Syvyydestä

SYVYYDESTƒ

Kirj.

Konrad Lehtim‰ki

WSOY, Porvoo, 1915.

SISƒLLYS:

 Saattajat.
 Gladiaattorit.
 Kosto.
 Pakolaiset.
 Sisarukset.
 Veljekset.
 Unohdettu.
 Syvyydest‰.
 Inferno.
 Hautautunut.
 Joulu.

SAATTAJAT

He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantiet‰ kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tyls‰sti eteens‰, ja niin tavaton voimattomuus ja n‰‰ntymys kuvastui heid‰n liikkeist‰‰n, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat l‰hinn‰ vanhaa, loppuunajettua hevosparia.

Mutta edell‰ kulki heid‰n nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. H‰n asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan h‰nen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus n‰ytti v‰risev‰n, niinkuin se olisi ollut t‰ynn‰ kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja l‰heiselt‰ kuin t‰ytyisi kaiken heti sytty‰ palamaan sen tulis‰teist‰. Leve‰, tomun peitt‰m‰ maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi l‰mmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen k‰rsinyt katsoa. Tienvierell‰ kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne n‰yttiv‰t olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyh‰hti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenk‰ys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, k‰pristyneet lehdet hiljaa — ja tuo v‰synyt v‰r‰hdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeist‰, ‰‰netˆnt‰ kuiskausta: vett‰…

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan n‰kyneet, mutta ne olivat viel‰kin kaukana. Ja mit‰ l‰hemm‰ksi p‰‰stiin, sit‰ lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; v‰syneet, laahaavat jalat irroittavat yh‰ enemm‰n pˆly‰, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…

— ƒiti parka, te aivan v‰sytte. Ei teid‰n olisi pit‰nyt l‰hte‰ n‰in pitk‰lle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

— Kyll‰ min‰ jaksan. Ja kuinka olisin voinut j‰‰d‰, jos sin‰ viel‰…

H‰nen ‰‰nens‰ muuttui yh‰ k‰he‰mm‰ksi ja lopulta vaikeni. H‰nest‰ tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. H‰nen hengityksens‰ muuttui yh‰ raskaammaksi, niinkuin voimakas k‰si olisi kuristanut h‰nt‰ kurkusta; h‰nen silm‰ns‰ sumentuivat kummallisesti, h‰n kompastui irtonaiseen kiveen ja oli v‰h‰ll‰ kaatua. Mutta poika ehti tarttua h‰nen k‰sivarteensa ja sanoi hell‰sti ja lohduttavasti:

— ƒlk‰‰ pel‰tkˆ, ‰iti, kyll‰ min‰… Antakaas, kun min‰ talutan toiselta puolelta.

— ƒl‰h‰n nyt … kai h‰n siell‰, yhtyi is‰. Kunhan ei vain myˆh‰stytt‰isi!

Vanha mies koetti myˆs puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton h‰nen heikko, k‰he‰ ‰‰nens‰ oli.

Taas kuului vain l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰, laahustavien, v‰syneiden askelten kapsetta, ja sakea pˆly pˆll‰hteli heid‰n jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siell‰ tavaton kiire, h‰lin‰ ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan l‰htevi‰ miehi‰.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyˆkk‰siv‰t heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennest‰‰nkin t‰ynn‰. Kuului ‰‰nekk‰it‰ huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ‰‰ni‰. Mutta suuri osa miehist‰ j‰i laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa k‰sivarresta; h‰nt‰ miltei kauhistutti t‰m‰ sekamelska. Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvonsa kirkastuivat, ja h‰n kuiskasi ‰‰ni v‰risten lapsellisesta toivosta:

— Jospa ei olekaan tilaa…?

Mutta samalla saapui er‰‰n upseerin seurassa asemap‰‰llikkˆ huolestuneen ja t‰rke‰n n‰kˆisen‰. H‰n antoi joitakin k‰skyj‰; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja l‰hti sivuraiteilta hakemaan lis‰vaunuja.

