VELJEKSET
He marssivat riviss‰ rinnakkain ja olivat niin yhdenn‰kˆiset, ett‰ paikalla tunsi heid‰t veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat, voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silm‰t ja vaalea, pehme‰ tukka. Eron huomasi vain siin‰, ett‰ nuorempi oli pitempi ja hartevampi ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niiss‰ oli viel‰ aivan kuin k‰rsittyjen tuskien j‰lki‰.
Oikeastaan olisi heid‰n v‰liins‰ kuulunut pari miest‰, mutta he olivat omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli yst‰v‰llinen mies, h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan.
Jo silloin kun tuli ‰kkin‰inen k‰sky l‰hte‰ sotan‰ytt‰mˆlle ja t‰ytyi j‰tt‰‰ vanha, sairas ‰iti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen p‰‰tt‰neet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sill‰ vaikkeiv‰t he koskaan siit‰ puhuneet, he rakastivat syd‰mellisesti toisiaan. Tosin pienen‰ toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pit‰‰ ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehd‰ pahaa pikku veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman puolesta vaikka suoraan kuolemaan.
Ainoa onni olikin, ett‰ he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein kodista ja ‰idist‰ — ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan. Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkist‰ marsseista, kantoi nuorempi osan h‰nen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sill‰ pieni annos ei mitenk‰‰n tahtonut riitt‰‰ nuoremman perin pohjin terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimm‰isess‰ taistelussa haavoittui jalkaan j‰‰den tiedottomana taistelutanterelle, juoksi nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi h‰net sidontapaikalle. T‰m‰n haavan johdosta vanhempi viel‰kin hiukan ontui.
Annettiin pys‰htymismerkki ja k‰skettiin syˆd‰ viimeinen mukanaoleva muona-annos. Sen j‰lkeen piti alkaa hyˆkk‰ys…
Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehme‰ ja lokainen; miesten jalkineet olivat m‰r‰t ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta — ja he olivat v‰syneit‰, ‰‰nettˆmi‰ ja alakuloisia.
Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erill‰‰n muista ja sˆiv‰t ‰‰nettˆmin‰.
Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman voimakkaat leuat jauhoivat; h‰nen leip‰palansa pieneni arveluttavan nopeasti — ja toisessa k‰dess‰ h‰n piteli rasiaa, jossa oli hiukan s‰ilˆtty‰ lihaa, mutta siit‰ h‰n otti silloin t‰llˆin vain pienen murusen.
Vanhempi leikkasi leip‰palansa kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen sanoen:
— Ota sin‰ t‰m‰.
— En min‰ ota … syˆ nyt vain itse, esteli nuorempi.
— ƒl‰ nyt siin‰… kyll‰ min‰ n‰en, ett‰ sinun on kova n‰lk‰, eik‰ minulle maistu ollenkaan…
Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyll‰ min‰ sinut tunnen, veli! Ja h‰nen silm‰ns‰ s‰dehtiv‰t kiitollisuudesta, kun h‰n katsahti veljeens‰ ja sanoi:
— Mutta sinun t‰ytyy sitten ottaa t‰m‰ liha.
— Enh‰n min … mit‰ sitten itse syˆt…
— Sinun t‰ytyy ottaa! Kun et ole viel‰ oikein tervek‰‰n… H‰n otti sormiensa v‰liin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lis‰si reippaasti:
— Enk‰ min‰ mokomista hippeist‰ v‰lit‰k‰‰n — mutta leip‰ se poikaa on!
Vanhempi kyll‰ tiesi miten paljon toinen piti lihas‰ilykkeest‰ — ja he hym‰htiv‰t kumpikin. Ja heid‰n hymyns‰ oli niin valoisaa ja kaunista — niinkuin ei olisikaan mit‰‰n sotaa, eiv‰tk‰ he odottaisikaan hyˆkk‰ysk‰sky‰, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan…
Vanhempi otti s‰ilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat iskiv‰t peloittavalla voimalla uuden leip‰palan kimppuun. Vanhempi katsoi ihaillen veljens‰ voimakasta vartaloa ja pahoitteli mieless‰‰n sit‰, kun t‰m‰ miltei yhten‰‰n sai kokea n‰lk‰‰. Kun h‰n oli syˆnyt s‰ilykkeen j‰‰nnˆkset, h‰nell‰ oli viel‰kin j‰ljell‰ pieni leiv‰npala.
— Ota t‰m‰ viel‰ … en viitsi n‰in pient‰ laukkuunkaan panna, h‰n sanoi ja ojensi sen veljelleen.
T‰m‰ aikoi ensin syˆd‰ sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:
— Saat sen t‰‰lt‰, jos sinun tulee n‰lk‰. Ei sit‰ tied‰, milloin ruokaa saadaan…
H‰n katsahti veljeens‰ valoisalla, l‰mpim‰ll‰ katseellaan ja lausui hetken kuluttua hiljaa:
— Kyll‰ sin‰ sent‰‰n tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet viel‰ niin huonon n‰kˆinenkin…
— Kun l‰‰k‰ri kerran sanoi, ett‰ jalka on terve, niin kai h‰n sen sitten paremmin tiet‰‰, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti. Hetken kuluttua h‰n lis‰si reippaasti:
— No, kyll‰ min‰ sent‰‰n jaksan…
Tuli pitk‰ ‰‰nettˆmyys. Jostakin edemp‰‰ vain kuului tykkien jyskett‰ — ja kaikki katselivat sinnep‰in ‰‰nettˆmin‰ ja hiljaisina, niinkuin olisivat ajatelleet, milloin heid‰n vuoronsa on kaatua…
— Mitenk‰h‰n se ‰itiparka siell‰ jaksanee…? puhui nuorempi kuin itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.
— Seh‰n ik‰vint‰ onkin, kun h‰nelle ei j‰‰nyt juuri mit‰‰n…
— Kun se l‰htˆk‰skykin tuli niin kovin ‰kki‰…
— Niin, niin, p‰‰tteli vanhempi.
H‰n ryk‰isi kummallisesti pari kertaa, niinkuin h‰nen kurkussaan olisi ollut jotakin, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja hiljainen, kun h‰n lis‰si:
— Mit‰s siin‰ eilisess‰ kirjeess‰ oikein olikaan…? Jos lukisit sen, koska t‰ss‰ on aikaa.
Nuorempi kyll‰ tiesi, ett‰ toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta ‰idin kirjeiden lukeminen oli heille ik‰‰n kuin pieni juhlahetki. He voivat miltei n‰hd‰, miten h‰n yksin vanhana ja ryppyisen‰ istuu kotimˆkiss‰… Tupa tulee h‰m‰r‰ksi, mutta h‰n ajattelee vain heit‰ — ja vihdoin, kun on aivan pime‰, h‰n havahtuu kuin unesta, sytytt‰‰ vanhan lampun, asettaa silm‰lasit nen‰lleen ja alkaa vapisevin k‰sin kirjoittaa…
H‰n kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa lukea:
"Rakkaat lapset!
En ole saanut teilt‰ pitk‰‰n aikaan kirjett‰ ja minulla on niin levoton olo ja ik‰v‰… P‰iv‰t ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi ja yˆtkin… No ei se mit‰‰n, kun te, rakkaat poikani, vain pian tulisitte takaisin… Se reumatismi on minua taas viime aikoina vaivannut, mutta ei se mit‰‰n, kun te vain olisitte terveit‰… Min‰ l‰het‰n teille kummallekin uudet villasukat… Koettakaa nyt v‰ltt‰‰ vaaraa … kai se on Jumalankin tahto … sill‰ mihin min‰ sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte…"
— Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani kirjeen uudelleen poveensa.
Hetken kuluttua l‰hti koko rykmentti marssimaan sumussa h‰‰mˆtt‰v‰‰ mets‰‰ kohden.
He olivat marssineet yht‰ mittaa kaksi tuntia, kun ‰kki‰ kuulivat lentokoneen surinaa yl‰puoleltaan. Se oli vihollisen lentokone — sen he ehtiv‰t n‰hd‰ ja kaikki ymm‰rsiv‰t, ett‰ jos se p‰‰see pakenemaan, viem‰‰n sanan tykistˆlle, he joutuvat suureen vaaraan.
Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiv‰‰rit kohonneet ylˆsp‰in, ja kun ampumisk‰sky kuului, ne r‰isk‰htiv‰t kuin itsest‰‰n; ne r‰tisiv‰t hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti — turhaan! Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteiv‰t he saaneet sit‰ vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee saalis kynsiss‰‰n, se lensi hurjasti eteenp‰in ja katosi sumuun…
— Mitenk‰h‰n nyt k‰ynee…?
Er‰s laiha, v‰syneen n‰kˆinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta kaikkien mieliss‰ kyti tuo sama kysymys.
Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenp‰in, kuului ‰kki‰ kranaatin ulvonta, se r‰j‰hti heid‰n takanaan — ja vasta sen j‰lkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon l‰hemp‰‰ kuin ennen; lentokone oli tehnyt teht‰v‰ns‰…
Pian alkoi ammuksia lennell‰ yh‰ tihe‰mp‰‰n, jokin srapnelli r‰j‰hti heid‰n yl‰puolellaan … ja heti sen j‰lkeen ‰‰rettˆm‰n suuri ammus aivan rivien edess‰; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi miest‰ ja kymmenkunta haavoittui…
— Nyt ne alkavat niill‰ kirotuilla mˆrss‰reill‰‰n…
Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa — ja se tarttui kaikkiin. He tunsivat itsens‰ niin kovin avuttomiksi, kun ei edes tiennyt, miss‰ vihollinen oli.
Ammuksia alkoi sataa yh‰ nopeammin. Ne r‰j‰htiv‰t milloin edess‰, milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa r‰isk‰hti ilmaan ja maahan tuli syvi‰ kuoppia, jotka alkoivat heti t‰ytty‰ likaisella vedell‰.
Jossakin sivulla r‰j‰hti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia tuskanhuutoja, sekasortoista h‰lin‰‰ ja er‰s haavoittunut hevonen kiiti kuin hullu pienen matkaa ja syˆksyi sitten nurinniskoin maahan.
— Eiv‰tkˆ meik‰l‰iset jo ala ampua…? kuului taas vapiseva, miltei vaikeroiva ‰‰ni.
— Ehk‰ ne pyrkiv‰t parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta sama levottomuus ja pelko kuvastui h‰nenkin ‰‰ness‰‰n.
Silloin kuului komentosana, ja paikalla he h‰t‰‰ntynein‰ l‰htiv‰t juoksemaan eteenp‰in. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa; heid‰n silmiss‰‰n h‰m‰rsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen ja heid‰n hikisill‰, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme…
Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti kauheasta r‰j‰hdyksest‰, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat kaikkialle — ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen…
— Aleksander!
Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen viel‰ ankarammin kuin kranaatin r‰j‰hdys. H‰n oli vaistomaisesti syˆks‰ht‰nyt eteenp‰in, kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain mustelmilla…
Huudon kuullessaan h‰n nousi puoliksi pyˆrtyneen‰ ja syˆksyi umpim‰hk‰‰n ‰‰nen suuntaan. H‰n oli tukehtumaisillaan savuun, h‰n kompastui elottomiin j‰seniin ja tunnusteli murskatuita, viel‰ v‰r‰htelevi‰ kasvoja — turhaan. H‰n huuteli velje‰‰n, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta h‰n kauempana n‰ki jotakin h‰‰mˆtt‰v‰n savun seassa, h‰n syˆksyi sinne — ja koettelemalla h‰n tunsi veljens‰ kasvot ja pehme‰n tukan…
T‰m‰ makasi sel‰ll‰‰n maassa, h‰nen toinen k‰tens‰ oli palanut ja savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain verist‰ massaa… H‰nen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silm‰t sulkeutuneet — ja k‰he‰sti ‰hkyen h‰n aukoi yht‰ mittaa suutaan kuin maalle vedetty kala…
Kaikki tuntui pyˆriv‰n vanhemman veljen silmiss‰; h‰n vaipui maahan veljens‰ viereen — mutta ‰kki‰ h‰n h‰tk‰ht‰en hyp‰hti ylˆs: h‰nen k‰tens‰ oli sattunut johonkin l‰mpim‰‰n, hˆyry‰v‰‰n… Kranaatinsirpale oli repinyt auki veljen vatsan…
H‰n oli aina vaarankin hetkell‰ ollut toiminnan mies, mutta t‰m‰ oli liikaa — h‰n oli kuin tolkuton… Kuin unessa h‰n kuuli, ett‰ oma tykistˆ oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt siihen sen enemp‰‰ huomiota. Ja jos h‰nt‰ olisi k‰sketty seuraamaan komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa l‰htem‰‰n — niin el‰v‰n‰ h‰n ei olisi paikaltaan poistunut…
Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja n‰ytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana, ettei h‰n voinut lausua sanaakaan. H‰nen kasvonsa v‰‰ristyiv‰t, h‰n puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi h‰nen suustaan pursuta verta: h‰n oli tuskissaan purrut rikki kielens‰… Ja yh‰ kiristellen hampaitaan h‰n tuijotti veljeens‰. H‰n ponnisteli sanoakseen jotakin, mutta ei voinut… Pitk‰n ajan kuluttua h‰n vihdoin k‰he‰sti korisi:
— Ammu minut…
Vanhempi s‰ps‰hti. H‰n oli rakastanut velje‰‰n enemm‰n kuin ket‰‰n; tuo rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisiss‰ k‰rsimyksiss‰ ja lujittunut yh‰ el‰m‰n ankarassa taistelussa. Ja h‰nenkˆ pit‰isi nyt ampua veljens‰… H‰n lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi huulensa veljen verisi‰ huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:
— Veljeni … veljeni … veljeni…
Ehe‰ll‰ k‰dell‰‰n tarttui onneton h‰nen k‰teens‰ ja puristi sit‰ uskomattomalla voimalla. Ja h‰n tunsi, ett‰ veli tuolla kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa h‰nt‰. Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksest‰‰n, leuka alkoi taas suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin h‰n kuiskasi korisevalla ‰‰nell‰:
— Tervehd‰ … ‰iti‰…
Sitten h‰n menetti tajuntansa.
Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllert‰m‰ss‰ savessa ja tuijotti noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. H‰nen ymp‰rill‰‰n kuului joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt ‰‰rimmilleen, konekiv‰‰rit s‰risiv‰t raivoisasti, sumuinen ilma aivan v‰risi tuosta huumaavasta pauhusta mutta h‰n vain istui ja piteli tuota tuskasta tempoilevaa k‰tt‰ ja h‰nest‰ tuntui pitk‰t ajat silt‰, ett‰ kaikki oli vain hirmuista unta…
Silloin h‰n muisti taas veljens‰ pyynnˆn ja v‰r‰hti — niinkuin jokin kylm‰, hirve‰ koura olisi ‰kki‰ taittunut h‰nen syd‰meens‰. Ei — h‰n ei voi sit‰ tehd‰…
Mutta viel‰ kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, h‰nen hiiltynytt‰ k‰tt‰‰n ja sinert‰vi‰, v‰‰ntyneit‰ kasvojaan, joilla viel‰ ‰sken s‰teili nuoruus, terveys ja voima. H‰nen sormensakin sinisine kynsineen n‰yttiv‰t kuolleen sormilta, ja kuitenkin h‰n alkoi hourailla.
— Auta! h‰n parkaisi tuskin ymm‰rrett‰v‰sti. Tuo musta koira syˆ minut. Se on jo syˆnyt jalkani…
— Siell‰kˆ sin‰ nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ‰‰neen.
H‰nen mieleens‰ muistui niin el‰v‰sti tuo tapaus heid‰n lapsuudestaan. Kun is‰ oli kuollut, heid‰n t‰ytyi l‰hte‰ kerjuulle, ja er‰‰n talon pihalla hyˆkk‰si suuri, kiukkuinen koira heid‰n kimppuunsa ja puri pienemp‰‰ s‰‰reen. Syd‰nt‰s‰rkev‰sti huutaen h‰n lˆi koiraa kepill‰, mutta se olisi repinyt h‰netkin, ellei ihmisi‰ olisi tullut apuun.
