Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä, Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa kynnyksen yli."
Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta, joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.
Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden historiassaan:
"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen. Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana, mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."
Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus hänestä:
"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä, missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana lentotähtenä kansansa taivaalla."
Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna", kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen, mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily välittömästi tuntui ympäristössäkin.
Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen, kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina, oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan, joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta, oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä. Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella, minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen keskelle on Koidula ajateltava.
Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa, runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.
Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin, vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan. Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista, mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat, avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.
Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta, levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä. Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.
Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe, Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R. Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.
Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa näytelmissään esiintyvät.
Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna 1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn Vetter von Bremenin mukaelma Saaremaa onupoeg (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana. Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, Kosjakased (Kosiokoivut), sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan. Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, — kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, — esti Koidulaa sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat, jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt, sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia kehoituksia.
Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena, ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi. Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, — nous verrons!"
Seuraavan näytelmänsä "Säärane Mulk" (Sellainen Mulk) kirjoitti Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa, ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen talonpojan välillä. Itse aihe, — sanomalehtiuutisesta saatu, — ei ole vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia varten, — hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin, kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä älylliseltä pohjalta.
Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa. Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.
Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin, mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi Kreutzwaldia on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin, suomalaisen Antti Almbergin, berliniläisen akateemikko W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin, virolaisen A. Reinwaldin y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia tuttavuuksia mainitsematta.
Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, — kirjallinen muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!
Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet, eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia, liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä hetkeen sidottua elämäänsä.
Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä. Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.
Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja, miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää, syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen hengenheimolaisuudeksi.
Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin syöpyvät sanat:
"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"
Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta, samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa, niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär", laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.
Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, — selvimmin sentään keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.
III
MURROS
8.
Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan. Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä: jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa, yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva, siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä kehkeytyäkseen.
Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen, fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden, kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään" seuraavat sanat:
"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän, kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata, sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."
Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde. Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus, olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat. Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla tavalla.
Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina. Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen, ja murros oli edessä.
On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa, eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista, myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua. Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä, tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.
Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä, useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, — ja tahtoisi lisätä, — niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta. On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.
Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat, Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista, hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun pystyvänsä.
"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin, sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä kuluttivat, — väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."
Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa, hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina Võrun erakon tallessa.
Kevättalven hermostumista seuraa yhtäkkiä toukokuussa nopea nousu.
Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.
"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte, millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, — on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa puhkeavalle elämälle. — Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."
Seuraavassa kirjeessä yhä kasvaa korostettu, haltioitunut mieliala:
"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä! Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä, minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt haluaisin matkustaa, — avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan mailinaan!"
Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä, lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, — ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, — kumpusivat luonnonpakosta, hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.
Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.
Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.
Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää todellinen tuska.
On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen. Paitsi sitä oli hän, — ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, — liian totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta, miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, — tietyn välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli sentähden mahdollisimman ahdas.
On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä, kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.
Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti sokea.
Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän. Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen kotiutuivat.
Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa:
"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi, teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain — haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin kasvatusoppini taas hyllylle — voilà tout!"
Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, — palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö, on vaikea sanoa, — joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan päätökseen.
Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen suuri nuoruutensa, — hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion yläluokkalainen, — sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan". Toiset tiedonannot sensijaan, — yhtä läheisistä lähteistä kuin edellinenkin, — kieltävät puolestaan oletukselta kaiken todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.
Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa, jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan! Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.
Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille, kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.
"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en mitään vähästäni antaa pois, — vähimmin Teitä, isäni!"
Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.
"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten kaleidoskoopissa, — silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut: ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, — kylmä!
"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia kuolettaneet, — tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun epäluuloiseksi, ei, olen jo, — voiko todella niin nopeasti sisäisesti vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne, joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista, varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin sattunut.
"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni, uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien. Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään! Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.
"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin, ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan; kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta vältän, — en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton, mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä, vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta. Rintaani särkee, — hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, — kyyneleillä!
"Onko siis jokainen uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!
"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, — se olisi onnellisempaa, — kaikille!"
Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.
9.
Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä, kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti; tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten aihe usein oli.
Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa säteistä.
Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain, ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, — hänen äkillinen avioliittopäätöksensä, — jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa: hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen, sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia, niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.
"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on silmäinlumetta!"
Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.
Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta, rakkaus, elämä itse… Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen suoniinsa.
Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa, tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin unissakävijä.
On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.
Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden, ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana, jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870 hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä: "virolainen käsi ja sydän".
Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri Antti Almberg, jonka puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän, ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.
Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen, tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan, — ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut monta vertaa mutkattomampi.
Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.
Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos, siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, — ja iloinen, onnellinen Lydia!"
Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen, kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle, samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan, ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.
Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti olivat edustettuina.
Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä
Eläintarhan kallioita.
"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen, lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.
"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui: 'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla, kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi, viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä, innostuksen yhä kohotessa."
Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille. Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:
"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu isamaa, mu õnn ja rööm!'"
Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti, ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.
Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa, Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki toivioretkensä muistot.
Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja epäilemättä odotettu — vastaus.
Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön, kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta. Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus, epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä, juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.
Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan:
"Olen onnellinen tietäessäni, että sinisten aaltojen takana ystävälliset ajatukset, — par intervalles, — kerallani askartavat. Se ei ole liikaa eikä liian vähääkään. Kiitos, että näytitte minulle niin syvän kuilun."
Ja pyörre alkaa, vinha, kuuma, epäilysten, itsesyytösten, tulevaisuuspelon, yksinäisyystunteen ja elämänjanon pyörre, johon hukkuvat toisensa jäljestä Koidulan valoisat ominaisuudet, hänen henkinen terveytensä.
