Syyslehtiä

"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.

V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.

Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi, kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen toivottomuuteensa.

"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa, yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.

"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.

"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa
Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi
Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja
tuskaili.

Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan, oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan, vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta. Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja, huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.

Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä nyt tervehtimään.

Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet nousivat isän silmiin.

"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.

"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.

Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.

Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.

Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein entisellään.

"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.

Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut paikaltakaan.

Seurasi äänettömyys.

"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta, niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.

Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:

"Kalle!"

Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille istumaan ja kalpeni.

Hän näytti olevan pyörtymäisillään.

Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"

"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi
Kalle värisevin äänin.

Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:

"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.

"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni, lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. — — — Jos tietäisit, kuinka kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, tahdon rakastaa sinua ja lapsiani kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.

Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.

En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.

"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa, että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin heille.

"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.

Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.

"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.

Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois, olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.

Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.

Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat lapset kovin uteliaiksi.

"Se on nyt isä, lapset; — isä on tullut kotiin ja on tuonut teille tuomisia — menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.

Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan tuliaisista sai.

Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.

* * * * *

Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.

Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.

PASSULA-MATTI

Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen. Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka. Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi, vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.

Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana, siitä ei luopunut millään ehdolla.

Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.

Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä. Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys, lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.

Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän, ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan. Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.

Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin pääsi rauhoittumaan.

Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon. Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi, että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.

Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.

"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.

"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva teettäjä.

"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte, ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.

Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti. Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka, leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista. Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan: vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.

Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse.

Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.

Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.

Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen, haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen kuusisataa viisikymmentä grammaa.

Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä, että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.

Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"

"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan pieni nysä.

Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen vasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita nurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka olivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla. Kukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron sisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta; vieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota pienen tervahytin kokoista koppaa.

Kukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta muovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula, sepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken koristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti tuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen piippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä; sillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen puhdistamiseen heikompi ase riittänyt.

Oikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka sisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet, semminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin sillä tehdäksensä.

Suolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa saanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän emäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita. Mutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa jauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä varten pitää jauhoja punnita.

"Herra siunatkoon!" huudahti emäntä, "siitähän jauho paljoudesta tulee puuroa jo monelle hengelle!"

"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten tarpeeni tiedän", sanoi seppä.

Mikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää puuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa kuppia täyteen.

Kun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan ääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä, ja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi saanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä, noposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa. Tuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi. Ensin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.

Kun hän nousi syömästä, sanoi hän: "Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu jonkun ajan kestävän."

Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain ylöspitämistä varten.

Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.

Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"

Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan, täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen kysyjälle ja niin kauppa syntyi.

Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä junttasi vaan eteenpäin.

Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.

Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen, että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.

"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.

"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä pois.

Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei; kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.

Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä. Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä, vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan oleviin rintapieliinsä.

Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta johonkin alasimen tekoon.

Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja myöskenteli niitä matkoilla.

Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti; oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.

Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.

Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa, ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän pajakumppaninkin.

"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä hiljaisella äänen painolla.

Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi, pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun sitä piisasi.

No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja, jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.

Mutta voi kauhistus! — ei sielläkään ollut sen parempaa karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.

Päästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin työhön.

Kun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri semmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen omistajalleen.

Semmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat häntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen mieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän kuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja hauskan naureskelemisensa tähden.

Eräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa toiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri ja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan "kuninkaana". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista röyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi: "Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?"

"Mikähän sinäkin luulet olevasi", sanoi Mattimme ja samassa toppasi miehen kiinni.

Kerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu sulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella miestä.

Kerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella itseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin lujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.

Matti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli vastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.

Kerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän taistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä niin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran topostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa sillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään; kuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.

Mutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois, sillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.

Kovin tukalalta näytti miesparan tila.

"Heitä, hyvä Matti, jo pois!" äännähti hän vihdoin tuskissaan.

"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on ruvettu", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.

Ei kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: "Ai, saakeli!
Kipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!"

"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen mies, johon ei vähä tepsi", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan vatvomistaan.

"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on povessani halli viinaa", sanoi mies.

"No, se, se nyt joltatin kuuluu", sanoi Matti heittäen heti kouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.

Yhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon taskustaan.

Kotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan ollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän ryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.

Kun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä suunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän sen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput Matille.

"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti loputkin pullosta leveään suuhunsa.

Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois selästään.

Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. — — —

Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä. Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku. Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus. Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin, nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin parinkymmenen sylen päässä.

Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että hänkin seisahtui.

Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään, jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.

Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma, lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.

Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä. Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen, vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva, mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä, ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa lääkettä.

Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun, loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.

Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta palasi kotiin.

"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.

"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa reittäni", sanoi Matti tyynesti.

"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka sinuakin raapii?" kyseli vaimo.

"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.

"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.

"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.

Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt pajatöillekään.

Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.

"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä kauhistuksissaan.

"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi", sanoi Matti levollisesti.

"Sekö se sitten se metsän kiivas on, — mikä se oikeastaan on?" kysyi vaimo.

