HAUTAUTUNEET
— Minun on n‰lk‰…
— Niin minunkin — tuskin voin pysy‰ pystyss‰.
He olivat hyvi‰ yst‰vyksi‰, kotoisin samasta kyl‰st‰. Toinen oli hintel‰, mustatukkainen, toinen tanakka, lujakasvoinen, ja h‰nen tukkansa ja viiksens‰ olivat vaaleankellert‰v‰t.
— Eikˆ sinulla ole edes yht‰‰n leiv‰npalaa? kysyi tummaverinen taas hetken kuluttua.
— Ei yht‰‰n.
N‰in he puhuivat hiljaisella ‰‰nell‰ kahlatessaan eteenp‰in syv‰ss‰ lumessa risaisen miesjoukon keskell‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja silm‰t tuijottivat tylsin‰ ja ilmeettˆmin‰ syvist‰ kuopistaan. Pitk‰‰n aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin lumen yht‰mittainen kahina jaloissa — ja n‰‰ntynytt‰, l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰…
Jo kuusi p‰iv‰‰ oli verinen j‰ttil‰istaistelu riehunut, ja heid‰t, kymmentuhatmiehinen joukko, oli l‰hetetty kiert‰m‰‰n vihollisen vasenta siipe‰ ja hyˆkk‰‰m‰‰n sen niskaan.
He olivat kaksi vuorokautta marssineet miltei lev‰ht‰m‰tt‰ ja olivat niin uupuneita, ett‰ vain vaivalloisesti saattoivat kahlata eteenp‰in lumessa. Ruokavarat olivat lopussa eik‰ kuormastoa ollut mukana — se oli joko eksynyt lumimyrskyss‰, tai oli unohdettu kokonaan l‰hett‰‰. Oli miten oli, mutta he olivat n‰lk‰isin‰ autiolla seudulla. Ja aivan ‰skett‰in olivat partiot ilmoittaneet, ett‰ vihollinen oli suoraan edess‰ varustetuissa asemissa. Miten luja vihollisen asema ja varustukset olivat, ei voitu saada selville, mutta piikkilankaesteit‰ ainakin oli n‰kynyt.
Eik‰ vihollisia pit‰nyt viel‰ lainkaan olla n‰ill‰ seuduilla — ja nyt ne istuvat siell‰ varustustensa takana, aivan kuin odottamassa heit‰…
Kun he olivat tulleet noin kahdentuhannen metrin p‰‰h‰n mets‰isist‰ kummuista, joilla vihollisten piti olla, annettiin pys‰htymismerkki, ja upseerit kokoontuivat neuvottelemaan.
Sotilaitten kasvoihin puhalsi l‰pitunkeva, j‰‰kylm‰ tuuli, ja sen mukana kiiti suuria hiutaleita ennustaen lumimyrsky‰; se tuntui aivan kuin tunkeutuvan heid‰n n‰lkiintyneitten, kylm‰st‰ hiest‰ m‰rkien ruumiittensa l‰vitse. He olivat niin n‰‰nnyksiss‰, etteiv‰t jaksaneet edes k‰sill‰‰n huitoa; useimmat retkahtivat vain voimattomasti lumelle istumaan tuijottaen toivottomasti eteens‰. Heid‰n kasvonsa muuttuivat v‰hitellen sinert‰viksi ja heid‰n ruumiinsa alkoivat ankarasti v‰rist‰…
— Tietysti ne istuvat tuolla l‰mpimien lihapatojen ‰‰ress‰, virkahti muuan sotilas katkerasti.
Ja toinen huusi hurjasti:
— Jospa min‰ saisin kynsiini edes yhden noista kirotuista, jotka ovat meille t‰m‰n tehneet…
Aliupseeri huomasi, ett‰ nyt eiv‰t auttaneet mitk‰‰n uhkaukset. Ja sit‰ paitsi h‰n oli itsekin n‰lk‰‰n n‰‰ntym‰isill‰‰n. Mutta h‰nen mieless‰‰n her‰si sukkela tuuma, jolla h‰n omin p‰in aikoi asettaa tyytym‰ttˆmyyden.
— Kuole siis n‰lk‰‰n t‰h‰n paikkaan, hˆlmˆ! h‰n huusi vihaisesti. Mutta niin emme me tee! Tuolla on ruokavaroja yllin kyllin, ja jos vain upseerit k‰skev‰t hyˆkk‰ykseen, niin ei t‰ss‰ kauan n‰lk‰‰ k‰rsit‰.
Heid‰n ainoa ajatuksensa oli saada ruokaa, se oli niin polttava kysymys jokaiselle, ett‰ he tarttuivat aliupseerin sanoihin kuin hukkuvat oljenkorteen. Kuului muutamia ep‰rˆivi‰ ‰‰ni‰:
— Olisikohan niill‰…?
— Taitaisi sielt‰ lˆyty‰kin jotakin.
— Kyll‰ niill‰ ruokaa on! vahvisti aliupseeri varmasti.
Pitk‰‰n aikaan ei taas kuulunut muuta kuin tuulen pahaenteinen kohina, ja lunta alkoi tulla aivan taivaan t‰ydelt‰; se pieksi heid‰n kasvojaan kuin pienill‰ vitsoilla. L‰pi myrskyn pauhun kuului taas joitakin alakuloisia, toivottomia huudahduksia:
— Kunhan antaisivat vain hyˆkk‰ysk‰skyn…
— N‰lk‰kuolema t‰ss‰ kumminkin tulee.
— Jospa tuon lumipyryn suojassa p‰‰sisi huomaamatta l‰helle…
— Kauan ne nyt neuvottelevat. Johan t‰ss‰ paleltuu kuoliaaksi!
Vihdoin upseerit hajaantuivat joukkojensa luokse ja ilmoittivat, ett‰ kun vihollisella ei t‰ll‰ suunnalla voinut olla suuria joukkoja, niin oli heti lumipyryn suojassa hyˆk‰tt‰v‰ ja vallattava heid‰n asemansa.
Ja hyˆkk‰ys alkoi. Se on: he alkoivat taas syv‰ss‰ lumessa vaivalloisesti laahustaa vihollista kohti.
Lumimyrsky kiihtyi kiihtymist‰‰n. Mets‰iset kummut olivat silloin heti kadonneet kokonaan n‰kyvist‰. He laahustivat aivan kuin umpim‰hk‰‰n, ja matka tuntui loppumattoman pitk‰lt‰.
