TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin I:ssä näytöksessä. Keskiyö. Pimeä. Takkavalkea riutuu uunissa. Niina istuu nojatuolissa sen edessä, pää käsien varassa, liikkumattomana, vain silloin tällöin kohentaen hiiliä. Eteisen ovi aukenee ja sisään astuu Mummu, valkoiset hapset harrillaan, kynttiläntuikku toisessa kädessä, pelästynyt, harhaileva ilme silmissään.
I kohtaus.
MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan, korvat vain haarovat… Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes pois…
NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?
MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet… Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää, vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa— jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.
NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni pannakseni… Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona…
MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana… ne kirjatohtuorit ja muut… Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä, Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin … Isäin pahat teot etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen… Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin, kun Kalle-vainaata vietiin…
NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko… Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan kaamoittaa tuollainen…
MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut. (Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä vieläkään tulla kotiin?
NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta. Eihän sitä mikään jaksa kuulla.
II kohtaus.
VIRVA. (On yöpuvussaan hiipinyt kummankaan huomaamatta parvekkeelta alas, lyö käsivartensa Mummun ympärille. Vallattomasti, lapsekkaasti.) Mummu, mörkö tulee!
MUMMU. (Hätkähtää ensin, vaipuu sitten tuolille istualleen ja laskee kynttilän kädestään pöydälle.) Huh, kuinka säikähdinkin. Voi tuota siunattua lasta, tuota Herran terttua.
NIINA. No mutta lapsi. Mikä sinun on? Miksi et nuku sinäkään? Kaikki tänä yönä hiipivät ja kummittelevat.
VIRVA. (Hämillään.) Katsos, äiti, en saanut unta. On niin — — niin kuuma. Ja kuu paistoi ikkunasta ihan vuoteeseen.
NIINA. No, miks'et vetänyt uutimia alas?
VIRVA. (Kujeellisesti.) Se ehti paistaa, ennenkuin minä ehdin vetää uutimet alas… Ja mieleen tuli paljon ajatuksia… Minä tahtoisin kertoa sinulle (Äkkiä.) Kuule, en minä ole niin paha, kuin mitä sinä luulet… (Kuiskaten, leikillisesti.) Ja tiedätkö mitä, äiti, minä olen rakastunut.
NIINA. Niin, Akseliin taas, kyllähän minä tiedän.
VIRVA. Akseliin. Hui hai. Ei (Koomillisella paatoksella.) Minulla on uusi kevät ja uusi rakkaus!
NIINA (Hymyillen.) Ja kestää taas päivän, pari. Voi sinua, pikku tuulihattu. Kyllähän sinut tunnetaan.
VIRVA. Siinäpä se juuri on, äiti, että sinä et tunne minua ollenkaan.
Minä haluaisin juuri tutustuttaa sinut itseeni.
NIINA. (Äidillisesti.) Näin keskellä yötä, hupakko (Naurahtaen.) Onhan meillä aikaa tutustella huomennakin ja sitten…
VIRVA. (Surullisesti.) Huomenna on toista. Minä olen silloin toinen ja sinä olet toinen, emmekä me koskaan löydä toisiamme…
NIINA. No, no, rakas lapsi. Heitä pois kaikki sellaiset mietteet ja käy nukkumaan (Sulkee uunin.) Kas noin, nyt olen sulkenut uunin ja menen nukkumaan (Herttaisesti.) Tehkää te molemmat lapset samoin. (Virvalle sivuun.) Hoida Mummu huoneeseensa. Hän on taas tapansa mukaan rauhaton, kulkee ovissa ja muistelee kaikkia vanhoja asioitaan. Sinä olet ainoa, joka silloin osaat viihdyttää häntä ja jota hän tottelee. Ja sitten — muistakin — nopeasti nukkumaan. Huomenna puhelemme enemmän. Hyvää yötä, lapsi. Hyvää yötä, Mummu. Virva. Hyvää yötä.
MUMMU. (Yht'aikaa.) Jumal'antakoon.
(Niina poistuu oikealle.)
III kohtaus.
VIRVA. (Silittelee Mummun hiuksia.) No, pikku Mummu, mitä meille nyt oikein kuuluu? Onko Mummu pikkuinen taas murheellinen ja muistelee kaikkia niitä muinaisia?
MUMMU. (Huojutellen vartaloaan.) Muinaista ja nykyisiä. Jo sitä on ehtinyt tällä iällä karttua muistelemisia. Mutta kukas niistä Mummun murheista välittää (Itkunsekaisella heltymyksellä.) Voi voi tuota kulta-lasta! Jos ei Virvaa olisi, niin mikä minut perisi tässä talossa. Kaikkien jaloissa olen. Ja niin olen outo kaikille, omalle lapsellenikin. Lieneekö tuo kymmentä sanaa sanonut minulle tänäkään vuonna. Vaikka vähäpuheinenhan se aina on ollut, Johannes, omissa oloissaan nuhertanut… Ja nyt kun siitä on tullut vielä tuollainen suuri herra, ajatustohtori, mikä lie oikein… Eipä silti. Enhän minä tahdo valittaa. Ei ole valittamista. Hyvä herrahan se on, pappanne. Ei ole yhtään pahaa sanaa elämässään sanonut, vaikka olenkin tällainen oppimaton huppelo. Ei ole maantielle ajanut, ei… Ja leivässä ja vaatteessa on pitänyt … niinkuin lapsena lupasi… onhan se…
VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu. Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi (Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo… Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä…
VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään joskus tee mieli jotain muutakin?
MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos. Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana, kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää, vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta…
VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.) Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi. Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä, puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse. Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän rahan roskaa, joka ei koskaan lopu… Jolla voitte ostaa itsellenne vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia — tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?
MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli. Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva…
NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla vuoteeseen molemmat!
VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti suuttuu.
MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona. Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin kotiin…
VIRVA. (Saattaen Mummua käsipuolesta portaita kohti.) Nykyaikana käytetään yöt parempiin asioihin kuin tappeluihin. Yön hiljaisuudessa kypsytetään suuria aatteita, jotka mullistavat maailman. Sanomalehdet, runot, kirjat ja kaikki sellaiset uudenaikaiset asiat, joista Mummu ei tiedä mitään, tehdään yöllä. Ei siinä ole mitään suremista. Eikä siinäkään Sannin asiassa. Hän on oikein kunnon ihminen ja on yksin kasvattanut molemmat poikansa kunniallisella työllä. Kunnia se on eikä häpeä. Ja sellainen viisas ja hieno poika tuo Matti. — Eikä teidän sitä Kalle-vainaatakaan pidä muistella. Mitäs tuosta, jos hän nyt vähän kolautti toista Kallea päähän. Pääsitte hänestä siten eroon. Paha mies kun kerran oli. Tiedättekös, Mummu, että nykyään jos nainen saa huonon miehen, niin ottaa hän hänestä eron.
MUMMU. (On pysähtynyt portaiden alapäähän.) Siunatkoon, sellaistako niissä nykyajan kouluissa opetetaan! Ei sitä ennen semmoista saanut ajatellakaan. Oli vain otettava vastaan, minkä Jumala avioliiton kautta kullekin oli säätänyt — oli se sitten iloa tai surua.
VIRVA. (Alkaen taas taluttaa Mummua ylös portaita, keveästi laverrellen.) Hyvähän on ollut kaikki, mikä on tapahtunut. Älkää sille Kalle-vainaallekaan liikoja kaunaa kantako (Kuin lapselle.) Jos ei olisi ollut Kallea, ei olisi isääkään, eikä minua. Ja jos hän ei olisi kolhaissut kalloon toista Kallea, ette nyt olisi täällä meidän luonamme, eikä meillä kahdella olisi näin hauskaa yhdessä…
(Häviävät sisään eräästä yläparvekkeen ovesta.)
IV kohtaus.
NIINA. (Raottaa hiljaa ovea, kurkistaa varovaisesti, tulee sisään löyhässä yöpuvussa. Sytyttää kynttilähaarukan palamaan. Katsoo kelloon.) Jo yli kahden (Istahtaa entiselle paikalleen nojatuoliin. Ulkoa kuuluu kolinaa. Niina hätkähtää, kuulostaa, nousee, jää hetkiseksi kuin jännityksestä jäykistyneenä seisomaan. Kuuluu askeleita, eteisen ovessa kääntyy lukko. Niina poistuu nopeasti. Sisään astuvat Petra, tohtori Kalmu ja Kontiala, Petra huomattavasti päihtyneenä.)
V kohtaus.
PETRA. (Hattu päässä, rennoin ja kiihtynein elein.) Painakaa puuta, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne. Minä käyn tuolta huoneestani vähän viiniä. Minulla on vielä vanhaa, hyvää merkkiä.
KALMU. (Tekee epäävän liikkeen.) Älähän huoli, hyvä veli. Puhellaan vain muuten hetkinen. Kello on jo paljon. Minun täytyy aivan kohta lähteä.
PETRA. (Painaa tohtorin istumaan.) Sinä et nyt lähde mihinkään. Kun kerran olet Petran luona, saat unohtaa kellon. Täällä ei ole muuta kelloa kuin se, mikä täällä sydämessä tykyttää. Vain kuoleman madon naksutus seinässä, vain iankaikkisuuden siivenlyönnit päämme päällä. Se on se sama lintu, muistatkos, joka söi ja kalvoi Prometheus-parkaa vuoren onkalossa. Nyt se on täällä… (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)
VI kohtaus.
