— En. Ei meillä molemmilla ole täällä ilmaa.
— Pane ovet auki.
— Nukutko sinä sitten oikein kiltisti, jos minä olen täällä sohvalla?
— Nukun. Minun pääni on niinkuin ei se olisi oma pääni.
Hilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi itsellensä tyynyn sohvalle.
Huone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.
Vihdoin hän nukkui hänkin.
Hän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne, joka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan. Hän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä vastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo kilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee näin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut. Kello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin hän pääsi avaamaan.
Oven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja käsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta, toivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti iltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.
Nainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies yritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen. Hilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta huomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen, kasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina molemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä ja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat. Kärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin kasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen ja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen. Hän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia. Hiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia, pelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut heittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen ihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä hänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja epävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä oli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä, joka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat, huolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen vuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä niskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.
Hilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille suunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut. Isä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa tutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär isäänsä.
— Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja hermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. — Eikö isäntä sill'aikaa panisi tupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.
Hilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi kolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.
— Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti kun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.
Silloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän, vaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti kääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen kasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin pistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi raskain mielin keittiöön.
Samassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin varjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän raskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan pään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan ovea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he hetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.
— Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär herättäisi nukkuvan.
Tytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse röykyttämään Mattia valveille.
Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään, availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia. Ottaako uusi palvelustyttö — mutta jollei saa äidin mieleistä. Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan… Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.
Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin puoleen ja sanoi kuten lapselle:
— Miten me nyt voimme?
Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:
— Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.
— Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.
Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä ja reippaana.
— Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut? kysyi sisar vihdoin.
— No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä oikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.
— Olisihan hän saanut erota sovinnossakin…
— Eikö olisi saanutkin!
Heillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois.
Onneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.
— Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan…
— Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.
— Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.
Hilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne kainaloonsa.
— Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.
Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi selittämään:
— Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.
Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut, porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.
— Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.
Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:
— Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.
Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:
— Mitä tautia tämä nyt oikein on?
— Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.
— Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat, ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.
Vanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi sydämensä kovasti lyövän.
— Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne te nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän eilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut. Jos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista. Tohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.
Hilja houkutteli jo ovella.
— Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen äänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi vakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. — Jumala on lyönyt sinua sairaudella, kun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä et tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka sitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.
Matti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan tanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa, niin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan kädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta tuntui päässä asti.
— Isäntä, koetti hän keskeyttää, — minä tiedän, mitä te tarkoitatte.
Matti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on…
— Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on puhuttu ja…
— Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin…
Jännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:
— Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin tiedämme Vapahtajan omasta suusta.
Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.
Hänen tahtonsa yritti herpoutua.
— Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. — Meidän välillämme ei ole tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät… Hilja, älä mene! Saanhan minä kertoa isälle kaikki — hän on niin hyvä ihminen ja niin paljon kärsinyt.
— Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. — Eihän meidän välillämme ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi…
— Hilja, älä mene! pyysi Matti. — Tämä neiti on ollut minulle niin hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.
Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin poikansa.
— Sinä puhut syntiä, sanoi isä. — Ei kukaan tee ihmistä terveeksi paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka on tehnyt sinut kipeäksi.
Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.
— Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi isä vihdoin. — Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.
Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.
— Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. — Syntiä tehdään joka hetki — minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.
— Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua, jos sinä vannot.
Kaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti askeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan, ikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet riippuivat Matin kasvoilla.
Hän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili katossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.
— Puhu totuus, poikani, puhu.
— Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi äänettömyyden, — että minulle on ollut suloista, kun hän… on hoitanut minua… kun…
— Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja työnsi pois vanhuksen käden.
Silloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin jäätynyt kuura, tyyni ja raskas.
— Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä, vieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?
— Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.
Hilja keskeytti hänet:
— Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me teemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde…? No niin, ihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa. Olisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?
Syntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.
— Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.
— En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja hän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla rauhassa.
— Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin me olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä, onneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta…
Hilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.
— Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo sitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain, että meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta te tulitte ja tahritte sen likaisin käsin…
Isä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät katsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni, ikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän valmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.
— Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla. Hän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän enää käy ehtoollisella eikä…
Väkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret kädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat sormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.
— Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus.
— Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle…
Hilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko hänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena hetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon noista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään on niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut — eikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja — tapahtui hänen mielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli kasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä tuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään velliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä kysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi ympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt kukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille — hän ei ikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!
Kun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen, olivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan rukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina vastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään. Se oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta kohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.
— …Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin puoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme monella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas vastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä voit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo kolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä olet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan poikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa tulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä helvetin iankaikkiseen tuleen, kussa…
Mieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi, jossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava rukous täyttivät raskaan ilman — alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava juoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.
Tässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän rupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.
— Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät vieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.
Hilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta takaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle kaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.
— No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun ei syö…
— Minä kuolen…
— Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on minulle määrätty… Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.
— Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.
— Ei, nauroi Hilja. — Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.
Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.
— Älkää kirotko meitä! huusi hän. — Me menemme naimisiin. Hilja, tulethan sinä minulle.
Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui. Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.
— Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. — He vievät minut pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi, jos minut viedään!
Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
— Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia. En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia on kulunut.
Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen, ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle, astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa koko aseman.
Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön, päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi pronssinvärinen kipsikuva — nainen, puettuna sotisopaan, kädessä lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan sattui, aivan epämääräiseksi. — Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen. Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki, paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se oli palttua.
Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.
Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä. Mutta äiti on niin terve.
— Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.
Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.
— Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, — kun vain on millä teidät syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.
Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi. Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili pikkuiselle ihastuksen vallassa.
— Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes katsomaan! leperteli tyttö.
Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.
Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä. "Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!" Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa, valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.
Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.
Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut. Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja jäntevänä vuoteen ääreen:
— Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.
Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:
— Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole ketään muuta kuin sinä.
XI
Heille koitti tuskallinen aika.
He epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi vihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa, jotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin paiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.
Matti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului hänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin meritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa asiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että oli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle kumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet sairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin oli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi astuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun hän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä pahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja tuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi hänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä haroivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä rakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä. Hilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo: se suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta ilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä hänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän kuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa hänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki oikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle toiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu päättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää. Sinun täytyy tehdä se! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan, jotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan pitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan jalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot lapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli tuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti puhumattomana.
— Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.
Heillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka nautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi luennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa ja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa oli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän lääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian. Iltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta. Kun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin hänen kimppuunsa. "Mimmoinen suhde heillä oikein on?" vaadittiin joka taholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla yrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset lakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen suhteeseen.
Senjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi ulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että lääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee — niin hieno, niin vakava ja rakastavainen — on jotakin yliluonnollista. Sellaista lääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien kanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa parantajaa ei sielunsairas siedä.
— Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.
Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä päivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa, painajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan, josta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä päättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat palaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana hänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain Hilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin, kirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä uusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että huomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut. Hän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle selveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä ja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä itsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin tällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat tehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani, kirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko tai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on kaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten turhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän, murtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta itse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan vaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri siihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa revolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen… suuri kivi taskussa — siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät juuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin veteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle mitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan — tai ehkei sittenkään aavista miten vakava asia on.
Hilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin umpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää, hän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka taholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi — miksei muistanut vanhaa neitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?
Mutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu talosta?
Mitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää? Ja miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he käyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja heidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan ennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta onnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt itseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät Matin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän vihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne nuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he ovat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he kärsivät itse pimeydessään — tämän huutaa hän itselleen kymmenen kertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee huononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri — joku toinen — eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka ymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!
Ehkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa. Ja ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt — voittakoot! Ja kun hän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten ennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella, että saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä illanvietossa, seurassa…! Sitten onkin kauan kun hän on saanut nauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän on vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!
Ei, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve. Kulkija on sattunut hänen lietensä luo — hänen täytyy virvoittaa hänet. Hän on alkanut työn — hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy valvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on ovella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?
Onneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti kaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä Hilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan sairasta tuntee outoa onnea — onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa, josta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan, vaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua ystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti — ne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon, vastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän sairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia hänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla sittenkin jotakin enempää — niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia kenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta hän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain tietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää Armaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on raskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän tietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.
Joskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä ei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen takanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella — oli totteleminen miten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen yhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman lähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee — täytyy totella. Tässä tapauksessa ei se ole helppoa.
Kerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja onnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi hyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai tekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista, joita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus Hiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi tarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä ollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta, mutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi nousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet tähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän luki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin kiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille, ettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja jaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi Matin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja terve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän vaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän saattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: "Puhutaan niistä sitten kun ollaan terveitä." Hän tunsi, ettei tehnyt oikein, hän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua siihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei? Mikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?
Elämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten kiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan ja pysyi siinä.
Pimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos eteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri ohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon tulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän ääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne tuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko ne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa kovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän kävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka pitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita, selitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä, älä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli kuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon tuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää voinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva, tai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa katoavan syvyyteen.
Hän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena. Hän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen mielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen, että Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota ylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan, paneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana tapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat vain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: "Hilja, jos sinä tulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän Jumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle." Hilja putosi lattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa ja hänen sielussaan oli mustaa.
Herra, auta minua — minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt, ovatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut ovesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä minun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!
Hän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona oli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä, riisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko Matti ja meni omaan huoneeseensa.
Kerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan.
Matti oli tullut pimeään ruokasaliin.
— Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet minun huoneeseeni, voit kuulla.
Hiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.
— Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään.
— Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.
Ja Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi lukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa, hän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen äänensä yksitoikkoiseen nuottiin.
Levonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen apulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden. Hän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi pesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista ja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen syömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme tavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi koko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.
Kun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin kautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli kahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja tutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi, saattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle: Sohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja pelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä ja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön luottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi oli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka johtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus tuttavan tullessaan.
* * * * *
Hyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa kanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja Haapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin naisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla, virastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä, kahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän tapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty kuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi — hän on papin tytär, sivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen kanssa —, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan kanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät? Sepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan oli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää nuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen täytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään sairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan palvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus kun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina ajatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön kihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan täytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia miehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas, joka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet nähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt laudalta Armas Breden.
Noin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä, tuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle pastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.
— Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?… Tekö olette neiti Haapanen?… Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän kehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut virkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä, jotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen kanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.
Hiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän koko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että valvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut vieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt juuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi hakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili vieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät punaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen sormus.
— Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. — Näen sen omistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne on kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että tätinne on kylpylaitoksessa?
— On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.
Hän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.
— Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi, te olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn täyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te muistatte ehkä vielä isänne…
Hän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen kovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja vastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja järjestelemään niissä mielin määrin.
— Se on luonnotonta, jatkoi hän, — että te, vieras ihminen, niin kokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu hänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te väistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne hoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te näin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän olette kihloissa…
Hän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa eikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti suoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja nieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.
— Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut lausua, — minä en voi sille mitään… Hän tuli sairaaksi meillä… Hän ja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta minkä sille voi.
— Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään toisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät toisensa…
— Pastori, he ovat niin erilaiset… ja jos he ehkä joskus voivat taistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo niin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.
— Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän saa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa sisar tänne avuksenne…
— Ei pastori, huusi Hilja, — sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle täällä ole tilaa… enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt hänet sitten sairaalaan… Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin päivän perästä jo…
— Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin tuomari. — Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen itseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon alle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa… Näen sen…
Hän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat häntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä hän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset ja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki suoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta hän ei voinut mitään sanoa.
Pastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti Hiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori vetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään pastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista kuin:
— No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis sittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi tunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua synnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.
Lauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä Matti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä, että samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään ihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei, minä en päästä häntä!
* * * * *
Eräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa, nahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin niin, että silkki näkyi.
— Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, — mitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet minut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä, meitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt oikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on siniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen Armaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani. Minun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen poissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.
Hän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka etupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan puuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki näkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja pingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui rehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli kuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.