Vihdoin he huomasivat noin viidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ kolminkertaisen piikkilankaesterivin. He pys‰htyiv‰t ilman k‰sky‰, heid‰n syd‰mens‰ sykkiv‰t miltei kuuluvasti, ja heid‰n hengityksens‰ muuttui omituisen huohottavaksi. Vain vaivoin saattoi lumimyrskyst‰ erottaa jotakin h‰‰mˆtt‰v‰‰, mets‰ntapaista noin sadanviidenkymmenen metrin p‰‰ss‰ — mutta mit‰‰n elonmerkki‰ ei voinut n‰hd‰.
— N‰ytt‰‰ aivan silt‰, kuin ne olisivat j‰tt‰neet t‰m‰n aseman, kuiskasi k‰he‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰ sama mustasilm‰inen, laiha mies, joka tiell‰ oli pyyt‰nyt leip‰‰ toveriltaan.
— Se on juoni … kyll‰ ne siell‰ odottavat, vastasi kuiskaten h‰nen vaalea toverinsa.
— Mutta katsos … piikkilankaesteiden luonakaan ei n‰y yht‰‰n j‰lke‰, h‰n sanoi taas, tuijottaen ter‰v‰sti esteit‰ kohden.
— Kyll‰ t‰llainen lumimyrsky pian j‰ljet tasoittaa. Min‰ pelk‰‰n, ett‰ t‰ss‰ k‰y huonosti.
H‰n sanoi sen aivan hiljaa, miltei vain huulillaan, mutta h‰nen kasvoillaan kuvastui j‰nnitys ja mielenliikutus.
Etunen‰ss‰ marssi pioneeriosasto, ja taas l‰hdettiin hiljaa eteenp‰in.
Aidoilla pys‰hdyttiin, ja pioneerit alkoivat saksillaan katkoa lankoja.
Silloin kuului yli myrskyn pauhun ter‰v‰ vihellys, heti sen j‰lkeen r‰j‰hti yhteislaukaus — ja suuri joukko vaipui k‰si‰‰n huitoen maahan.
— Ampukaa! Ja eteenp‰in! kajahti joka taholta upseerien huutoja.
Seurasi hajanainen, pitk‰veteinen yhteislaukaus, sitten kaikuva hurraa — ja sitten he viimeisill‰ voimillaan syˆksyiv‰t piikkilankaesteit‰ kohden.
Toiset sieppasivat kaatuneilta pioneereilta sakset ja alkoivat kuumeenomaisesti katkoa lankoja, toiset iskiv‰t niit‰ vimmatusti kiv‰‰rinperill‰; jotkut alkoivat kiivet‰ yli ja takertuivat niihin kuin k‰rp‰set h‰m‰h‰kinverkkoon… Mutta takaap‰in tuli yh‰ uusia joukkoja, kaikilla oli vain yksi ajatus: eteenp‰in, eteenp‰in mahdollisimman pian! He syˆksyiv‰t eteenp‰in kuin mielettˆm‰t, huutaen voimainsa takaa, ollakseen kuulematta vihollisen ammuntaa ja toveriensa kuolinhuutoja… Suuri osa sotkeutui piikkilankoihin, monet kompastuivat kaatuneihin ja tallattiin armotta kuoliaiksi. Ja takaap‰in painoi yh‰ monituhantinen, n‰l‰st‰ miltei mielipuoli miesjoukko — aivan kuin patonsa s‰rkenyt hyˆkyaalto…
Juuri t‰t‰ hetke‰ n‰ytti vihollinen odottaneen. Sill‰ kiv‰‰rinr‰iskeen, myrskyn ja huutojen yli alkoi ‰kki‰ konekiv‰‰rien kamala s‰rin‰ ja pikatykkien jyrin‰ — ja tihe‰‰n ahtautuneet joukot kaatuivat sananmukaisesti kuin hein‰ niittokoneen ter‰n edess‰… Samalla r‰j‰ytettiin kokonainen sarja lumeen k‰tkettyj‰ miinoja. Kuului hirmuinen r‰j‰hdys, kaikki peittyi tuleen, savuun ja lumipilveen… Ja yli helvetillisen r‰iskeen ja melun erotti joitakin vihlovia kirkaisuja…
Viel‰kin juoksivat jotkut huutaen eteenp‰in, mutta he pys‰htyiv‰t v‰hitellen — ja elossa olevat k‰‰ntyiv‰t hurjaan pakoon. Mutta he olivat liian l‰hell‰ konekiv‰‰rej‰ ja pikatykkej‰; niiden luodit ja ammukset ulvoivat yhten‰ ainoana kuolemansoittona, ja oli samantekev‰‰, juoksiko eteenp‰in vai pakoon. Vain pienen osan onnistui kuin sattuman kautta p‰‰st‰ kauemmaksi kent‰lle.
J‰‰nnˆkset pakenivat mink‰ jaksoivat. Noin tuhatmiehinen ratsujoukko, joka oli paremmin s‰‰stynyt, ratsasti umpim‰hk‰‰n er‰st‰ pient‰ metsikkˆ‰ kohden, jonka he olivat n‰hneet h‰‰mˆtt‰v‰n lumimyrskyss‰. Ja jalkav‰en j‰‰nnˆkset raahustivat heid‰n j‰ljess‰‰n.
Mutta kun ratsuv‰ki pahaa aavistamatta saapui noin sadan metrin p‰‰h‰n metsikˆst‰, syˆksyi heit‰ vastaan kokonainen ter‰smyrsky… Etummaiset ratsastajat vaipuivat joukoittain maahan kuin ukkosen lyˆmin‰; toiset k‰‰nsiv‰t ratsunsa ja yrittiv‰t pakoon, mutta mihin he olisivat p‰‰sseet konekiv‰‰rien hirve‰st‰ tulesta! Jalkav‰kijoukot, jotka laahustivat viel‰ kaukana tasangolla tihein‰ ryhmin‰, kaatuivat taas kuin lakaistuina. Irtonaiset, hurjistuneet hevoset ilmestyiv‰t lumimyrskyst‰ kuin j‰ttim‰iset myrskylinnut, syˆksyen hurjalla vauhdilla heid‰n ylitseen — ja muutamien jalustimissa laahasi jotakin… Miehet tulivat aivan kuin mielettˆmiksi kauhusta — he sieppasivat nen‰liinansa, heiluttivat niit‰ ja kiv‰‰reit‰ ilmassa ja kirkuivat ep‰toivoisesti:
— Me antaudumme!