KALMU. (Päätään puistellen, itsekseen.) Rasittaa itseään liikaa, tuo poika (Kontialalle.) Minusta on vallan sopimatonta tulla tähän aikaan vieraisille kotiin, jossa ei pitkään aikaan ole tullut käytyä. Mutta aivan väkisin tuo Petra…
KONTIALA. (Naurahtaen.) Tuskin olisi hän itsekään tullut ilman teidän seuraanne. Sellainen hän on aina. Itsepäinen saatana. Kun hän saa jotakin päähänsä, on hänen kanssaan helisemässä. Häntä on aina toteltava ja hän ei tottele ketään.
KALMU. Mutta mitä ajatteleekaan hänen rouvansa?
KONTIALA. Hän ymmärtää. Hän on aviovaimon ihanne. Mies juo, vaimolla on krapula. Moderneissakin perheissä on joskus vanhoillinen työnjako.
VII kohtaus.
PETRA. (Tulee, kantaen kädessään viinipulloa ja laseja, kaataa laseihin. Etsii jotakin taskuistaan, katselee ympärilleen etsivästi.)
KALMU. Mitä sinä etsit? Oletko hukannut jotakin?
PETRA. Minä olen hukannut sieluni! Auta minua löytämään sieluni!
(Keksii tulitikut, sytyttää toisen haarakynttilän palamaan.)
KALMU. Sitä, veliseni, minä aina olen ihmetellyt, että miksi sinä, jota ei mikään sido tänne, et muuta maalle, että viitsit jatkaa tällaista hermoja turmelevaa kaupunkielämää, joka on juuri tuo »Untergang des Abendlandes», josta nykyisin niin paljon puhutaan. Ainainen koneellinen liike ja pauhu, kiire sellainen, etteivät ihmiset ehdi koskaan etsiä eikä löytää itseään, ei koskaan ehjentyä. Koko päivä yhtämittaista touhuamista, puhelimen kilinää, kokouksia, komiteoja, politiikkaa, sitten muutama tunti kuumeista unta, joka ei ole mitään lepoa, ja aamulla, heti kun saa silmänsä auki, pudistavat sanomalehdet koko likaisen rikkalaarinsa, hedelmättömän pölysäiliönsä ihmisen sieluun. Onko ihme, että kaupunkilaisilla on sairas sielu.
KONTIALA. (Pilaillen.) Ja maalaisilla ei ole sielua ollenkaan.
KALMU. Se on terve, lähempänä luontoa ja jumaluutta, siksi he eivät tunne sitä. Ruumiillisenkaan elimen olemassaoloa ei tunne, ennenkuin se sairastuu.
PETRA. (Levottomin, fantastisin korostuksin.) Sinäpä sen sanoit. Mutta sielu on minun työainehistoni, sielu on minun työvälineeni, sielu, joka tuntee, ymmärrätkös. Minulla on sielujen nälkä ja jano, minä syön ja juon sieluja. Minä tarvitsen sairasta sielua rajattomat määrät. Ja sinä toivot, että minä asuisin maalla. Mutta, ihminen, sieltähän minä vasta tulen, korvesta, sydänmaalta! Luuletko sinä, että minä turhan tähden lähdin äitini töllistä kontti selässä maailmaan! Minä kammoan luontoa, se on heimoni ikuinen verivihollinen, hallanantaja, orjuuttaja, kytkijä. Luonnosta pois! Ja kun ihminen hylkää luonnon, hylkää luontokin ihmisen. Kun tulen maalle, en enää osaa olla siellä. Minua vaivaa istua paljaalla nurmella, josta täysveriset kaupunkilaiset nauttivat. Luonnontunnelma, joka kutsuu muita, on minulle poistyöntävä. Ja kaupungissa, jossa elän mukavuudessa — toiset väittävät ylellisyydessä — en osaa siitäkään nauttia. En ole vielä tänäkään päivänä oppinut edes istumaan pehmeästi päällystetyllä tuolilla. Se hävettää, työntää pois sekin. Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain häntä, rouvaani, varten. Minä olen talonpoika, josta on tullut herra. Hahaa! Luuletteko, että se on helppoa! Minä olen juureton, niin kaukana lähtökohdastani, etten löydä enää tietä edes oman kantajani luo. En tiedä, mitä vanhalle äiti-muorilleni sanoisin. Minä arastelen häntä ja hän minua. Ja vieras olen myös uudessa ympäristössä. Ei mikään ole niin raskasta kuin elää kevyttä elämää; ei mikään niin epämukavaa kuin mukavuus! Ei mikään niin häpeällistä kuin kunnia-asemat ja tittelit ja kiitokset, ei mikään niin vaarallista ja moraalisesti turmelevaa kuin turvallinen koti, hyvä vaimo ja kuuliaiset lapset! Hahahaa! Maljanne, hyvät herrat!
KALMU. Ihminen ei koskaan tiedä mikä on onni, ennenkuin hän sen kadottaa. »Hupailla voi monen kanssa, tupailla vain harvan kanssa.»
KONTIALA. Minä en voi koskaan »huvitella». Mutta sensijaan ei minulla myöskään milloinkaan ole ikävä (Haukottelee.)
PETRA. Suupielesi puhuvat vähän toista kieltä.
KONTIALA. Minulla on yksinkertaisesti uni… Ja huomenna on tärkeä työpäivä… Armeijan vuosijuhla.
PETRA. Aina sinulla on yhteiskunnallinen tärkeytesi mielessä. Se rajoittaa sinun inhimillisyyttäsi. Ja se ei vielä mitään haittaisi, ellet sinä tekisi omasta mitättömyydestäsi julkista periaatetta siten hidastuttaen koko kansan kehitystä…
KONTIALA. (On sillä välin noussut kävelemään, katselee jotakin taulua seinällä.) Ja mihin se sitten tahtoo kehittyä, mihin sillä on niin hitonmoinen kiire…? Minä ainakin käyn maata kiireimmäksi aikaa. (Heittäytyy leposohvalle pitkäkseen.)
KALMU. Niin olisi sinunkin tehtävä. Ei, kyllä minä nyt lähden ja heitän sinulle hyvästit… (Yrittää nousta.)
PETRA. (Lapsekkaan rukoilevasti.) Vanha ystävä, et saa jättää minua nyt. Enhän usein pyydä sinulta palvelusta. Tahtoisin puhella kanssasi, olla ihminen hetkisen. Herra ties, milloin taas tavataan. Ja lääkäri, hän on nykyaikaisen ihmisen rippi-isä. Minä olen sairas, tarvitsen lääkäriä, minä olen yksin, tarvitsen ihmistä. Hän (viittaa sohvaan päin) ei ole kukaan, ei mikään. Sinä sitävastoin. Ainoa ystäväni. Sinä tunsit minut jo poikasena, ennenkuin kukaan muu tässä talossa. Muut eivät tiedä eivätkä saa tietää mitään minusta. Minä elän kaksoiselämää. Minulla on yöpuoli ja päiväpuoli, ja yöpuoli on se oikea.
KALMU. Ystävä-parka. Sinä poltat kynttilääsi molemmista päistä. Tämä täällä (osoittaa sydäntään) ei kestä…
PETRA. Oh, sydämeni kestää kyllä niin kauan kuin elämänikin.
KALMU. Asia on juuri päinvastoin. Elämä kestää niin kauan kuin sydän kestää… Sinun pitäisi luopua…
PETRA. Alkoholista, tarkoitat (Pudistaa päätään.) Mahdotonta. Usein huudan itsellenikin, tai puhelen hienosti, kohteliaasti, toisin vuoroin hellästi, soimaavasti, toisin vuoroin vihaisesti, raa'asti: »Johannes, miksi sinä juot?» Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata. Miksi kysyä? Paras todeta. Minä juon, ja sillä hyvä! Ja jos ei hyvä, paha sitten. Yks'kaikki. Jokaisella on oma tapansa elää, tulla kuoleman ovelle, pelätä kuolemaa tai voittaa kuolemanpelkonsa, kärsiä tai vapautua kärsimyksestä… Ja viina voi välistä pelastaa kuolemasta. Tiedäthän, mihin sitä käytetään. Minua on käärme purrut. Minä tarvitsen vastamyrkkyä (Juo lasin pohjaan rajusti. — Hitaasti, kuin itsekseen, eteensä tuijottaen.) Ihminen juo, entä sitten? Täytyyhän sitä jollakin tavoin korvata ne siivet, jotka syntymässä on kadottanut pudotessaan taivaasta maahan. Ihminen haluaa lentää! Ja tiedätkö, mille tuntuu, kun omatekoiset siivet alkavat pettää, väsyä kesken? Niin on minun laitani, ja se on kamala tunne. Neljänkymmenen vuoden ikä on ankara tilinteon ikä ihmiselämässä. Siihen asti vielä toivotaan ja odotetaan sitä suurta ihmettä. Mutta sitten! Joko ladot täyttyvät itsestään tai ne ovat tyhjiä ja jäävät siksi. — Ah, nuoruusvuosien unelmat, mitä teistä on tullut! Jospa voisi kirjoittaa, niinkuin toiset kyntävät ja kylvävät, ja korjata kultaista eloa, kuten esi-isät kuhilaitaan raikkaan syysaamun sarastuksessa! Tiedätkö, ystäväni, mille tuntuu, kun tulee epäilys, että koko elämä on ollut erehdys, että kaikki on mennyt väärään suuntaan, kaikki ollut turhaa, ja kun on liian vanha ja väsynyt uusia umpi-uria aukomaan? (Kätkee kasvot käsiinsä.)
