Kirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään. Tai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon hän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko kuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu ei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät lohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada voimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.
Ei täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin tuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla häntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä tiedustella… Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen isälleen ja Hiljalle.
Kun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee esiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu kiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo niin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä lahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa, ehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö… pysähtyy, lyö… pysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa talvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi monistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa…
— Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti ja tuli, kynttilä kädessä, sisään. — Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin tulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.
Matti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja seinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän haki Hiljan kasvoja.
Myrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen, mitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen kaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä hallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko huone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman kannattamana hypähti hän pystyyn…
Kun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän hänet permannolla pyörtyneenä.
Jollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta ja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin taudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi hänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi hän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti nukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli auennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli kuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat he toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt kuolleista.
— No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. — Nojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?… Ja mikä sinun on? Itketkö? Nauratko?
— Minun on niin hyvä, sanoi Matti. — Anna minulle vähän ruokaa. Minä nukun sitten.
Senjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli nähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa paljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä teki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko hän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui sotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä kiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa ruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan kanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä ajoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille mieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.
Hilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja pannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta — nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa Matin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan uskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se johtuu ja miten sen saa jatkumaan!
— Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti kävelyretkeä, — ajelemme.
— Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli käynyt suureksi.
Hilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin kaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen — nyt oli uitava rantaan!
Portaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät hullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa tuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja helakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja lapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista hellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli! ajatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.
Oli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet kilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän kimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat reippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät kalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia askeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset he eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti kihlatut… Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia, viskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen perässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon. Poikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.
— Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. — Tämä se tekee terveeksi eivätkä lääkärit.
— Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.
— Ei se ole samaa.
Matti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut hänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.
Eläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi mädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat härmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli aukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki hopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan taittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan puut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja aavistuksentapaisesti.
— Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.
— Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.
— Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?
— Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain pelkään, että kylmetyt.
He istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan ja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi täyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja hätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli muista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut? Mikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä. Meidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.
— Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. — Kierretään sitten sieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.
— Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.
— Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?
— Ihmettelen.
— Niin minäkin.
— Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.
— Niin on. Nähtävästi.
Matti katsoi häneen ja nauroi.
He tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle, joka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta lahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa oli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale kylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat kertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on lakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan, aution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan kuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia, valkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva lahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli, liiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä. Ehdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.
— Mikä kumma kokous täällä on?
— Ne varmaan valmistuvat muuttamaan… Ehkä poikasia harjoitetaan lentämään, vielä viimeisen kerran.
— Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.
— Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!
— Ne puhuvat sillä tavalla…
— Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin syksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät kuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.
Hilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin kasvot olivat iloiset ja tyynet.
— Se on julmaa, sanoi Hilja.
— Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.
— Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja ponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin täytyy.
— Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista tuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime tippaan asti…
Tätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti väsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt kun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla — pelästyi hän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun mitä hän epäili.
He astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja peittäen levottomuuttaan.
Rautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa. Maa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua, ennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria hakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä papereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan liketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti juhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja ja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli päivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti koristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija päästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat täyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä tieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja ja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas. Herrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja valkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti soittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli naulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti. Hiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa seisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen pitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle ylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti hymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne Breden.
Hänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he eivät enää päässeet eteenpäin.
— Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. — Tuolla tulevat morsiusvaunut.
Ne olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari, vaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja kookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.
Hilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt minne.
Hän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.
Häntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!
Häntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!
— Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. — Eivät ne olisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin pitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.
He olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle, pihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi maahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä. Tilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.
— Joko mennään, ehdotti Matti.
Ajotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi tervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti maahan.
— Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.
Mutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän laidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä ilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin, huudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain polvin, osaksi käsivarsinkin.
Hiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä, jotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon laskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän pysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:
— Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.
Sanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää niitä yrittämällä hymyillä.