Miten he itkiv‰tk‰‰n silloin — h‰n oli aivan suunniltaan, kun veri pursui pikku veikon s‰‰rest‰ … l‰pi valkean sukan — jotka ‰iti oli saanut lahjaksi…
— Oh… nyt se repii minut! ‰hkyi taas onneton; h‰n alkoi korista ja tempoa entist‰ kamalammalla tavalla…
Mielettˆm‰n‰ hyp‰hti vanhempi veli ylˆs ja juoksi umpim‰hk‰‰n pois, p‰‰st‰kseen n‰kem‰st‰ ja kuulemasta.
Mutta kun h‰n n‰ki vett‰ er‰‰ss‰ kuopassa, juolahti h‰nen mieleens‰ uusi ajatus: h‰n kostutti nen‰liinansa ja toi sen veljen otsalle.
V‰hitellen t‰m‰ alkoi taas n‰ytt‰‰ elonmerkkej‰; aukaisi lopulta silm‰ns‰ ja sopersi kankeasti:
— Mikset auta…?
Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. H‰n oli aivan harmaankalpea ja v‰‰nteli k‰si‰‰n. Mutta veljen tuntemattomassa ‰‰ness‰, tuossa siet‰m‰ttˆm‰n ter‰v‰ss‰, verest‰v‰ss‰ katseessa kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei h‰n voinut sit‰ kest‰‰; h‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰nen t‰ytyi… H‰n tarttui veljen ehe‰‰n k‰teen ja ‰nkytti aivan kuin puolustautuen:
— Min‰ teen sen…
Taas h‰n tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain ‰‰rimm‰isin ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:
— Hyv‰sti … rakas … veli.
Mutta h‰nen sammuvassa katseessaan loisti viel‰kin kiitollisuus ja rakkaus…
Kun h‰n oli hetken ollut tiedottomana, h‰n alkoi taas hourailla. Ja kun h‰n v‰‰ntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli kiv‰‰riins‰… Mutta viel‰ kerran h‰n heitti sen luotaan, niinkuin se olisi polttanut h‰nen k‰si‰‰n. Ja h‰n n‰ytti mielipuolelta, kun h‰n siin‰ polvillaan tuijotti veljens‰ j‰‰nnˆksi‰ ‰hkyen kuin kuoleva el‰in.
Miten hartaasti h‰n odottikaan kuolemaa! Multa yh‰ vavahteli k‰si, yh‰ kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot viilsiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ja kylm‰t v‰reet puistattivat h‰nen ruumistaan. Vihdoin h‰n sieppasi uudelleen kiv‰‰rins‰ — ja sitten kuului yksin‰inen laukaus…
Lyhyt syysp‰iv‰ alkaa jo h‰m‰rt‰‰, mutta h‰n on yh‰ polvillaan maassa pidellen veljens‰ kylm‰‰ k‰tt‰ omassaan. H‰n muistelee heid‰n lapsuuttaan, yhteisi‰ leikkej‰‰n ja retki‰‰n…
Tykkien jyske on h‰ipynyt yh‰ kauemmaksi, mutta h‰n tuijottaa vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja liikkumattomat. H‰n muisti aivan selv‰sti, mink‰ n‰kˆinen veli oli ollut kaksivuotiaana… Silloin oli kotona viel‰ lehm‰kin — ja poika kulki lihavana ja punaposkisena ‰idin kintereill‰ ja vaati yht‰ mittaa kovalla ‰‰nell‰ maitoa. Ja nyt — nyt h‰n ei en‰‰ koskaan pyyd‰ mit‰‰n…
Kun pimeys alkoi tulla yh‰ sakeammaksi, h‰n nousi ylˆs. Ja er‰‰n kaatuneen sotilaan vyˆst‰ h‰n otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella kiireell‰ kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sill‰ maa oli aivan pehme‰t‰. Sitten h‰n nosti veljens‰ ruumiin j‰‰nnˆkset sinne ja tarttui uudelleen lapioonsa…
Mutta kun h‰nen piti heitt‰‰ tuota m‰rk‰‰ savea veljens‰ ruumiille, h‰n pys‰htyi ja seisoi hetken liikkumattomana. H‰n kaivoi laukustaan puhtaan pyyheliinan ja peitti sill‰ kuolleen kasvot; h‰n ker‰si s‰rkyneen pyˆr‰n palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi niist‰ veljen p‰‰n ymp‰rille suojuksen — ettei m‰rk‰ loka p‰‰sisi h‰nen kasvoilleen…
Yritt‰ess‰‰n peitt‰‰ veljens‰ vartaloa h‰nen vaatteittensa j‰‰nnˆksill‰ — sattui h‰nen k‰teens‰ veren tahraama paperi. H‰n katsoi tarkemmin ja huomasi verenkin l‰vitse suuria, koukeroisia kirjaimia…
Hirve‰ tuska v‰‰risti h‰nen kasvonsa ja tarttui h‰nen syd‰meens‰ kuin verenhimoinen peto uhriinsa — h‰n ei ollut muistanut kaikkea…
H‰n tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vett‰… Kerran h‰n tarttui p‰‰h‰ns‰kin ja mutisi hiljaa ja k‰he‰sti:
— Niin — mit‰ kirjoitan ‰idille…?
H‰m‰r‰ muuttui l‰pitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista l‰heisess‰ metsikˆss‰ hiljaa ja salaper‰isesti kuin joidenkin j‰ttil‰isolentojen hillitty hengitys… Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liiteliv‰t aivan matalalla mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin ‰‰rettˆm‰n suuret yˆlepakot…
Mutta h‰n vain istuu ja tuijottaa veljens‰ ruumista, jonka hahmon viel‰ vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta… H‰nen p‰‰ns‰ on painunut voimattomasti rintaa vasten ja k‰dess‰‰n h‰n pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia… H‰n huokaa raskaasti ja h‰nen huulensa kuiskaavat hiljaa:
— ƒiti parka…
UNOHDETTU
Kello oli kaksi yˆll‰, kun h‰n toisten mukana ‰‰nettˆm‰sti ratsasti leirist‰ tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yˆ sangen kolea ja pime‰; vain hiukan saattoi huomata alkavan p‰iv‰n sarastusta. Alhaalla taivaanrannalla n‰kyi punertava tulipalon kajastus ja sielt‰p‰in kuului tykkien matala, kumea jymy — niinkuin kaukainen ukkonen.
H‰nen ruumiinsa oli yht‰mittaisesta ratsastuksesta niin kipe‰ kuin olisi h‰nt‰ ruoskittu. Moneen yˆhˆn eiv‰t he nytk‰‰n olleet saaneet nukkua — aina vain tiedusteluretki‰. Kaikki n‰yttiv‰t alakuloisilta, synkilt‰ ja kalpeilta — ja useat v‰risiv‰t vilusta.
Kaiken lis‰ksi tuli heid‰n niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun he olivat v‰syneit‰ ja unisia, tuntui sekin aivan j‰‰kylm‰lt‰. Onneksi se meni pian ohi ja h‰m‰r‰kin alkoi v‰hitellen muuttua valoisammaksi.
He ratsastivat kaksittain er‰st‰ mets‰tiet‰ myˆten. Tuuli humisi puissa niin surullisesti, lenn‰tt‰en heid‰n p‰‰lleen kylmi‰ pisaroita…
ƒkki‰ tuntui h‰nen rinnassaan j‰lleen tuo kalvava, tuskallinen tunne — niinkuin jokin tuntematon kipu; h‰n muisti taas, miten oli t‰ytynyt j‰tt‰‰ vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota syttyi. Ja miten he nyt…? Ajatellessaan, ettei heill‰ ollut ruokaa, tuntui, kuin h‰nt‰ olisi kuristettu kurkusta. H‰n oli aivan n‰kevin‰‰n, miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja pˆyd‰n ‰‰ress‰ istuu himme‰n lampun valossa h‰nen nuori vaimonsa itkien…
He tulivat parhaillaan er‰‰lle aukiolle, kun edess‰ v‰l‰hti kokonainen rivi punertavankeltaisia liekkej‰ — ja luodit lensiv‰t vinkuen heid‰n korvissaan. H‰n n‰ki, miten er‰s toveri levitti molemmat k‰tens‰ ja putosi taaksep‰in maahan… He sieppasivat ‰kki‰ kiv‰‰rit sel‰st‰‰n aikoen ruveta ampumaan.