KALMU. Sinä kuvittelet syyttä suotta tuollaista. Sinulla ei ole mitään aihetta tuollaiseen pessimismiin. Sinullahan on jo pysyväinen paikkasi kirjallisuudessamme.
PETRA. (Hypähtäen seisomaan.) Meillä taiteilijoilla ei ole koskaan pysyvää paikkaa. Meidän täytyy aina uudestaan ja uudestaan ja yhä kalliimmalla hinnalla lunastaa pääsylippu, jos tahdomme istua elämän teatterin ensirivillä, suorittaa yhä uusi ja uusi tutkinto, jos mieli säilyttää arvo-asteemme. Te lääkärit teette sen kerran, ja olette valmiita sitten; me, me emme ole milloinkaan valmiita. Meiltä vaaditaan ikuista nuoruutta, ikuista uudistumista. Meillä ei ole varaa tulla vanhoiksi. Tämä ikä on kriitillinen. Nyt se vielä käy, jotenkuten, mutta jonakin kauniina päivänä hermot pettävät, jättävät tämän raiskatun ruumisparan pulaan kuin laivan ilman peräsintä. Ja silloin vanhenen yhdessä hetkessä. Miten minun sitten käy, minä kun päällepäätteeksi olen rakastunut…
KALMU (Naurahtaen.) Jos sinä vielä sairastat sellaista penikkatautia, on vanhuus sinusta kaukana.
PETRA. Älä naura. Asia on vakava. Minä kärsin onnettoman rakkauden ja hylätyn lemmen tuskia ja minä kärsin omantunnon vaivoja, pirullisempia kuin yksikään ihminen, sillä minulla on kaksi omaatuntoa. Monta yötä olen valvonut sairas omatunto kädessäni kuin värisevä kyyhkynen, sil'aikaa kuin se toinen omatunto, se ratsastaa ihanan uudenaikaisen valkyyrian valkeassa povessa kuin hornanhenki ympäri maailmaa. Voi Juudit, Juudit, minkä olet minulle tehnyt!
KALMU. Mitä sinä hourit? Vieläkö sinä haastelet Juuditista, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin? Sehän on jo vanha historia, kuollut ja kuopattu.
PETRA. (Vähän naurahtaen.) Ja ylösnoussut kuolleista.
KALMU. Mutta mikäli minä muistan sinun kertoneen, matkusti tuo Juudit — mikä hänen nimensä nyt taas olikaan — pois maasta ja jäi sille tielle.
PETRA. Hän on palannut.
KALMU. Ja sinä olet tavannut hänet?
PETRA. Hän asuu täällä.
KALMU. (Päästäen pienen vihellyksen.) Se muuttaa asian.
PETRA. Sinä et taida muistaakaan, että hän on vaimoni sisarpuoli? Ja kun hänen oli vaikea löytää asuntoa, tahtoi vaimoni hänet kaikin mokomin tänne… Ja — kaikki haavat ovat auenneet…
KALMU. Siis pelkkä asuntoprobleemi koko juttu. Kun se ratkeaa, on kaikki taas entisellään. Kyllä te runoilijat olette ihmeellisiä värittämään ja suurentamaan asioita. Te luulette saaneenne haavan, kun on kysymyksessä vain pieni naarmu… Paras keino olisi, että matkustaisit pois joksikin aikaa…
PETRA. Minä en voi elää ilman häntä.
KALMU. Sinä olet, veikkonen, elänyt parikymmentä vuotta ilman häntä, ja niin tulee käymään vast'edeskin.
PETRA. (Unelmoivasti.) Ne vuodet olivat kuin jotakin tilapäistä hämärää, joka auringon piti hälventää, kuin unta, kuin odotusta, kuin epäröivää kyselyä, johon kerran oli hänen suustaan vielä tuleva vastaus. Ja se tuli. Hän ei rakasta minua.
KALMU. Jumalan kiitos. Sillä sinullahan on hyvä vaimo, suloinen tytär ja —
PETRA. Miksi pitääkin minun rakastaa juuri sitä ainoaa, joka ei minua rakasta?
KALMU. Juuripa siksi. Jos saisit tuon ikuisen ihanteesi… Niin — mikä hänestä on tullut tällä aikaa?
PETRA. Kirjailija, sanomalehdentoimittaja, maailmannainen, maailmanparantaja ja…
KALMU. (Nauraen.) Riittää. Olen varma siitä, että sinä et olisi hänen kanssaan yhdessä kahta viikkoa. Tuollaiset maailmannaiset sopivat huonosti kotiin, ja maailmanparantajat tuskin osaavat parantaa ihmissydämen haavoja. Kirjallisen naisen käsi on kömpelö silittämään, ja hänen periaatteellinen rintansa on kulmikas vuode väsyneelle päälle. Kilpailijoita, riitatovereita teistä tulisi. Usko minua, poikaseni (Nousee.) Ja nyt minä otan sinusta isän kädellä kiinni ja vien sinut vuoteeseen. Nämä ovat kaikki pelkän yövalvokin houreita…
PETRA. (Nousten tylsän koneellisesti.) Minä en saa unta.
KALMU. Minä annan sinulle unilääkettä. No, mennään nyt.
PETRA (Siirtyen ovea kohti, kuin unessa, tahdottomasti.) Sinusta siis on kaikki hyvä, mikä tapahtuu?
KALMU. (Tarttuen hänen käsivarteensa.) Ei, mutta kaiken voi kääntää parhain päin.
(Menevät vasemmalle.)
VIII kohtaus.
NIINA. (Tulee ovesta oikealla. Itsekseen.) Ovat taas unohtaneet kynttilät palamaan (Menee toisen haarakynttilän luo, sammuttaa liekit.)
KONTIALA. (Nousee sohvalta seisomaan, katsoo häneen.)
NIINA. (Säpsähtäen.) Ah, sinäkö siinä oletkin. Kuinka pelästyin. Luulin vieraiden jo menneen, kun puheensorina vaikeni.
KONTIALA. (Matalalla äänellä.) Tohtori Kalmu on Petran luona. Minä odotan häntä.
NIINA. Sepä hyvä. Johannes tarvitseekin lääkäriä. Hänen sydämensä on ollut niin huono viime aikoina.
KONTIALA. (Pehmeästi.) Entä sinun sydämesi, Niina, miten sen laita on?
NIINA. (Väkinäisesti.) Hyvin tietysti. Minua ei vaivaa mikään. Minä olen terve kuin pukki.
KONTIALA. Toista puhuvat sinun kalvaat poskesi ja tummat juovat silmiesi alla. Ja kun minä muistan, kuinka sinä ennen olit punaposkinen kuin ruusu…
NIINA. Ruusut kuihtuvat ja ihminen vanhentuu.
KONTIALA. Ja kuinka sinä olit iloinen… Minne on sinun ilosi kadonnut?
NIINA. Se ei ole kadonnut. Se on vain painunut syvemmälle, saanut toisenlaisen sisällön.
KONTIALA (Hartaasti.) Minä niin kaikesta sydämestäni toivoisin, että sinä olisit onnellinen. Niina, sano minulle, oletko sinä onnellinen?
NIINA. Olen tietysti… Miten sinä olet kummallinen. (Kääntyy poispäin.)
KONTIALA. (Kiihkeästi.) Ei, sinä et puhu totta. Sinun silmässäsi kiiltää kyynel, sinä kärsit. Koko sinun elämäsi sisällys on pelkkää kärsimistä, uhrautumista, palvelemista.
NIINA. Uhrautuminen on rakastavan sydämen suurin ilo. Miten tyhjää olisi elämä ilman sitä, ja miten köyhää rakkaus.
KONTIALA. (Tarttuen Niinan käteen.) Rakas Niina, se on uhrautumista tyhjän vuoksi. Kukaan ei kiitä sinua palveluksistasi, kukaan ei palkitse vaivojasi.
NIINA. (Temmaten kätensä irti.) Sinä olet hullu tänä yönä, Ville! Puhut mielettömiä. Olet juonut liikaa. Hyvää yötä. (Aikoo mennä.)
KONTIALA (Tulee hänen perässään, omituisella äänenpainolla.) Pelkäätkö sinä minua?
NIINA (Pysähtyy kuin uhmaten.) En. Miksi minä pelkäisin?
KONTIALA. (Olkapäitään kohauttaen.) Itsesi vuoksi, tai ihmisten vuoksi.
Tai siksi, että on yö… (Tullen lähelle, katsoen Niinaa tiukasti.)
Etkö sinä pelkää, että ihmiset puhuvat siitä, että niin usein käyn
öisin talossanne?
NIINA. (Loukkaantuneena.) Sellaisen yläpuolelle minä asetun. Etkä sinä käy täällä minun, vaan mieheni vieraana. Teillähän on niin paljon yhteistä… Ja monta kertaa… niin… (hämmentyen) olet tehnyt hänelle palveluksenkin sillä, että olet tullut mukaan… Kaikesta siitä olen sinulle kiitollinen. Olet Johanneksen ystävä, ja kaikki mieheni ystävät ovat minunkin ystäviäni.