— ƒlk‰‰ ampuko!
— ƒlk‰‰ ampuko en‰‰!
Mutta kuka olisi kuullut heid‰n huutojaan? Tykkien jyrin‰, konekiv‰‰rien s‰rin‰ ja yh‰ kiihtyneen myrskyn ulvonta muodostivat niin kaamean ‰‰nen kuin olisi se tullut helvetist‰… Lunta tuli niin sakeasti, ettei en‰‰ n‰hnyt eteens‰ kuin kymmenkunta metri‰; he eiv‰t n‰hneet vihollista, eik‰ t‰m‰ heit‰, mutta heid‰n kamala tulimyrskyns‰, joka tuntui olevan yht‰ lumimyrskyn kanssa, lakaisi kaiken elollisen pois tasaiselta kent‰lt‰.
Vihollinen oli n‰ht‰v‰sti saanut vakoojiltaan v‰‰ri‰ tietoja ja varustautunut vastaanottamaan viel‰ suurempaa joukkoa. Heid‰n tulensa jatkui viel‰ sittenkin, kun ei mit‰‰n vastustusta ollut. Ja tunnin kuluttua ei tuosta kymmentuhantisesta miesjoukosta ollut j‰ljell‰ kuin satakunta n‰‰ntynytt‰ olentoa — loput makasivat tuolla aavalla lumikent‰ll‰ silvottuina, kuolleina ja haavoitettuina…
Mutta lumimyrsky yltyi yh‰ hirvitt‰v‰mm‰ksi. Tuntui aivan kuin se olisi tahtonut n‰ytt‰‰, ettei ihmisten esiinloihtima myrsky voi vet‰‰ sille vertoja… L‰heisest‰ mets‰st‰ kuului peloittava ryske — ja ulkona tasangolla ulvoi niin raivoisasti ja villisti kuin lukematon parvi n‰lk‰isi‰ j‰ttil‰ispetoja…
Kun miinat r‰j‰htiv‰t, paiskasi ilmanpaine h‰net maahan, vaikka he olivat r‰j‰hdyksest‰ verraten kaukana. Syv‰, pehme‰ lumihanki esti kuitenkin loukkaantumasta.
Puoliksi pˆkertyneen‰ h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi vieress‰‰n vaaleaverisen toverinsa, joka puhdisti lunta kasvoiltaan.
He alkoivat juosta poisp‰in ja havaitsivat, ett‰ suuri joukko seurasi heit‰. Heid‰n takanaan kuului huutoja ja avunpyyntˆj‰, mutta niihin he eiv‰t kiinnitt‰neet huomiota — he vain juoksivat. Heid‰n rintansa korisi, hiki vuoti virtanaan ja he olivat n‰‰ntym‰isill‰‰n, mutta poisp‰in, poisp‰in tuosta kauhun paikasta! Miehi‰ kaatui alinomaa heid‰n takanaan; pikatykin ammukset lensiv‰t ulvoen heid‰n p‰‰ns‰ vierest‰, toisinaan r‰j‰hti srapnelli heid‰n yl‰puolellaan, luodit l‰vistiv‰t heid‰n risaiset vaatteensa, he saivat naarmuja — mutta aivan kuin ihmeen kautta he molemmat olivat yh‰ hengiss‰, vaikka heid‰n joukkonsa oli huvennut muutamaan kymmeneen.
He juoksivat siten kauan — niinkuin olisivat muka voineet p‰‰st‰ luoteja pakoon! Mutta lopulta heid‰n ruumiinsa valtasi aivan kuin juopuneen lamaannus ja nyt he laahustivat eteenp‰in aivan hiljaa.
Silloin l‰heni taas kummallinen vinkuna — ja aivan kuin j‰ttil‰isviikatteen kaatamana he kaikki suistuivat maahan; konekiv‰‰rin tuli oli osunut heid‰n pieneen joukkoonsa. Jotkut tulivat l‰vistetyiksi useista kohdin ja kuolivat ‰‰nt‰ p‰‰st‰m‰tt‰… H‰nest‰ itsest‰‰n tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nt‰ hiukan s‰‰reen. Mutta vaikka h‰n kuinka olisi ponnistellut, h‰n tuli yh‰ heikommaksi, tykkien jyrin‰ ja myrskyn kohinakin lakkasi v‰hitellen kuulumasta, ja h‰n kaatui suulleen lumeen…
H‰nell‰ oli kummallinen ahdistava tukehtumisen tunne, mutta h‰n ei vain voinut her‰t‰. Jokin tuntui painavan h‰nt‰, kuristavan h‰nt‰ kurkusta; h‰n ponnisti kaikki voimansa ja nosti p‰‰t‰‰n.
Lumi hajaantui h‰nen p‰‰lt‰‰n, h‰n kuuli lumimyrskyn pauhun — eik‰ muuta. Heikosti voihkaisten h‰n vaipui uudelleen maahan — jalasta oli niin oudosti rep‰issyt…
V‰hitellen h‰n huomasi, ett‰ jalat ja k‰det olivat niin kankeat ettei niit‰ voinut liikuttaa. Jonkinmoinen vaisto kuiskasi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kuolema ja t‰m‰ h‰m‰r‰ tunne pakotti h‰net taas ponnistamaan kaikki voimansa — ja h‰nen onnistui taas nostaa p‰‰t‰‰n.
Ep‰selv‰sti h‰n n‰ki, ett‰ h‰nen vierell‰‰n makasi joku olento pitk‰ll‰‰n — ja lumi t‰m‰n rinnan kohdalla oli aivan punaista. Hiukan kauempana istui lumessa h‰nen toverinsa huojutellen hiljaa ruumistaan ja kannattaen toisella k‰dell‰ toista — ja h‰nen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Myrsky ulvoi yht‰ rajuna, kokonaiset lumijoukot tuntuivat vyˆryv‰n heid‰n ylitseen. Ja alkoi h‰m‰rt‰‰.
Pitk‰n ajan kuluttua h‰n taas vaivalloisesti k‰‰nsi p‰‰t‰‰n toverinsa puoleen ja sopersi:
— Miss‰ lienee l‰‰kint‰osasto…?
