TÄHDISTÄLUKIJA

Kirj.

Walter Scott

Suom. V. Hämeen-Anttila

(Alkuteos: Guy Mannering or The Astrologer)

WSOY, Porvoo, 1914.

Voi kiertotähti-tehon hetkin avittaa sanat, merkkisetkin, niin sanotaan; mut en mä niitä uhmaisen taidon töitä kiitä.

SISÄLLYS:

1. Harhateillä. 2. Hoviherra ja koulumestari. 3. Tähdistä lukeminen. 4. Ennustukset osuvat yhteen. 5. Mr. Bertram selittelee. 6. Uudet luudat lakaisemassa. 7. Skotlannin mustalaiset. 8. Häätö. 9. Turmion päivä. 10. Oikeudellinen tutkimus. 11. Vanha tuttava. 12. Katsaus menneeseen. 13. Hyväntekijä ja suosikki. 14. Pakkohuutokauppa. 15. Koulumestari ja hänen oppilaansa. 16. Mr. Mervynin sanoma. 17. Nuoren tytön kirjeenvaihtoa. 18. Isä ja tytär. 19. Majanmuutto. 20. Mestari Sampson haltioissaan. 21. Brown puhuu puolestaan. 22. Kohtaus rajakrouvissa. 23. Nujakka nevalla. 24. Dandie Dinmontin koti. 25. Ketunmetsästys. 26. Tuulastusseurue. 27. Ojasta allikkoon. 28. Rosvous ja korvaus. 29. Miss Mannering häijyttelee. 30. Woodbournea piiritetään. 31. Onneton laukaus. 32. Mr. Glossin kunnostautuu. 33. Mr. Glossin näkee pahoja unia. 34. Kumppanukset neuvottelevat. 35. Kylmäkiskoinen vastaanotto. 36. Lakimiehet virkistäytyvät. 37. Hautaus. 38. Testamentin avaaminen. 39. Meg Merriliesin hommia. 40. Isäinsä asuinsijalle. 41. Vangitseminen. 42. Kaksi rauhantuomaria. 43. Raskaan syytöksen alla. 44. Vanginvartija ja hänen vaimonsa. 45. Ystävä. 46. Koulumestari manailee. 47. Vastavehkeitä. 48. Rynnäkkö. 49. Jännittynyttä odotusta. 50. Kadonneen paluu. 51. Rauhaa ja rakkautta. 52. Meg kutsuu. 53. Warrochin kärjessä. 54. Elämästä ja kuolemasta. 55. Uusi Ellangowan. 56. Ovela ansassa. 57. Rangaistus. 58. Loppu.

1 luku.

HARHATEILLÄ.

Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla. Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse. Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen matkaansa jatkamaan.

Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä, isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille itsellensä kulkukelpoiset.

Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.

Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi, tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan, missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan: "Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" — tai: "Et kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"

Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat "kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas "neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni, ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."

Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan koristelivat lavean nevan kohoutumia.

Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi, niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan peräytyvän, mikäli hän eteni.

Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon, ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin kauppalaan.

Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa. Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa. Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.

"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"

"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"

"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin — saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten —"

"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan — ettekö voi antaa minulle yösijaa?"

"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."

"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni taivasalla nukkua."

"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä taikka yksinkertainen."

"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä; "mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"

"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."

"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä maksaisin runsaasti."

Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. — Hän tulee saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä lairdin[2] palkollinen — eihän tietenkään mikään hänen vasituisia palvelijoitaan, vaan rengin tapainen — karautti tän'iltana tätä kautta kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan, että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."

"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen aikaan tuottaa hankaluutta?"

"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."

Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen, itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin yhdellä aistilla.

Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven", kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta; siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering tähysteli.

"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"

"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan — se on Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä — mutta teidän ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme tuotapikaa Uudensijan ovella."

Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli tuottanut kelpo ruokahalun.

2 luku.

HOVINHERRA JA KOULUMESTARI

Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.

Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka feras consumere nati;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan. Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.

Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia suuruuksia — Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.

He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita, joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien voimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat kuten hänkin.

Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa" (kts. Ellangowania), mainitaan tempore Caroli primi[6] toimineen Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon 1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.

Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen sukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies, joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.

Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa 1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".

Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai, sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin, olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista vallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä — muistakoon sen viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut yhäti supistivat sukuomaisuutta.

Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan, kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä, kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.

Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi. Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta, ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan, vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey Bertramille, nykyiselle omistajalle.

Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla. Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian. Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi, korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi, vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.

Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen. Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa, mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea köyhää kansaa."

Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja. He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, — hän ei piittaa köyhän ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit, kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään "turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.

Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka. Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä, kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa tai valintaansa.

Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.

Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin. Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan, olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen Abelin opintoihin varoja.

Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa, kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia — sen kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut — kompuroimassa alas portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille, jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan olivat professorin ponnistukset — niin jumaluusopin professori kuin olikin — kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä, kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston voimalla, — käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi, milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, — kaikki antoi uutta iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä, jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn perusteina köyhää koululaista vastaan.

Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa, missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.

Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä, kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin" maineessa.

Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin. Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta. Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen "Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.

Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja. Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti. Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.

Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin paikkaruojuihin.

3 luku.

TÄHDISTÄ LUKEMINEN.

Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo viinipullon tyrkyttämiselle.

"En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen hänen siitä selviytyneen, — ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä, ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa; kerran oli muuan tyttö pieniin päin — hän ei asunut kaukanakaan täältä — ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari — tottapa kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen enempää tehdä? — hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa takia hituistakaan huonompana. — Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa — —; ja kiharatukkainen pikku Godfrey — se on vanhin, mielisuosion saannos, niin sanoakseni — hän on aksiisipurressa — minulla on serkku aksiisivirastossa — toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen — minäpä olisin äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas Kittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin nopsa, sillä se tyttö —"

Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:

"Hetki hyvä käydäkseni, joko vaimon vaiva meni? Tyttölaps tai poikaressu — risti tee ja lausu messu."

"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät Megin laulut ole miksikään pahaksi."

"Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.

Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia, piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta, osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.

"Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:

    "Rautayrtti, mailanen
    torjuu vehkeet velhojen;
    päivä Pyhän Anteruksen
    paastoll' antaa suojeluksen.

    Poikinensa Pyhä Pirjo,
    Kolmus ja sen kissa kirjo,
    Mikael myös keihäinensä
    talon pankoot mielellensä."

Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi, että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän käskisi antaa minulle viinakupposta?"

"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi
Drumshourlochin markkinoilta."

"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."

"No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?"

"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan, minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa — paha hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan alta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien — mutta saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen kukko kiekune hänen karjapihassaan."

"Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta."

"Mitä hän tarkottaa?" supatti Mannering Sampsonille.

"Murhapolttoa", vastasi lyhytpuheinen mestari.

"Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?"

"Portto, varas, velho ja mustalainen", vastasi Sampson jälleen.

"Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä viljalti kuin havupuussa neulasia. — Ja nyt joku teistä tarkatkoon kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."

"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa paremmin kuin sinä; — hän lukee sen tähdistä."

"Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan ab hora questionis, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat neuvoneet."

Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä. Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä "huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, — nyt niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi —, joten hän pahaa aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman säikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!", kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.

Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen vastaustansa isännälleen.

"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin, kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."

"Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat jälleen kiinni.

"Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus, Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor, Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"

"Communis error — se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön mestari Sampson.

"Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin perusteltu vakaumus".

"Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde", sanoi Sampson.

"Abusus non tollit usum. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä vääjää."

Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.

Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.

Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-, yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä, tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon, catahibazon — mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.

Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.

Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.

Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna. Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.

Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki. Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!" varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.

Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina, vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä, mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan sokkeloihin.

Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä. Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita, joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:

On satu Lemmen maailma, sen koti: siks' seuraan tenhotarten, talismaanein se viehtyy, jumalolentoihin uskoo ilolla, itse ollen jumalainen. Mit' ammoin loihti laulu eläväksi, uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot, se voima, kauneus ja ylevyys, jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla, metsissä, vetten varsilla tai alla syvällä — kaikki tuo on kaikonnut, uskossa järjen eivät enää elä! Mut vielä sydän kieltä tarvitsee, ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet. Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat ne henget ennen täällä asuneet inehmon ystävinä, — lempijälle asustain tuolla, tuolta taivon mailta tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään saa kaiken suuren aikaan Jupiter ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.

Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän, "vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan. No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa, osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen hommaan."

Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja jätti lepäämään yönsä.

4 luku.

ENNUSTUKSET OSUVAT YHTEEN.

Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja yhdistelmistä.

Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi, kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.

Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä käsiksi secundum artem[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.

Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia olisi kolme ikäkautta — lapsen viides, kymmenes ja yhdeskolmatta vuosi.

Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi määrätyltä.

Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän voimakkaasti.

Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa harjottavinansa?"

Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.

Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään hän asteli ulos pengermälle.

Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla, ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan. Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät, mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle. Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle. Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna, ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.

Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.

Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt. Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.

Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan, vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin, jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi. Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta, mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.

Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla paikalla ja herttaisen näköalan saanut. — Kovinpa onnellisesti, ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! —

Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa kohti.

Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.

Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]

Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen. Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa, eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.

Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen sisällöksi päätteli:

Kiertykää ja kertautukaa riemun, mustan murheen mukaan, rauhan, taiston, — toivon, pelon, mit' on lanka ihmis-elon.