KONTIALA. Vain miehesi ystävänäkö sinä minusta pidät? Eikö sinulla ole mitään muuta tunnetta minua kohtaan? Olemmehan me lapsuudentovereita. Entäpä, jos en olisikaan miehesi ystävä?
NIINA. Mutta kun nyt satut olemaan…
KONTIALA.(On vaiti hetken, sitten synkästi, päättävästi.) Se ei ole totta, Niina. Sinä olet erehtynyt. Minä en ole miehesi ystävä. Minä olen sinun ystäväsi. Minä olen tehnyt hänelle kenties joitakin palveluksia, mutta olen tehnyt kaiken vain yksinomaan sinun tähtesi. Petralla ja minulla ei ole mitään yhteistä, tai jos on, on se vain (kaameasti naurahtaen) yhteinen rikostoveruus sinua kohtaan.
NIINA. (Peräytyy kauhuissaan.)
KONTIALA. (Jatkaa.) Minä olen tähän asti vaiennut, ja se vaikeneminen on ollut rikos. Minä en jaksa enää. Rakastan ja kunnioitan sinua liian paljon. Minä tahdon pelastaa sinut valheesta ja oman sydämeni salatun rakkauteni kuormasta. Niin, minä rakastan sinua, Niina, olen rakastanut pienestä poika-pahasesta asti. Tuo rakkaus on uinunut sieluni pohjalla kuin vuori, kuin valtameri, kuin möhkäle ääretön, jolle en ole uskaltanut antaa mitään muotoa. Olen pelännyt, että jos se aikaa purkautua, se hautaa allensa kaiken. Se ei ymmärrä leikkiä. Ja minä luulin sinun leikkivän viheriällä oksalla kuin pienen lintusen… Senkin saatan sietää, että toinen sinua rakastaa ja toinen sinut omistaa, mutta en sitä, että toinen sinua rääkkää ja heittää sinut syrjään kuin halvan räsyn…
NIINA. (Tekee suuttuneen eleen, kuin vastatakseen.)
KONTIALA. (Keskeyttää hänet kädenliikkeellä.) Älä sano mitään, ennenkuin minä olen sanonut kaikki. Sinä luulet olleesi kerran nuoren runoilijan ihailtu lemmitty ja senjälkeen rakastettu aviovaimo. Sinä et ole ollut kumpaakaan. Sinä olet pitkän petoksen uhri, sydämettömän leikittelijän leikkikalu, väärinpelaajan hätävara, salaamerkitty taskukortti. Hän meni naimisiin kanssasi uhmasta ja hylätyn rakkauden epätoivosta, kiusatakseen sitä toista, jota hän rakasti ja jota hän rakastaa vieläkin…
NIINA. (Tukahtuneesti.) Ketä toista?
KONTIALA. Sisartasi Juuditia. He pettävät sinua yhdessä.
NIINA. (Kuin henkeään haukkoen.) Sinua halpamaista olentoa!
KONTIALA. Jos totuus on halpamainen, niin olen minäkin halpamainen.
NIINA. (Kuohuksissaan.) Mieheni on paras ihminen maailmassa, ja Juudit on itse totuuden perikuva. Mutta sinä, sinä olet kurja panettelija! (Kuin itkuun purskahtamaisillaan.) Tämä siis on sinun kiitoksesi kotia kohtaan, jossa sinua on kohdeltu kuin oman perheen jäsentä! (Kuin sovitellen.) Oh, sinun mieletön mustasukkaisuutesi johtaa sinut ajattelemattomiin sanoihin, joita perästäpäin kadut katkerasti, siitä olen varma…
KONTIALA. (Hymähtäen.) Ajattelemattomiin. On minulla ollut aikaa ajatella. Mutta ajattele sinäkin vähän sanojasi. Mustasukkainen kyllä olen, en kiellä sitä, mutta olenko koskaan näinä pitkinä vuosina hairahtunut mihinkään lähentelemisiin, olenko koskaan vahingoittanut tai halventanut miestäsi maailman silmissä? Eikö asian laita ole juuri päinvastoin? Käytä vähän järkeäsi. Muistele entisiä. Kuka se oli, joka teidän naimisiin mentyänne hankki Petralle lainan, joka teki hänelle mahdolliseksi perustaa oman kodin? Kuka tuki häntä ensi aikoina aineellisesti ja henkisesti, kuka vakiinnutti hänen asemansa kiinnittämällä hänet mahtavan kustannusliikkeen omaksi? Minä. Kuka toimitti hänelle ensimmäisen suuren runoilijamenestyksen lemmenlauluilla, jotka sanomalehdissä — minun viittauksestani — merkittiin sinulle omistetuiksi (jota ne eivät olleet)? Kuka toimitti hänelle kannattavan puolueen ja sen kautta kansan kannatuksen? Minä. Kuka sanomalehden, joka on toitottanut hänen suuruuttaan? Minä (Siten tehdään runoilijasta suurmies, ei siksi synnytä eikä siksi runoilla itseään niinkään vaan.) Ja kuka on vihdoin vuosikausia seurannut Petran jälkiä kuin liktori ja tuonut hänet kotiin kevytmielisiltä retkiltä? Minä. Ja vain siksi, ettei sinun silmiäsi itku rumentaisi, ettei sinun poskiasi odotus kalventaisi, että sinun olisi hyvä olla, Niina. — — — Niin että, jos tässä tulee kysymys kiittämättömyydestä, niin sopii se mainesana paremmin jollekin muulle kuin minulle. Petra ei ole ikänä minua kiittänyt. Hän on yhtä vähän huomannut minun palveluksia kuin sinun (Ivallisesti.) Hänelle lankeaa kaikki luonnostaan. Hänhän on yli-ihminen. Hän liitelee pilvissä, kaiken yläpuolella…
NIINA. (Silmät tulta iskien.) Hän on yläpuolella. Ja ne pienet heikkoudet, jotka hänellä on, maksaa hän monin verroin takaisin luomistyöllään ja nerollaan.
KONTIALA. (Lakoonisesti.) Niin kai… Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä en ymmärrä runoutta enkä ehkä pane sille tarpeellisen suurta arvoa, vielä vähemmän runoilijoille, jotka eivät sitä ihmisenä ansaitse, ainakaan en niin paljon kuin he itse tahtovat. Mutta minä rakastan sinua, Niina, enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa. Minä en voi sallia, että kukaan sinua halventaa. Minä en tahdo, että sinä kärsit…
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Jos vähääkään olisit välittänyt minun kärsimyksistäni, et tätä kaikkea olisi minulle sanonut…
KONTIALA. (Lempeästi.) Tämä on vain hetken tuska. Se menee ohitse. Leikkaus, joka poistaa mätäpaiseen ja parantaa (Tarmokkaasti.) Niina, jätä tämä kaikki valhe, tämä kärsimys. Tule minun kanssani. Minä vien sinut pois, minä kannan sinut käsivarsillani kautta elämän. Niina! (Levittää käsivartensa.)
NIINA. (Leimahtaen.) Jos olet luullut, että katalalla panettelulla ja itserakkaalla kerskailulla voit voittaa naisen sydämen, niin olet erehtynyt. Nyt vasta olet paljastanut koko konnamaisen luonteesi, sinä käärme, jota olemme povellamme elättäneet, sinä koronkiskuri, joka olet rikastunut Johanneksella, leikannut pankkikuponkeja hänen kunniallaan!
KONTIALA. (Uhkaavasti.) Ole valuillasi! Älä herätä leijonaa minussa. Sen ensimmäinen hyväily surmaa sinut. Sen karjahdus kuuluu kautta maan. Tähän asti minä olen hoivannut sinua tuolle miehelle, mutta jos minun päähäni pälkähtää erottaa sinut hänestä, niin olen minä mies myös sen tekemään.
NIINA. (Hurjasti.) Mene! Minä vihaan sinua.
KONTIALA. (Intohimoisesti, sokeasti.) Ja minä rakastan sinua. Minä tahdon sinut omakseni. Minä tahdon. (Sulkee hänet väkisin syliinsä, suutelee häntä.)
NIINA. (Tempaisten itsensä irti kuin mielipuoli, tarttuu kynttilähaarukkaan ja sinkoaa sen kohti Kontialaa kuitenkaan osaamatta.) Sinä konna!
KONTIALA. (Kähisten kiukusta.) Konna! Siinä kiitos kaikesta.
NIINA. (Poissa suunniltaan.) Mene, mene! Pois tästä talosta!
KONTIALA. (Mutisten.) Jos minä menen, luhistuu kaikki.
IX kohtaus.
(Kalmu ja Petra, jälkimmäinen jo yöpuvussa, rientävät sisään vasemmalta.)
PETRA. Mikä hirveä jysäys täältä kuului?
KONTIALA. (Jo itsensä herrana.) Näin pahaa unta, näin unta, että tämä talo luhistui, kimposin ylös sohvalta ja siinä hädässä satuin kaatamaan kynttilähaarukan.