T‰m‰ k‰‰nsi hiukan lakitonta p‰‰t‰‰n ja h‰nen vaalea, pitk‰ tukkansa oli aivan lumessa; h‰nen leukansa vapisi kauan suonenvedonomaisesti, mutta vihdoin h‰n ‰nkytti:
— Ei ole mit‰‰n l‰‰kint‰osastoa…
— Eikˆ?
— Ei mit‰‰n — kaikki hukkuu lumeen…
Ja niinkuin puhuminen olisi vienyt h‰nelt‰ viimeisetkin voimat, h‰n retkahti sel‰lleen syv‰‰n lumeen — ja vihaisesti s‰histen alkoi myrsky peitt‰‰ h‰nen kasvojaan.
Hetken kuluttua h‰n ‰hkyi kuin tukehtumaisillaan:
— J‰‰n lumen alle … nosta p‰‰t‰ni…
Kummallinen tuska puristi toverin syd‰nt‰, kuullessaan
tuon tukehtuneen ‰‰nen. H‰n ei tuntenut lainkaan sit‰ kamalaa, sodan k‰rsimyksiss‰ syntynytt‰ itsekkyytt‰, joka k‰skee pit‰m‰‰n huolta vain itsest‰‰n. H‰n muisti vain, ett‰ he olivat yhdess‰ lapsena leikkineet, yhdess‰ kasvaneet ja t‰m‰ voimakkaampi, juro toveri oli lukemattomat kerrat auttanut h‰nt‰ — kerran pelastanut h‰nen henkens‰kin. ƒ‰rimm‰isin ponnistuksin h‰n ryˆmi toverinsa luokse ja koetti nostaa h‰nt‰ istualleen, mutta jalasta viilsi niin kovasti, ett‰ h‰nen t‰ytyi luopua yrityksest‰‰n. H‰n kopeloi vain j‰hmettyneill‰ k‰sill‰‰n lunta toisen kasvoilta — eik‰ kumpikaan puhunut mit‰‰n.
Pitk‰n ajan kuluttua kuului jostakin l‰helt‰ heikko, vapiseva ‰‰ni:
— Auttakaa, veljet … kuolen…
H‰n tunsi, ettei voinut tehd‰ mit‰‰n, eik‰ vastannut. Pari kertaa kuului viel‰ sama ‰‰ni entist‰ heikompana — ja sitten se vaikeni, ainiaaksi…
Pimeys muuttui yh‰ sakeammaksi — ei n‰hnyt en‰‰ v‰h‰‰k‰‰n eteens‰.
— Auttakaa! Auttakaa! kuului myrskyn ulvonnan yli kauhea huuto.
Ja niinkuin tuo avunhuuto ‰kki‰ olisi lenn‰tt‰nyt onnettomien mieleen heid‰n hirmuisen asemansa, alkoi kaikkialta kuulua samanlaisia huutoja. Toiset olivat viel‰ lujia ja l‰pitunkevia, toiset k‰heit‰ ja vapisevia — ja jotkut olivat niin heikkoja kuin olisi se ollut heid‰n viimeinen huutonsa.
— Auttakaa … auttakaa!
H‰n oli t‰ll‰ sotaretkell‰ n‰hnyt ja kuullut paljon sellaista, jota h‰n ei ollut uneksinutkaan maailmassa olevan — mutta mit‰‰n niin kauhistavaa kuin nuo huudot h‰n ei viel‰ koskaan ollut kuullut. Ensin h‰n luuli sen johtuvan siit‰ ett‰, ett‰ ne kuuluivat niin ep‰selvin‰ ja katkonaisina myrskyn pauhusta. Mutta kun h‰n kuunteli tarkempaan, kuvastui niiss‰ jotakin, joka tarttui h‰neenkin — niinkuin suuri rautainen koura olisi tarttunut h‰nen syd‰meens‰ ja pusertanut sit‰ kokoon. H‰n k‰sitti nyt vasta — niinkuin monet muutkin — ett‰ heid‰n kaikkien, haavoittuneiden ja n‰lkiintyneiden t‰ytyy kuolla t‰nne — hautautua lumeen. Tiet‰m‰tt‰ mit‰ teki, h‰nkin alkoi ‰kki‰ huutaa kaikin voimin:
— Auttakaa! Auttakaa!
Koko tuo myrsky‰v‰, sysimusta kentt‰ tuntui her‰‰v‰n el‰m‰‰n — kaikkialta kuului voihketta, ulinaa ja ep‰selvi‰ katkonaisia huutoja:
— Auttakaa, jumalan t‰hden!
— Me kuolemme! Kuolemme!
Niin sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kuolemankauhu kuvastui noissa huudoissa, kuin olisi huutajia parhaillaan hiipien l‰hestynyt jokin hirve‰ olento ojennellen jo pitki‰ karvaisia raajojaan kuristaakseen, tukehduttaakseen heid‰t…
Ja sellainen olikin… Lumi, valkea puhtoinen lumi oli muuttunut tuollaiseksi hirmuolennoksi. Se kohosi yh‰ tunkeutuen kaikkialle. Se kohosi kohoamistaan uhaten haudata heid‰t syvyyteens‰. He taistelivat sit‰ vastaan ep‰toivon vimmalla; he k‰hmiv‰t murskattuine, kohmettuneine raajoineen ylˆsp‰in kuin kummalliset kovakuoriaiset — ja voihkivat yht‰ mittaa huuto huudolta heikkenev‰ll‰ ‰‰nell‰:
— Auttakaa! Auttakaa!
Mutta kaikki oli turhaa. Tuulikin puhalsi aivan vihollisen taholta, joten hek‰‰n eiv‰t kuulleet mit‰‰n. Ja lumi oli niin tavattoman pehme‰t‰ ja upottavaa, he j‰iv‰t yh‰ syvemm‰lle — se tuntui nielev‰n heid‰t armotta kuin pohjaton, vetel‰ suo…
H‰nen toverinsa makasi jo liikkumattomana; h‰n oli luultavasti mennyt tainnoksiin ja h‰nen kasvonsa olivat kokonaan peittyneet lumeen.