Matti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut hänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja kääntyivät katsomaan.
XII
Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!
Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut kaupungista — rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut, rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty, mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna eteenpäin.
Koko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle, että hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin tipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä ja Helsinki on suuttunut.
Suuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti korvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa tietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina keskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään juhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta neuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen frakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa suurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin rakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen kyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.
Nuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat huimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja herkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto, ylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely avataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin pääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla, niin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan mitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat rattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä syrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti ovat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa tai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa pikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän loistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin ollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja illaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain pahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi juhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan, toimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret sunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin nukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä arpalippuja. Ulkona sataa.
Tulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta tulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa, hiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria tyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on ensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina hartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa, korkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän näköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien suomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä on kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen lämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa ja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin kättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille. Päät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka se oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta uudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin juhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun läpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa, ja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida, pääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel aina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.
Sylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin, hiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia tekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen näköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki "supeeraamaan". Rouva Forsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien kanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään. Virkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa, mutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio tummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina ja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan niinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri Nikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti, ettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on nyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla — on ehkä lähtenyt kotiin. Sellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän enää ollut neiti Breden häissäkään — häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän sen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa — hyvin se kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan, jokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä säikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu hänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!… Tanssin aikana istuessa pitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. — Tyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän naurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella, Linda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina, kuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos hän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä väittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan jäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai ehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa — sekin on mahdollista.
Tämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan kanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen, koppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.
— Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. — Mikä sinua nyt ajaa kotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen. Etkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni suoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja — ne koskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka tapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan sinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt… Mutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan sinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?
Hilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne, pukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän olikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen tarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää astella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja, oli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin kirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja komensi jalkansa tottelemaan.
Kotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin peloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen kirjoituspöydällään on pieni rasia…
Kuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä, että täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen minä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin seiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden tekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä pyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä sitä… Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä, valkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti jotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.
— Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän mennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. — Niiden tekee kovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa jokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa juhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä en käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole hienoa.
Hiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti
tällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää.
Nyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne
Koskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.
— Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. — Enkö saisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa mukana, tulevat.
Hilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti.
Kohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.
— Kiitoksia, sanoi hän, — minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä tanssisin hiukan. Tahdotteko?
— Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut pyytää Hiljaa.
— Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.
Kun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin entisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta ihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia vaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on tanssia juuri silloin!
Käärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se sijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli, hän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää. Hänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen pitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi sitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa ja kietoi kätensä antajan kaulaan…! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat suruunsa. Hän tanssii.
Aarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he kahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään hänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja kiertää kolmannen… neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan kummallinen.
— Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin — tiedättehän?
— En koskaan ole ajatellut sitä.
— Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan… luurangot… ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa. Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla — mikseivät nuo muut luurangot?
— Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.
— Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän kello jo on?
— Viittätoista vailla kaksitoista.
Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne, mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.
— Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.
Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen, että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.
Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.
Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies, alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.
— Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?
Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes Vaarnakoski.
— Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.
— Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään…?
Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli sen toisen suusta.
— Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut…? Minä olen taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin — ettekö muista —? Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet kengät. Nyt… ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä tapahtuu. Me olemme — älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin kohteliaisuus, minkä voin sanoa — me olemme ruvenneet katsomaan teitä hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä on hyvä olla — en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa, että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta. Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja huoleton elää. Hih, niin että…!
Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!
He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.
— Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä…
— En minä itke…
— No niin — te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.
Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä. Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.
— Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.
— Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti. Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut vaatteeni, päällystakkini, kelloni — kaikki muut paitsi saappaani. Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen…! Olen sanonut, että sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni… kuulkaa nyt pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään… Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt… niinkuin eläin… ja kuitenkin tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä ja puhdas kuin nyt.
Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa jotakin, sen hän tunsi.
— Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.
— Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä, ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.
— Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?
Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?
— Kuinka niin? sanoi Hilja.
— Noo — anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, — mutta täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.
Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.
— Mistä te sen päätätte?
Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.
— Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.
Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka tukahduttavana nousi rintaan.
— Puhukaa! sanoi hän. — Minä en voi mitään sanoa…
— Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten. Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä. Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.
Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin, nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti kädessään.
— Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, — onneni särkymistä… Te toivoitte sitä…
— Hilja neiti!
— Niin te teitte!
Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt, hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle. Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.
Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa, ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.
Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.
Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!
Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!
Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin kultainen sormus.
Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki — lopussa! Hän ääntää sen ensin jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne ovat pyyhkäistävät pois — pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse ilman tässä huoneessa. Kaikki pois — pois silmistä, pois sydämestä! Ensinnä nuo kasvot!
Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.
Kauan.
Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä kynttilällä.
Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee. Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:
— Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?
Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän jatkaa:
— Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää…
Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa. Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu, tämä on helvetin tuli…
Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.
— Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.
Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:
— Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan saata rakastaa sinua. Tule… kerro minulle.
Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.
— Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon suojella sinua koko maailmaa vastaan…
Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen virrassa, hän käy kiinni puunoksaan — kaikki luisuu hänen käsistään ja likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä, joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:
— Virta vie minut… Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!
Hän suistuu maahan.
Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään itsensä… Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien loppu.
Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.
— Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille syntisille…! Jumala, Jumala!
Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.
On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.
— Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.
Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.
Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa. Ei tarvitse pelätä.
Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja odottaa hänen sanojaan.
— Tiedätkö mitä on tapahtunut?
Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.
— Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa. Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien. Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.
Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän avasi ruudun.
Taivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka puhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.
Heidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen aamuna.
XIII
Joulu tekee tuloaan Helsinkiin. Kiire on kaduilla ja toreilla. Kauppapuotien ikkunat levittävät yleisön eteen houkuttelevimmat helynsä. Tuolla heloittavat herkulliset silkit ja tanssipukukankaat, täällä kullat ja hopeat. Kirjauutuudet kutsuvat kirjavin kansin. Mutta varsinkin ilakoivat ikkunoissa lasten lelut. Missä on joulukuusia tonttuineen, missä kokonaiset pienet satumetsät hiihtävine lappalaisineen.
Ihmiset ovat kääröineen juoksemaisillaan nurin toisensa. Lähetit, pienet ja suuret kuljettavat sekä olkapäillään että käsirattailla tavaroita. Kuorma-ajurit ovat kulussa, pika-ajurit vievät ja tuovat kansaa asemalta ja asemalle. Kaksi vastakkaista ihmisvirtaa, tuleva ja menevä, vilisee varhaisesta aamusta myöhään iltaan katukäytävillä. Ikkunoiden kohdalle se hetkiseksi patoutuu, kiihtyy houkuttelevista näkemyksistä ja jatkaa kulkuaan. Köyhillä lapsilla on aikaa viipyä ihanuuksien ääressä. Ne kiistelevät ruudun takana sen tai sen lelun omistamisesta, lelun, jota eivät ikinä saa. Pienet poikaset, jotka myyvät kengännauhoja ja muuta rihkamaa, kiihtyvät huutamaan tungettelevaisuuteen asti: ostakaa, ostakaa! ja seuraavat, ohuissa vaatteissaan, hyvän matkaa, juosten kävelijän rinnalla. Vanha tupakankaupustelija on pukenut ylleen uudet huopasaappaansa ja vasta paikkaamansa päällystakin, valinnut suojaisen kulman hyvässä kadunristeyksessä, levittänyt istuttavakseen pienen telttatuolinsa ja polttelee siinä paperossiaan. Pelastusarmeija on pystyttänyt "patojaan" toreille ja puistikkoihin ja ääressä käyskelee vakava, sinipukuinen nainen, päässä armeijan suojaava lakki.