KALMU. Sellaisia painajaisia ne sanomalehtimiehen huonot hermot saavat aikaan (Huomaa Niinan, kumartaa.) Ja arvoisan rouvankin olette säikähdyttänyt hereille. Hyväinen aika, tehän vielä vallan vapisette ja olette kalmankalpea. Johannes, kaada lasi viiniä rouvallesi (Tämä täyttää lasin, Kalmu ojentaa sen.) Se oli todellakin hirmuinen jyrähdys yön hiljaisuudessa. Minä pyydän toverini ja omasta puolestani nöyrimmästi anteeksi, että yöllisellä käynnillämme olemme aiheuttaneet tällaista häiriötä. Miten on laitanne?
NIINA. (Koettaen tyyntyä.) Oh, minä olen niin turhasta säikähtyvä. Se menee ohi pian…
KALMU. Hyvää yötä siis. Maa-elämä se tekisi teille kaikille hyvää.
Rauhaa, unta, suuria yksinkertaisia ajatuksia. Se on minun reseptini…
(Kalmu ja Kontiala menevät. Petra seuraa ovelle, palaa.)
X kohtaus.
PETRA. (Heittäytyen tuolille, itsekseen.) Rauhaa, unta, hahahaa! (Katsahtaa Niinaan.) Miksi sinä katsot minuun… noilla silmillä, jotka ovat niin kirkkaat… eivätkä kuitenkaan ymmärrä mitään? Jotka ovat niin hyvät ja sentään niin syyttävät.. (Ponnahtaa seisomaan.) Minä en siedä sitä. Miksi et ole koskaan iloinen? Tai miksi et sitten kynsi ja pure kuin kissa, jos sinulla on jotakin minua vastaan? Sekin olisi parempi. Minä tahdon rakkautta, joka on kuuma tai kylmä, ei haalea. Mutta sinä vain vaikenet ja tuijotat ja vaanit minun askeleitani yötä ja päivää.
NIINA. (Värittömästi, äärettömän väsyneenä.) Etkö kävisi jo nukkumaan, kohta on jo aamu… ja huomenna…
PETRA. Enkö arvannutkin. Nyt sitä taas tulee tuota lämmintä pikkulasten maitoa tutista, jolla aina minua syötät. Hyveellisyyden terveyspillereitä, naputuksia sovinnaisuuden ilmapuntariin. Syö, nuku, ole tylsä ja tee mestariteoksia! Niitä sinä kyllä muistat kysellä, niinkuin ompelijalta kysyt tilauksiasi, mutta et sitä, vieläkö minun sieluni elää.
NIINA. Rakas Johannes, minä rukoilen sinua, käy levolle, olet liian kiihoittunut.
PETRA. Jos vähänkään välittäisit elämäntehtävästäni, henkeni elinehdoista, niin kiittäisit Jumalaa siitä. Se on merkki siitä, että minussa jokin vielä elää, etten ole kokonaan turtunut… Millaista alennustilaa onkaan ollut se aika, jota sinä olet luullut onnelliseksi, jolloin olen ollut rauhallinen ja hyvä, mukautunut samanlaiseksi kuin sinä, kuin ympäristö, jolloin olen lakannut taistelemasta, uupunut jokapäiväisyyden lukinseittiin! Ensin niitä väsymyksen hetkiä oli harvoin, sitten yhä useammin. Nyt lasken elämäni heräämishetkieni mukaan… Minussa tapahtuu maanjäristys…
NIINA. (Itkuun purskahtaen.) Sinä et siis koskaan ole ollut onnellinen minun kanssani. Kaikki on ollut turhaa. Sitten en jaksa, en jaksa enää.
(Itkee hillittömästi.)
PETRA. (Kuin heräten, pyyhkien otsaansa.) Mitä minä olen sanonut? En tiedä mitä puhuin. Olenko sinua loukannut, Niina? Anna anteeksi. Minä olen mahdoton, kerta kaikkiaan.
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Tahdotko, että… että siirryn pois…
PETRA. Minä sinä puhut?
NIINA. Jonkun toisen tieltä…
PETRA. (Surumielisesti.) Rakkaani, jos sinäkin jätät minut, sitten ei minulla ole ketään, ei ketään…
NIINA. (Kuivaten, silmänsä, keventyneesti.) Minä laskin vain leikkiä, kultaseni. Minä en ikinä jätä sinua. Ja nyt minä toivotan sinulle vain hyvää yötä! (Suutelee häntä. Menevät yhdessä Petran ovelle.)
PETRA. (Nyökkää, häviää ovesta.)
NIINA. (Painaen käden sydämelleen huoaten.) Hän ei rakasta minua. (Puhaltaa kynttilät sammuksiin. Menee sitten hitaasti oikeanpuolisesta ovesta.)
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellä. Kirkas aurinko loistaa huoneeseen.
I kohtaus.
JUUDIT. (Tulee ulkoa reippaan näköisenä, hattu päässä, riisuen hansikkaitaan. Niina tulee sisäovesta, huomattuaan Juuditin hätkähtää, näyttää haluavan vetäytyä takaisin, on kalpea ja väsyneen näköinen.) Terve, sisko, ja terveisiä suuresta maailmasta! Tiedätkö, siellä ulkona on oikein kontinentaalista! Sähköä ja jännitystä! Suunnattomia väkijoukkoja on liikkeellä. Oletko ollut katsomassa, Niina.
NIINA. (Haluttomasti.) En.
JUUDIT. Sinun pitäisi mennä. Se reipastuttaa mieltä. Tänään on aivan kuin kaikki ihmiset äkkiä olisivat heränneet jostakin pitkästä unesta. Ja niin ovatkin. Ajatteles, tuhansia vuosia ovat ihmiset alistuneet tahdottomiksi murhakoneiksi, hävittäneet mielettömästi elämää ja elämänarvoja, luoneet määrätöntä kurjuutta ympärilleen ja ihannoineet sotaa. Ja nyt vasta huomataan, että sota on inhimillisen järjen ja omantunnon vararikon tunnustus. Nyt vasta herätään huutamaan: »Pois sota!» Rauhanystävien mielenosoituskulkueet olivat suurenmoisesti järjestetyt. Ja samaan aikaan toisaalla sotaväen paraati! Se asettaa ehdottomasti jokaiselle kysymyksen: kumpaanko armeijaan tahdot liittyä, uuteen vaiko vanhaan? Lähdepäs katsomaan. Se on todellakin virkistävää!
NIINA. Ei minulle. Minulle on kaikki tuollainen vastenmielistä.
Joukkojen mellastus, puolueintohimot…
JUUDIT. Miten sinä olet vanhanaikainen, rakas sisko! Et lainkaan tunne, missä aika menee ja että meidän on pysyttävä ajan tasalla, jos mieli pysyä elävien kirjoissa…
NIINA (Hieman katkerasti.) Sinä olet liian uudenaikainen, Juudit. Ehk'et kylläkään tälle »edeltäjäkansalle», joka haluaa kokeilla kaikilla maailmaa mullistavilla aatteilla, mutta minulle … (Äkkiä purskahtaen.) Kuule, Juudit, sinun ei pitäisi sekoittaa Johannesta noihin hommiin. Kunkin täytyy saada pysyä omalla alallaan… Politikoijat hoitavat kyllä politiikan.
JUUDIT (Naurahtaen.) Sinun politiikanpelkosi on kerrassaan naurettava. Eihän tässä ole kysymys muusta kuin puhtaasta ihmisyydestä. Ja runoilijan jos kenenkään tulee olla elävä ihminen ja kiinni elävässä elämässä.
NIINA. Sinä olet ollut niin kauan poissa. Et tunne meidän olojamme.
Kaikki muuttuu täällä puolueriidaksi ja panetteluksi. Johannes tahtoo
pysyä sellaisesta erillään. Siitä koituisi hänelle vain ikävyyksiä.
Yhteiskunta kahlitsee.
JUUDIT (Äänessä pieni ivan väre.) Mutta että koti ja perhekin voi kahlita, sitä sinä kait et koskaan ole tullut ajatelleeksi?
NIINA. Onko hän sanonut sinulle, että minä kahlitsen häntä, minä, joka.. (Kamppailee mielenliikutustaan vastaan. Kiivaasti.) Olkaa niin vapaat kuin tahdotte! Tehän kaksi oikeastaan kuuluttekin yhteen… Johannes on niin muuttunut, sen jälkeen kuin sinä tulit… Minä en tahdo olla kahle…
JUUDIT. Mutta rakas lapsi, mikä sinun on? Mitä sinä puhut? (Tarttuu molemmin käsin Niinan päähän, nostaa sen puoleensa.) Lapsi, etkö sinä enää luota minuun? Katsohan toki minuun! Mutta minkä näköinen sinä olet! Aivan harmaa…
NIINA (Hiljaa.) Anna minulle anteeksi… Olen tänään niin hermostunut.
En ole oma itseni.
JUUDIT. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro minulle! (Niina vaikenee.) Tai sitten sitä tavallista taas … olet valvonut viime yön ja odotellut.
NIINA (Hätäisesti.) Ei, ei. Ei se ole sellaista…
JUUDIT. Sisar kulta, miksi olet niin arka minunkin suhteeni? Tiedänhän minä. Sinä kannat kuormaa, jonka tahdot salata kaikilta. Hoidat Johannesta kuin sairasta sylivauvaa. Mitä se hyödyttää? Hemmoittelet hänet piloille ja tapat itsesi. Jätä hänet omiin heteisiinsä, anna hänen remuta, jos häntä huvittaa, ja saada kolauksia, jos on tullakseen; se tekee hänelle vain hyvää.