"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?" kysyi Matti levollisesti.

"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta pöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa ollut".

"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole mitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen karhu on", sanoi Matti.

Mutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja kauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.

Kun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo ja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja isäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy, minkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.

Paljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta oli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli tuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. —

Kun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä kysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja tunteneet: — minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen kotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen hellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.

Hän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin hänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään isä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli kotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen polvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa, puki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä aina ja joka paikassa.

Eräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso koira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat leikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin päin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti nurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset täyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon, tormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran suuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä kiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan isoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko runneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet luunpäät törröttivät niistä ulos.

Vaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan, ja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan kurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen ja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut Matinkaan tuloa.

Poika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei voinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja tarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.

Samassa tuli nimismies ja kysyi: "Onko täällä näkynyt minun koiraani?"

Sanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.

Nimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: "Sinä lurjus, olet tappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa." Ja hän laittausi lyömään Mattia kepillään.

"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä onneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi ajoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan saa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden hengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot haaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät täynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja suurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä; mutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en ensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi", sanoi Matti, ja selvästi näki että hänen sydämessään nyt kiehui.

Nimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon, katsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.

Matin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne osuivat nuot suomattomat metsästäjät.

Kun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa. Ennen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa, mutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä Matin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin kolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään; nilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta siteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo parannut aivan umpeen.

Tuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli sitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti veden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä ajoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta yskä poissa.

Tuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen, ja nyt oli vatsanlääke valmis.

Kun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi mustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan ottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.

Eräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja punottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei voinut katsoa ensinkään.

"Teestä nyt, eukko, kylpy'" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja ähkiessään silmänsä kanssa.

"Näin keskellä viikkoa!?" sanoi vaimo ihmetellen.

"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa — tee nyt vaan kylpy, sillä minä tarvitsen sitä", sanoi Matti.

Kun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan, tervapytty kädessä.

"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?" kysyi vaimo ihmetellen
Matin kummallisia vehkeitä.

"Voitelen silmäni", sanoi Matti yksi kantaan.

"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on, että kysyt lääkäriltä neuvoa", hätäili vaimo.

"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään", sanoi Matti itsepäisesti.

Saunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa ylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta; olipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.

Useita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti uskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut nauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi vaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut tuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän tuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä kylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi kasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin, jota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.

Saunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta levollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.

Kolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli niillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.

Vaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet kivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan kuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna olleet.

Vaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa kohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen osottakoon seuraava tapaus.

Eräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin
Matin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.

Juuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli vaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt uskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.

"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne päästäisiin", sanoi vaimo.

"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi
Matti levollisesti,

"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.

"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän", sanoi Matti luottavasti.

Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin, sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.

Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin, niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.

Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.

Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa, lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja oli lapsilleen siis todellinen isä.

Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui, lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.

MATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.

I.

Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta. Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja oljen siteiksi.

Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin, ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika henkensä.

Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.

Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen, että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki metsässä.

Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.

Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:

"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut; annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja kysyi vihdoin:

"Saanko tätä syödä?"

Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli ja paukutteli käsiään ja sanoi:

"Tämä maailmahan on oikein hyvä."

Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.

Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.

Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.

Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen, ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika, meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.

Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia vanhempiansa.

Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.

Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.

Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.

Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.

Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita, elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen, sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan lukenut kannesta kanteen.

Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin. Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.

Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.

Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään. Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille. Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara, tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui vuohien puolelle.

Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään, kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli Matille yhtäkaikki.

Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.
Joku silloin huusi:

"Matti, Matti ota koppi!"

Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.

"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.

Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.

Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt enään "harva."

Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että Matti on vilkkaampia poikia.

Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.

Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin kesällä.

Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri, että kaikki syrjäiset sen huomasivat.

Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen pojastaan rakastui.

Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen, olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä omakseen pyytää.

Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä, mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi, kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko Mattia olisi olemassakaan.

Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.

Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.

Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä välillä oli pitkänlainen metsätaival.

Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa sydämensä surulle.

Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän ollut pystyssä pysyä.

Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan, sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli epäröivästi eteensä.

Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.

"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin kummalltsesti.

"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.

"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.

"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni viihdyttää", sanoi Matti.

"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.

"En uskalla, en tohdi."

"Minkätähden ei?"

"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.

"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.

"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään — — ei semmoista ole koskaan mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä", sanoi Matti.

"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"

"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.

"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."

"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.

"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja purskahti itkemään.

"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja otti hänen vapisevan kätensä omaansa.

Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut itkemään.

Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin, kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he tekivätkin.

"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu, mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.

"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija innokkaasti.

Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.

Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta rakkauden-tunnustuspaikalta.

Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että lähdettäisiin sinne.

"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä, kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."

"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.

Sinne sitä sitten lähdettiinkin.

Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.

"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.

Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.

Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.

Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua, eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.

Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä, kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia kuulla Matin rakastetulle.

Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.

Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.