Selitt‰m‰tˆn h‰t‰ valtasi h‰net. H‰nest‰ tuntui, ett‰ jos toveri nyt kuolee, on h‰nkin auttamattomasti hukassa. Sen t‰hden h‰n ep‰toivoisesti alkoi kaapia lunta toverin kasvoilta, hieroa h‰nen k‰si‰‰n ja hokea k‰he‰sti:
— Her‰‰ … nouse! — Sin‰ kuolet…
Pitk‰n aikaa ponnisteltuaan vaalea mies sai vihdoin kuiskatuksi:
— J‰seneni eiv‰t liiku en‰‰
Ja omituinen, tyls‰ alistuminen kuvastui tuossa v‰syneess‰, j‰hme‰ss‰ ‰‰ness‰.
Toinen koetti nostaa h‰net istualleen, mutta h‰nen omaa jalkaansa alkoi viillell‰ niin, ett‰ kaikki muuttui mustaksi. Mutta kaiket aikaa ulvoi myrsky ja sen pauhinasta kuuluivat yh‰ nuo syd‰nt‰s‰rkev‰t, v‰hitellen heikkenev‰t huudot — niinkuin haaksirikkoisten, jotka kauan ovat uineet kylm‰ss‰ vedess‰ ja nyt alkavat toinen toisensa j‰lkeen vajota aaltoihin…
Ja jyrkk‰n‰ vastakohtana n‰ille tuskanhuudoille kuului taas h‰nen toverinsa tyyni, j‰hmettynyt ‰‰ni:
— Vie terveisi‰ … jos viel‰ kotiin p‰‰set..
— Emme kukaan en‰‰ p‰‰se milloinkaan kotiin, kuului h‰nen suustaan valittavasti.
H‰nen mieleens‰ muistui koti — h‰nen nuori vaimonsa, lapsensa … kaikki. Ja ‰kki‰ h‰n, t‰ysikasvuinen, karaistunut mies, alkoi rajusti nyyhkytt‰‰…
Hetken kuluttua h‰n alkoi taas ep‰toivoisesti hieroa toverinsa k‰tt‰ — toinen olikin j‰‰tyneen veri- ja lumisohjun peitossa — ja puhui h‰t‰isesti:
— Nouse, nouse … hautaudut…
H‰n hieroi yh‰ — ja vihdoin toinen aukaisi silm‰ns‰ niinkuin olisi ollut tainnoksissa ja kysyi:
— Mit‰ nyt? Miss‰ olen?
— J‰‰t lumen alle…
— Vai niin, h‰n sanoi taas k‰he‰ll‰, v‰linpit‰m‰ttˆm‰ll‰ ‰‰nell‰, niinkuin asia ei olisi h‰nt‰ lainkaan koskenut. Ja h‰n lis‰si hiljaa:
— Kutka huutavat?
— Haavoittuneet…
— Niin — nyt muistan.
Hammasta purren h‰n nosti toverinsa kankeata ruumista ja sai h‰net vihdoin istumaan. Sitten h‰n ryˆmi suurella vaivalla t‰m‰n taakse — ja he asettuivat istumaan sel‰t vastakkain.
Mutta myrsky raivoaa yh‰ — eiv‰tk‰ huudot lakkaa … heikkenev‰t vain…
H‰nen poskensa on myrsky‰ vasten ja h‰nen korvansa ja kaulansa tunkeutuvat t‰yteen lunta — se sulaa v‰hitellen ja j‰‰kylm‰ vesi valuu alas h‰nen ihoansa myˆten.
Mutta pian h‰n alkaa aivan kuin tottua siihen, korvia ja kasvoja ei en‰‰ palele niin paljon — ja h‰nen ruumiinsa lakkaa v‰risem‰st‰. Jonkinmoinen tyls‰ uneliaisuus valtaa h‰net. Ja kummakseen h‰n huomaa, ett‰ h‰nen ‰‰nens‰ on muuttunut samanlaiseksi kuin toverinkin.
— Miten voit?
— Tuntuu, kuin toinen k‰si… olisi poissa, vastaa toveri niin hitaasti, kuin olisi h‰nen tavattoman vaikea lausua noita yksinkertaisia sanoja.
He istuvat yh‰ kauan, kauan — ja myrsky ulvoo. Lumi kohoaa yh‰ ylemm‰ksi — se nousee vyˆt‰isille, rintaan, kaulaan, leukaan… Kaikki k‰sitys ajasta h‰ipyy; mit‰‰n ajatusta ei h‰nen p‰‰ss‰‰n en‰‰ ole — aivotkin tuntuvat kuin j‰‰tyneilt‰… Ruumis on muuttunut kummallisen tunnottomaksi ja vain ep‰m‰‰r‰isesti h‰n kuulee viel‰ muutamia k‰heit‰, yh‰ heikkenevi‰ ‰‰ni‰:
— Auttakaa … auttakaa!
H‰n ponnistaa koko tahdonvoimansa p‰‰st‰kseen tuosta tyls‰st‰ uneliaisuuden tilasta. Ja tuijottaen pimeyteen, onnistuu h‰nen vihdoin hiljaa ja kankeasti sopertaa:
— Nukutko?
Ei vastausta. Toverin ruumis tuntuu kankealta kuin puu. Ja sitten vasta h‰n huomaa, ettei t‰m‰ en‰‰ hengit‰…
Puistattava kauhu ja yksin‰isyyden tunne valtaa h‰net… N‰inkˆ h‰nkin kuolee? Eikˆ tule apua…? Ja aivan h‰nen tahtomattaan kohoaa h‰nen kurkustaan kummallisena, vieraana korinana:
— Apua … apua! Kuolen…
H‰n ei tied‰, mit‰ pit‰isi tehd‰, mutta h‰nen kangistunut, kuolemaa kammoava ruumiinsa ponnistelee suonenvedonomaisesti — aivan kuin tahtoisi riuhtaista itsens‰ irti kuoleman raudanlujasta otteesta… Ja h‰n horjahtaa sel‰lleen lumeen.
H‰nen p‰‰ns‰ uppoaa lumeen, h‰n haparoi k‰sill‰‰n kuin sokea… H‰nen p‰‰ns‰kin kohoaa pari kertaa, ja silloin tunkeutuu kurkusta koriseva ‰‰ni kuin kuolonkorahdus… Mutta p‰‰ vajoaa uudelleen lumeen — ja raivoisasti ja voitonriemuisesti s‰histen myrsky t‰ytt‰‰ syvennyksen muutamassa sekunnissa.