NIINA (Päätään pudistaen.) Sinä et tunne häntä. Hän ei kestäisi sellaista. Hän on liian herkkä…
JUUDIT. Hän on heikko, kuuluu se minun kielelläni, ja heikkoutta ei paranneta hemmoittelemalla vaan karaisemalla. Päästä raikkaat tuulet häntä vähän pudistelemaan!
NIINA. Nimitätkö sinä raittiiksi tuuliksi kaupunkiyhteiskunnan myrkytettyä ilmaa, kaikkea sitä raakuutta ja niitä vaaroja, joille ihminen siellä ulkomaailmassa joutuu alttiiksi?
JUUDIT. Mitä sinä, ystävä pieni, tiedät ulkomaailmasta? On muutakin ilmaa kuin tämä lähin, on muutakin elämää kuin tämä porvarillinen karsinaelämä, jota sinä luulet niin varmaksi ja vaarattomaksi, tämä Kontiala & Kumppanien avulla saatu työrauha! Eivät ole hekään niin luotettavia ystäviä! »Yhteiskunnan» tämänpäiväisessä numerossa ei Kontiala ainakaan muista olla erikoisemman kiitollinen kotinne vieraanvaraisuudesta…
NIINA (Säpsähtäen sisäisesti.) Mitä siinä on?
JUUDIT. Ainoastaan pieni häväistyskirjoitus Petraa vastaan
»Rauhanystävien lippulaulun» johdosta. Kuten saattoi arvatakin!
NIINA (Vieden käden silmilleen.) Oh!
JUUDIT. No älä nyt toki niin säikähdä! Mitä joutavasta! Se on terveellistä vain! Avaa vähän silmiä suuntaan ja toiseen. Tietenkin taantumukselliset mesenaatit kimmastuvat, kun heidän suojattinsa yrittää kulkea omia teitään.
NIINA. Mitä minä siitä!
JUUDIT. Mutta sinä pelkäät taloudellisen selkänojan menetystä. Ei hätää! Maine tästä vain kasvaa ja sen kera yleisö ja sen kera kaikki muu.
NIINA (Kuin itsekseen.) Että Kontiala voi!
JUUDIT. Koskeeko se sinuun niin kovasti? Onko hän sinulle niin tärkeä?
— Mitä? Ethän vain — rakasta häntä?
NIINA (Huudahtaen.) Minä vihaan häntä!
II kohtaus.
PETRA (Astuu sivulta huoneeseen ilmeisesti iloisena ja hyväntuulisena.) Mitä ihmettä! Ketä pikku Niina vihaa? Sellaisia sanoja en vielä koskaan ennen ole kuullut hänen lempeiltä huuliltaan.
NIINA (Taistellen kyyneliään vastaan, paeten pois kuin itseään peläten.) Sitä kurjaa, sitä kurjaa!
III kohtaus.
JUUDIT. Niina kuohahti Kontialaa vastaan, jonka lehdessä kerroin sinua vähän ahdisteltavan. Tässä se lehti on (Vetää sen esiin käsilaukustaan.) En viitsinyt näyttää sitä Niinalle, joka tuntuu olevan tänään kovin hermostunut.
PETRA (Ottaa lehden.) Kontiala taisi säikähdyttää hänet hieman viime yönä täällä käydessään.
JUUDIT (Painostaen.) Vai — niin — Hän oli siis täällä viime yönä…
PETRA. Pikimmältään. Tulimme yhdessä…
JUUDIT (Ottaa lehden, kääntää sen, antaa takaisin.) Ja tänään hän kirjoittaa näin. Katso! Oikeita jymyuutisia! Tarkastelehan vain alaotsikkoja ja harvennuksia tässä!
PETRA (Lukee.) »Sotaväen paraatia törkeällä tavalla häiritty.» —
»Solvaisevia mielenosoituksia maan puolustuslaitosta vastaan.» —
»Isänmaan marssin runoilijako yllyttämässä työväkeä isänmaataan
häpäisemään?» — »Rauhanliikkeen humpuuki vallankumouksen palveluksessa.»
JUUDIT. Kuten näet, hyökätään sinunkin kimppuusi suoraan ja epäsuorasti… Asemasi horjuu… sillä taholla…
PETRA (Naurahtaen.) Ja vahvistuu samalla. Ihmiset pelkäävät joutua juorujen esineeksi, mutta kadehtivat salaa sydämessään sitä, josta juorutaan. Sehän on yhteiskunnallisen tärkeyden tunnus. Panettelemansa henkilön he hiljaisessa mielessään tahtomattaankin korottavat merkkihenkilöksi. Sanomalehdet ovat sitäpaitsi ikuisia katupoikia. Heittävät aina kikkaralla (Laskee pois lehden kädestään.) Kenties, jos tämä olisi tapahtunut vielä eilen, olisi se minuun koskenut… Mutta tänään, tänään olen kuin kohtalon voittaja. Olen Jaakopin-painini paininut. Viime yö oli ehkä vaikein elämässäni… Sitten äkkiä kaikki valkeni… Kaiken vapautuksen täytyy lähteä sisältäpäin… Niin, ihmisen tulee olla parempi kuin ne sokeat voimat, jotka häntä heittelevät, vaatia itseltään eikä muilta… Kun kansa ei tullut minun luokseni, täytyy minun mennä sen luokse, laulaa yhteen se, mikä on särkynyt, olla kaikkien ihmisten oma…
JUUDIT. Niin, niin, kaikki ihmiset tarvitsevat sinua…
PETRA. Ja minä tarvitsen ainoastaan yhtä ihmistä. Sinä olet minun unelmieni ihmiskunta. Kun Juudit ei tullut minun luokseni, täytyy minun mennä Juuditin luokse. Hän tahtoo ansiotöitä. Hyvä, minä teen ne! Hänelle ei riitä runous. Hyvä, minä panen elämän vaakalautaan! Hän ei tahdo, että hyvän sikarin ja liköörin vierellä kirjoitan aatteista, joiden vuoksi ihmiset menevät kuolemaan. Minun täytyy itse käydä eturintamaan…
JUUDIT (Sanomattoman vaivautuneena.) Voi miksi puhut aina minusta!
PETRA (Kirkkaasti ja lempeästi.) Älä pelkää, Juudit. Olen voittanut itseni. En puhu sinulle enää rakkaudesta, en pyydä sitä enää sinulta. Mutta henkeäsi et ikinä saa ottaa minulta pois. Taistelutoverina täytyy sinun seisoa rinnallani. Sinähän lupasit. Ja silloin on kaikki hyvin. Silloin ei ulkonainen myrsky minua liikuta, ei nämä sanomalehtien neulanpistoksetkaan (Vilkaisee uudestaan lehteen.) Mutta mitä ihmettä! Vihjaillaanko täällä sinuunkin!
JUUDIT. Oh, minusta ei ole väliä!
PETRA. Kenestä sitten, jos ei sinusta! (Lukee.) »Onko ulkomaalaisten kommunistien sormet mukana pelissä?» — »Missä on nainen?» — Hävytöntä. Ah, täällä mainitaan sinut nimeltäkin! (Lukee.)… »Eräät asevelvollisuudesta muka omantunnonsyistä kieltäytyneet nuorukaiset ovat tutkintovankilassa tunnustaneet johtuneensa tähän lainvastaiseen niskoitteluun niiden puheiden yllytyksestä, joita ulkomailta hiljattain tänne palannut pasifisti Juudit Marttinen on pitänyt.» Ai ai, jos tästä tehdään pitempi juttu, voi se käydä sinulle vaaralliseksi.
JUUDIT (Naurahtaen.) Totta kai rauhaa ja rakkautta saa saarnata sellaisessakin kristikunnan kolkassa kuin Suomessa?
PETRA. Älä uskokaan. Ellei sitä tehdä laillisessa kirkossa, luullaan aina, että siinä on koira haudattuna.
JUUDIT. Vangitkoot minut vaan. Suuren asian vuoksi voi kärsiäkin.
PETRA. Mutta voi sattua niinkin, että joudut kärsimään aivan väärän asian vuoksi. Et tiedä, millaisessa pakkomielteiden kehässä meillä eletään. Olemme vielä liian lähellä tuota suurta onnettomuutta. Pienimmästäkin maalataan piru seinälle, ja sen pirun nimi on bolshevismi, punainen terrori, köyhälistön kapina. Jos sinä siis sanot »alas aseet», luullaan helposti, että itse kantelet pommeja taskussasi. Eihän sinulla vain mahda olla mitään komprometteeraavaa bailussasi? Joku kirje, nimi, julistus…?
JUUDIT (Nauraen.) On minulla kokonainen revolverikin!
PETRA (Hieman hämmästyen.) Revolveri! Mitä sinä sillä, Juudit? Käytätkö sinä siis kaikista teorioistasi huolimatta sellaisiakin aseita?
JUUDIT. Yritin kerran estää erästä toista sitä käyttämästä. Otin sen pois. Se ei auttanut. Onnettomuus tuli kuitenkin…
PETRA. Tuo toinen siis surmasi jonkun?
JUUDIT. Itsensä ainoastaan. Revolveri on vain muisto.
