Ja taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.
He olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen ja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana istuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä. Raitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos riutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten huokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui savutorveen.
— Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä… kaikki sellaiset alkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?
— Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.
— Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen luonne.
— Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa, sellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin avulla — minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin, mutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin yliluonnollista…
— Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys. Ajattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee pappi.
— Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.
He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä toisiaan, sillä he olivat selin päin.
— Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta — tarkoitan Martan ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde. Siitä sinä saarnaat!
— Niin, vastasi Matti. — Paljosta olisi saarnattava, paljon selvitettävä.
Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä, repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan… Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä — täytyykö niin olla? Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?
Telefoni soi.
Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.
— No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on kysymys?
— Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.
— Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää, jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut…
— Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.
Mutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea oli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi, että Maali tulee häiritsemään Mattia.
Kadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei näkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki yksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät tyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin jättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja pursuneet veteen.
Raitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan. Pieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski, rintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.
Kyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos toisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan unohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen ota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja turhat… Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan tupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen jotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!
Hilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle, jolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat kivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli näytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas ikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa suuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti porraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena. Painaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia siihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.
— Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, — ne ovat sinulle kovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan luona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai jotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä voittoa.
Hilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.
Huone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda Kaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin ovella. Heiltä pääsi: "Hän on tullut!" Ruokasalista vastattiin: "No vihdoinkin!" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen asettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri poskilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään ja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina jonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök tuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.
Hilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin muuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök matkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta seuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin tärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä mielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän viehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat hermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat hyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua taputti hän tyytyväisenä käsiään.
— No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, — se ei vielä koskaan ole mennyt näin hyvin.
— Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla, yhä tanssisävelen mukaan, — se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.
Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin jumalallisen hauskaa tanssia!
— Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. —
Kaikki niitä huvittaa.
Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman, syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua. Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.
Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.
— Minä unohdin… Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. — Se oli hyvin hullusti.
— Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä, otsa rypyssä. — Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.
— Minä maksan sen — eikö se ole viisi markkaa tunti.
Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.
— Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. — Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.
Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti, mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan. Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan sisarelleen:
— Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä itsekin unohtanut tärkeitä asioita.
— Minä? närkästyi Sylvi.
— Niin juuri. En minä nyt muista… Tai odota: telefonissa oli kerran ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit ilmoittaa sen minulle.
— Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. — Se tapahtui viime talvena.
— Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.
— Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua…
— Niin, niin — niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.
— Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui aikaisempi suuttumus, — neiti Höökin piti matkustaa pois.
— Mutta Hiljahan maksaa…! sanoi Britta.
— Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. — Tiedättekö mitä — onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan — odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa… Bravoo! siitä tuleekin erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.
— Soh, Elsa, sanoi äiti, — sen sinä kauniisti jätät tekemättä.
Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.
— Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma. Kuulkaa… luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on kokonaan kadonnut Helsingistä.
Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen, riensi nopeasti jatkamaan:
— Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu aikovan teatteriin.
— Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.
— Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun hän debyteeraa Salomena?
Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:
— Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee varmaan olemaan erinomainen.
Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi Elman ääni yli muiden:
— He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.
— Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on mennyt hyvin…
— Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. — Sitä minä en ole kuullut.
Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.
— Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät kipinöivät. — Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin… Minä hoidin sairasta… herra Mataristoa… Minä unohdin.
Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä. Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.
— Vai aina hän vielä on sairaana?
— Sitä on jo kai kestänyt viikkoja…?
— Onko hän vuoteen omana.
— On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.
— Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, — lääkäri on käskenyt hänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.
— Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?
— Istun.
— Ja hoidat häntä?
— Hoidan häntä.
Hiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.
— No… te puhutte paljon?
— Paljon, sanoi Hilja hehkuen.
— Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.
— Sitä… sitä minä en sano.
— Vai ei sitä voi sanoa…
— Minä en tahdo sanoa.
— Aaa!
— No, se on toinen asia.
— Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte… Te olette tänään kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!
Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja miten likeiseksi Matariston huone kävi.
— Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti
Forsberg.
— On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, — jollei hän kuitenkaan voi päästä…
— Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se…
— Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn, vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. — En minä enää tule kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran… Se ei minua enää huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon. Ketä ne enää voivat huvittaa…!
Kaikki vilkastuivat.
— Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!
— Niin juuri!
— Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!
Kupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.
— Vai ei "minua huvita"! alkoi hän hetken perästä, hilliten itseään. — Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme luovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia ja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko maailman markkinapaikkana — te luulette kai sen meistä olevan hyvin hauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin huvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?
Hiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa alakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:
— Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te ajattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin "minä en enää tanssi". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen työn takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu pystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat kerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.
Hilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten pystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa…
— Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti ja hiukan katkerasti, — etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut mukana kuin velvollisuudentunnosta.
Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:
— Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.
Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä, jolloin saisi puhua.
— Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.
— En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa…!
— Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.
— Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole ajatellut sitä aatetta…
— No niin, keskeytti Hilja, — minä olen minäkin tanssinut huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan… Minä en pidä kuivista velvollisuuksista…
Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.
— Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. — Parempi on, että itse keskeytät kuin että sinut keskeytetään.
Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.
— Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. —
Äitisi tähden, jota kunnioitan…
Hilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.
— Katso, jatkoi Sylvi, — jos sinä harjoitat tätä sairaanhoitajattarentointa… noin kahdenkesken sairaasi kanssa… yhä eteenpäinkin, — niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää tahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.
— Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva Forsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka tuli häntä loukkaamaan.
Rouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä, että hänen ranteeseensa koski.
— Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja elää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on poissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta sairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa…
— Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä — kuka häntä hoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.
— Mutta palvelijatar… Teillähän on Maali…
— Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan…
— No, onhan sairashuoneita…
— Hän on köyhä mies…
— Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja huoneita…
— Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen…
— Onko sinulla siihen lupa…?
— On.
— Miksei hän lähde kotiinsa?
— Ei sovi!
Hilja puhui ärsyttävän lyhyesti.
— Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan tällä tavalla.
— Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?
— Maalihan on vanha.
— Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos sairaanhoitajatar olisi nuori…?
Rouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin, jolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.
— Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret nauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät luonnonlait.
— Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. — Ne ovat hävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.
— Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. — Antaa hänen tehdä niinkuin tahtoo…
— Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. — Juuri niin!
Mutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.
— Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi…
— Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.
— Ja hyväksyy kaikki?
— Niin!
Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:
— Hyvää yötä!
Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.
— Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. — Kyllä se Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.
Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.
— Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä…
Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.
Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri käynyt — lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen, saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt. Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.
Kaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa rautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas lappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla, läksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.
Hilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja korkealla.
— Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja käsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.
Ei Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi hän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:
— Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.
— Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun suuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.
Hilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti taaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika, talonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät muuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä vastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä, hame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä kenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset nimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet kuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli vieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo pimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset seisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.
— No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä, jolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, — missä äiti nyt on, kun te sammutatte tulia?
Hän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää tuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.
— Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin haikara.
— Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen. — Mikäs äidin on?
— Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi voinut sanoa: meille ostettiin perunoita. — Siiri juoksi jo hakemaan tätiä. Isä on taas juomassa.
Hiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.
— Mutta, sanoi hän hätäyksissään, — kuka sitten nyt on äidin luona?
— Pikkulapset vain, toimitti tyttö. — Mutta täti asuu tässä aivan vieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.
Hilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä löi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen pappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana oli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu ruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet ja lammikko nuuskansekaista sylkeä… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia nähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä… Mitä kummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi kapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului hidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi pitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen pöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan huoneeseensa.
Siellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä kattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan nousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen juurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja harmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän matkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta kuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten töidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja kuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.
Vihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:
— Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt.
Oletpa sinä käynyt heikoksi.
— Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.
— Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.
— Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät ajuriin.
— Eikös valkeaa sammuteta?
— Antaa vain palaa.
Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä. Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!
Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan, ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa ketään.
— Maali! pääsi Hiljalta.
Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.
Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin! Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.
Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin? Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä, kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut, sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa. Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.
Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois, kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa. Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia, että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo, kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin sattui, vaikkapa suuhun… Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta uutispuuroksia tai kukkakaalia… Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan? Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!
Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne: ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja — eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi ja avasi ikkunan.
Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa. Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut huutajan olevan teurastuspenkillä.
Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.
Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.
"… on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi laulua, tunki ytimiin.
Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.
Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti, sillä hän ei ollut kuullut askelia.
X
— Älä pelkää. Minä se olen.
Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.
— Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. — Kävin levottomaksi, kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi huonommaksi.
— Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.
— Etkä ilmaissut itseäsi…
— Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.
Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain voileipälautasen häntä kohti.
— Ajattele, sanoi hän, — Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.
— Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.
— Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli jo niin hermostunut.
He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi, että ne olisivat kiihdyttäneet.
— Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi maitoa lasiin. — Tässä!
Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä, kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita, valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.
— Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.
Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!
— Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.
— Isäni ja sisareni.
— Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes kahvia… Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet huonoja uutisia… Onko joku kuollut? Sano toki.
Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.
— Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on maatapanon aika.
— Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes hiukan.
— Puhumme huomenna.
— Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.
Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.
— Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.
Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa…? Varmaan sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.
— Eihän se koske sisartani?
Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski yksinomaan häntä.
Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen… Onko hän näin kauhean hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys…!
Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja läksi omaan huoneeseensa.
Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.
Hän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman hartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui silmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa Armasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se yksi hänelle täytyy jäädä.
Kyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta tekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken levätä.
Silloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.
— Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.
— En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä.
Arvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.
Hilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti lampun.
— Tee hyvin. Mikset sinä istu?
Hän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella ja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti sieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien tuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat, tässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän rutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja huomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään, ravisti päätään ja sanoi:
— Nyt en minä ymmärrä mitään.
Matti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja seisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus tuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin kertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut maisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä epämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä rakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois pyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni sanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne. Hän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen ääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy hajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä on. Hänen kätensä vapisivat.
Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa, jota en vielä ole nähnyt.
Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti, onnettomana.
Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.
Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.
— Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. — Minä en kajonnut mihinkään… En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko ajatus rikkoa? Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen…
— Ei, tuskitteli Hilja, — on mahdotonta löytää samaa, vaikka löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.
Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.
— En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.
Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin katsein.
— Koetapa ajatella, sanoi hän, — eikö se ole omituista, että tuo malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä usko enteisiin ja merkkeihin?
Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.
— Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan meistä. He kuuluvat sanovan… että me kaksi kuulummekin yhteen, että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä kaupungissa… kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa… Kaikki ihmiset. Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri liikkeelle ottamaan selkoa…
— No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.
Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen eteen, että uskoivatko he todella siihen.
— Niin… en tiedä… He tulivat tiedustelemaan…
— He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: — mikseivät he, kun sitä huhua tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!… Ja mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit…?
Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.
— En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden tietoisuus soi hänen äänestään.
Hiljan kasvot hehkuivat.
— Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten asia on?
— Sanoin… sanoin…
Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati, kiihtymistään hilliten:
— Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole vakuuttanut niinkuin olisit voinut…
— Kyllä minä koetin.
— Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!
Olisit ajanut ulos heidät.
Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti häneen soimaten.
— Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.
— Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja joka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos minä ajaisin sellaisen isän.
— Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa, että sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.
Ilkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan, siksi ettei tahtonut itkeä.
— Älä naura noin! pyysi Matti.
— Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja kierteli edestakaisin pientä huonetta. — Onko sitten kummaa, jos ihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei ole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!
— Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.
Hilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen suuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.
— Puuttuu vain, sanoi hän, — että huhu tulee äitini ja kipeän sisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille tehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä minulle!
— Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.
— Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. — Eikö sinussa kaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin, että me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta meitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin kovaksi ja pahaksi… oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä tunnen, etten enää jaksa heitä rakastaa…
Hän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan käsiään rintaansa vastaan.
— Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. — Ehkeivät he ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana jaksa kuulla.
— Minä jaksan! uhmasi Hilja. — Onko sinulla ehkä vielä jotakin pahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa kuin jo olen kuullut… Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka on sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se voi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on sanomista?
— Oletko sinä myöskin tyyni… Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa. Ehkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut minun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä, ajatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle meidän suhdettamme.
— Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen eikä kukaan muu voi sitä tietää…
— Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,
Hilja…
Hänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan, kuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen takaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin hän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.
— Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun luvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi uskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri olisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille — meillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.
Hilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko tuon nuoren miehen järki jo sumentunut — kannattaako hänelle puhua? Mutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat, hän hiukan surumielisenä sanoi:
— Ja sellaista… että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi on saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet vakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron… Kuinka voit sinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme olleet ystävät — vai emmekö ole olleet sitä?
— Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan se luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki, jollei…
— Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni! huusi Hilja kuin hädässä.
— Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. — Olemmehan puhuneet vakavista asioista.
Hilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet syvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin vakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan sineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.
— Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun… Minä en osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja kiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli minun syyni, että rupesimme puhumaan… Anna anteeksi…
— Ei, keskeytti Matti hänet, — älä johdata minua pettämään itseäni enää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En jaksanut vaieta.
— Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea, houkutellakseen Matin pois huoneestaan, — nyt sinä vasta petät itseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä kaikki mitä minä olen tehnyt…?
— Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin kaikkein arkipäiväisimmistä asioista.
— Te olette eri sivistystasolla.
— Ei, Hilja…
— Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla hyvin läheiset ystävät…?
— Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, — sillä sinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet minulle rakas…
— Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin, — etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun nopeasti täytyy erota sinusta.
— Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, — sillä sinä rakastat minua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt hiuksiani, et…
— Mitä sinä puhut — sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti tunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.
— Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?
— Sinä hourit, sinä erehdyt…
Matti naurahti onnellisen naurua.
— Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä silitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä — se oli Hilja.
Hilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se olisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa mieluisampi.
— Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi pois… Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt… Olenko minä todella voinut olla niin rikollinen…!
He seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja Hiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi toistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta ilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat huomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin yllinkyllin tekemistä toisistaan.
— Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, — syvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä olet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa tauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni…
— Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän olisi ollut niin sairas…
Matti ei häntä kuunnellut.
— Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta pahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi…
— Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. — Tämä on sairautta sinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu siitä, että sinua on petetty, niin minä… en tiedäkään mitä tekisin. Suuttuisin niin, etten koskaan leppyisi… Kuinka sinä voit olla minulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät…
Hilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli ja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen pois.
— Mutta Hilja… onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle mitään…
— Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. — Asetu hänen asemaansa, joka on poissa…
— Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti eikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.
Hän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada hänet vakuutetuksi.
Hiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.
— Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja jänteväksi. — Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!
— Sinun täytyy tahtoa! riemuitsi Matti, — sinun täytyy päättää olla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole sitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle, merkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana nimi sinulla on… Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä… Ei, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä, jolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää meidät. Älä pelkää minua — minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua rakastan…
Hilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi itsensä taasen suoraksi.
— Pelkää… mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin loppua. Sinun täytyy tulla järkiisi… Sinä olet ymmärtänyt minut niin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen antanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin. Minä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa tekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.
Matin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi värisyttää.
— Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen pahoinvointiaan. — Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta se ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun saavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on muitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta se ei näy käyvän.
Matti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään, hänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi ajatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää koko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti niin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli päässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena hetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli hallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja seisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen poikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen edessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän kävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja läksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja putosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen — hän ei kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui siihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui, varjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.
Hilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:
— Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut kaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin sinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen, kun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee pappikin hänen mielensä mukaan… Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän huomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä, joka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa…! Sinä lähdet. Hyvä on. Onkin jo yö…
Hän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan, hillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa esiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt jotakin rumaa — mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin lähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa valojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka tuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä nostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.
Matin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan sanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää taaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja sijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.
Hiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt minä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan nyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän itseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että hän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun tarvitsi välittää hänen puheistaan — sairaan houreista! Mutta entä jos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän ryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli. Hän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista tyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.
Oli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää kuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä, silloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.
Hiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa tajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas vastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen pelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti. Hän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä nurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa kasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin äidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä Hiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä, joka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.
Ja tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. — Entä jos minun ajattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!
Hän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin vaihtaa kääreitä.
Ikkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt näyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät valaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli tullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän palasi! — pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus niin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen käskystään. Hänen täytyy odottaa.
Hilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.
"Ihmiset puhuvat" — mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai sade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat olevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen päällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista. He puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin vingahdus tyhjässä ilmassa.
Huomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja heidän täytyy ymmärtää.
Sairas rupesi heittelemään vuoteessa.
— Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.
Hän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti istumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta tuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat peloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa ja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja ystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.
Nyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla täällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut pannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni soittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän koputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi uudelleen — telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.
Hetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta avuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden kesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla mielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet. Hilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita — ehkäpä Parkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli pimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu — talonmiehen asunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas tänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.
Ei, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä tahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä pelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.
Hilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut, kuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen lujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet istumaan.
Hän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja luo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon pääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.
— Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?
Hilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin olisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen tahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä maanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli lujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.
— Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?
Hän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja tunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.
— Vai pitääkö olla kolme tuhatta?
Matti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.
— Riippuu siitä, sanoi hän, — miten suuren maatalouden tahdot panna pystyyn.
Hiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin rintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi entistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli antanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä — hän osoitti oikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan alas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen ja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään ulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän ja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru oli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan. Hän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli käynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi "voiman lähteneen" itsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.
Hän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat syömään.
— Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, — minä muistan, että omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua heille. Pidäthän sinä minut täällä?
— Kyllä, kyllä.
— Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi…
— Niin, niin…
— Aivan totta. Sinä lupaat, ettet aja minua pois, tuli mitä tuli.
— Mutta jokohan me nyt nukkuisimme, muuten se paha päänkipu voi palata.
— Lupaathan sinä!
— Kyllä, kyllä.
— Mutta minne sinä menet? Etkö voi nukkua täällä?