H‰n ponnistelee viel‰kin, mutta h‰nen voihkinaansa ei en‰‰ kuulu — h‰n peittyy yh‰ syvemm‰lle, syvemm‰lle…
Ja h‰nest‰ tuntuu, ett‰ harmaa j‰ttil‰isolento ryˆmii hitaasti h‰nen p‰‰lleen; sen raudanraskas ruumis musertaa h‰net — ja suuret, j‰‰kylm‰t sormet alkavat kuristaa h‰nen kurkkuaan… H‰n ei jaksa en‰‰ huutaa…
Mutta myrsky pauhaa sysimustassa yˆss‰. Vain silloin t‰llˆin kuuluu heikko avunhuuto.
Aamupuolella nekin vaikenevat…
Kaksi p‰iv‰‰ myrsky raivosi samalla voimalla. Mutta kolmantena yˆn‰ se taukosi — ja aamulla on kirkas auringonpaiste.
Viholliset kˆmpiv‰t peitetyist‰, miltei umpinaisista juoksuhaudoistaan.
Upseerit tarttuvat kiikareihinsa…
Laaja lakeus on aivan sile‰. Se hohtaa auringon loisteessa h‰ik‰isev‰n‰ ja kimaltelevana kuin olisi siihen kylvetty miljoonittain pieni‰ jalokivi‰. Mit‰‰n muuta ei n‰y…
Silloin keksii er‰s nuori upseeri kaukana lumella pienen pisteen. Kiikarit ojentuvat sit‰ kohden — ja silloin huomataan ett‰ se on taivasta kohti kohotettu nyrkki…
Samassa lent‰‰ lakeuden yli laiskasti muutamia korppeja — ja niiden k‰he‰ vaakkuna muistuttaa kuolevien viimeisi‰ korahduksia…
Multa vihollisetkaan eiv‰t viel‰ tied‰, ett‰ tuon loistavan, valkean peitteen alla lep‰‰ kymmenentuhatta ihmist‰…
JOULU
Pieni talonpoikaistalo oli aivan t‰ynn‰ haavoittuneita. Kaksi nuorta l‰‰k‰ri‰ teki tyˆt‰‰n kuumeisella kiireell‰ — heid‰n valkeat esiliinansa olivat ylt'yleens‰ veress‰, ja hiki helmeili heid‰n otsallaan. Mutta he eiv‰t voineet ajatella hetkenk‰‰n lepoa, sill‰ yht‰ mittaa tuotiin lis‰‰ haavoittuneita, jotka voihkivat, valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla ‰‰nell‰ apua. Ja hiukan edemp‰n‰ jyrisiv‰t tykit jatkuvasti, niin ett‰ koko rakennus vapisi perustuksiaan myˆten.
Er‰‰ss‰ nurkassa lojui keski-ik‰inen sotilas, jonka rinnan kranaatinsirpale oli halkaissut, niin ett‰ kylkiluut pistiv‰t esiin. Oljet h‰nen allaan olivat kokonaan veress‰, h‰n ‰hkyi raskaasti ja h‰nen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun er‰s l‰‰kint‰mies n‰ki h‰nen sinert‰vien huuliensa liikkuvan, h‰n meni haavoittuneen luokse ja kuuli miten t‰m‰ k‰he‰sti ja katkonaisesti kuiskasi:
— Pienet … lapsi raukkani…
N‰m‰ olivat h‰nen viimeiset sanansa, sill‰ heti sen j‰lkeen h‰n heitti henkens‰.
Ja h‰nen taskustaan lˆytyi seuraava kirje.
"Rakkaani!
Kirjoitit minulle, ett‰ pienokaisemme ovat sairastuneet tulirokkoon. Voi rakas, kun he eiv‰t vain kuolisi … etkˆ sin‰ voisi jotakin…? Kas niin, nyt min‰ alan taas lˆrpˆtell‰ — eth‰n sin‰ mit‰‰n muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sent‰‰n hankkia jostakin maitoa, ett‰ lapsiparat saisivat sit‰ juoda, kun p‰‰sev‰t sairaalasta. Kyll‰ ne kumminkin siell‰ laihtuvat … pikku raukat. Ja koeta puhua, vakuuttaa, ett‰ min‰ kyll‰ maksan kaikki, kun p‰‰sen sodasta ja saan taas tyˆt‰. No, kyll‰ sin‰ sen ymm‰rr‰t itsekin…
Kirjoitan t‰t‰ sairaalassa, sill‰ olen ollut v‰h‰n kuumeessa. Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla viel‰ kaksi p‰iv‰‰ sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, min‰ en voi olla kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen t‰hden on meid‰t siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi onkin…
Jouluaaton vastaisena yˆn‰ olisin saanut lev‰ht‰‰, mutta vihollisen onnistui ampua s‰p‰leiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki seisomaan koko yˆn ampumahaudassa. Ja kun yht‰ mittaa tuijottaa pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyˆkk‰‰ kimppuun hirveine k‰sikranaatteineen — niin sit‰ ei tahdo voida kest‰‰; tavan takaa on kuulevinaan salaper‰isi‰ ‰‰ni‰, hiipivi‰ askeleita — ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne ‰kki‰ suuntaavat valonheittimiens‰ sokaisevan tulen vasten silmi‰ — niin pimeyteen tottuneet silm‰t muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi…
Mutta viholliset odottivat kai meid‰n hyˆkk‰yst‰mme, kun ei valonheittimemme toiminut — ja mit‰‰n hyˆkk‰yst‰ ei tapahtunut kummaltakaan puolelta.
Sin‰ et voi aavistaa, miten v‰synyt olin, kun viimein aamu koitti, ja minun vuoroni oli lev‰ht‰‰ — tuskin pysyin jaloillani. Olin valvonut niin monta yˆt‰ — ja sitten sellainen j‰nnitys. Kˆmmin ampumahaudan penkereen taa, k‰‰rin likaisen huovan ymp‰rilleni ja vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tied‰, mutta min‰ olin seisovinani ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kiv‰‰ri ei lauennut… Minulle tuli hirve‰ tuska, sill‰ vihollinen l‰heni hurjaa vauhtia, s‰rkien esteet tielt‰‰n — niiden pistimet kiilsiv‰t jo aivan l‰hell‰… Tykit jyrisiv‰t, srapnellit r‰j‰hteliv‰t taukoamatta, ja min‰ kyyristyin aina vaistomaisesti — eik‰ kiv‰‰rini lauennut…
Silloin potkaistiin s‰‰reeni, ja min‰ kuulin h‰t‰isen h‰lytyshuudon:
— Viholliset hyˆkk‰‰v‰t!