Mutta silloin h‰nest‰ tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nen vatsaansa, h‰nen silmiss‰‰n s‰kenˆi omituisesti ja h‰nell‰ oli sellainen tunne, ett‰ pit‰isi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, h‰n ihmetteli miksei h‰n itse ampunut — ja silloin h‰n k‰sitti h‰m‰r‰sti, ett‰ oli haavoittunut. Hevonen hyp‰hteli, h‰n alkoi pudota, mutta tottuneen ratsastajan vaistolla h‰n ymm‰rsi viel‰ irroittaa jalkansa jalustimesta. H‰n oli huomaavinaan, ett‰ toverit l‰htiv‰t t‰ytt‰ laukkaa, tulia v‰l‰hteli; viimeinen aistimus oli se, ett‰ h‰n putoaa — mutta alastuloa h‰n ei en‰‰ tuntenut…
Ensimm‰inen tunne oli ‰‰rettˆm‰n v‰symyksen ja tylsyyden tunne — ja h‰nen korvissaan oli tavaton jyrin‰, kolina ja suhina. H‰n ei muistanut mit‰‰n eik‰ kyennyt ajattelemaan ja h‰nen sis‰ll‰‰n poltti niinkuin siell‰ olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos kurkusta. Aurinko paahtoi h‰nt‰ suoraan kasvoihin, h‰nest‰ tuntui h‰m‰r‰sti, ett‰ h‰n on jossakin taistelukent‰ll‰ ja h‰nen halkeilleet huulensa kuiskasivat hiljaa, k‰he‰sti:
— Vett‰.
H‰n makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmi‰‰n. Mutta tuska vatsassa yh‰ yltyi, ja h‰n alkoi tahtomattaan hiljaa vaikeroida. Ja h‰nen oma ‰‰nens‰, tuo heikko, surkea valitus ik‰‰nkuin her‰tti h‰net v‰hitellen. H‰n alkoi muistaa mets‰aukean, putoavan toverinsa — ja itsens‰…
Kylm‰ kauhu vavahdutti h‰nt‰, her‰tti h‰net aivan t‰yteen tajuntaan; h‰n huomasi haavoittuneensa vatsaan. Ja h‰n ymm‰rsi, ellei ollut en‰‰ toivoa…
H‰nen selk‰ns‰ oli aivan puutunut, ja kun h‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, rep‰isi sis‰lt‰ niin siet‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n oli menett‰m‰isill‰‰n tajuntansa. H‰n makasi pitk‰n aikaa liikkumattomana, ja h‰nen kasvonsa olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin h‰n taas sopersi hiljaa:
— Vett‰.
H‰n kuiskasi monta kertaa tuon yksin‰isen sanan, mutta kun ei kukaan vastannut, her‰si h‰nen sameissa aivoissaan kummallinen ep‰luulo. Vaikka h‰n ‰sken h‰m‰r‰sti muisti kaatuneensa mets‰ss‰, luuli h‰n kuitenkin makaavansa keskell‰ taistelun melskett‰. Vasta nyt h‰n huomasi, ett‰ tuo humina ja jyrin‰ kuului h‰nen p‰‰st‰‰n. Tosin h‰n kuuli myˆs tykkien jyrin‰‰, mutta se oli et‰‰mp‰n‰.
Vaivalloisesti h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi olevansa samassa paikassa, minne yˆll‰ oli pudonnut. Tykkien jyskeest‰ h‰n totesi taistelun siirtyneen jo kauas — ja h‰n oli j‰‰nyt t‰nne yksin … h‰net oli unohdettu.
Unohdettu…
V‰hitellen h‰n k‰sitti t‰ydellisesti asemansa ja h‰net valtasi sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kauhu. Ja h‰nen polttavasta kurkustaan tunkeutui h‰nen tahtomattaan k‰he‰, ep‰toivoinen huuto:
— Auttakaa!
Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen vatsaansa olisi tyˆnnetty tulinen veitsi. Viel‰ h‰n kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten muuttui kaikki pime‰ksi…
H‰n on olevinaan kotipuolessa hein‰niityll‰. Hein‰v‰ki syytt‰‰ h‰nt‰ jostakin kauheasta rikoksesta, h‰net on sidottu lujasti maahan raskailla rautakahleilla, jotka syˆpyv‰t syv‰lle lihaan. Ja h‰nen nuori vaimonsa pit‰‰ h‰nen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia — mutta ei vain anna juoda… Helle on tukahduttava, h‰n on n‰‰ntym‰isill‰‰n janoon, h‰n rukoilee, ettei h‰nen vaimonsa antaisi h‰nen kuolla. Mutta t‰m‰ vain nauraa — hele‰sti ja pilkallisesti…
Silloin saapui niitylle kiv‰‰ri k‰dess‰ kenraali S. Ah niin — h‰n muisti karanneensa sodasta… Kenraali tuijotti h‰neen kauan ja ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen k‰rke‰, ja kun huomasi sen t‰ysin ter‰v‰ksi, painoi sen h‰nen vatsaansa. H‰n tunsi miten se tuli sel‰st‰ ulos ja tunkeutui maahan — ja h‰n j‰i niin naulittuna makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entist‰ armottomammin, h‰n rukoili taas vaimoaan, mutta t‰m‰ vain nauroi… Tuo nauru koski h‰neen niin hirve‰sti, ett‰ h‰n alkoi katkerasti itke‰…
Yˆll‰ kun ilma kylmeni, h‰n tuli taas v‰hitellen tajuihinsa. H‰n v‰risi ankarasti vilusta ja kun h‰n vaivalloisesti hiukan kohotti p‰‰t‰‰n ja n‰ki pime‰n, liikkumattoman mets‰n, h‰n alkoi taas muistaa… H‰nen tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yht‰ polttavana kuin p‰iv‰ll‰kin.
Niinkuin valkea harso verhosi j‰‰kylm‰ sumu maan ja se oli kostuttanut h‰nen vaatteensa m‰riksi. Sen l‰vitse pilkottivat iloisesti t‰hdet ja hiljaisuus oli niin syv‰, ett‰ siin‰ olisi kuullut lehden putoamisen. ƒ‰nettˆmyys vaikutti h‰neen musertavasti: t‰‰lt‰ ei kukaan h‰nt‰ lˆyt‰isi el‰v‰n‰… Yksin‰isyyden ja avuttomuuden tunne valtasi h‰net siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰n puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.
Mutta se saattoi h‰nen vatsansa liikkumaan ja her‰tti uinuneet kivut entist‰ hirve‰mpin‰…
Oi sit‰ loppumattoman pitk‰‰ yˆt‰… Koko iltapuolen h‰n v‰risi vilusta ja h‰nen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui h‰nen ruumiinsa olevan kuin tulessa ja h‰n v‰‰ntelehti kuin kidutettu mato… Sellaisina hetkin‰ h‰n menetti tajuntansa — mutta virkosi j‰lleen kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui koko yˆn…
H‰n olisi luultavasti itse eronnut el‰m‰st‰‰n, jos olisi voinut. Mutta kiv‰‰ri oli pudonnut h‰nelt‰, ennen kuin h‰n itse suistui satulasta — ja h‰n oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. H‰n vain k‰rsi kaikki helvetin tuskat…
H‰nell‰ ei ollut en‰‰ mit‰‰n k‰sityst‰ ajasta, mutta kun h‰n seuraavan kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. T‰m‰ tajuntaan palaaminen tapahtui viel‰kin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia h‰n oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; h‰n k‰yskenteli lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea, joka esti h‰nt‰ tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi h‰nt‰ — aina jokin siet‰m‰tˆn tuska.
Lopulta h‰n kuitenkin her‰si siihen, ett‰ h‰nen rintansa korisi raskaasti ja ‰‰nekk‰‰sti ja kurkkua poltti kuin tulessa. H‰net valtasi hurja ep‰toivo. Kuinka kauan t‰ytyy h‰nen k‰rsi‰, ennen kuin kuolema tulee? Ajatellessaan, ett‰ h‰nen pit‰isi kitua viel‰ ehk‰ useita p‰ivi‰, h‰n p‰‰tti mill‰ hinnalla tahansa etsi‰ kiv‰‰rins‰.