PETRA (Hiljaa.) Rakas muisto, niinkö? Itseäsi vartenko sinä halusit hänet pelastaa? — Rakastitko sinä häntä?
JUUDIT. En.
(Vaitiolo.)
PETRA. Siellä kaukana, etkö sentään joskus ole jotakuta rakastanut?
JUUDIT (Hiljaa.) Minä en ole voinut soittaa kelloa, josta lähtee särkynyt ääni. Älä kysele! Sinähän lupasit olla puhumatta rakkaudesta…
PETRA. Et siis koskaan ole ollut nainen? — Ei, sinä et ole nainen. Välistä pelkään, ettet ole ihminenkään. Sinulla ei ole mitään heikkouksia. Se on peloittavaa! (Hiljemmin, kuin itsekseen.) Minä pelkään, etten sittenkään kestä sinua…
IV kohtaus.
VIRVA (Kurkistaa sisään ovesta, veitikkamaisesti.) Isä, saammeko me
Matin kanssa pienen audienssin?
PETRA. Tulkaa sisään vaan, lapset! (Matti ja Virva tulevat.)
VIRVA. Terveisiä mielenosoituskulkueesta!
PETRA (Hämmästyen.) Oletko sinä ollut siellä, lapsi!
VIRVA (Vallattomasti.) Me olemme Matin kanssa marssineet koko päivän ja osoittaneet mieltämme juuri julmasti! Me olemme laulaneet sinun lauluasi ja rakentaneet sinusta kansantribuunia, minkä olemme kerenneet. Ja verrattain hyvällä menestyksellä! (Matin puoleen kääntyen.) Vai mitä, Matti.
MATTI. (Hämillään, hypistelee hattuaan, ei keksi mitä sanoa.)
VIRVA (Nopeasti, lavertelevasti.) Kas vaan poikaa. Nyt ei hän saa sanaa suustaan, ja koko päivän on pauhannut kuin profeetta. Ihmisiä täytyy opettaa, näes, mistä he muuten tietäisivät. Joku sanoi, että miksi tätä porvarin tekemää laulua lauletaan, ja silloin Matti sanoi, ettei kukaan oikea runoilija ole porvari, porvarit ovat vain vääryydellä anastaneet yksinoikeuden runoilijoihin, samoin kuin he ovat pitäneet kauan piilossaan maailman suurimpia ajattelijoita ja estäneet heidän valonsa paistamasta kaikelle kansalle. He vainoovat nykyisiä maailmanparantajia, mutta katsovat kunniakseen pitää kirjahyllyllään heidän henkisiä isiään, filosofeja, runoilijoita, joista he eivät ymmärrä mitään tai eivät tahdo ymmärtää, Lasallekin on jo niin sanonut. (Malille.) Eikö se ollut Lasalle, Matti.
MATTI. (Varmistuen, Petralle.) Laajat kansalaisjoukot ovat teille syvästi kiitollisia »Ihmisyyden» tämänpäiväisessä numerossa olevasta runostanne. Tämä kädenojennus merkitsee meille paljon. Mutta monet meistä ovat olleet liian onnettomia, ovat pettyneet liian usein, joten he ovat käyneet epäuskoisiksi. Se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi…
VIRVA. (Väliin.) Mattikin epäilee (Matille.) No, kysy nyt itse isältä sitä asiaa!
MATTI. (Epäröi.)
VIRVA. Matti näkyy osaavan puhua vain ulkosalla! Minä taas pidän paremmin puoliani sisällä. Näetkös, isä, Matti epäilee sitä, että sinä et pidä siitä, että sinun runostasi tehdään tällainen marseljeesi, että sitä lauletaan kaduilla. Onko se pahoin tehty?
PETRA (Hymyillen.) Tietysti sitä saa laulaakin.
VIRVA (Matille.) Siinä nyt näet. Me teimme oikein. Ja vaikka poliisi sanoi, ettei saa laulaa, niin me lauloimme vaan.
PETRA (Pelästyen.) Kielsikö poliisi? Mutta silloin se oli laiton teko!
VIRVA. Mutta sotaväkikin lauloi ja marssi ja rummutti ja toitotti!
Miksi eivät rauhanystävätkin olisi saaneet laulaa?
MATTI (Vakaumuksella.) Niin, heillä on kyllä laki puolellaan, mutta meillä on oikeus!
VIRVA (Innokkaasti.) Niin, eikö totta?
PETRA (Katsoo Juuditiin, välttelevästi.) Kenties se oli oikein, mutta — ei viisaasti —
V kohtaus.
PALVELIJATAR. (Ovesta.) Herra Kontiala on täällä ja pyytää puhutella runoilijaa kahden kesken. Pyydänkö hänet herran työhuoneeseen?
VIRVA. Tulkoon tänne vaan! Me lähdemme pois. Me emme halua nähdä mokomaa porvaria! Me olemme niin hirveän kumouksellisia! Sano terveisiä, että me menemme laulamaan marseljeesia! Tule pois, Matti.
PETRA. Sinä et saa enää mennä ulos, Virva. On jo myöhäinen! (Matti ja
Virva katoavat.)
JUUDIT (Ohimennen, katsoen pitkään Petraan.) Pelkäät taistelua. Sinä epäröit jo, taistelutoveri!
PETRA (Hymähtäen.) Virva on niin lapsellinen…
VI kohtaus.
KONTIALA. Minä tulen kenties sopimattomasti?
PETRA (Kylmästi.) Odottamatta ainakin. En ymmärrä, mitä sinulla on vielä lisättävänä niihin tervehdyksiin, joita lehtesi kautta jo olet minulle lähettänyt.
KONTIALA. Minä tarjoan sinulle tilaisuuden torjua pois ne syytökset, joihin harkitsemattomuutesi on antanut aihetta.
PETRA. Olisit voinut tehdä tuon jalomielisen tarjouksesi vähän aikaisemmin, ennenkuin päästit perättömät juorusi julkisuuteen.
KONTIALA. Sitä, mitä tänään on kaupungilla tapahtunut, ei mikään isänmaallinen lehti voi vaitiololla sivuuttaa. Väkijoukkojen yhteentörmäykset järjestysvallan kanssa…
PETRA (Keskeyttäen.) Mitä minulla on sen kanssa tekemistä! Minä olen istunut kotona koko päivän. Syyttää minua kaikesta tuosta on naurettavaa. Sellaiseen minä en vastaa!
KONTIALA. Etkö tahtoisi kuitenkin selittäytyä? Tai vastata minulle pariin kysymykseen? Oletko muuttanut puoluetta, poliittista kantaa?
PETRA (Kuivasti.) Minä olen samalla kannalla kuin millä aina olen ollut. Sinä tiedät, että olen puolueiden ulkopuolella.
KONTIALA. Mitä merkitsee siis ohjelmajulistuksellinen runosi tämänaamuisessa »Ihmisyydessä», joka on selvä puoluelehti, »Yhteiskunnan» nimenomainen vastustaja?
PETRA. Se merkitsee sitä, että minä olen ja tahdon olla vapaa kirjailija. Minä kirjoitan, mitä minä haluan, minne minä haluan ja kelle minä haluan. Jos sinä luulet, että minä elämäni iäksi olisin pestautunut palvelemaan vain sinun lehtesi muutamia tuhansia lukijoita, silloin kun Suomessa on miljoonia muita ihmisiä, niin olet suuresti erehtynyt.
KONTIALA (Kuivasti.) Sinulla on tietysti oikeus olla vapaa, mutta sinulla ei ole oikeutta ottaa eräitä vapauksia, jotka saattavat koko isänmaan onnen vaaraan yllyttämällä esivaltaa vastaan yhteiskunnan vaarallisimpia aineksia, jotka juuri rajattomilla uhrauksilla on saatu rauhoittumaan.
PETRA. Olet järjiltäsi. Minä olen kirjoittanut laulun rauhanystäville enkä kapinoitsijoille. Ja jos he ovat marssineet katua pitkin laulaen, niin ei suinkaan heistä aseettomista jalkamiehistä ole vaaraa aseellisille sotajoukoille.
KONTIALA. Kauniita rauhanystäviä! Juuri kun tulin, kuulin, että monin paikoin oli tapeltu, ammuttu, surmattu ihmisiäkin.
PETRA. Jos niin on tehty, ovat sen kai tehneet ne, jotka vakaumuksen ja viran puolesta kivääriä kantavat, eivätkä ne, jotka ovat tappamista vastaan.
KONTIALA (Lyöden Petraa olalle.) Kuule, vanha veikko, nyt minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet naiivi. Rauhan ja veljeyden siviilivaipan alla ammutaan yhtä rivakasti kuin ennenkin, paremminkin. Eikö Venäjän esimerkki riitä sinulle todistukseksi?
PETRA. Suuri aate ei tule siitä pienemmäksi, jos ihmiset aina eivät jaksa sitä toteuttaa.
KONTIALA. Mutta suuri aate voidaan tappaa väärällä taktiikalla! — Minä tahdon todellakin uskoa, että sinä olet tehnyt kaiken parhaimmassa tarkoituksessa, mutta jalo ele ei ole vielä poliittista kypsyyttä. Psykologinen hetki ei nyt ole oikea tuollaisten haaveiden levittämiselle. Olethan nähnyt, minne Leninin evankeliumi vie. Miljoonat ihmiset on syösty kurjuuteen vain sen tähden, että eräiden päähän on pälkähtänyt ruveta kokeilemaan haaveillaan.