Kaikki olivat jo p‰‰sseet junaan. Akkunoita availtiin, n‰kyi hikisi‰ kasvoja, ja t‰pˆt‰ysist‰ vaunuista kuului ep‰m‰‰r‰inen, tasainen surina kuin mehil‰ispes‰st‰. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen viel‰ kerran puristaa rakkaittensa k‰si‰.

Kaidepuun vieress‰ seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa k‰tt‰, ja heid‰n koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttˆ‰, joka vain silloin t‰llˆin nosti tummat, surulliset silm‰ns‰.

Kun kello soi, tyttˆ h‰tk‰hti. H‰n l‰heni nuorukaista, ja h‰nen suunsa aukeni kuin olisi h‰n aikonut sanoa jotakin. Mutta mit‰‰n h‰n ei voinut sanoa — h‰nen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja h‰nen mustat silm‰ns‰ tulivat t‰yteen kyyneleit‰.

Ja er‰s nuori is‰ oli niin kummallinen — niinkuin h‰nell‰ olisi ollut kova kiire ja h‰nen olisi pit‰nyt viel‰ toimittaa paljon ennen junan l‰htˆ‰. H‰n otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliins‰, suuteli heit‰ ja puhui yht‰ mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. H‰n hymyili omituisesti ja suuteli taas hell‰sti pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta n‰kyi, ett‰ h‰n tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan h‰nen puheitaan. H‰nen huulensa vapisivat, kyynelet vieriv‰t alas h‰nen poskiaan ja h‰nen katseensa harhaili h‰t‰‰ntyneen‰ ymp‰ri — niinkuin h‰n olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulosp‰‰sy‰. Toisinaan h‰n v‰‰nteli hiljaa k‰si‰‰n, ja kaksivuotias poika katsoi pel‰styneen‰ ylˆs ‰itins‰ kasvoihin ja h‰nen pieni suunsa v‰‰ntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen ‰idille, otti pienokaisen syliins‰, silitteli h‰nen vaaleita kutrejaan ja puhui hell‰sti:

— ƒl‰ ole mill‰sik‰‰n, pikkuseni… Is‰ tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kyp‰r‰n. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi h‰nt‰ isketty ruoskalla. H‰n tarttui suonenvedonomaisesti miehens‰ k‰teen sopertaen tolkuttomasti:

— Mit‰, mit‰ min‰ nyt teen…? Mihin joudumme…?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, h‰n laski lapsen maahan, ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi:

— Rauhoitu, rauhoitu! Min‰ tulen pian takaisin … ja min‰ kirjoitan heti…

Useimmat olivat vakavan ja synk‰n n‰kˆisi‰; toiset taas koettivat nauraa ja puhua ‰‰nekk‰‰sti peitt‰‰kseen ja karkottaakseen sen itsep‰isen, peloittavan ajatuksen, ett‰ he viimeisen kerran n‰kiv‰t rakkaansa. Ja jotkut n‰yttiv‰t niin kummallisen hajamielisilt‰, kuin eiv‰t olisi lainkaan k‰sitt‰neet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erill‰‰n laiturin toisessa p‰‰ss‰ olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edess‰ puristaen lujasti ja j‰yk‰sti h‰nen k‰tt‰‰n ja katsoi ylˆs h‰nen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskitt‰‰ kaiken hellyytens‰, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; h‰nen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja h‰n ryk‰si tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilke‰n, sinne tarttuneen palan…

Kun poika hankkiutui l‰htem‰‰n, alkoivat kyynelet vieri‰ ‰idin ryppyisi‰ poskia myˆten ja h‰nen huulensa vavahtelivat.