Rikkaus näkyy niinä päivinä selvemmin kuin muutoin ja köyhyys kirkuu sen rinnalla, nöyrtyen, katkeroituen ja suistuen nurin kiireen jalkoihin.
Päivisin kiehuu kiire harmaampana, näkymättömämpänä. Mutta illalla, kun valot ovat sytytetyt ja ikkunoiden välke ikäänkuin helisten tulvii kaduille, on ilmassa salaperäinen kiihtymys. Ja kiihtymys kasvaa kasvamistaan jota likemmä joulu joutuu. Vihdoin tulevat kuuset. Helsingin keskipiste, rautatietori, muuttuu eräänä aamuna metsäksi. Salon humisevat puut ovat uhratut, sälytetyt kuormiin ja ajetut pääkaupunkiin. Metsän viileä, hiljainen puu tulee tuomaan joulua sinne, missä hiljaisuutta on niin vähän, missä kiire on niin polttava. Varakkaat turkkiniekat herrat ja rouvat tinkivät sitten itselleen mieleistä hiljaisten puiden joukosta. Köyhät ihmiset ostavat hentoja kuusenlapsia, hylätyitä tyviä ja tynkiä ja kaikkein köyhimmät kokoavat myöhemmällä ylijäämiä, oksia ja puunkappaleita polttopuikseen.
* * * * *
Haapasten ruokasalissa istuvat sisarukset Jenny ja Aline pitkistä ajoista yhdessä. Ulkomaan tuomiset, puserokankaat, kahvikupit kuvattuine terveyslähteineen, kaikkinaiset pikkurihkamat ovat levällään pöydällä ja kahvipannun iloinen, punainen harja nousee niiden keskeltä. Mutta sisarukset ovat mustissa vaatteissa ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet. Vanha kello käydä raksuttaa seinällään ja Lutherin kuva katsoo alas astiakaapin yläpuolelta. Ne ovat nähneet perheessä vaihtelevaa iloa ja surua. Sellaista se on ollut läpi vuosikymmenien. Tällä kertaa vaihdetaan sisarusten sanat kyynelten ja kahvinjuonnin lomitse.
— Mutta Herra Jumala, ettekö te nyt voineet kutsua lääkäriä kaupungista. Mitä ne maaseutulääkärit tietävät. Jaa, minä sanon sen, että Toivo on… niin, minä uskallan sen sanoa, että Toivo on tappanut Lainan…
— Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin. Kaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se meni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin katkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa Toivoon nähden suurta surua.
— Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja miten käy sitten lapsiraukkojen… Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa niitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.
— Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.
— Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.
— Voi olla.
— Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko hänellä ehkä joku jo katsottuna.
— Älä nyt noin… Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua rauhallisesti.
— Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä tiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!
— Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali… En minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon tytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa Toivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se leikki koko illan lasten kanssa…
— Se hävytön…! purskahtaa Jenny täti puhumaan. — Se hävytön! Mutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa… Mutta minä sanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä ilkiöltä… Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas, mutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin, että hän pakenee pois ihmisten hampaista.
— Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo mennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä sinä voit Signelle ja tohtorille…
— Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut erottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on kelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.
— Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.
— Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä on ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.
— Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän oli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin hermot.
— Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi puolustaa… Voi, Herra Jumala sentään…
— Älä nyt joka toisena sananasi sano "Herra Jumala".
— Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista. Jollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden… Kuinka sinä olet noin kauhean äreä!
— Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää…
— No niin, minä tiedän… Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään tahdo ymmärtää, että se on totta… Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa pyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että ikävöi sovitusta Jumalan kanssa?
— Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten takia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän tyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä nöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli surkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui pois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään auttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän pelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan kasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla voi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on ollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli kaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän aikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen kuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä kuolleilla. "Joskus", hän sanoi. "Se on kysymys, joka on jäänyt vaille vastausta." Ehkä se oli niin.
— Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?
— Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin…
— Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.