Vai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan, vaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja Hilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä ja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin kirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin antoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen päivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut Hiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli erittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo musta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen käydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.
— Onko siinä nyt kaikki, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä unohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi… Mitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa. No, Elisabethin häät ovat pian — päivä ei vielä ole määrätty vai kuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina sinä tietysti menet — ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi, että siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka siitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy teettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen kanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain pienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin muualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin… Pane lauantaina sininen pukusi — sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti Livallahan on niin arka ja hienostunut maku… No niin, tyttöseni, katso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa… Saa nähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua, en ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten adressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja tänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt päivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että minulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä olla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!
* * * * *
Elsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka alkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi:
— Hiljaaa!… Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja minä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta paras ystäväni — mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä? Mitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä he ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään minulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia! Annoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli oli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi tulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! — siitä se tarvitsisi korvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin, aijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut ulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän… Muuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut kuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin hyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa tai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä. Tiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että ajattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa yrittää parantaa, kun ei se itse tahdo… Kuule, eikö se mies siitä jo ala parata? Tahtooko se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule mitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan. Tai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän minulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos piruus minuun oikein menee… vaikka rikon välit koko perheen kanssa ja asetun sinua puolustamaan — jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt miten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin syvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne hunsvotit tulevat minulta kysymään — jaa kutka? Äh, en minä viitsi sanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi sinut tuntea… Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja minä riistin käsistäni kintaat — ne olivat lisäksi märät — ja minä annoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka "muuan naisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville"… Voi sinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi, voi… tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause: ystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia hyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan sen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa korvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma tekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua… Ei… hyvät ihmiset! olenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla on, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin… Hilja kultani… mene suohon nyt, et saa itkeä…!
Kun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä nurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista vaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut itsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi jo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi. Varmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg ei anna hänen tulla.
Eräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli ilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä, musta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa tanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat, silmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.
— Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä, — olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan sooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä haluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin Salomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä puku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman antaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että siitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä — joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää. Ajatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa tehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos vaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso. Hän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta näytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja pureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu usein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena oli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä saan sitten kuulla tanssista…
Hänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi. Yhtäkkiä — siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen portaissa — tällainen ystävällisyys…! Hän tuli kuin vanhan tuttavan luo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää vapaasta rakkaudesta… Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri nousi hänen kasvoilleen…! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti uutena joka kerta, kun toistui.
Ruustinnalta tuli seuraava kirje:
Rakas Hilja lapseni!
Nyt minä voin ilmoittaa sinulle sen ilosanoman, että meille tänä yönä kl. 1.40 syntyi pieni tyttö. Se on niin suuri ja muhkea ja huutaa täyttä kurkkua. Laina voi asianhaarojen mukaan hyvin. Hän oli vain toivonut poikaa ja on siitä vähän onneton. Lapsellisuuttahan se on. Toivo on siinä suhteessa paljon järkevämpi. Hauskaa oli nähdä Elliä. Kun hänet aamulla tuotiin vuoteen ääreen, rupesi hän lyömään pikku sisartaan minkä jaksoi, mutta päivällä hän jo tahtoi panna kädet sen ympäri ja suudella. Toivo tahtoo, että ristiäiset pidettäisiin niin pian kuin suinkin. Kyllä minun vielä täytyy viipyä ristiäisten yli, mutta tulen sitten heti kotiin. Minun on jo ikävä kotiin ja olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Ei pitäisi antaa ihmisille aihetta puhua. Sinä et koskaan ole huolinut ihmisistä, mutta kyllä heistä täytyy huolia. Täytyy elää niin, ettei heillä ole mitään sanomista. Minkätähden syyttä suotta panna maineensa vaaranalaiseksi. Sitäpaitsi sinä panet vaaranalaiseksi Armaankin maineen. Ja ajattele hänen omaisiaan. Minä pelkäsin kun läksin kotoa, mutta en toki uskonut, että jäisit ilman Maalia. En ymmärrä tänäkään hetkenä, miksi hän on mennyt. Täti Forsberg kirjoitti siitä minulle ihan lyhyesti. Sinä et ole kirjoittanut. Kuinka et ole maininnut siitä? Pelkään, että siinä ehkä piilee enemmänkin kuin vain se, että Maali on poissa. Kenen kumman sinä nyt olet saanut sijaan? Toivon, että täti Forsberg on auttanut sinua. Jaa, jaa, minkä näköistä siellä lieneekään, kun tulen kotiin! Likaista ja särjettyä ja ehkä ovat varastaneet talon puti puhtaaksi. Näenhän minä kummoiset nämä fröökinät täällä ovat. Mutta täytyy heittää kaikki Jumalan haltuun vain.
Laina tahtoisi sinua mielellään ristiäisiin. En tiedä kehoitanko sinua tulemaan, kun en tiedä minkälainen juveeli sinulla on siellä keittiössä. Olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Toivottavasti Mataristo on jo terve. Hänelle ei saa panna niitä uusia lakanoita, joissa on välipitsi, ne paikatut kelpaavat kyllä. Ja anna aina niitä pyyhinliinoja, joissa on punaiset laidat. Ettei se uusi palvelustyttö vielä ulos lähtiessään jättäisi tulta hellaan ja te kaikki palaisi siellä! Minä olen todella levoton. No niin, täytyy heittää Jumalan haltuun.
Pitäjäläiset kohtelevat nuorta pappiansa suorastaan liikuttavalla rakkaudella. Lainalle on tuotu suuret joukot lapsen sukkia ja muita vaatteita, sukat vain ovat sellaista muotoa, ettei niitä voi panna mihinkään jalkaan. Toivolle ovat muutamat uskovaiset naiset yhdessä ommelleet hevosloimen. Se on mauton ja räikeä, mutta kelpaahan se aina hevosen selkään. Se on pikkuvarsalle, jahka se kasvaa suureksi. Toivo on ihastunut varsaan, se onkin hyvin hauska ja siinä on jo juoksijan merkit, vakuuttavat hevosmiehet. Nimiä täällä kovasti ajatellaan. Laina vain on niin kumman välinpitämätön. Kirjoita sinäkin ja ehdota nimiä. Varsan nimen Toivo jo sanoo tietävänsä, mutta hän ilmaisee sen vasta ristiäispäivänä. — Täällä on jo ollut aika kylmä, maa on jäässä. Sanon sinulle nyt vain hyvästi, rakas lapseni. Ja ota selvää Armaan äidin syntymäpäivästä, se on näin syksyllä, ja osta kukkia ja mene itse onnittelemaan. Ja kirjoitathan sinä usein Jenny tädille, hän rakastaa sinua niin. Sano sydämelliset terveiset kaikille tutuille. Ja muista nyt olla arka maineestasi, äitisi tähden ja Armaan tähden. Sano täti Forsbergille, että minä pian kirjoitan. Kerro telefonissa täti Längforsille, että meillä täällä on tytär. Jenny tädille olen jo kirjoittanut. Olen kirjoittanut niin monta kirjettä, että käteni jo puutuu. Katso, rakas lapsi, etteivät avaimet ole ovissa, minä en yhtään luota siihen uuteen tulokkaaseen. Ja muista käydä tarkastamassa valkeaa, ettette vielä kaikki pala. Kukkia ei saa kastella liian paljon. Jumalan haltuun, rakas lapseni. Äitisi.
Jenny täti kirjoitti:
Rakas Hilja lapseni!
Nyt minun oikein täytyy torua sinua, kun et sinä kirjoita. Kuinka monta kirjettä minä olenkaan kirjoittanut etkä sinä muuta kuin kortteja. Sinä et saa sitä kaunista silkkipuserokangasta, jollet kirjoita kunnollisesti. Sinua täytyy rangaista jollakin tavalla. Tai onko jotakin tapahtunut, koska et tahdo kirjoittaa? Lydia täti ei kirjoita muuta kuin että silmiesi alla oli mustat renkaat. Eihän vain ole tapahtunut jotakin? Täällä ovat asiat kovin hyvästi. Kirjoitin konsulinnalle tarkat tiedot Friedrich Reh'stä ja konsulinna vastasi, että hänen tyttärensä saa valita sydämensä mukaan ja he ovat nyt kihloissa. Minä sanon tohtoria Friedrichiksi ja hän minua "Tante Jennyksi". Signe tahtoo niin ja tohtori on todella kelpo mies. Se vain on ikävää, että me rouva von Rohden kanssa jouduimme ihan eroon. Näyttää todella siltä kuin hän olisi ajatellut vanhemmalle tyttärelleen Friedrichiä. Mutta eikö hän nyt näe, että tyttö ontuu, vaikka olisi miten hyvin kasvatettu. Minun koko päiväni kuluu huolenpitoon näistä nuorista. Saksassa ollaan kovin ankaria eikä niinkuin meillä. Friedrich täyttää Signen huoneen aina ruusuilla ja tuo minullekin kukkasia ja chokolaadilaatikoita, kun minä pidän chokolaadista. Me tulemme kaikki yhdessä Suomeen, jahka lääkärit nyt päästävät. Tämä hoito tekee erinomaisen hyvää. Kyllä Signe sentään on lapsi vielä olemaan kihloissa. Siitä on suuri edesvastuu, hän voi vielä jälkeenpäin syyttää minua. Me ajelemme nyt joka päivä. Tohtori mahtaa olla kovin rikas. Tässä maassa ei tehdä velkaa. Tohtori tuntee sinutkin kuvasta ja sanoi "sie ist sehr sympatisch". Tähän kieleen tottuu, kun tätä pitemmältä kuuntelee. Mutta kyllä Itämerenmaakuntien saksa on aina minusta selvempää ja kauniimpaa. Sano Maalille, että siihen kakkuun voi panna mitä hedelmiä tahansa, kun ne vain eivät ole kovin happamia. Laittakaa nyt seuraavalla kerralla omenista. Banaanit ovat minusta erittäin hyvät. Johan niitä saa Helsingissä. Jollei mamma olisi ristiäisiin tarvinnut hametta, olisin tuonut täältä. Kahdella saks. markalla metri saa oikein kaunista kangasta, joka Suomessa maksaa viisi tai kuusi. — Nyt ne tahtovat minua ajelemaan. Hyvästi siis, rakas Hilja lapsi. Ja muista nyt, ettet ole ajattelematon. Pyydän sitä itsesi ja Armaan ja meidän kaikkien tähden. Hyvät tavat ovat kuitenkin tärkeät. Pidä kiinni ovea salin ja eteisen välillä. Ja kirjoita minulle kaikesta. Ihan minä suutun, jollet nyt kirjoita. Sinä saat silkkipuseron, mutta kirjoita nyt ja oikein pitkältä. Signe ja Friedrich sanovat paljon terveisiä ja pyytävät anteeksi, että keskeyttävät kirjeen. Sinua suutelee
Jenny tätisi
Armaalta tuli kirje, jossa ei ollut muuta kuin:
Hilja, valkolilja!
Huvittaako sinua tietää kuinka voin? Sain tänään erittäin hyvän kotletin ja otin juhlan kunniaksi punaista viiniä à 5 francia. Ei muistojen maljoja saata juoda huonommassa. Miten juot sinä muistojen maljat, sinä, joka olet raittiusihminen? Vedessäkö? No niin, ehkä vesi vie alas vieläkin paremmin kuin viini. Onnea vain.
Ihailijasi ja nöyrin palvelijasi
A. B.
Nyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut! Armaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi. Pyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa tällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä, tuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä merkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi mielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä irti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen. Armas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja sen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen, kuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he eläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta ilman mustasukkaisuutta!
Mutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän kosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään, jolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan Armaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina liitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti, jolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat toisiaan silmiin… Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet mistään muusta… Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja. Ne eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän puna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen rakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja, tuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät kyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:
Rakkaani,
sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi. Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni — se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä tule kuulumaan…
Hän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän hätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan…! Hän ei muistanut sanoja, mutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään esteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen kirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi häntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja riensi juoksemalla kirjelaatikolle.
Senjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri väsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on valmis kaikkeen.
Matti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä hänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli Hiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja vei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain odotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea mitä oli tapahtunut.