— Hyv‰sti nyt, ‰iti…

ƒiti n‰ytti ik‰‰n kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa h‰n kuuli kellon kalahduksen, n‰ki, ett‰ poika hellitti h‰nest‰, puristi h‰t‰isesti is‰n k‰tt‰ ja hypp‰si junaan. Vasta silloin irroitti tuska h‰nen kielens‰; h‰n ojensi vapisevat k‰tens‰ liikkeess‰ olevaa junaa kohden parahtaen:

— Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton h‰t‰ ja tuska v‰r‰hti tuossa heikossa, vapisevassa ‰‰ness‰, kuin olisi lintuemo surkeasti piipitt‰nyt n‰hdess‰‰n viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskett‰v‰n m‰s‰ksi.

Asema on v‰hitellen tyhjentynyt. Itkev‰t, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat ‰idit ja tutisevat ukot — kaikki heid‰t on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat viel‰ vanhukset. Helle on viel‰ kauheampi kuin ‰sken, mutta he eiv‰t siit‰ v‰lit‰. Vanha mies on avop‰in, ja aurinko porottaa esteettˆm‰sti h‰nen harmaaseen p‰‰h‰ns‰, mutta h‰n sit‰ tuskin huomaakaan — h‰n tuijottaa vain toivottomasti ja tyls‰sti eteens‰. H‰n on ottanut mustan piipunnys‰n taskustaan, mutta sen sytytt‰minen on unohtunut h‰n pitelee sit‰ vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu h‰nen vieress‰‰n. Ainoakaan kyynel ei en‰‰ vieri h‰nen poskelleen; kuin tyrmistyneen‰ h‰n katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden h‰nen viimeisen lapsensa. Siell‰ ei n‰y en‰‰ muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin h‰ipyy v‰hitellen n‰kym‰ttˆm‰ksi…

Mutta vanha ‰iti yh‰ vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat h‰nen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. H‰n muistaa poikansa pienen‰, lihavana palleroisena … ja ent‰s, kun h‰n otti ensimm‰iset horjuvat askelensa? H‰n muistaa niin el‰v‰sti, miten h‰n imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan h‰nen tummat silm‰ns‰ ihastuksesta, kun h‰n sai mielin m‰‰rin polskia vedess‰!

H‰n her‰‰ aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylm‰ puistatus viilt‰‰ h‰nen ruumistaan ja tuska puristaa h‰nen syd‰mens‰ kokoon. H‰n tuntee er‰‰nlaisella ‰idinvaistolla, ettei h‰nen lapsensa en‰‰ palaa, ja h‰nen tuskansa on aivan yht‰ suuri, kuin h‰n n‰kisi poikansa kylm‰n‰. H‰nen p‰‰ss‰‰n alkaa oudosti surista ja kohista, h‰n on aivan n‰kevin‰‰n, miten poikaparka makaa silm‰t ummistuneina ja h‰nen rinnastaan pulppuaa punainen veri.

Taas h‰n parahtaa kuin haavoitettu mets‰notus:

— Lapseni…

Vanha mies h‰tk‰ht‰‰. H‰n aivan kuin her‰‰ ja sanoo itsekseen hiljaa ja k‰he‰sti:

— Sinne h‰n meni…

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyˆr‰t jyrisev‰t — ja l‰heisest‰ puistikosta kuuluu silloin t‰llˆin pikkulinnun helteest‰ v‰synyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa viel‰kin toivottomin katsein taivaanrannalle, miss‰ junan savu tuskin n‰kyv‰n‰, punertavana pilven‰ leijailee. Ja is‰n harmaa p‰‰ on kumartunut niin syv‰‰n…

GLADIAATTORIT

Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.

Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰ varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin. Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰…

Niin — kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan t‰t‰…

Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.

Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua h‰nen lempikappaleensa s‰vel — ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen…

Voi … h‰n oli kokonaan unohtanut… He olivat marssineet jo pari kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henk‰ys. Niin — ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰…

Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla oli tykistˆ‰.

Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.

ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi — mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone, jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he l‰htiv‰t juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto…

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen ‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n ‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja lyijymyrsky…

Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla kiireell‰ esteit‰ — ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in. Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰ ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja… Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla — ja kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet, n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava r‰j‰hdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰ kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.

Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut vain t‰t‰ hetke‰ — ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei en‰‰ ollut mahdollista — heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.

Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi — kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan, viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰, annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.

Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan — ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia — mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua: sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.

Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.

Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰ ja vaipuvansa maahan — ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan l‰mpim‰‰n nesteeseen.

H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.

H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.

Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina … ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa — ne s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta…

H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.

Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…

H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin … pistimet v‰l‰hteliv‰t…

Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja… H‰n odotti jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin — heit‰ oli liian v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mit‰…?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen…

Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.

Ja paaluhauta h‰nen takanaan… H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti, kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰ suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne viel‰kin hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰… Ja heid‰n voihkinansa…

Niin — koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan…
Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.

Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰… Se levisi ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan…

Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.

Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eik‰ se odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi — h‰nen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu … ja parempi onkin…

H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on n‰kevin‰‰n rakastettunsa … ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse — eiv‰t huomaa…

Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika. Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin… H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin, nopeammin… Kas — h‰n meneekin lent‰en…

Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰ nousta vaaleata hˆyry‰ — niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰ uhrisavua.

Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta kohden.

Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.

KOSTO

Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.

V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.

Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.

H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰ turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.

— Auttakaa … Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.

H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen — siin‰ oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.

Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ — mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?

H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin…

H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰ h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.

Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n n‰hnyt mit‰‰n… Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne j‰lleen hetken kuluttua.

Siin‰ h‰n oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui rinnalla… Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.

— Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.

H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon… H‰n muisti kaiken sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut — ja er‰‰lle toiselle.

El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n tuolle… Niin — mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…

Voi — h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰ kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ‰‰ress‰… Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…

Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.

Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehest‰ … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi…

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:

— Tekˆ…?

— Niin, min‰.

— Oletteko tekin haavoittunut?

— Olen.

— Jumalan laupeuden t‰hden … vett‰, sopersivat h‰nen paksut, halkeilleet huulensa.

— Oletteko heikko?

— Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni…

Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:

— Miten hyv‰ te olette…

Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua:

— Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?

— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

— Niin — se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri…

— Mit‰ … mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

— Kosto!

Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.

— Mi — mit‰ tarkoitatte…? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:

— Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia — te tarvitsette niit‰ pian… Nyt me olemme tasav‰kiset — nyt ei teid‰n kultanne auta! Minun k‰teni on murskana — mutta niin on teid‰nkin… Min‰ olen kauan ep‰illyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on olemassa… Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰… Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut…

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui heitt‰‰ se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi luullut olevan ihmisi‰…

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.

Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet — kaikki tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.

— Te vihaatte minua syytt‰… H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.

N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ — ja tuo paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies… H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki, kaikki… H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰ villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta h‰nen ammottavasta suustaan…

Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n — h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla toisen kurkkua…

Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen k‰teen — ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… t‰st‰ … rangaistuksen.

— ƒl‰ luule … Nyt on sota!

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:

— Et p‰‰se en‰‰ kertomaan…

ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset… H‰nen ruumiinsa alkoi jo veltostua.

Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:

— Armoa … armoa…

— Armoa?! Armahditko sin‰? — Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. — T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia … ihmisi‰, jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa… Ja sinuako min‰ armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen oppinut jotakin.

Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰, vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa… H‰nen korvissaan alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰… Muristen kuin raivokas koira, h‰n syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen… H‰n puri hampaansa miltei yhteen — ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt samoin monta kertaa… H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi kuutamoisena talviyˆn‰…

PAKOLAISET

Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, sein‰t, s‰nkyrivit — ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut…

Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia, silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan… Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…

Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen, yht‰mittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰ hammasten kiristys…

Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja kuiskasi:

— Nukutko?

— En, vastasi vierustoveri.

— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…

— Polttaako jalkaasi taas?

— Ei…

— Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi, kun h‰n hiljaa kuiskasi:

— Pakolaiset…

— Pakolaiset?

— Niin — vihollispakolaiset…

Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:

— Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki — kun en min‰k‰‰n voi nukkua.

Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.

"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰ jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.