    Loihtulangan kiertyessä,
    hennon hengen herätessä,
    mitkä nä'yt vilinänä
    häämöttävät hämäränä!

    Hurjat innot, hullaannukset,
    tuskan tuojat huvitukset,
    kade, pelko kammoin kaikin
    taikatanssiin sijan saikin.

Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu, niinkuin hyrrän vauhti karttuu. Kiertykää ja kertautukaa ihmisonnen, -murheen mukaan.

Ennen kuin kääntäjämme — eli oikeammin mukailijamme — oli rakennellut nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa. Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen, kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi itsekseen:

"Vyyhti, mutta ei kokonainen — täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."

Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:

"Meg, Meg Merrilies! — Mustalainen — ämmäleukku — tuhannen jeeveliä!"

"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö raunioiden murtumasta esille.

Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa. Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan, eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.

Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja vastenmieliset.

"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen, vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen tuntia jo olemme viipyneet. — Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja horna sinut syöjättären periköön!"

Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni — sillä sitä hän oli olevinaan — vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? — näyt olevan tähyilemässä — hä?"

Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä, Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"

Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa — herrasmieshän se on ja talon tuttavia."

Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir; huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita — suokaa anteeksi, katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."

"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen ankkuroineen aluksen päällikkö?"

"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, — enkäpä sen puolesta lastianikaan."

"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."

"Tausend donner — ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella — puhdasta konjakkia — hienoa hyson- ja souchong-teetä — Mechelnin pitsejä, jos teille soveltuu — oikeata konjakkia — kieritimme maihin sata nassakkaa viimeis-yönä."

"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään tuollaista."

"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava — ellette lähde laivaan ja kulauta naukkua — saatte kukkarollisen teetä mukaanne maihin. — Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."

Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli tullutkin.

Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen, jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.

5 luku.

MR. BERTRAM SELITTELEE.

Arvoisan kapteenin päästyä aluksensa kannelle alkoivat sen purjeet nousta ja laiva läksi liikkeelle. Se pamautti kolme kanuunanlaukausta Ellangowanin tervehdykseksi ja kiiti sitte täysin purjein nopeasti pois myötätuuleen, joka puhalsi maalta.

"Niinpä niin", puheli hovinherra, joka oli jonkun aikaa haeskellut Manneringia ja nyt liittyi häneen, "siinä ne menevät — siinä menevät vapaakauppiaat — menee kapteeni Dirk Hatteraick ja 'Jungfrauw Hagenslaapen', puolet Man-saarelaista, puolet hollantilaista, puolet paholaista! ulos kokkapuu, ylös isopurje, märssy- ja prammipurjeet, latvuspurjeet ja pilvenhiipojat, ja matkaan — seuratkoon ken kykenee! Tuo mies, mr. Mannering, on kaikkien aksiisi- ja tulliristeilijäin hirmu; ne eivät voi hänelle mitään; hän antaa niille selkään tai jättää ne jälkeensä; ja aksiisista puhuessani, tulinpa noutamaan teitä aamiaiselle; ja saattekin teetä, joka —"

Mannering jo tiesi, että arvoisan Bertramin aatosten kehässä toinen ajatus omituisesti niveltyi toiseen:

kuin helmet umpimähkään pujotellut;

ennen kuin tämän ajatusjuoksu oli ajelehtanut kauvemmas lähtökohdasta palautti hän sen siis tolalleen, tekemällä jonkun kysymyksen Dirk Hatteraickista.

"Hoo, hän on — on — hyvänlainen heittiö kylläkin — kukaan ei huoli häiritä häntä — salakuljettaja, milloin hänen kanuunansa ovat varalastin seassa — kaappari tai merirosvo, kun hän hinauttaa ne alusilleen. Hän on tullivirkamiehille tehnyt enemmän koiruutta kuin ainoakaan konsanaan Ramsaysta tullut veijari."

"Mutta, hyvä herra Bertram, jos hän kerran on sellainen miehiänsä, niin kummastuttaapa minua, että hän saa mitään suojelusta ja kannatusta tältä rannikolta."