H‰n ponnisti kaikki voimansa ja k‰‰ntyi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan. Ainoa mink‰ h‰n n‰ki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen metrin p‰‰ss‰. Mutta samassa alkoi h‰nen silmiss‰‰n leiskua punaisia tulia, korvissa r‰isky‰ aivan kuin valtavan mets‰palon r‰tin‰ — ja h‰n retkahti hervottomasti sel‰lleen.
H‰n oli n‰kevin‰‰n kaukana taivaanrannalla pienen mustan pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja l‰heni peloittavaa vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiit‰‰ ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se l‰henee, l‰henee ja uhkaa murskata h‰net alleen — se miltei koskettaa h‰nen rintaansa… Ja h‰net on sidottu niin lujasti, ettei voi j‰sent‰k‰‰n liikuttaa…
Sitten h‰n on makaavinaan vuoteessaan. ƒkki‰ jokin n‰kym‰tˆn voima nostaa sen ylˆs taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa hitaasti kallistua… H‰n on kauhusta aivan j‰ykk‰n‰ ja tarttuu suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yh‰ — eik‰ maatakaan en‰‰ n‰y alapuolella… Hiki pursuu h‰nen otsaltaan, h‰n alkaa rukoilla, mutta n‰kym‰tˆn k‰si v‰‰nt‰‰ yh‰ — ja lopulta vuode on aivan alassuin… H‰n pitelee itse‰‰n siin‰ kauan henke‰‰n pid‰tt‰en, mutta lopulta h‰nen voimansa loppuvat — ja h‰n syˆksyy kiljahtaen syvyyteen…
Kun h‰n vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui h‰nen ruumiinsa aivan j‰yk‰lt‰. Oli taas yˆ, mets‰ oli pime‰ ja hiljainen — ja puut seisoivat h‰nen ymp‰rill‰‰n mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin mahtavien j‰ttil‰isten hahmot.
Mit‰…? Kuuliko h‰n jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? H‰n k‰‰nsi vaivoin p‰‰t‰‰n ja h‰nen himme‰t silm‰ns‰ olivat n‰kevin‰‰n joitakin tummia olentoja toverinsa luona. Mieletˆn ilo valtasi h‰net: siell‰ on ihmisi‰ ja ne tulevat pelastamaan…
Mutta samassa kuului jotakin rousketta … ja viel‰ jotakin, joka silm‰nr‰p‰yksess‰ pyyhk‰isi kaiken toivon ja ilon — ja t‰ytti h‰nen sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.
H‰n ei tiennyt mit‰ siell‰ oli, h‰nen j‰hmettyneet aivonsa eiv‰t voineet ratkaista ‰‰nten merkityst‰. H‰nen kauhunsa oli aivan vaistomaista, ep‰m‰‰r‰ist‰ — h‰n tuijotti vain pimeyteen suurin, mielettˆmin silmin ja odotti — odotti jotakin selvyytt‰, ratkaisua…
Vihdoin h‰n huomasi, ett‰ muudan pitk‰, matala varjo hiipi ‰‰nettˆm‰sti h‰nt‰ kohden… Sitten h‰n n‰ki kaksi hiilen‰ hehkuvaa silm‰‰ — ja niiden takana useampia.
Susia…
Etummainen tuli aivan l‰helle, h‰n oli n‰kevin‰‰n sen pitk‰n, punaisen kielen ja h‰n tunsi sen kuuman henk‰yksen… H‰n huitaisi k‰dell‰‰n, ja se hyp‰hti takaisin vihaisesti murahtaen.
Ep‰toivoisesti ponnistaen h‰n sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta h‰nen k‰tens‰ olivat niin heikot ja kankeat, ett‰ ne tuskin liikkuivat. H‰n k‰sitti, ett‰ nyt oli h‰nen hetkens‰ tullut ja h‰nen ajatuksensa lensiv‰t nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse… Miten, miten he nyt tulevat toimeen? Eiv‰tk‰ he koskaan saa tiet‰‰, miten h‰n on kuollut… Eik‰ h‰n en‰‰ koskaan, ei milloinkaan saa n‰hd‰ pient‰ poikaansa … jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset…
Susi l‰heni muristen ja iski hampaansa h‰nen nilkkaansa, alkaen raahata h‰nt‰. Mutta kauhu ja ep‰toivo antoivat h‰nelle voimaa: h‰n nosti miekkansa ja iski sutta selk‰‰n. Susi hyp‰hti ulvahtaen taaksep‰in ja alkoi nuolla haavaansa.
Toverin ruumiin ‰‰rest‰ kuului viel‰kin murinaa ja rousketta, joka sai h‰nen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sielt‰ v‰hitellen juosta lˆnkytt‰en ja asettuivat piiriin h‰nen ymp‰rilleen. Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen t‰hden ne eiv‰t heti karanneetkaan h‰nen kimppuunsa; ne katselivat vain h‰nt‰ hehkuvin, ahnain silmin — ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan…
Ajatukset kiit‰v‰t kuumeisesti h‰nen sekavissa aivoissaan. H‰n on lausuvinaan j‰‰hyv‰isens‰ vaimolleen ja pienokaisille … h‰n pyyt‰‰, etteiv‰t he unohtaisi…
Susien johtaja nuolee yh‰ haavaansa raivoisasti muristen… Sitten se l‰henee, kaikki sudet pienent‰v‰t piiri‰. T‰htien heikossa, kelme‰ss‰ valossa kuoleva n‰kee ep‰selv‰sti, miten lauman johtajan silm‰t kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vet‰ytyy kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat… Onnettoman miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas — ei ole en‰‰ voimia…
Mutta tuo liike ‰rsytt‰‰ sutta. Se kyyristyy hiukan ja syˆksyy yhdell‰ ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa h‰nen kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkki‰…
SYVYYDESTƒ
Niinkuin musta salaper‰inen saari alkoi pimeydest‰ h‰‰mˆtt‰‰ panssarilaivan mahtava runko. Koneet pys‰ytettiin, "U. 10" laskettiin nopeasti pintakulkuun ja torpedot p‰‰tettiin ampua vedenpinnalta, koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet valmiina laukaisemaan.
Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin p‰‰ss‰ panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten syˆks‰htiv‰t torpedot j‰ttil‰ist‰ kohti kuin n‰lk‰iset haikalat — ja heti sen j‰lkeen annettiin sukellusk‰sky.
Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin, h‰ik‰isev‰ valovirta miltei sokaisi heid‰t; kuului huutoja, komentosanoja, tykki paukahti ja heid‰n ylitseen lensi ulvoen kranaatti, toinen, kolmas… He olivat jo p‰‰sem‰isill‰‰n veden alle, viel‰ hetkinen — ja s‰iliˆt olisivat t‰yttyneet… Mutta samassa leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yht‰ ulvontaa ja jyrin‰‰, ja heid‰n periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo miltei veden alla, kun "U. 10" t‰r‰hti ankarasti ja oli v‰h‰ll‰ kaatua: kranaatti oli menness‰‰n pyyhk‰issyt ilmaventtiili‰ ja vesi tˆrm‰si sis‰‰n…
Samassa kuului valtava r‰j‰hdys, ja he n‰kiv‰t, miten tuon mahtavan ter‰svuoren per‰puoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti kaiken, kuului vihlovia huutoja…
Mutta enemp‰‰ he eiv‰t en‰‰ kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.
He tyˆskenteliv‰t vimmatusti saadakseen vedell‰ t‰yttyneen osan eristetyksi. He onnistuivatkin siin‰ ja kapteeni huusi rohkaisevasti:
— Ei h‰t‰‰! Nyt vesis‰iliˆt tyhj‰ksi!
Silloin huomattiin, ett‰ pumput, joiden avulla puristettu ilma tyˆntyy vesis‰iliˆihin, olivat ep‰kunnossa.