"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien, jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰ hiukan vasemmalle — mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle, jotta p‰‰sisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni… Mutta min‰ olin viipynyt muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu — ja p‰‰tin, ett‰ minun t‰ytyy p‰‰st‰ eteenp‰in.

Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein kˆyhint‰ v‰estˆ‰ — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan…

"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰… Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰ ‰‰nill‰‰n — ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! eteenp‰in! Ja eteenp‰in heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen joutui, sit‰ en huomannut.

"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha — mutta he olivat liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia, syytt‰vi‰ katseita… Niin — min‰ suljin silm‰ni…

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja min‰ tunsin, miten se horjahteli.

"Mit‰…?

"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle — ne ovat aina silmiss‰ni…

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰ nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla, ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta… Ja h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta…

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, min‰ n‰in, ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti — n‰lk‰.

"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten ‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰ h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰ sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…

"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan l‰hell‰ — mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan…

"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut syd‰nt‰ni — ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin, auttaa…

"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n; minulla ei ollut edes rahaa — ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.

"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon…

"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli kuitenkin perille.

"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"

SISARUKSET

Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti, kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja moniv‰risten kukkien tuoksua.

Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa, eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ — ja nyt h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:

— Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet.
Saataisiin edes marjakeittoa…

— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!

H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan ep‰rˆiden:

— Mutta jos siell‰ on sotilaita…

— ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.

ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

— Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole… Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.

Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰ kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona…

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

— Nyt ‰iti varmaan ilostuu!

— Niin — kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:

— Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!

Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰ hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:

— Anna maistaa marjojasi, tyttˆ…

Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰ kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰… H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰. Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn, tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti voitonriemuisesti:

— Vai niin! Vai pakoon…

Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu — niinkuin olisi j‰nis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…

Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen j‰lkeens‰ karjuen:

— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan palasi takaisin.

H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰ h‰n miltei j‰hmettyi…

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen… Oh…!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa — aivan kuin suuri k‰‰rme olisi kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto…

Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n vaaraa — ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis j‰tt‰‰ uhrinsa.

H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana…

H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse…

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.

Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰. Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen veri… H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja…

K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰ kotiinp‰in.

Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantiet‰ myˆten. Ahaa — ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa ohitse…

Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰ h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin henkens‰ edest‰.

Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰ esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa…

H‰n l‰‰h‰tti viel‰kin kuin n‰‰nnyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti virtoina h‰nen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen niin, ettei h‰n kotvaan n‰hnyt mit‰‰n. Mutta h‰n pyyhk‰isi kasvojaan h‰t‰isesti puseronhihallaan — ja taas n‰kyi tiell‰ asteleva tumma vihollisjoukko…

Joukon l‰hestyess‰ muuttui h‰nen katseensa tavattoman ter‰v‰ksi. Edell‰ kulki nuori luutnantti, mutta eikˆ tuolla…? Ne l‰heniv‰t yh‰ ja silloin h‰n tunsi etummaisessa riviss‰ nuo paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t…

H‰n t‰ht‰si tarkkaan keskelle rintaa — ja painoi liipasinta … Raiskaaja nosti k‰tens‰ ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyˆr‰ht‰en — niinkuin olisi aikonut tanssia… Ennen tuntemattoman, mielettˆm‰n riemun valtaamana poika tyˆnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja laukaisi umpim‰hk‰‰n joukkoa kohden.

Kuin sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ viel‰kin kaatui joku, mutta sitten hajaantuivat sotilaat nopeasti, eik‰ h‰n en‰‰ ehtinyt ampua. Kuului raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisev‰t askelet l‰heniv‰t — ja samassa ilmestyiv‰t oviaukkoon er‰‰n aliupseerin parrakkaat kasvot.

— K‰det ylˆs! karjaisi mies kovasti, t‰hd‰ten poikaa kiv‰‰rill‰‰n. Mutta t‰m‰ ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tyls‰n‰ vihasta ja kiv‰‰ri lep‰si viel‰ ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyˆkk‰si esiin, nosti pojan niskasta seisaalleen ja ‰rj‰isi raivoisasti:

— Lurjus! Mit‰ teit?!

