Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä — olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä, matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi, mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku — sitä hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.
Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä mahdollisuutta ajatteli.
Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut, ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.
Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän allekirjoitusta — se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä — tunsi hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen… Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun, mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.
— Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin käytävässä. — Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi käytävään.
Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.
Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua. Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"
Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.
Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.
Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.
Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä hyvyyttä.
— Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!
Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi aavistamatonta autuutta.
— Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti hänen käsiään, — niin minä autan sinut pois täältä.
Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:
— Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?
Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi hiljaa:
— En minä voi olla täällä.
— Miksei? Minunkin täytyy…
— Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi…
Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun ovi avautui ja kauppias astui sisään.
— Iltaa…
Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan. Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.
— No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä rahaa — joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata… kaksisataa… kolmesataa… neljäsataa ja viisisataa — siihen viisisataa, se tekee tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä, Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan… Kyllä minä sitten palkitsen vaivat… No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle niin paljon pikkusetelejä… Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin sormusseppään… No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla…
Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu astui loukkaantuneena läpi huoneen.
— Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.
— Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen…?
— Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.
— Eikös saa luvan olla paperossia.
— Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.
— Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä toinen herra lyseolainen — hän korosti molemmat viime sanat — kanssa lähde auttamaan toveria?
— En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.
Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!
Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.
Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.
— Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen aikojaan. Sinusta tulee pappi!
Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.
Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen. Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta, paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.
Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha, ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa — senjälkeen oli kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan — Matti kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta, pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana, tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi ja tyhjäksi.
Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen, että Hiili meni — niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa. Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.
— Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän… Minä haen poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin että…
— Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja toista… Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä…
— Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä eikä yöllä…
— Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos vain itse tahdot olla siivolla.
— Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut ja muutkin ovat kehuneet.
— Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.
— Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!
— Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään — se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.
Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.
— Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!
* * * * *
Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.
Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen tajussaan vaarallinen kuin itse synti.
Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla, oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen, mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana, väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.
Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri, ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin. Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.
Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi — jollei hän hallitse sitä.
Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin tarinoita — niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne, jonka pursi on niihin kolahtanut.
Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa — hän kävi aina lupa-aikoina maatyössä —, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.
Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran… Hän parkaisee ja rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä hiuksista. Hän pääsee pystyyn — mies vetää häntä suuttuneena tukasta, hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.
— Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä… Ei, kuule nyt, tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.
Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti. Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä noutamaan, se on niin väkevä…
Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun, jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei ole Mantan otettavissa.
— Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, — mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö saa.
Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi, että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla, hän hänet saavutti.
— Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. — Ei minua tarvitse ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.
Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli, kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.
— Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se pudottaa linnun puusta saaliikseen. — Tämä saippua onkin niin hyvää vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.
Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos. Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen, ja itki ja vapisi.
Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli "johtanut ekspeditsionia" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli yksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo — yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä, vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli hajuveden lemu.
— Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia, jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. — Kukas herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.
— Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, — minä, minä olen lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.
— Juu, juu, kyllä minä muistan.
— Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla…
— Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun
Kapteeninkadulla.
— Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja yritti kietoa toista päätä kaulaansa.
— Keneltä neiti on saanut sen?
Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua, joka huumasi ja inhotti — ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.
— Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia puuhkallaan kasvoihin, — annat minun tässä paleltua.
— Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!
Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä häntä irti — repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa varassa ilmaan.
— Pojat, pojat, poliisi!
Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle, vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään…
Pojat purskahtivat nauruun.
Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä…
Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra, silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.
Matti rupesi hyvästelemään.
— Ei, sanoi Eero Holm, — nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, — tulisit kerran sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!
Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.
Matti läksi yksin kotiin.
Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen sitä katsellessa.
Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa käsivartensa.
— Ei maisteri tiedä siihen mitään?
— Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.
— Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin kauheasti.
Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan ylioppilaan edessä.
Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää, kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.
Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.
Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan. Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on mielessä vain iskeä naiseen — hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen maata.
Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos välillä oli viipynytkin muualla.
Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset — niin opetetaan. Suureen pappilaan lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän, vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen — mutta he tulevat tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?
Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.
Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista, vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi. Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.
Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?
Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö", "kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!
Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista? He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat humaltua ja nauttia.
Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon. Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten, hirvittävien kysymysten eteen.
Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän kuolee?
Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien, elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta — hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.
Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu omatunto ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.
Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille, vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin hiuksin. Turhaa — vedenpaisumus tulee!
Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän punainen vuo tulee!
Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti repiä hänen sisintään?
Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista. Ihminen on pantu lisääntymään — muuta ei hän tiedä ja hän täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä tarkoituksestaan.
Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.
IX
Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni, kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli. Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta, hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee, ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.
— Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei — jos niin olisi, ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on jotakin ihan toista.
— Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.
— En tiedä, — tiedän vain, ettei sitä saa kutsua rakkauden nimellä. Minä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan vanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat rakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä. Joka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi ja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin ikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.
— Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan yksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen hellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset tähkät.
— Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?
— Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat likelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.
Hilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen halu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen asunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi sitä sietää.
— Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi häneltä katkerasti. — Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin tyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen sellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä miehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa häntä morsiameksenne ja vaimoksenne… Ihminen on korkeampi kaikkea muuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia. Heillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän tahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja onnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.
Hilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen itsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki hänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja pikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän oli lohdutuksissaan kekseliäs.
— Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, — niin
Armas voisi selittää nämä asiat.
— Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.
— Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. — Minä olen sinusta kirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina lähettää terveisiä.
— Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt viattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia…?
Hilja kävi vakavaksi.
— Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista ja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.
— Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon…
— Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?
— Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.
— Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen syyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että Mestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja vakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa vuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa… Sinä voit huoleti tulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.
Ja Hilja rupesi kertomaan.
Heillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin. Hilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti vakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka vuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan johtui.
Omituisesti maailma muuttui heille molemmille.
Matti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka ystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti, sytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen nainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi sellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin hämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei voi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän kuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun heikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei auttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää ollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin kirkasta ja onnellista.
Hiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen kohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus Armaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys omaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut liikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone kotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle olivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset selvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin rivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet siintävät.
Nyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän katseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika, kun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun hän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi hänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset ylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen ihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia lankojaan — enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi hyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin, niin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee. Joku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli usein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa. Hän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun koiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu. Tytöt olivat ristineet neidin "Kyöpelittäreksi" ja nauroivat häntä vasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä yksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt kiintyä koiraan… Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin kasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään onnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia… Kun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle: ostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi hänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä Eläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja nauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän naurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän näki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha omatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi päätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä kumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä hän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä vähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä kaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat ja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä tehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään siellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon mitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset tapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy — perinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu — ei tiedetä mitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras häntä pilkata ja tuomita?
Hilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä ennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen peilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja valheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin silminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja tuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään? Sillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin sääliä ja helliä.
Hiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta hiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen sielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus rakasti maailmaa.
Mestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen esihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli. Hienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt ja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla, oli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni nainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen ammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa. Nyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja hätä kuulsivat läpi.
Nainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan vettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli, oli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut vastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä maailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen. Hän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen kuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja nainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi mahdolliseksi syntymään uudestaan.
Hilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka janoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus tuli hänelle pistävä tunne: "Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle saa puhua?" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on edessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he ehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.
* * * * *
Silläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän ongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali keittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.
Ensin häntä vain oli suututtanut, että "se tyttö" lähtee kävelemään tuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat ja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan seurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki ollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa lähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät olivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät edes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet, ei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli: antaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän paremmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon. Vihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että Laina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja terveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti hän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä siistimään niitä — olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi kalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon viereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle uurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon kiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän saatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään Hiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan kengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi viemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin askelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli Hilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä torihametta. Se oli hyvä hame — jos ruustinna olisi ollut kotona, ei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän, Maali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen saadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt tulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja kun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että olisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä. Mutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia, josta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.
Hän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja odotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja kehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän puhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut. Mutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti, ettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen — hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja puhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan kielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen ovensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti puhua!… Hilja sai kantaa ruuat herralle — hyvä oli vain, vähemmällä Maali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja käsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli siellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat myöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut ihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista tuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi pitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään Maalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä Matariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi pitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä. Mitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli tanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti häntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa… Jollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän muuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle halaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi hävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana aamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: "Mitä Maali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra Matariston kanssa." "Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö neiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa eikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!" Hilja purskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.
Minkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen herran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista. Hän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä vastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti yksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut puhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi ruustinna tietänyt — ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin omaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt siellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo keittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai sanotuksi: "Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?" Maali tunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen teki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin. Mutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä häntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut ovelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä! päätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun Hilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.
Päivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän Matariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen perässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi menemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää vastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!
Hilja nousi vastarintaan.
— Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön käytävään. — Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!…
Mutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän pakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun… Ei, Matti ei saa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki kyyneleensä ja valeli silmiään.
Nyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle. Häntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään… Koettaisiko vielä selittää Maalille…? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut heillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on niin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen kyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin sydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa itselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen ja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.
Hilja läksi keittiöön.
Maali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta ja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.
— Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!
Maali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.
— Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut hänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin hoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.
Maali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.
— Maali kulta… tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla hauskaa… Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu kerran…
— Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. —
Jollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja
Jenny neidille…
— Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?
— Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä kirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?
— Maalin pitäisi hävetä!
Hilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan neuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää tätä asiaa… se on totta! Ei kenellekään.
Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.
Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.
Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin, olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat… Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan, muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä elämäniloa…" "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.
Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan lattiamatossa.
Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja, kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen, tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole pitänyt huolta Hiljasta.
Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen. Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään edes öljyä — no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään! Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä, tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki. Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.
Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon, mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä. Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.
Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen, pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle, etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi, selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan, mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi, että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.
Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän päästä häntä pois… Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!
Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä tavalla — mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet — ja karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää hänen kaulaansa — Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.
— Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. — Mitä tämä nyt on?
Eikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka
Maali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta…? Niin minä olen
Maaliin luottanut…
Maalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta ihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin hänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!
Niin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan eliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille maittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan ja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin. He tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat ulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat loittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä hieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään likenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.
Uni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä jaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja joutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin Mataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta. Tuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja kattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän katseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne Hilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille, jolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia kyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja huonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla niin huonoja…
Mutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä Hilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin. Ei hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa. On ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista jokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne! Ja kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla — kyllä hän vielä katuu, että ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties sellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä akkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo edeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!
Kaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa oli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa. Leipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa sama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että mahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen kiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli ovea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi häneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni peitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai tulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira kipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei se liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin heikoksi, että vapisi.
Eräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä vaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja miten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta, missä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja kun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla maidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut kärsiä.
Ja samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys taloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää ollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää vihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon helpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin moniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli palannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny neitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi äitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee kirkolle.
Hän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin tytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla. Salaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti hänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä keittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.
* * * * *
Hilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi iloisesti kertoa vierailleen: "Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On niin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut. Me valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista." Hän ei laisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä kuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin, hiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia. Hilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle, että hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat "Viimeistä ateenalaista" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät kuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää Angervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo vain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen selvästi:
— Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin heti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa on, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin levottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin ennen? Minä…
Hilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän likeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:
— Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi kuunnella runojakin…
Hilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän puraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli lyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi, sairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut mahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja huomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi mitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan kuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki tarkasti oven jälkeensä.
Hilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran sattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania sillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että jotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se, että Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle oli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi oikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden kun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.
Hän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä odottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.
Matti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä.
Molemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä.
Angervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset
kasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?
— Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan leikillisesti hymyillen, — minähän kielsin teitä kiihtymästä ja kiihdyttämästä.
Angervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.
— Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun täytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.
Hiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja silmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.
— Minä kiellän ja käsken ystävän… hoitajan oikeudella, sanoi hän.
Angervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula taipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.
— Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja sisaren puolesta ja minua…
Mataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.
— Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada minua paranemaan. Lääkäri…
— Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä…
Hiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi jo:
— Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten…!
Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan. Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.
— Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.
Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu. Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa mitä oli rikkonut.
Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan. He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.
Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti, ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen, pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä: he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun kouluttamiseesi — sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan, sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon hienon, kauniin neidin syy.
Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.
Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.
"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin — niin, en tiedä olivatko ne tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä niin tarkkaa lukua kuin ajassa — seisoen Mona-Lisan edessä. Minä pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen kuin itse elämä."
"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa, josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi. Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi Mestarin jalkoihin… Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.
Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"
Hilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko Armas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut, niin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli seurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon antanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi elää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän väliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!
Ei, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet sitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa kaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki voimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä, kaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja Angervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa jokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin oikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.