aar" — — [metsä käy joka vuosi viheriäksi] — ne sanat muistuivat Einen mieleen hänen palatessaan asemalta kotiin.
Joskin tuo ainainen uudistus, tuo kuihtumista ja kuolemaa seuraava jälleenelpyminen uusin voimin uuteen elämään ja rikkauteen pitikin paikkansa luonnossa, ei sitä kuitenkaan voinut sovittaa ihmiselämään. Olihan niitä paljonkin, jotka eivät koskaan saaneet kevättä nähdä, kesää vielä vähemmin. Saattoi heidänkin elämästään talven ja unen aika väistyä, oraat nousta, umput kehkeytyä ja kevät tuoda toiveiden runsautta, mutta sitten tuli aina armoton takatalvi. Sen kovuutta kokenut ei enää jaksanut kevään lupauksiin uskoa.
Siksi oli parasta luonnon tavoin olla odottamatta ja toivomatta, niin, kaikkein onnellisinta oikeastaan kokonaan kadottaa toivomiskykynsä.
Eine kietoi sadevaipan paremmin ympärilleen suojaksi purevaa tuulta vastaan. Tuntui ikävältä ajatella, että talvinen hiljaisuus nyt oli päättynyt ja kesä pian toisi paikkakunnalle paljon vieraita ja levottomuutta.
Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti työnsä puutarhassa.
Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.
Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti
Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.
— Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!
Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias, mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.
— Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään — — — jos haluttaa!
Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta, että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.
Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon.
Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.
Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä, että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.
Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.
— Istuin metsässä lukemassa. Sitten rupesi haluttamaan puhella kanssanne. Tuletteko kävelemään?
Eine oli kohta valmis.
Tiedättekö, miksi minusta on hauskaa keskustella kanssanne, jatkoi neiti Björk lyhyeen ja suoraan tapaansa.
Eine pudisti hymyillen päätään.
— Siksi, että teidän seurassanne kohta pääsee kunnon keskusteluun. Ei ole pakko alkaa hyvästä ja huonosta säästä.
— Olen huono ilmojen tietäjä, siksi en uskalla antautua sille alalle.
Neiti Björk huomasi äänen leikkisän väreen ja vastasi samaan tapaan. Siten jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Oli kuin olisivat olleet pallosilla. Ilmilausuttu ajatus otettiin heti vikkelästi vastaan juuri sillä tavalla kuin tarkoitus oli, ja vastaus tulla singahti samassa toisen kiinni siepattavaksi.
He pitivät hauskaa kumpikin niinkuin tosityöhön tottuneet voivat nauttia osatessaan vielä lasten lailla iloita.
Käveltyään hyvän matkaa he asettuivat kivelle lepäämään. Silloin sattui Einen katse kirjaan, jota neiti Björk piti kädessään. — Mitä te luette, tiedusteli hän uteliaana?
Neiti Björk näytti kirjan kansilehteä. — Uusi rakkaus. Kirja kypsyneille. Elisabeth Dauthenday'ltä. Tunnetteko sitä?
Eine vavahti. Josko hän tunsi? Olihan tuo kirja niin syvästi ja selvittävästi vaikuttanut sekä hänen ajatuksiinsa että menettelyynsä!
Hän ei voinut vastata, nyökäytti vain päätään.
Neiti Björk ei huomannut mitään — Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän — mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.
Eine ei saanut sanaakaan sanotuksi.
— Ettekö usko, — jatkoi neiti Björk innokkaasti, — että moni ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. — Se on saattanut olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, — mutta laatu, katsokaa — ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää. Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?
— Kaiketi. — Vastaus tuli väkinäisesti.
Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen puoleen.
— Luulen, jatkoi hän — että monen ajattelevan naisen avioliiton asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.
— Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.
— Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan. Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin kykenen elämäni tehtävää täyttämään.
— Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää ystävyydestä. — Einen äänen sävy oli katkera.
— Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.
— Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon arvotonta sillä alalla.
— Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?
— Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa. Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.
