Tähdenlento: Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

TÄHDENLENTO

Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Johdanto.
Hämärä.
Tähdenlento.
Murros.
Hiljainen kohtalo.

Esipuhe.

Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta Eesti Kirjanduse Seltsin (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta julkaistua Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihtoa. Olen sentähden suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori, tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.

Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet, painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915), kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A. Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913), opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg, kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, — sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni. Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että Eesti Kirjanduse Seltsin arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.

Tartto, Kallaste, 1915.

Aino Kallas.

Johdanto.

Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan henkilöön keskittyneenä.

Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut Lydia Jannsen, runoilijanimeltään Koidula.

[Koidula nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867 julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä. Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka säilyneessä rikkaudessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata, joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.

Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea, kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi" (Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista. Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia, virolainen sanomalehti, J. W. Jannsenin toimittamana, näkee päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli Fr. R. Kreutzwaldin vuonna 1861 ilmestyneellä Kalevipoeg- eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden. "Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä, halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia aarteita."

Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi, kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten Eesti Kirjameeste Selts (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), Eesti Põllumeeste Selts (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja lauluseura "Vanemuine", puhumattakaan omakielisen korkeamman oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine, satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.

Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".

Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen, sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.

Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen, toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi, samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen. Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen, joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä, mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.

Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet, puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen. Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen symboli, Koidulakin.

Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen parhaatkin tuotteensa, — isänmaalliset runot, — emmekä voi ajatella niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan kunniapaikan.

Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä, monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.

Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen. Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta kärsimystä.

Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki, mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan oman asuinsijansa.

Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.

Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.

Traagillisena persoonallisuutena on Koidula Viron kansallisen kevään symboli.

I.

HÄMÄRÄ

1.

Koidulan koko elämä on hänen sisäisen tulensa syttymis- ja sammumiskulkua.

Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää, muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan elimistössä.

Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää syntyneen.

Koidula, Lydia Emilia Florentine Jannsen, syntyi 12 p. Joulukuuta vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.

Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta, huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä Mats otti haltuunsa Vana-Vändran moision myllyn.

Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.

Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.

Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja veti hänet mukanaan syvyyteen.

Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme, joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys, harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, — kaikki piirteitä, jotka tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.

Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli esihistoriallinen Aatami, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden vanha.

Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä Malle, Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena, sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.

Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt. Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena: "J.W. Jannsen, orpo raukka!"

Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa, kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina, viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen, kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.

Koidulan isä, Johann Woldemar Jannsen, on syntynyt orjain vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.

Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, — kirjallisen tai suullisen, — luistava, itsestään sujuva joustavuus ja kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää "yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, — se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä, sekä suorasanaista että runoa, — ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista, tosin ylen karkeaa plastillisuutta.

Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä, yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta, hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi. Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti voimakkaaksi, mutta se on — ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina — erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava ja leppyisä.

Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa, helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua. Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa pitämänsä saksankielinen päiväkirja, Diarium, on täynnä todistuksia tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat, useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt." "Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren alta.

Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari Kochin veljentytär Emilie, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi, pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.

Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu heti jo seuraavassa polvessa.

Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen, Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin Diarium on täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin kuin hänen sisarensakin, — tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi tyttärenkin perheessä.

Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa. Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.

Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä, jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka Jannsenin Diarium hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.

Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä, seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi. Vanhin veli Leopold oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä elämästään. Toinen veli Julius, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti, puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön historiassa hyvin tunnetun Harry Jannsenin rauhattomassa ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa, alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.

On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta. Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista, palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui. Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka, Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.

Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo sisäisen ristiriitaisuuden itiö, — se oli Koidulan kokoonpano.

Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin väkevätuoksuinen suonyrtti.

2.

Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla, mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, — niin on Koidulan elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä, satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen suunnitelman.

Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat. Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.

On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.

Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet kuin alkusolmuun.

Jannsenin Diariumissa tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja sitä yhä vieläkin on."

Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota… Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine, jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin sinipunaa ja kultaa.

Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä, hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.

Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä, ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.

Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta:

"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."

Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet, sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa, ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa, viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin. Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima, mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.

Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa, terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.

Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, — Lolla, kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, — tuskin polvenkorkuinen, lähestyy, nukke sylissä:

"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"

"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi", vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."

"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi, lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan, lupaatko, isä?"

"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä kieltäisi."

"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla tuolillasi, sallitko?"

"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."

"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni, tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna 1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta. Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas, — hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, — mutta erittäin veltto, niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi, varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain, mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää, saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista, vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi. Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua, — ja usein turhaa taistelua, — ylivoimaista kiusausta vastaan, varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa, se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä, kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin punasahviaaninahkaisen Diariumin puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

Ja vuonna 1854:

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta, vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai. Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli, kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän kertoo:

"Kuinka onkaan lapsensydän, — vaikka perisynninkin läpitunkema, — sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."

Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s. Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä kaunista puutarhaa.

Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.

Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein, aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan, lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain, jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa sisäistä — ja myös ulkonaista! — epäjärjestystä. Aivan liian varhain on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan, niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö, hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, — pitkä, kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa, teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.

Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta. Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti. Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset opinnot.

Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja, olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä", myöhemmin "erittäin hyvä".

Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, — kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni, pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"

Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu. Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä oli, — kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa, — on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä, koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, — sellainen oli tämä virolainen Tuhkimus.

Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa, lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla Jannsenien asunnossa, — äiti oli sairauden takia Tartossa, — luki Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan auttanut häntä ruuanlaitossa!

Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.

Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä. Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.

J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, — hän saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857, jolloin Perno Postimees ilmestyy, — ei suinkaan voinut olla huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären kynäntuotteita.

Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin Diarium tiesi. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä illanvietoissa.

Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen, erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, "Ojamölder ja tema miniä" (Ojamylläri ja hänen miniänsä), — tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies Hunfalvy lähti matkalleen Itämerenmaakuntiin Ojamölder taskussa!]

Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän, alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, — tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten tähän saakka.

II

TÄHDENLENTO

3.

Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään, joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain, on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.

Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan, jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys, että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849 tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on 1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.

Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina eroottiseksi antaumukseksi.

Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa, on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen. Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia, toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia. Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää kuin tavallisesti.

Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen. Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen, rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen kenestäkään toisesta henkilöstä, — vaikka hän epäilemättä ensimäisen isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, — eikä sen syttyneen suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle. Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä, koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys, joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun, että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin antaumukseen. Suotuisa aika, — ainakin virolaisuuden kannalta katsottuna, — antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman kantavuuden.

Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, — Koidula oli silloin yhdenkolmatta vuotias, — oli ilma epäilemättä jo täynnä kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä, yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.

Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista. Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä herkeämättömin leivosten liverrys.

Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot, ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.

Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo, — kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, — julkaisee vuonna 1866 ensimäisen runokokoelmansa "Vaino-Lilled" (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa "Emmajõe Ööpik" (Emajoen satakieli).

Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron kansan iloksi).

Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:

"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."

Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:

"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi. Oikeata nimeään mainita, — ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."

"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."

Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen, niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli kysymys runokäännöksestä.

Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia, ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento. Sen nimi on "Kaugelt koju tulles" (Kaukaa kotiin palatessa).

    Eestimaa, Eestimaa!
    Kes mind võtnud üleskasvata,
    Eesti leib, mull üksi magus maitsed,
    Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed,
    Tänu Isalel et tereta
    Võin sind jälle, kallis isamaa!
    — — — — —

    Eestimaa, Eestimaa —
    Jälle nüüd su piiri nägin ma!
    Ja kui nuttes suud su mullal annan,
    Kõrgesse kätt taeva poole tõstan:
    Sinust ial enam lahku ma,
    Isamaa, mu püha Eestimaa!

("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, — Eestin leipä, sinä yksin makealta maistut, — Eestin raja, sinä yksin varmasti varjelet, — kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis isänmaa. — — —

Eestimaa, Eestimaa, — taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")

[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866 Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin luonteeomanen:

"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja). Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään, on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään taivaallisen Isän viisasta rakkautta… Kirjan hinta on 48 sivusta 8 kopeekkaa."]