PETRA (Ärtyen, nousten kävelemään.) Myönnetään, myönnetään. Mutta mitä herran nimessä minulla on tekemistä tämän opettavan esimerkin kanssa? Olenko minä muka joku Lenin, siksi että olen kirjoittanut pienen viattoman laulun, jossa ei ole mitään vallankumouksellista, jollaisia olen kirjoittanut sadoittain! Vain siksi, että joku tuntematon on sattunut laatimaan sille sävelen ja että jotkut ovat hyräilleet sitä kadulla. Se on sentään liian paksua!
KONTIALA. Siitä ei ole kysymys. Laulu voi itsessään olla sangen viaton, mutta sinä olet, kuinka sanoisin, sijoittanut sen väärin. (Kiihtyen yhä enemmän.) Kaikki muuttuu aseeksi edesvastuuttomien joukkojen käsissä, joiden käyttövoimana on raakuus ja viha. He lukevat kuin piru raamattua. Ei ole sitä suurta miestä maailmanhistoriassa, johon he eivät olisi vedonneet roistontöitä tehdessään, ei sitä ylevää aatetta, jolla he eivät olisi liputtaneet vallankumouksen loimuja sytyttäessään. Vapaus muuttuu heidän käsissään hurjaksi hävityshimoksi ja viettien kurittomaksi riehunnaksi, veljeys ja yhdenvertaisuus alimpien pohjakerrosten kaikkinieleväksi liejuksi, joka hukuttaa maan päältä vuosituhanten työn, kaiken kulttuurin, kaikki persoonallisuudet. Rauha on heille vain luokkadiktatuuria, taistelu kapitalismia vastaan laiskojen loisien ryöstösotaa niitä vastaan, jotka työllään ja ahkeruudellaan pitävät valtiota tasapainossa ja järjestyneen yhteiskunnan koneistoa käynnissä. Ja sitten he ovat muka työväkeä. Mitä he tekevät? Lakkoilevat, kapinoivat, eivät maksa verojaan, eivät hoida lapsiaan. Sen teemme me muut, me »porvarit» heidän edestään! (Äkkiä hiljentyen, kylmästi, rauhallisesti.) Tämän kaikenhan sinä tiedät ja — kuitenkin olet lyönyt veljenkättä heille. Sen jälkeen sinun on pakko tarkistaa ja määritellä kantasi. Siinä tarkoituksessa päästin tämänpäiväisen kirjoituksen läpitse. Se ei tapahtunut ilkeydestä. Kenties en ymmärrä tarpeeksi runoutta. Mielikuvitus sinään on minusta moraaliton mahti! Mutta minä rakastan isänmaatani. Jos siis siirryt toiselle puolelle, jossa herkkäuskoisuuttasi väärinkäytetään, en enää voi luvata sinulle entistä kannatusta. Sen voin sanoa kustannusyhtiönkin puolesta. Tee siis päätöksesi. Rehellinen vastustaja on parempi kuin huono ystävä! Ole mies. Astu oikealle tai vasemmalle!
PETRA (Kaukaisesti, ylevästi.) Minun tieni ei vie oikealle eikä vasemmalle, vaan ylöspäin! Korkealle kuin kotka tahdon lentää ja kantaa kauneuden viestiä kaikille ihmisille, niillekin, jotka ovat alhaalla laakson pohjassa…
KONTIALA. Varo vain, etteivät uudet ystäväsi ammu sinua siipeen.
Siellä alhaalla ollaan epäluuloisia… Muista, että kaksinaamainen
Janus-jumala ei ole nykyaikaisten ihmisten jumala… Harkitse siis
tarkasti, minä jään odottamaan vastaustasi. Hyvästi siksi (Menee.)
VII kohtaus.
(Juudit ja Niina näyttäytyvät ovella.)
JUUDIT. Joko hän meni?
PETRA. Jo.
NIINA (Arastelevasti) Mitä hän sanoi?
PETRA. Tahtoi minua määräämään puoluekantani, astumaan oikealle tai vasemmalle.
JUUDIT (Iloisesti.) Siinä hän oli oikeassa. Ennemmin tai myöhemmin täytyi sen kuitenkin tapahtua, tuon pesäeron! Eikö tunnu hyvälle nyt, kun olet irti hänestä?
PETRA (Vältellen.) Hän jäi odottamaan vastaustani…
JUUDIT. Odottamaan! Etkö siis osannut ratkaista? Et iskeä, kun oli iskettävä! Oh, millainen selkärangaton raukka sinä olet! (Menee.)
VIII kohtaus.
PETRA (Tuskastuneena, hermostuneena.) Miksi, miksi kaikki minua ahdistavat! Tahtovat, että olisin muuta kuin mitä olen, koettavat pakottaa minut teille, jotka eivät ole omiani, tekemään sellaista, jota en halua! Ja kun seison omalla kannallani, sanotaan minusta, että minä olen raukka. Miksi kaikki minua syyttävät, kaikki, kaikki!
NIINA (Hiipien vienosti hänen luokseen, pehmeästi, hyväilevästi.) Rakas Johannes, minulle ainakin voit olla sellainen kuin olet. Minä ainakaan en milloinkaan ole sinua syyttänyt.
PETRA (Silitellen hänen hiuksiaan, surumielisesti.) Et suullasi, et sanoillasi, mutta koko sinun olemuksesi syyttää minua. Se vain, että olet olemassa, tuottaa minulle ainaisia tunnontuskia. Sinä olet liian hyvä minulle, en ansaitse sinua. Minä tuotan sinulle pelkkää onnettomuutta. Sinä raukka mahdat olla hyvin kiusattu tämänpäiväisestäkin sotkusta!
NIINA (Hermostuneesti.) En minä siitä itseni vuoksi välitä, en yhtään. Äläkä sinäkään pane sitä niin sydämellesi. Kaikki on luultavasti vain sellaista ohimenevää hermostusta. Juuditkin sanoi, että ilmassa on tänään sähköä…
PETRA. Kaikki ihmiset ovat todellakin aivan hulluja tänään. He tahtovat, että en politikoisi, ja samalla, että liittyisin johonkin poliittiseen puolueeseen. Kontialakin antoi selvän ultimaatumin. Joko talutusnuoraan tai välit rikki kustannusyhtiöön!
NIINA (Pelästyen.) Herra Jumala, sehän olisi sinulle hirveä onnettomuus. Lepytä hänet, että kaikki pysyy ennallaan.
PETRA (Päätään pudistaen.) Me emme luultavasti voi kumpikaan tinkiä. Puoluekuri on ankara mahti, ja vapaudenrakkaus täällä (viittaa rintaansa) yhtä hellittämätön! Kontialalla on omat määräyksensä…
NIINA (Hätäillen.) Sitä en usko. Kaikki on hänen puoleltaan jotakin tilapäistä ärtymystä, ehkä persoonallista kaunaa, joka menee ohitse niinkuin on tullutkin… Niin, minä tiedän sen…
PETRA (Katsoen Niinaan ihmeissään.) Mistä sinä sen tiedät? Ja mitä persoonallista kaunaa hänellä voisi olla minua kohtaan?
NIINA. Ei sinua, vaan minua kohtaan! (Purskahtaen.) Voi Johannes, anna minulle anteeksi! Kaikki on minun syytäni.
PETRA. Mitä sinä puhut! Selitä toki!
NIINA (Änkyttäen.) Eilen, yöllä, niin, minä suututin Kontialan. Minä kiivastuin, heitin kynttiläjalan häntä kohti… Olisin voinut tappaa hänet…
PETRA. Mutta miksi, miksi?
NIINA. Hän… loukkasi minua ja…
PETRA (Tarttuen kiivaasti Niinan ranteeseen.) Hän — rakastaa sinua?
Mitä? Vastaa!
NIINA (Painaa tuskissaan päänsä alas.)
PETRA. Ja sinä rakastat myös häntä, niinkö?
NIINA. Minä vihaan häntä, vihaan!
PETRA (Kaameasti, hurjasti, äkillisen mielijohteen vallassa.) Ja toivoisit sentään, että kaikki jäisi ennalleen! Hahahaa!
NIINA. Ainoastaan sinun tähtesi, sinun etujesi tähden!
PETRA. Etkö tiedä, että sellainen viha on kovin läpinäkyvä, rakkauden mitalin toinen puoli! Minäkin olen sinua loukannut, mutta minua sinä et voi vihata, sentähden ettet ole minua koskaan rakastanut, ainoastaan paimentanut. Te rakastatte toisianne, te kaksi. Haa! (Mielettömällä raivolla.) Nyt minulle valkenee kaikki, kaikki! Sentähden hän on juossut kintereilläni yötä päivää, sentähden sinä olet niin auliisti ollut aina meitä vastaanottamassa marttyyrihymyinesi. Sentähden on Kontiala niin uskollisesti kannattanut minua, vaikka kuulumme eri maailmoihin. Pieni lemmenkinastus teidän välillänne. Ja tälle näyttää nyt! Hahahaa! Ja se mies sanoi vielä äsken rakastavansa isänmaataan ja hän rakastikin minun vaimoani! Minkä pitkällisen, kurjan petoksen uhri minä olenkaan ollut, minä pässinpää!