Mit‰‰n k‰sitt‰m‰tt‰ hyp‰hdin puolipˆkertyneen‰ seisoalleni, mutta vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet kylm‰st‰. Samassa r‰j‰hti srapnelli kohdallani ja luodit lensiv‰t ilke‰sti vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni ampuma-aukolle, jossa kiv‰‰rini oli valmiina ja aloin konemaisesti ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka l‰heniv‰t ‰‰nettˆmin‰, hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtiv‰t esteidemme luokse ja alkoivat rikkoa niit‰, aloittivat kaikki konekiv‰‰rimme ja pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiv‰‰rinlaukaustaan kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin suunnattoman j‰ttil‰isluudan lakaisemina…
Hetken kuluttua kentt‰ oli aivan t‰ynn‰ kaatuneita. J‰ljell‰ olevat l‰htiv‰t pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat ryˆmi‰ hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla viel‰kin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eiv‰t antaneet milloinkaan nukkua… Min‰ t‰ht‰sin ja laukaisin mink‰ suinkin ehdin pakenevien j‰lkeen. Er‰skin pitk‰ mies oli tarttunut piikkilankoihin ja ponnisteli p‰‰st‰kseen irti. Min‰ t‰ht‰sin h‰nt‰ rintaan ja laukaisin — ja n‰in vahingoniloissani, miten h‰n vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yh‰ pahemmin… Ammuin viel‰kin noita kˆmpivi‰ olentoja kohden — kunnes ‰kki‰ huomasin ammuskelevani yksin.
Ilke‰ tunne l‰ik‰hti rinnassani, ja min‰ aivan kuin her‰sin. Useimmiten n‰et annettiin haavoittuneiden ryˆmi‰ takaisin; vain toisinaan, kun emme olleet pitk‰‰n aikaan saaneet nukkua, ja meill‰ oli kova vilu ja n‰lk‰ — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin yksikin liikkui…
Nyt vasta huomasin, ett‰ ruumiini v‰risi vilusta ja hampaat kalisivat suussani. Ja ymp‰rill‰ni n‰in toverien k‰‰riv‰n huovan ymp‰rilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyv‰n kummalliseen mykkyr‰‰n — ik‰‰n kuin v‰syneet, vilusta v‰risev‰t koirat… Eik‰ heid‰n harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan n‰kynyt muuta ilmett‰ eik‰ ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua…
Min‰ yritin myˆs nukkua, mutta kylmyys oli k‰ynyt aivan siet‰m‰ttˆm‰ksi. Vatsassani kurni n‰lk‰ ja minulla oli viel‰ hiukan leip‰‰kin j‰ljell‰, mutta oli niin kylm‰, ettei haluttanut ruveta edes syˆm‰‰n. Kummallinen tylsyys ja v‰linpit‰m‰ttˆmyys tuntui vain levi‰v‰n koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi tykistˆtaistelua ja kranaatit r‰j‰hteliv‰t lakkaamatta, mutta sek‰‰n ei en‰‰ vaikuttanut.
Mutta ilta ja yˆ olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, ett‰ saimme tuoretta lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla, miten hyv‰lt‰ se maistui… Me emme olleet moneen p‰iv‰‰n saaneet mit‰‰n l‰mmint‰ — ja nyt me hˆrpimme tuon keiton aivan tulikuumana. Min‰kin poltin kieleni … mutta miten se l‰mmittik‰‰n! Kylmyys ja tylsyys h‰lveni; me tunsimme itsemme aivan virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin p‰iv‰‰n olleet vaihtaneet sanaakaan.
Mutta kyll‰ me olimme kurjan n‰kˆisi‰! Silm‰t olivat vajonneet syv‰lle p‰‰h‰n, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin m‰d‰ntynyt rukiins‰nki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.
— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa ‰‰ness‰ v‰reili kummallinen alakuloisuus.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin hartioitani olisi painanut ‰‰retˆn taakka… Minusta tuntui kuin olisin n‰hnyt, miten pienokaisemme itkev‰t ik‰viss‰‰n kolkossa sairashuoneen salissa — ja sin‰ istut yksin kotona…
— Kas — aurinko!
Tuo huudahdus her‰tti taas meid‰t mietteist‰mme. Aurinko, joka ei moneen p‰iv‰‰n ollut kertaakaan n‰ytt‰ytynyt, oli todellakin tyˆnt‰nyt pilvet syrj‰‰n ja heitti meihin viimeisen punahehkuisen katseensa… Taivas oli punertava, pilvet hohtivat kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma n‰ytti ruusunv‰riselt‰ tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meid‰n ajatuksemme lensiv‰t kauas kotipuolen lauhkeihin kes‰iltoihin — emmek‰ huomanneet, ennen kuin oli miltei pime‰.
ƒkki‰ her‰tti minut ajatuksistani laulu. Me hyp‰hdimme ylˆs, sill‰ se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha, meillekin tuttu joululaulu…
Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen kalpeassa valossa v‰lkkyiv‰t vihollisten piikkilankaesteet kuin hopeiset verkot … maisema n‰ytti aivan satumaiselta tuossa vihre‰ss‰ valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yh‰ selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he siihen tahtoneet saada kaiken ik‰v‰ns‰, kaipuunsa, rakkautensa, ja lenn‰tt‰‰ sen kauas kotiin…
Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua — ja monen silmiss‰ kimmelsi kyynel. ƒkki‰ muutamat meik‰l‰iset yhtyiv‰t siihen omalla kielell‰mme ja hetken kuluttua lauloimme kaikki.
Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita sytytettyj‰ joulukuusia ja heid‰n miehens‰ kiipesiv‰t niiden ymp‰rille ja taas kajahti sielt‰ laulu; se oli meille tuntematon, mutta me kuuntelimme sit‰ henke‰ pid‰tt‰en.