Kauhu kuvastui heid‰n kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mit‰‰n. Per‰simet johtivat ylˆsp‰in, koneet jyskyiv‰t ja surisivat vimmatusti, "U. 10" v‰risi ja vapisi kuin pelon lamauttama el‰in — mutta siit‰ huolimatta se painui alasp‰in. Per‰mies tuijotti kalpeana syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyytt‰, vastasi h‰n k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:
— Kaksisataa metri‰.
— Kaksisataa metri‰? kuului kysyj‰n kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.
— Pys‰ytt‰k‰‰! kuului ‰kki‰ h‰t‰inen huuto. — Muuten syˆksymme murskaksi kallioon.
Kapteeni antoi pys‰htymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki hiljaista. Kuului vain per‰miehen k‰he‰ ‰‰ni:
— Kolmesataa metri‰.
Kun "U. 10" ei en‰‰ mennyt eteenp‰in, se alkoi vajota entist‰ nopeammin. Per‰mies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan kuin est‰‰kseen uppoamista, mutta huomasi, ett‰ per‰simet johtivat suoraan vedenpinnalle. Sitten h‰n katsahti h‰t‰isesti ja avuttomasti ymp‰rilleen, ryk‰isi usean kerran ja h‰nen huulensa vapisivat, kun h‰n kuiskasi soinnuttomasti:
— Nelj‰sataa metri‰.
Tuli ‰‰nettˆmyys, pitk‰ kuin i‰isyys. Miehet olivat tunkeutuneet per‰miehen ymp‰rille ja suuret hikikarpalot vieriv‰t heid‰n otsaltaan kuin kirkkaat helmet…
— Viisisataa metri‰.
Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat j‰yk‰sti ja avuttomasti per‰mieheen, niinkuin heid‰n kohtalonsa olisi ollut h‰nen vallassaan. Heid‰n kasvonsa muuttuivat yh‰ kalpeammiksi ja he hengittiv‰t yh‰ raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet tukehtua. Ja vaikka per‰miehen ‰‰ni oli niin k‰he‰ ja hiljainen, ett‰ se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heist‰ tuossa kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ‰‰nelt‰:
— Kuusisataa metri‰…
Silloin er‰s nuori matruusi tarttui ‰kki‰ p‰‰h‰ns‰ ja kirkaisi kime‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰:
— Sin‰ valehtelet! Valehtelet!
Ja h‰n juoksi mittarin ‰‰reen, aivan kuin olisi tahtonut iske‰ kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden. Useat alkoivat liikehti‰ h‰t‰‰ntynein‰ kuin ahtaaseen h‰kkiin suljetut villiel‰imet tulipalon l‰hestyess‰.
— Mittari ei en‰‰ n‰yt‰…
Heist‰ alkoi tuntua yh‰ kauheammalta, kun ei edes tied‰, miten syv‰ll‰ on. Sill‰ sen he kaikki tiesiv‰t, ett‰ yh‰ mentiin alasp‰in.
Kului muutamia hetki‰, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi tipahdella yh‰ nopeammin ter‰sseinist‰, niinkuin veden suunnaton paino olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ik‰‰n kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heid‰t; s‰hkˆvalokin n‰ytti himme‰mm‰lt‰ ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut lausua sanaakaan.
Silloin kuului omituista natinaa: ter‰slevyt olivat murtumaisillaan veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon — ja kaikki murskaantuu silm‰nr‰p‰yksess‰. He toivoivat hartaasti, ett‰ vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteiliv‰t heid‰n aivoissaan. Mutta sanoja heill‰ ei en‰‰ tuntunut olevan.
Siit‰ asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alasp‰in hiukan per‰ edell‰. Mutta ‰kki‰ he tunsivat, miten se pehme‰sti heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.
Mutta samassa alkoi per‰puoli taas hiljalleen painua alasp‰in — ja sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaper‰iset raajat olisivat k‰hmineet veneen ulkoseini‰ sis‰‰np‰‰sy‰ etsien. Ja "U. 10" heilahteli silloin t‰llˆin, niinkuin jokin ihmisj‰rjelle k‰sitt‰m‰tˆn olento olisi sit‰ mahtavalla k‰mmenell‰‰n k‰‰nnellyt.
He kuuntelivat henke‰‰n pid‰tt‰en ja tuo kahina t‰ytti heid‰n sielunsa hyyt‰v‰ll‰ kauhulla. Vihdoin er‰s purki sen sanoiksi:
— Me vajoamme liejuun…
Vaikka useimmat olivat sen jo k‰sitt‰neet, niin nuo kolme sanaa ik‰‰nkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt en‰‰ ollut pienint‰k‰‰n toivoa. Kuului kummallista ‰hkyn‰‰, ep‰selvi‰ huudahduksia, kirouksia… Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkytt‰en:
— Min‰ en en‰‰ koskaan saa n‰hd‰ h‰nt‰… Ja meid‰n piti menn‰ naimisiin jo syksyll‰. Jumalani — niin jumala ei voi sallia!
— Miss‰ on sinun jumalasi? — huusi er‰s uhkaavasti. Miss‰ h‰n on? —
Nyt me kuolemme…
Silloin he huomasivat, ett‰ heid‰n hengityksens‰ oli muuttunut raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silm‰t verestiv‰t ja niiss‰ s‰kenˆi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua…
ƒkki‰ kuului k‰he‰, ep‰inhimillinen huuto:
— Vaimoni! Lapseni! Pois! P‰‰st‰k‰‰ minut pois!
Huutajan kasvot olivat v‰‰ristyneet, silm‰t laajentuneet, ja ketter‰sti kuin suuri apina h‰n alkoi kavuta ulosp‰‰syluukulle…
Jokainen tajusi vaaran ja riensi est‰m‰‰n mielipuolta aikeestaan. Mutta h‰n ei ymm‰rt‰nyt en‰‰ mit‰‰n; h‰n taisteli kuin henkens‰ edest‰ ja h‰nen ‰‰nens‰ muistutti tapettavan el‰imen huutoa:
— Vaimoni! Lapseni! P‰‰st‰k‰‰! Pedot! Mit‰ aiotte?
He pitiv‰t h‰nest‰ kiinni, mutta h‰n lˆi, potki, puri — ja h‰n sai er‰‰n matruusin k‰den suuhunsa ja samassa kuului ilke‰ rouskahdus…
— Ole nyt hiljaa!
— Tule j‰rkiisi!
Ja mieletˆn korisi tukahtuneesti:
— Me kuolemme…
— Lapseni … pienet lapseni…
Kun h‰n ei viel‰k‰‰n asettunut, valtasi heid‰t raivo. Joku tarttui vasaraan ja halkaisi yhdell‰ iskulla h‰nen p‰‰ns‰ — ja aivonsa…
Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitk‰veteisesti valittaa, niinkuin mets‰npeto olisi n‰liss‰‰n ulvonut… Joku huusi hurjasti ja uhkaavasti:
— Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!
Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin ‰sken tapetullakin oli, kun h‰n huusi:
— Miss‰ on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!
Er‰s sieppasi viel‰ verisen vasaran, aikoen hyˆk‰t‰ mielettˆm‰n kimppuun. Mutta h‰n horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen lattialle.
H‰n nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He olivat hirve‰n n‰kˆisi‰: kasvot olivat siniset, silm‰t verest‰v‰t ja pullistuneet; heid‰n rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.
— Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, ett‰ er‰s h‰nen toverinsa ‰nkytti katkonaisesti:
— Vaiti. Aukaistaan ennen luukku…
Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ‰‰ni‰:
— Aukaistaan…
— Ei, ei!
— Aukaistaan…
Joku koetti ryˆmi‰ portaita kohti, mutta toiset asettuivat heid‰n eteens‰, voimattomine, tempoilevine raajoineen — kuin suuret, kˆmpelˆt hyˆnteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori matruusi oli kaatunut er‰‰seen nurkkaan ja ‰hkyi vaivalloisesti:
— Miss‰ on aurinko?