Neiti Björk nyökkäsi päätään. — Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme, kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi, viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.
— Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta tullut tuhotuksi.
— Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet että me naiset.
Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin.
Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.
* * * * *
Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja viimein itse huvilaan.
Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen nurkassa, — sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse olivat kestinsä valmistaneet, — valtasi hänet omituinen, lämmin kodin tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä tullut tänne ohjatuksi.
Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi ja avuksi, se omaksi joutuikin.
— On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme tutustuneet. — Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.
— Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.
Irja Björk nyökkäsi päätään.
— Luin, — jatkoi Eine — kerran runon, joka mielestäni puhuu niin mainiosti juuri tutustumisesta.
— En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni.
Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."
On pohjaton povesi virta,
Sen kätkevi hiljaisuus;
Ei kaikille julki jouda
Sun olentos salaisuus.
Vaan kuulla jos kuiskehen saanet,
Mi sielusi sukua on,
Niin voimalla silloin virta
Se nousevi pohjaton.
Ja viestin se syvältä viepi,
Elo alkavi ihana, uus,
Kun toiselle tuttu ompi
Sun olentos salaisuus.
— Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.
* * * * *
Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi nakutti hän ovelle.
— Käykää sisään! — Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi kuitenkin vierashuoneen oven.
Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.
— Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. — Teki mieleni itse keittää sitä täällä huoneessani.
— Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. —
Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.
Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä eikä tahtonut tiedustellakaan.
Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, — ei apua pyytäen, vaan varmana siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.
— Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.
— Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, — tulin hyvin väsyneeksi, — niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni väsymyksen olisin voinut uskoa. — Ainoa iloni on ollut koettaa olla iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä olen saanut iloa ja tyydytystä. — Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. — Sitten kun äiti kuoli, en ole saanut levätä noin. — Kun muutimme tänne, en toivonut muuta kuin yksinäisyyttä. — Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja velvollisuuksineni. — Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, — halun kerran tulla tänne, saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni — levätä.
Syvä äänettömyys seurasi.
Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja huomaamatta huoneeseen.
Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa kantamaan.
— Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen kaulaan. — — —
Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa — ehkäpä kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia varten.
KUOLINISKU
Korkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko aamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat katselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.
Juhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään. Kukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla lainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus nyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.
Kypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka ilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon. Kolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista kohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea, metsäinen kannas yhdisti mannermaahan.
Itse päärakennus, — kaksikerroksinen, vanha puutalo — sijaitsi niemen etäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha, toisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä. Tätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama nurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu ajotie kiersi.
Rakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa puutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta toisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu. Siitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet kuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.
Tapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle portaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan kukkasryhmiä.
Hän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä tänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta kaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan huomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle, poimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen lehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva nuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle varrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti siltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota kukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti, ajatusten harhaillessa aivan toisaalla.
Hetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita, laahaavia askeleita.
Omituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.
Kepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta pihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku kainalossa odotti talon emäntää.
Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että tervetulleen kahvitilkankin osakseen.
Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. — Kiitos Matti — sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.
Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.
Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun tuo tieto saapui.
Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.
Hän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.
Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.
Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei Matti ainakaan häntä häiritse.
Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa käsin olevan heitä vastassa.
Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.
Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä, mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.
Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin edullisesta naimiskaupasta?
Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.
Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua herkkyyttä ehkä.
Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.
Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.
Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon, jota ei kukaan muu. —
Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin. Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.
Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.
Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi suonut.
Mutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei häntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli suojeltava kovin armottomilta iskuilta.
Tutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän ollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä häntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt usein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta, itsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin osannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät hänen tuskaa tunteneenkaan.
Luulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli sekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin, kun okaat sydämen vallan verille repivät.
Mutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli itsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan silmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää sallinut väittelyjä eikä tinkimistä.
Oliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä elämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä ratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt puhunut suoraan?
Hikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle. Nämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä sietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.
Hän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa kukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten omaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui päivää varten.