Mutta viel‰ uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta l‰hti kolme upseeria meit‰ kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta l‰hti meilt‰kin kolme nuorta upseeria heit‰ vastaan. Me kiipesimme kaikki valleille ja seurasimme j‰nnittynein‰ noiden kuuden miehen l‰henemist‰. Ja kun he valonheittimien valossa n‰kyiv‰t kauan puristavan toistensa k‰tt‰, silloin me taputimme k‰si‰mme kuin lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja innostuksen valtaamana — mit‰ me huusimme, sit‰ en viel‰ nytk‰‰n muista…
Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja l‰hdimme vihollisia kohden — ja he tekiv‰t samoin. Me katkoimme useita aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme p‰‰sseet nopeammin perille.
Minusta se oli el‰m‰ni suurin hetki, kun valonheittimien h‰ik‰isev‰ss‰ valossa n‰in tuon suuren aseettoman vihollisjoukon l‰henev‰n. He n‰yttiv‰t olevan aivan samanlaisia kuin mekin: laihoja, partaisia, r‰‰syisi‰… Ja min‰ luulen, ett‰ meid‰t valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
ihmisi‰.
Min‰ olin miltei etummaisena ja muistan aivan selv‰sti, miten minua kohden tuli er‰s vihollissotilas. H‰n oli hiukan pitempi ja vanhempi kuin min‰ ja kulki pitkin, j‰ykin askelin. Kun min‰ n‰in h‰nen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja ajamattoman partansa ja tartuin h‰nen suureen, k‰ns‰iseen k‰teens‰, valtasi minut voimakas mielenliikutus; min‰ tunsin h‰nt‰ kohtaan kummallista hellyytt‰. Aivan kuin h‰n olisi ollut vanhempi, paljon k‰rsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta… Min‰ en voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota tyˆss‰ kovettunutta k‰tt‰ ja kasvoni painuivat h‰nen olkap‰‰t‰‰n vasten — ja h‰nenkin silmiss‰‰n oli kyyneleit‰.
H‰n osasi kielt‰mme ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ h‰n oli kivityˆmies er‰‰lt‰ suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin h‰nelle olevani myˆs kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy h‰nen karkeita piirteit‰‰n.
— Onko teill‰ perhett‰? — kysyin min‰ hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta h‰n otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle. Valonheittimien valossa n‰in kuvassa miehen ja naisen, ymp‰rill‰‰n viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies syliss‰‰n ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin h‰neen h‰mm‰styneen‰. Oliko mahdollista, ett‰ tuo komea, viel‰ nuorekas mies oli sama kuin edess‰ni seisova parrakas, laiha, kuoppasilm‰inen…? H‰n n‰ytti k‰sitt‰v‰n katseeni ja hymyili alakuloisesti — ja taas min‰ tunsin tuon oudon hellyyden sielussani… Min‰ n‰ytin h‰nelle vuorostani sinun ja lastemme kuvat ja h‰n katseli niit‰ liikuttuneena.
Kaikkialla ymp‰rill‰mme n‰kyi miehi‰, jotka liikutuksen valtaamina puristivat toistensa k‰tt‰, kuului murteellista puheensorinaa — ja hyvin he n‰kyiv‰t toisiaan ymm‰rt‰v‰n. Er‰s nuori meik‰l‰inen syleili nyyhkytt‰en vanhaa vihollissotilasta — lieneekˆ t‰m‰ muistuttanut ulkon‰ˆlt‰‰n h‰nen kuollutta is‰‰ns‰…?
Miltei kaikki antoivat pieni‰ lahjoja toisilleen. Me tosin emme voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata, marmeladia, pieni‰ esineit‰… Minunkin uusi yst‰v‰ni otti taskustaan ison, hopeapaperiin k‰‰rityn suklaapalasen ja ojensi sen minulle. Puoliv‰kisin sain h‰net ottamaan siit‰ pienen osan — ja minua h‰vetti, kun en voinut antaa h‰nelle muuta kuin v‰h‰n tupakkaa…
Er‰s nuori vihollisluutnantti ilmoitti meid‰n kielell‰mme, ett‰ heid‰n t‰ytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin yhdest‰ suusta kuului meid‰n puoleltamme moni‰‰ninen huuto:
— Me autamme teit‰!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen, kun l‰henin yksin meid‰n piikkilankaesteit‰mme ja huomasin siell‰ er‰‰n pitk‰n olennon miltei riippumassa piikkilangoissa…
Kylm‰ v‰ristys puistatti ruumistani… T‰m‰ oli minun ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, min‰ tunsin h‰net: min‰ olin p‰iv‰ll‰ ampunut h‰nt‰…
H‰n oli viel‰ aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt h‰nen ranteensa ymp‰rille, pitk‰t, ter‰v‰t piikit olivat kokonaan tunkeutuneet lihaan… H‰nell‰ oli pehme‰, vaalea tukka ja kauniit kasvot, ja kun min‰ vapisevin k‰sin koetin irroittaa h‰nt‰ — h‰n aukaisi siniset silm‰ns‰…
Se oli minulle hirve‰ hetki — h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut piikkilangoissa kuolevana… H‰n ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.
Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen… Ja niinkuin se olisi antanut h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
— Morsiamelleni…
Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.
Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista — min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin olisin tappanut oman poikani… Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰ ampunut…? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin tahtonut sovittaa jotenkin, jotenkin… Mutta mit‰‰n en voinut — kaikki oli myˆh‰ist‰.
ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:
— Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi…
H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa kohosi — niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen jotakin… Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n — veri vain tulvahti suusta… Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja ilmeettˆm‰t… H‰n korahteli vain muutaman kerran — ja sitten h‰n oli liikkumaton.
Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu…
Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin kirjeen ja hiussuortuvan.
— Kas vain… "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:
— Poika parka … mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo…? Ja morsian…
Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu — ja minun t‰ytyi taas pyyhki‰ hike‰ otsaltani.
Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme… Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.
Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta — luoti oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine silmineen kuin aaveet… Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon… Muutamien kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n inhimillist‰ — ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa…
Niin — sinne heid‰t vain ladottiin… Kun yksi rivi oli t‰ynn‰, ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰ kyyneleit‰ — lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan, tai uskollisia tovereitaan…?
Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. — Pahasti haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n ampumahaudoilleen.
Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain suuri, musta kumpu — niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰ puutarhamaa…
Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta kaikki me paljastimme p‰‰mme.
Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:
— T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!
Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:
— Emme! Emme!
Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰ taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina piikkilankaesteet — ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.
V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi kalpea, kellert‰v‰ kajastus: jouluaamu alkoi valjeta."