Pojan silm‰t leimahtivat ja pienet, laihat k‰det puristuivat nyrkkiin… Mutta silloin aliupseeri iski h‰nt‰ vasten suuta, niin ett‰ veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiv‰‰rin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa p‰‰t‰ pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silm‰t, tarkasti poikaa hetken silm‰lasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla ‰‰nell‰:

— Sin‰kˆ ammuit ullakolta?

— Min‰ — vastasi poika hiljaa ja lujasti.

H‰n n‰ytti viel‰ niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siin‰ kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskell‰. Veri vuoti virtanaan h‰nen nen‰st‰‰n valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten h‰nen puseronsa. Luutnantin valtasi s‰‰li, ja h‰n kysyi hiukan lempe‰mmin:

— Mink‰ t‰hden sen teit?

— H‰n tappoi ‰sken sisareni tuolla mets‰ss‰ … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet h‰nen kurkkuunsa, mutta sitten h‰n ‰kki‰ huusi hurjasti:

— Niin! Menk‰‰ katsomaan tuonne mets‰‰n! Siell‰ h‰n makaa…

Tuo kime‰, vapiseva ‰‰ni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri h‰tk‰hti. H‰n pudotti silm‰lasinsa ja sammalsi tolkuttomasti:

— Kuka … kuka…?

— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu l‰hemm‰ksi. H‰nen katseensa kulki miehest‰ mieheen, ja kun h‰n rivin loppup‰‰ss‰ n‰ki toisen roistoista, leimahti h‰nen vihansa uudelleen; h‰n osoitti miest‰ ja huudahti silm‰t s‰kenˆiden:

— Tuo myˆs! He molemmat … molemmat!

Seurasi pitk‰, pahaenteinen ‰‰nettˆmyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ymp‰rill‰ lentelev‰t p‰‰skyset viserteliv‰t iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; h‰n tuijotti eteens‰ maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina h‰nen otsallaan.

Nuoren upseerin silm‰t olivat ter‰v‰t kuin tikarit ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja vapiseva:

— Kuinka vanha h‰n oli?

— Viisitoistavuotias, lausui poika j‰yk‰sti kuin t‰ysikasvuinen mies.

Toverien katseet n‰yttiv‰t tahtovan murskata rikollisen — ja n‰kyi, ett‰ h‰pe‰, pelko ja katumus raateli h‰nen sieluaan.

— Lapseni … lapseni, nyyhkytti ‰iti syd‰nt‰s‰rkev‰sti.

Hirve‰ taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. H‰n otti lakin p‰‰st‰‰n ja pyyhki hike‰ kalpealta otsaltaan — ja h‰nen katseensa harhaili kummallisesti ymp‰ri kuin rikollisen. H‰n katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisell‰ taivaalla liiteli hiljaa yksin‰inen pilvenhattara kuin suuri, ‰‰netˆn lintu … Vihdoin alkoi h‰n puhua katkonaisella, k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:

— Tied‰ttekˆ, ett‰ aseiden piilottaminen ja pit‰minen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

— Tied‰mmeh‰n me sen, nyyhkytti vaimo. H‰n oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta min‰ en ole mit‰‰n t‰st‰ tiet‰nyt — sen vannon Jumalan kautta!

— Ja tied‰ttekˆ, ett‰ jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, miss‰ aseellista v‰kivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tied‰ttekˆ t‰m‰n?

— Kyll‰ … kyll‰ min‰ sen olen tiet‰nyt…

Luutnantti ryk‰isi kovasti usean kerran; sitten h‰n k‰‰ntyi pojan puoleen ja h‰nen ‰‰nens‰ oli aivan vieras ja kolea.