"Katsokaas, mr. Mannering, täytyyhän ihmisten saada väkevän puolta ja teetä — eikä maassa ole muuta kuin sitä kautta tullutta — ja sitte siinä on lyhyet tilit ja ehkäpä nassakka tai kaksi, tai kymmenisen naulan kääry ilmestyy tallin kynnyksen alle, sen sijaan että saisi hiton pitkän tiliotteen jouluksi Duncan Robbilta, Kippletringanin sekatavarakauppiaalta, joka aina sommittelee aimo summan ja vaatii joko tuhat käteen tai lyhytaikaisen tunnusteen. Hatteraick sitä vastoin kelpoittaa polttopuita tai pajunparkkia tai jyviä, yleensä mitä vain sattuu mukavasti tarjolla olemaan. Kerronpa siitä teille hauskan kaskun. Olipa muuan lairdi — Gudgeonfordin Macfie, nähkääs —, hänellä oli iso määrä saannoskanoja — sellaisia mitä alustalaiset toimittavat isännälle — jonkunlaisena luonnossa suoritettavana vuokrana — minulle tulevia ne aina ruokkivat peräti kehnosti; matami Finniston lähetti menneellä viikolla kolme niin kurjaa, että hävetti katsella, vaikka on akalla kolmen kapan ala kasvimaata; niinpä hänen miehensäkin, Duncan Finniston — aikaa jo kuollut — (meidän kaikkien täytyy kuolla, mr. Mannering, se on varma totuus) — ja siitä puhuen, eläkäämme sillävälin, sillä tässäpä on aamiainen pöydässä ja mestari valmiina lukemaan pöytärukouksen."

Koulumestari siis lausui siunauksen, joka mitaltaan voitti kaiken mitä Mannering vielä oli kuullut hänen virkkavan. Teetä, joka tietenkin oli ylvään kapteeni Hatteraickin myyntitavaraa, arvosteltiin erinomaiseksi. Mannering kuitenkin vihjasi, vaikka tarpeellista hienotuntoisuutta noudattaen, tuollaisten hurjamielisten seikkailijain suosimisen vaaraan: "Yksistään valtion tullinkannollekin oikeudenmukaiseksi arvelisin —"

"Ohoh, tullijehut" — sillä mr. Bertram ei milloinkaan oivaltanut yleistä käsitettä, ja hänen käsityksensä tullijärjestelmästä hahmoutui hoitajiksi, kaitsijoiksi, katsastajiksi ja matkatarkastajiksi, joita hän sattui tuntemaan — "tullijehut osaavat kyllä puolestaan pitää silmänsä auki — kenenkään ei tarvitse heitä auttaa — ja onpa heillä sitä paitsi kaikki sotamiehet apunansa — ja mitä oikeuteen tulee — te kummastutte sen kuullessanne, mr. Mannering — niin minä en ole rauhantuomari".

Mannering omaksui odotetun hämmästyneen katsannon, mutta ajatteli itsekseen, ettei kunnioitettava oikeuslaitos kovinkaan suurta vauriota kärsinyt siitä, että hänen hyvänsävyisen isäntänsä apu siltä puuttui. Mr. Bertram oli nyt kajonnut yhteen niitä harvoja seikkoja, jotka hänen mieltänsä karvastelivat, Ja pitkitti hieman lämmeten:

"Ei, sir, — Ellangowanin Godfrey Bertramia ei ole viime virkavahvistusluettelossa, vaikka maassa miekkosen tuskin tarvitsee omistaa kolmenkymmenen auranalan kyntömaata, kun hänen jo hyväisestikin pitää kulkea lakimääräisillä käräjillä ja piirtää J.P.[16] nimensä perään. Tiedänpä kyllä, ketä siitä saan kiittää — Sir Thomas Kittlecourt melkein suoraan minulle sanoi näyttävänsä, ellei saisi kannatustani viime vaalissa; ja kun minä näin hyväksi liittyä omaan sukulaiseeni, joka on kolmannessa kädessä serkkuni, Balrudderyn lairdiin, niin ne hyväkkäät sulkivat minut vapaan maan omistajain luettelosta; tulee sitten uusien tuomarien ehdollepano, ja minut syrjäytetään! Ja kun tekevät verukkeeksi, että minä muka annoin konstaapeli David Mac-Guffogin kyhätä vangitsemiskäskyt ja ja hoidella asioita oman mielensä mukaan, kuin olisin minä ollut vahanenä, niin se on pitkä vale; sillä minä olen eläissäni myöntänyt vain seitsemän vangitsemiskäskyä ja mestari Sampson kirjotti ne jok'ainoan — ja jollei olisi tuota onnetonta Santtu Mac-Grutharin juttua sattunut, että häntä konstaapelit tallettivat pari kolme päivää tuolla vanhassa linnassa, ikään vain ehtiäkseen mukavasti lähettää hänet piirivankilaan — ja siitä sainkin heläyttää hopeita pöytään kasan — Mutta tiedän hyvinkin, mitä Sir Thomas tahtoo — olipa vähän niin ja näin sen istuinsijan laita Kilmagirdlen kirkossa — enkö minä ollut oikeutettu saamaan etuparveketta, pappia vastapäätä, paremmin kuin Creochstonen Mac-Crosskie, Dumfriesin kankuri, suntio Mac-Crosskien poika?"

Mannering myönsi nämä valitukset mielestään oikeutetuiksi.