Mutta kun toiset kieriskeliv‰t kuviteltuihin vihollisiinsa takertuneina, ‰skeinen ehdotuksentekij‰ yli-inhimillisin ponnistuksin juoksi luukulle. H‰n v‰‰nsi auki laitteen, joka puristetun ilman voimalla pakottaa luukun auki…
H‰n paiskautui taaksep‰in kuin kevyt pallo. Ja sis‰‰n syˆksyi oven t‰ydelt‰ musta liejuvirta — niinkuin suunnattoman suuri, raivokas matelija. Ahnaasti p‰rsk‰ht‰en se nielaisi miehet. Heid‰n korisevat huutonsa vaikenivat ‰kki‰ ja valot sammuivat.
INFERNO
Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ymp‰rill‰, kun h‰net tuotiin sairaalasta. H‰n tuli sis‰‰n kainalosauvojen varassa ja h‰nen p‰‰ns‰ oli kokonaan siteiss‰.
H‰n oli viel‰ hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. H‰nen viiksettˆm‰t kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset — mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaper‰isen ja hirve‰n leiman. H‰nen suuret silm‰ns‰ tuijottivat suoraan eteenp‰in ja niiss‰ oli tuskallinen, j‰hmettynyt ilme — eik‰ h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n siit‰, mit‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n tapahtui.
Samassa astui sis‰‰n reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun h‰n n‰ki vastatulleen, katseli h‰n ensin t‰t‰ niinkuin ei olisi uskonut silmi‰‰n, ja huudahti sitten h‰mm‰styneen‰:
— Mutta oletko se sin‰? Todellakin…
— Min‰ se olen…
H‰nen ‰‰nens‰ oli omituisen v‰s‰ht‰nyt, mutta siin‰ oli kuitenkin pehme‰, nuorekas sointu.
Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:
— Hyv‰t herrat! T‰ss‰ esit‰n teille meriv‰enluutnantti M:n — kunniakkaan panssariristeilij‰mme "Infernon" [= helvetti] upseerin!
Haavoittuneen kunniaksi kajahti moni‰‰ninen, innostunut hurraa-huuto, mutta h‰n ei edes hymyillyt.
Kun oli juotu teet‰ ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja viimeisist‰ taisteluista, k‰‰ntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja lausui pyyt‰v‰sti:
— Rakas yst‰v‰, ole niin hyv‰ ja kerro meille, miten kaikki tapahtui…
Ja h‰n alkoi kertoa.
"Kello oli t‰sm‰lleen kaksitoista p‰iv‰ll‰, kun takaa-ajava vihollislaivasta alkoi n‰ky‰ taivaanrannalla. Siin‰ oli viisi risteilij‰-dreadnoughtia [dreadnought ('‰l‰ pelk‰‰ mit‰‰n') = englantil. taistelulaivoista k‰ytetty nimitys] — ja me olimme yksin. Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.
"Mutta pian ilmeni, ettemme p‰‰se suojaan. Meid‰n suuri, uljas laivamme syˆksyi eteenp‰in t‰ydell‰ voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana koskena, koneet jyskyiv‰t vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi savu pikimustana — mutta sittenkin viholliset l‰heniv‰t. Siin‰ oli vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunv‰li‰ nopeammin kuin 'Inferno'.
"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.
"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miest‰ seisoi paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut en‰‰ ainoatakaan ihmis‰‰nt‰. Kuului vain tuulen ulvontaa ter‰skˆysiss‰, ja jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja v‰risev‰n kuin henkens‰ edest‰ pakeneva el‰v‰ olento…
"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: h‰n tietysti ymm‰rsi, ett‰ 'Inferno' kulki nyt viimeist‰ matkaansa, ja ajatteli kai, miten voisi myyd‰ laivan, meid‰t ja itsens‰ mahdollisimman kalliista.
"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin p‰‰ss‰, annettiin k‰sky ampua, ja heti sen j‰lkeen kuului meid‰n 13,5 -tuumaisen keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeill‰.
"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset kauas per‰puolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian niit‰ alkoi nousta joka puolelta.
"Min‰ katselin j‰nnittyneen‰ noita pahaenteisi‰ vesipatsaita — ja muistan viel‰kin, miten ep‰miellytt‰v‰sti syd‰meni sykki. Ja juuri silloin huomasin, ett‰ aivan keulan edess‰ kohosi kirkontornin korkuinen vesipatsas — ja 'Inferno' syˆksyi suoraan sit‰ kohti… Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin — ja samassa vesipatsas r‰isk‰hti kannelle hirve‰ll‰ voimalla ja pyyhk‰isi pari miest‰ mukanaan mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysi‰.
"Me kiisimme eteenp‰in 27 solmuv‰lin nopeudella, mutta siit‰ huolimatta alkoivat vihollisalukset p‰‰st‰ jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki ‰kkik‰‰nnˆksen ja l‰hti suorakulmaisesi kiit‰m‰‰n niist‰ poisp‰in… Mutta ei kest‰nyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei sivullamme.
"T‰h‰n asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien oikeata ampumamatkaa — eik‰ laivaamme ollut viel‰ sattunut ainoatakaan vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua kaikilla tykeill‰‰n. Koko laivan ymp‰ristˆ oli t‰ynn‰ korkeita vesipatsaita; meri n‰ytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi puhjennut t‰yteen tulta syˆksevi‰ tulivuoria. Er‰s j‰ttil‰isammus sattui 'Infernon' perimm‰iseen savupiippuun ja tuo mahtava ter‰storvi k‰pertyi ja murskaantui silm‰nr‰p‰yksess‰ romuksi — ja paiskautui kauas yli kannen. Toinen r‰j‰hti t‰hystyspaikkani l‰histˆll‰ — ja sitten en hetkeen n‰hnyt mit‰‰n, sill‰ r‰j‰hdyksen ilmanpaine iski rintaani kuin moukarilla; min‰ paiskauduin sel‰lleni ja haavoituin p‰‰h‰n.
"Noustuani huomasin, ett‰ 'Inferno' oli taas k‰‰ntynyt ja kiiti t‰ytt‰ vauhtia poisp‰in. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat taas sivullamme. Mit‰ sen j‰lkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa painajais-unta.
"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yh‰ tihe‰mp‰‰n — ja yh‰ useampi niist‰ osui. Huumaavia r‰j‰hdyksi‰, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja… Koko laiva oli nimens‰ mukaan kuin muuttunut helvetiksi.
"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tied‰ miten sinne jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan per‰puolelta laivan sisustasta huumaava r‰j‰hdys ja s‰hkˆvalot sammuivat. Kaikki muuttui sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pel‰styneit‰ ja kauhusta v‰risevi‰ huutoja.
"Samassa taas r‰j‰hti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva liekki valaisten silm‰nr‰p‰ykseksi tuon mustan kone-er‰maan: ammus oli puhkaissut kannen ja r‰j‰ht‰nyt konehuoneessa.
"Mahdotonta on kuvailla, mik‰ kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydest‰ kuului yhtaikaa vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien pauketta ja ryskett‰… Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten ihmisruumiit kaameasti m‰tk‰ht‰en paiskautuivat m‰s‰ksi rautaseiniin ja koneiden sekaan.
"Ja taas r‰j‰hdys! Ammus r‰j‰hti syv‰ll‰ suuressa ˆljys‰iliˆss‰ — ja silm‰nr‰p‰yksess‰ leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella sinivihre‰‰n liekkiin… Palava ˆljy virtasi kaikkialle — niinkuin tavattoman suuri s‰hisev‰ monip‰inen tulik‰‰rme. Ja hetken kuluttua koko laivan sisus tuntui olevan yhten‰ r‰iskyv‰n‰ tulimeren‰. Kuului syd‰nt‰s‰rkevi‰ kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat kuoliaiksi — eik‰ mit‰‰n apua…
"Hyydytt‰v‰ kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin puristunut er‰‰seen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten voinut liikauttaa j‰sent‰k‰‰n. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani palavan ja luulin kuolevani…
"Mutta uusi j‰ttil‰isammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen mahtava koski syˆksyi sis‰‰n. Hirve‰ oli se r‰iske, kohina ja pauhu, kun valtavat vesipaljoudet ‰kki‰ syˆksyiv‰t alas tuohon hyppelehtiv‰‰n tulimereen. Mutta viel‰ senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa sulkeutuneiden koneenk‰ytt‰jien ja l‰mmitt‰jien huuto, kun he n‰kiv‰t olevansa auttamattomasti hukassa… Jos on olemassa helvetti, niin sen syvimm‰st‰, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa huutoa. Minua v‰risytt‰‰, kun ajattelen sit‰ … se kaikuu yht‰ mittaa korvissani — niin, min‰ pelk‰‰n, ett‰ tuo huuto seuraa minua kuolemaan asti…
"Enemm‰n kuolleena kuin el‰v‰n‰ kuljetti ihmisaalto minua eteenp‰in — sitten ylˆsp‰in. Ja samassa paiskauduin aivan lent‰m‰ll‰ ylˆsp‰in… Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja hˆyryyn… Kaikkialle sinkoili hehkuvia koneensirpaleita … Vain h‰m‰r‰sti k‰sitin, ett‰ hˆyrypannut olivat r‰j‰ht‰neet, ja nuo onnettomat siell‰ alhaalla olivat lakanneet olemasta.
"V‰hitellen tunsin, ett‰ veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi silm‰ni — olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti pyyhin kasvojani, ja ensimm‰inen mit‰ n‰in, oli matruusi, joka kasvot raivosta v‰‰ristynein‰ juuri l‰hetti torpedon vihollislaivoja kohden.
"Ne olivat viel‰ l‰hemp‰n‰ kuin ‰sken, 'Inferno' oli kokonaan pys‰htynyt ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin nopeata, ettei r‰j‰hdysten v‰li‰ erottanut.
"Juuri kun aioin nousta, r‰j‰hti edemp‰n‰ taas suuri ammus. Tulen ja savun keskell‰ n‰kyi p‰it‰, k‰si‰ ja jalkoja sinkoilevan kaikkialle … ihmisruumiit katkeilivat kuin korret … kuului vihlovia kuolinhuutoja… 'Infernon' kansi n‰ytti olevan ammuttu pirstaleiksi — ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin ja sis‰lmyksiin. Mit‰‰n j‰rjestyst‰ ei en‰‰ ollut.
"Mutta joukko tykkej‰ oli viel‰ toiminnassa. Ja taas min‰ n‰in, miten torpedoputkesta lenn‰tettiin surmanviej‰ vihollista kohti…
"Olin kummallisen tylsyyden vallassa — luulen, ettei p‰‰ss‰ni ollut ainoatakaan selv‰‰ ajatusta. Niinp‰ minulla ei viel‰k‰‰n ole pienint‰k‰‰n k‰sityst‰ siit‰, kuinka kauan taistelu oli kest‰nyt.
"Vaistomaisesti juoksin l‰himp‰‰n panssaritorniin. Ja se mit‰ siell‰ n‰in, oli minulle uutta ja k‰sitt‰m‰tˆnt‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja j‰ykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja k‰si‰‰n vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia — er‰s huusi yht‰ mittaa k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, ja vihdoin juoksi k‰det kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ymp‰rill‰ n‰ytti olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet kuumeisella kiireell‰. Er‰skin hyvin miellytt‰v‰ tykkimies, joka oli kotipuolestani, oli niin muuttunut, ett‰ vain vaivoin tunsin h‰net: h‰n t‰ht‰si tarkkaan, silm‰t kiiluen, h‰nen kasvonsa olivat hikiset ja vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myˆten.
"Kun samassa er‰‰seen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettˆmiksi. Julman riemun ja raivon vallassa he tyˆskenteliv‰t yh‰ kuumeisemmin. Toiset nauroivat k‰he‰t‰, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta. Jotkut taas huusivat kaikin voimin.
"Min‰ myˆnn‰n, ett‰ minua alkoi kauhistaa heid‰n huutonsa ja ilmeens‰ ja se tapa, mill‰ he meniv‰t kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti heid‰n panssaritornistaan sit‰ vahingoittamatta, nousi meteli viel‰ kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan heid‰n huutonsa, karjuivat he raivoisasti:
"— Odottakaa, raukat!
"— Toiste on meill‰ ylivoima!
"— Pelkurit! Pelkurit!
"— T‰st‰ saatte!
"— Viel‰ min‰ yhden upotan…
"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: per‰ss‰ oli torpedo r‰j‰ht‰nyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet ihmiset, jotka viel‰ olivat j‰‰neet henkiin juoksivat kuin sokeat keulaan. Min‰ muistan viel‰kin heid‰n kalpeat kasvonsa ammottavine suineen, ja heid‰n h‰t‰huutonsa. Er‰s upseeri huusi, ett‰ on turha ampua, kaikki on hukassa — mutta h‰nt‰ ei kukaan kuullut. Ja kun muuan vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat j‰ljell‰ olevat tykkimiehet taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkej‰‰n mielettˆm‰ll‰ vimmalla. Min‰ luulen, ett‰ useat tuskin en‰‰ k‰sittiv‰tk‰‰n, mit‰ omalle laivalle tapahtui — heid‰n ainoa p‰‰m‰‰r‰ns‰ oli vahingoittaa vihollista.
"N‰m‰ olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meik‰l‰iset yh‰ jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli viel‰ kerran 'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yh‰ nopeammin.
"Mutta yksi panssaritorni oli viel‰kin miltei ehe‰ ja muutamat miehet ampuivat yh‰, vaikka vesi tulvi sis‰‰n ja he joutuivat sen varaan. ƒsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen tykkins‰ sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin — ja mies oli vyˆt‰isi‰ myˆten vedess‰. Mutta 'Inferno' kallistui hurjasti, kun suuret ammukset iskiv‰t sen kylkeen — ja h‰nen tykkins‰ nousi viel‰ kerran vedest‰. Silloin n‰in n‰yn, joka ei koskaan h‰vi‰ silmist‰ni: h‰n t‰ht‰si kiiluvin, petomaisin katsein ja h‰nen vertavuotavat kasvonsa olivat v‰‰ristyneet — ja kun tykki nousi luonnolliseen asentoonsa, h‰n laukaisi sen hirve‰sti kiroten… Ja kun h‰nen verest‰v‰t silm‰ns‰ n‰kiv‰t, ett‰ er‰‰n kaukana olevan vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti h‰n molemmat k‰tens‰ ilmaan ja karjui raivoisasti ja k‰he‰sti kuin mielipuoli.
"Vesi nousi h‰nen vyˆt‰isiins‰, taas r‰j‰hti ammus — enk‰ n‰hnyt h‰nt‰ en‰‰…
"Armoa ei annettu eik‰ pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yht‰ mittaa, mutta niin omituisen hitaasti — niinkuin se olisi ollut el‰v‰ olento, joka ep‰toivoisesti piti kiinni el‰m‰st‰‰n.
"Muistan h‰m‰r‰sti, ett‰ seisoin panssaritornin vieress‰ ja tuijotin vihollisia kohti. Silloin r‰j‰hti takanani ja min‰ paiskauduin kauas mereen.
"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylm‰ vesi kai virvoitti minut, koska tunsin, ett‰ olin vedess‰ ja oikeaa jalkaani viilsi ja kirveli kummallisesti. Sin‰ luultavasti muistat, ett‰ olen hyv‰ uimari ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.
"Yh‰ viel‰kin lensiv‰t ammukset kamalasti ulvoen ylitseni — ja aina kun ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', r‰s‰hti siell‰ kaameasti, kuului ter‰sosien r‰iskett‰ ja valtavaa kohinaa…
"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan siet‰m‰ttˆm‰lt‰, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkenev‰ni, ja silmiss‰ni alkoi omituisesti h‰m‰rt‰‰. Kerran kuitenkin viel‰ k‰‰nsin p‰‰t‰ni — ja silloin n‰in ep‰selv‰sti, kuin mustan sumun l‰vitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui aaltoihin…"
Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja ‰‰nettˆmin‰ tuijottaen eteens‰. Oli niin hiljaista, ett‰ erotti katossa lentelev‰n k‰rp‰sen surinan ja miesten raskaan hengityksen — ja jostakin kauempaa kuului vaivoin ikkunoiden l‰vitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin kysyi joku hillityll‰, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:
— Ja te olette ainoa, joka pelastui…?
H‰n ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja v‰syneesti:
— Ainoa.