— Sinut on siis heti ammuttava ja t‰m‰ mˆkki poltettava…

— Armoa! parkaisi sairas ‰iti kauhealla ‰‰nell‰, syˆksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… H‰n on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mist‰ syyst‰ h‰n sen teki… Jumalan laupeuden t‰hden…

— Min‰ en voi mit‰‰n, keskeytti luutnantti k‰he‰sti. Se on ylip‰‰llikˆn ankara k‰sky. Teid‰n poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos min‰ h‰net armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, min‰ en voi mit‰‰n…

ƒidin sairaat, kellert‰v‰t kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet mielettˆm‰st‰ kauhusta. H‰n syleili kiihke‰sti luutnantin polvia ja huohotti:

— Armoa! — H‰n on vasta lapsi … h‰n on vasta nelj‰toistavuotias…
Jumalan laupeuden t‰hden! Ajatelkaa, ett‰ teill‰ olisi sellainen veli…

Luutnantti irroitti itsens‰ tuosta suonenvedonomaisesta syleilyst‰ ja h‰nen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja h‰n huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla ‰‰nell‰:

— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!

— Armoa! koetti onneton ‰iti sopertaa, mutta h‰nen ‰‰nens‰ sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan k‰det, asetti h‰net seisomaan kotimˆkkins‰ seinustalle ja aikoi sitoa nen‰liinan h‰nen silmilleen.

— Ei tarvita! huudahti poika. H‰n muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja p‰‰tti, ettei h‰nk‰‰n h‰p‰ise itse‰‰n… Mutta h‰nen ‰‰ness‰‰n v‰risi sekaisin kauhu, viha ja pid‰tetty itku. H‰nen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, h‰n n‰ytti vain viluiselta lapselta…

— Valmiit! komensi luutnantti k‰he‰sti, niinkuin ‰‰ni olisi tarttunut h‰nen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

— Ampukaa!

Pojan silm‰t leimahtivat viel‰ kerran voimattomasta vihasta, ja h‰n huusi kaikin voimin:

— Kurjat murhaa…

Mutta h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman r‰ike‰n‰ r‰j‰hti yhteislaukaus liian l‰heisest‰ tuvansein‰st‰ — ja sit‰ peitt‰v‰, vihre‰ kˆynnˆspeite vavahti kuin el‰in, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhj‰ s‰kki — ‰‰nn‰hdyst‰k‰‰n ei en‰‰ kuulunut. H‰nen suunsa vain aukeni, niinkuin h‰n olisi aikonut viel‰ kerran vet‰ist‰ ilmaa l‰piammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…

ƒiti, joka mielettˆm‰ss‰ tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lys‰hti tunnotonna maahan, niinkuin h‰netkin olisi ammuttu. Nuori upseeri tarttui kaksi k‰sin p‰‰h‰ns‰ ja tuijotti mielipuolen tavoin pient‰, verintahrattua ruumista… Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvoilleen tuli kauhea, p‰‰tt‰v‰inen ilme, ja h‰n huusi hurjasti:

— Ojennus!

Sitten h‰n otti pistoolin vyˆlt‰‰n, t‰ht‰si tarkkaan elossa olevaa raiskaajaa — ja laukaisi.

T‰m‰ kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla ‰‰nell‰:

— Ja nyt mˆkki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylm‰ v‰ristys kulki heid‰n ruumiinsa l‰vitse: he n‰kiv‰t, ett‰ h‰n oli menett‰nyt j‰rkens‰.

Mutta h‰nen k‰skyns‰ oli viel‰kin ylip‰‰llikˆn julistuksen mukainen eiv‰tk‰ he uskaltaneet kielt‰yty‰ tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin hiukan syrj‰‰n ja mˆkki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit r‰tist‰, ja paksu, musta savupatsas nousi sinist‰ taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ymp‰rill‰ lenteliv‰t vinhaa vauhtia p‰‰skyset, piipitt‰en surkeasti ja valittavasti. Niiden poikaset olivat j‰‰neet liekkeihin … nuo pienet, avuttomat poikaset, joilla ei viel‰ ollut hˆyheni‰k‰‰n…