Kun se vihdoin on ohitse, on jäljellä vain suuri elämänväsymys.
10.
Koidula on väsynyt, tuiki väsynyt… Hänen tahdottomuutensa elämän suhteen kasvaa päivä päivältä, ei pane hän enää rikkaa ristiin, vaan tyytyy tuijottamaan sfinksiä kasvoihin, tuntien oman elämänsä ratkaisemattoman arvoituksen, jonka selvittämiseen häneltä puuttuu tahtoa ja kykyä. Hän on vain väsynyt, loppuun väsynyt…
Hänen entinen itsemääräämiskykynsä on murrettu, aloitevoima poissa, hän on sisäisesti veltto, valmis kohtalon viskellä. Hänen välinpitämättömyytensä on niin suuri, että hän olisi kai voinut antaa arpanappulan ratkaista elämänsä tärkeimmissä vaiheissa. Hän laskee aseet, antautuu kohtalolle, jota on liian väsynyt välttämään. Yhä raskashenkisemmäksi käy ilma Koidulan ympärillä, yhä lujemmin liittoutuvat elämän vihamieliset vallat hänet umpikujaan pakoittaakseen. Hänen terveytensä on liian orjallinen, liian varhainen työ murtanut, mutta kotiinjääminen merkitsi saman työn herkeämätöntä jatkumista. Rakastetun Eugénie-sisaren kihlaus ja pian tapahtuva avioliitto uhkasivat yksinäisyydellä. Ja loppujen lopulta, — Koidula tietää täyttävänsä pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta.
[Eugénie Jannsen joutui naimisiin virolaisen lääketieteen tohtori Heinrich Rosenthalin kanssa. Hänen elämänsä ja avioliittonsa ovat olleet yhtä sopusointuisia kuin hänen oma olentonsakin. Kaikkien aikalaistensa todistuksien mukaan on hän yhdistänyt mitä hilpeimmän luonteen herkkään naisellisuuteen. Käytännöllinen, äidillinen, ympäristöönsä iloa säteilevä, lahjakas, omaamatta erikoisia taiteellisia taipumuksia, "kultainen nainen", kuten eräs silminnäkijä hänestä sanoo. Koidulan tumman ja traagillisen luonteenpohjan rinnalla on Eugénien valoisa vaaleaverisyys.
Eugénie Rosenthal kuoli vuonna 1897 syöpään. Häneltä jäi kaksi poikaa.]
Mutta yhtäkaikki, — yksinään väsymyksestä ei sentään riippunut Koidulan kohtalon ratkaisu. Päinvastoin, hänessä näyttää yhtäkkiä kehittyneen äkillisen, epätoivoisen, harkitsemattoman teon pakko. Ainekset siihen olivat hänessä olemassa eikä vain hänessä, saman piirteen olemme jo tavanneet hänen läheisissä omaisissaan. Tulee hetki, jolloin sisäinen lieska vaatii osansa, jolloin täytyy toimia sokeasti, mitään ajattelematta, yksinomaan hetken pakoittamana, heittäytyä kuin umpisukkulaan, tietämättä, osaako uida vaiko ei… Kohtalon karkeaa ivaa oli, että Koidula tämän voiman, josta kaikki sankarilliset teot ovat syntyneet, käytti vain itse tuhotakseen elämänsä. Koidulan äkillinen avioliittopäätös on hänen elämänsä ainoa varsinainen teko.
Suomesta saapuneen ratkaisevan kirjeen ja Kreutzwaldille samassa elokuussa kirjoitetun välillä, jossa Koidula jo tunnustaa olevansa morsian, on tuskin kahta viikkoa. Nähtävästi on Koidula heti pettymyksen ensi kiihkeydessä antanut myöntävän vastauksen pitkäaikuiselle ihailijalleen, Eduard Michelsonille, ja siten suin päin syössyt avioliittoonsa.
Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä, arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä, että joku edes järjesti hänen elämänsä.
Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten, taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin tietoinen itsemurha.
On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa, ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta, yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.
Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia, lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn, Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä, suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset, järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.
Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta, joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu. Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen, juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava, ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin kaksintaisteluihinkin.
Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa, koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus. Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi, flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää, ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.
Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut, vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui lähinnä olemaan.
Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn, elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä, kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten kumosi omankin vastarintansa.
Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille lahjaksi oman tyttärensä.
On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta, sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän kirjoittaa:
"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, — enkä minä kuitenkaan, kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori, etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen, ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua säälittelemään, kun tässä asiassa asetun aivan kokonaan heidän kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."
Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä okaita, kuin tämä vaatimaton."
Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi ollut kyllin ylevä."
Muuan toinen Koidulan tuttavista kirjoittaa hänelle itselleen:
"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne. Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla jatkaa."
Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne. Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä kirjeessään Kreutzwaldille:
"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää liekkeihin kaikki runoni, — melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin. Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, — vai liekkö se ollut merkiksi, etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani, sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.
"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin tarkalleen!
Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta. Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen, useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa. Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset, kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.
Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että ensi sijassa on ihminen, vasta toisessa kansallisuus, — en tunne suhteeni omaan kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan, vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli ja kotikamara, — kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta." Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja kyynelin".
Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä! Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen. Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."
Häitten lähetessä kasvaa yhä Koidulan hermostuneisuus:
"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"
Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.
Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin, niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.
Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen, että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan, kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa, huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.
Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin näennäinen muutos.
"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi, ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua. Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi, että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman, saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle puhtainta iloa! Te voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, — sentähden, oi sentähden, sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah, mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun sieluun liittävät!"
Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita. Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän istuutuu kirjoittamaan: