Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle. Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.
Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen paikkaan vedeksi raueta.
Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä jotakin pitävän. — Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita niin vähille makkaroille — — tuommoinen maankulkija resu — — kaikkiakin häntä.
Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa valtaamana.
Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.
Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan, ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.
Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön siveellisyyttä vastaan.
Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa, vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin, ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.
Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.
Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se voisi naurattaa.
Maijaa ei siellä näkynyt.
Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin, mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.
Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.
He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli viipynyt niin kauvan.
Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan havaittuaan Matin.
Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.
Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.
Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois luotaan.
"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain kävellä", sanoi Matti kolkosti.
"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.
"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.
Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.
Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.
Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.
"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.
"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.
"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi
Matti kauhistuneena.
"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.
"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.
"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti täydelliseen itkuun.
"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi Matti.
"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.
Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton autuus täytti heidän sydämensä.
Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.
Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät vaivansa turhaan rauenneen.
Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin. Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa, mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä. Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin kauvan poissa olemaan.
Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä pitää.
II.
Kun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän oli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli nyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut kopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies, sillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin paljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi, mutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään palvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää kirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein maisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.
Huolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista ruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se kävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä, eikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.
Tällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen arvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.
Paikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi löytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti olisi vaan kerran vihjannut.
Kuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän olikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin olikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän oli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.
Kuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut olla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan. Kumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän voisi Maijansa tähän vaihtaa.
Ahkeralla kirjevaihdolla piti Matti ja Maija keskenänsä vireillä rakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta. Voi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta sydämensä rakastetulta.
Matin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin pesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän halusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät häntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman torpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi varoja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden huoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa maalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki enimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä aikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten —
III.
Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.
Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.
Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli, päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.
Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin sitävarten aikaa kolme viikkoa.
Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin siihen yksimielisesti — Matti Matinpoika.
Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja ikävöinyt.
Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla. Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut hevosta ottaa.
Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan armastansa.
Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville, että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka. Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä, sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.
Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.
Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki, jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika, sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.
Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.
Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut aavistaataan.
Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin mitään.
Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit, sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden. Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.
Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan tyynnyttääkseen itseänsä.
Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin. Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.
Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.
Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.
"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven aukasemista.
Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla ponnistuksilla oli rientänyt — oli harppassut yhdessätoista tiimassa kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.
Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin, jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.
Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen? Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.
Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri tätä hetkeä varten.
Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi
Maija säpsähti.
Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen oli.
Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän rauhallisesti pois.
Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.
"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.
"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän tylysti.
"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi, tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena kehoitusta.
Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.
"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija surumielisesti.
Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa viihdyttää juroa Mattia.
"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja ystäviä", esitteli Matti tyttärille.
He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.
Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen. Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan luomista olennoista.
Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä. "Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.
Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään matkaan.
"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään; pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.
"Ei mitenkään — ei herran tähden … älkää tehkö sitä, kyllä minä tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.
Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.
Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa ollessaan.
Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.
Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut saastutetuksi,
Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."
Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.
Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon, josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää missä Matti pitää asuntoa.
Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.
"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.
"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.
"Minä en ota niitä vastaan."
"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.
"Vie torille ja myö ne siellä."
"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.
"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.
"Mitäs — — eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.
"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."
"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.
Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.
Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:
"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy pois tulla."
Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.
"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."
Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.
Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti kaupunkiin.
Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.
"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.
Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.
Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.
"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi tyttö.
"En koskaan."
Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista kadulle.
Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.
Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:
"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli. Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.
Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.
"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu. En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi kättään hyvästiksi tytölle.
Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.
"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö itkeä niiskuttaen.
Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan. Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon. Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.
Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi majatalon väki.
Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen kirjoittamaan — erokirjaa:
"Entinen rakastettuni!
"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä. Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme? Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut. Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan; kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa, saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa, mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta, valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa. Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä noin huikentelevaiselle luonteelle — —. Ja lopuksi sanon nyt että meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.
"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit varmempaa uskollisuutta osoittaa!
"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut
"Matti Matinpoika."
Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti postikonttoriin.
Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero, vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.
IV.
Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle. Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.
Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian olevan oikean.
Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.
Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan. Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa; niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.
Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä, jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän tyttöä kohtaan.
Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa kotiinsa.
"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.
"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on sydämesi valittu tuolla kaukana."
"Minulla on ollut, ei ole enään."
"Mitenkä se niin on?"
"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.
"Ja minkä vuoksi?"
"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.
Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.
Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.
Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen rakkauden muistot.
Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.
Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.
Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut. Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja vaimo toi tullessaan lehmän ja — niin oli heillä jo karjanalku.
V.
Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä kaunista ja tervettä lasta.
Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän, että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä, koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja otti Matin kiinni.
"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija iloisesti tervehtien Mattia.
"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.
"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin surullisesti.
"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.
"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne; tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli Maija.
Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.
"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi
Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.
"Voi, voi paljon minulle kuuluu. — Miksi sen meidän asiamme pitikin niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.
"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."
"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa kerta. — — — Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin. Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin kovasti koski se.
"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla. Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden päällä", päivitteli Maija.
"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan pieni hairahdus", sanoi Matti.
"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan", myönsi Maija.
"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti Matti.
"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.
"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.
"Minä olen myöskin naimisissa."
"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"
"Ei saman."
"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"
"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.
"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.
"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen huivin pois päästään.
Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.
Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia, joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin sormenpituinen saparo.
"Tuommoinenko raakalainen? — Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.
"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun kimppuuni, repimään ja pieksämään. — Voi minua onnettomimmista onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä särkevään valtavaan itkuun.
Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.
Maija raukka!!
UUDISTALON EMÄNTÄ.
Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta. Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.
Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin, sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.
Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa. Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja toivot.
Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.
Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat, pelkäämätön ja luja tahto.
Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon helpompi saada maasta irti.
Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun, kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli miehensä kanssa aina töissä.
Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.
Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi siihen työnlaatuun kyennytkään. — Kiitos korvelle, kun ei rakennus-aineet olleet kovin etäällä.
Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä voimissa oli, ja talous parani vähitellen.
Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi
Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.
Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela näytti oikein talolta.
Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään, nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori. Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.
Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.
Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.
Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.
Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.
Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke saa niin ison osan talosta kuin hekin.
Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.
"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.
"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa merkitse", liverteli eukko.
Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla tavalla ajattelemaan.
Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä, että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat vaan jaon toimeen.
Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.
Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän kyennyt mihinkään toimeen.
Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.
"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.
"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.
"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?" huomautti äiti.
"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili
Jakke.
"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin surumielisesti.
"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.
"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."
"No mikä?"
"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.
"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.
"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.
"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä", tuumaili Jakke.
"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi", selitteli äiti Jakelle.
Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.
Siihen se keskustelu jäi.
Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi, oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.
* * * * *
Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan. Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään käsivarrelleen.
Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.
Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.
"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.
"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja seisahtui samassa.
"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.
"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.
"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.
"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista", vastasi Jakke.
"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö ujostelematta.
"Kuka minusta tämmöisestä…?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.
"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.
"Missä … sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän punastellen.
"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.
"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.
"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja alkoi astella kylää kohden.
Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.
Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi, saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.
Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi, vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen mieltynyt ja omakseen ottanut. — —
Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.
Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille, viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.
"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.
"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.
"Noh", sanoi äiti istuttuaan.
"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.
"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut häntä?" sanoi äiti.
"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."
"Noh, mitä se sitten haittaa."
"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."
"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan ohjauksena", tuumaili äiti.
Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.
Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle. Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija kuulutettiin avioliittoon.
Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan, ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan ollut.
Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin. Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.
"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot, mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin", tuumaili nuori emäntä.
Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja ylönkatseesta.
Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä; sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.
Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä vähälukuiselle perheelleen.
Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija silmäili silmänurkallaan Jakkea.
"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili nuoriemäntä.
"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke nolosti.
"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.
"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta", ilmoitteli Jakke.
"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.
"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.
"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.
"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."
"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.
"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.
"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa mäikäsi emäntä.
"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista suuremmiksi.
"Juuri minä."
"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.
"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli emäntä.
Siihen se juttu silloin jäi.
"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli Jakke yhä eräänä toisena kertana.
"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.
"En."
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.
"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä muita linnun pyytäjiä?"
"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."
"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme, josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme", iloitsi emäntä.
"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.
"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.
"Sinä!"
"Minä."
"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"
"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.
"Ja olet saanut…
"Ja olen saanut."
"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.
"Tavasta suuria kontillisiakin."
"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.
Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.
Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista ollut."
"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.
Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä metsälle.
"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.
"Menen ansoja virittämään."
"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä sinne."
"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi emäntä ja niin lähti hän.
Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.
Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.