— Kun minusta sittenkin tuntuu, että on…
Sisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten uudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.
— Oliko hän paljon muuttunut?
— Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis hän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne olivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui. Ne olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se sellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä katsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada. Helat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.
— Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa! vaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. — Mutta kuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän! alkaa Jenny täti äkkiä. — Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi istuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua rautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä mitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?
— Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään päivälliseltä Riihimäellä — kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat puhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.
Jenny täti kiehui kiukkua.
— Minä olisin sinun sijassasi noussut, mennyt heidän luokseen, sanonut kuka olen ja antanut heidän kuulla kunniansa. Sinä kuuntelit kiltisti, sinä!
— Onneksi! Siitähän olisi tullut täydellinen skandaali, jos minä vielä olisin ruvennut sotkemaan.
— Mistä he sitten tietävät, ettei Hilja ole kihloissa?
— Eihän hän kanna sormusta.
— Onko koko maailma sitten ehtinyt huomata sen!
— Tiedäthän, kuinka huhut leviävät.
— Mutta mitä Hiljan kihlaus kuuluu kehenkään! Mitä oikeutta kenelläkään on sekaantua meidän asioihimme?
— Sinä puhut kuin suuri lapsi! Mitä oikeutta? Sama oikeus kuin poimia marjoja toisen metsästä tai herneitä toisen hernemaasta, jos se vain on tarpeeksi kaukana omistajan asunnosta.
Sisarukset vaikenivat. Rouva Haapanen hypisteli jotakin Jenny tädin tuomisista, mutta ajatteli toisia asioita.
— Mitä sinä kehoitit minua lähtemään ulkomaille! tuli Jennyltä taasen kuin putouksena. — Jollen olisi lähtenyt, olisin kyllä vartioinut Hiljaa. Ja jahka minä saan sen Matariston käsiini, niin kyllä hän kuulee. Täällä hän esiintyi kuin viaton lammas ja vei sitten koko perheen kunnian. En kehtaa enää näyttää silmiäni kadulla. Lydiakin kohtelee minua suorastaan halveksien. Vaikka hänellä itsellään on paljon syytä. Hän oli Helsingissä, hän olisi saanut pitää Hiljaa silmällä.
— Minun täytyy vielä käydä Bredellä. Se ei ole hauskaa se.
— Ei ole, myönsi Jenny täti. — Kai minunkin pitäisi mennä sinne, mutta koko kylpymatkani menee hukkaan, jos nyt saan mielenliikutuksia. Liian aikaiseen me ylpeilimme Armaan hienoista sukulaisista.
— Kyllä Armaskin olisi saanut odottaa kunnes oli tavannut Hiljan.
— Kuka heistä oikeastaan rikkoi välin?
— En minä tiedä, vaikka Hiljan äiti olenkin. Hilja ei sano mitään.
Hänhän on niin muuttunut.
— En ymmärrä Hiljaa. Hän ottaa asian aivan tyynesti. Häntä ei edes hävetä, vaikka hän tietää, mitä hänestä puhutaan.
— Häntä ei hävetä, kun ei hän kadu. Siinä se on! Hän sanoo, että jollei Armas välittänyt hänestä sen enempää, niin oli parasta, että meni näin.
— Sen hän voi sanoa! Ei mikään mies kärsisi sellaista.
— Armas olisi saanut odottaa kunnes olisi tavannut Hiljan, sanon sen vielä, toisti äiti.
— Sinä siis luulet, että Armas purki?
— Mistä minä tiedän. Ja onhan se jokseenkin yhdentekevää.
— Taas sinä kiukustut! Ehkä minä lähden nyt. Voinhan syödä aamiaista vaikka…
— Että sinä nyt taas viitsit. Meillä on sieniomelettia. En tosin tiedä miten tämä uusi "neiti" osaa sitä valmistaa, mutta…
Tuli taas äänettömyyden hetki, jonka aikana kumpikin sisaruksista yritti käydä käsiksi joihinkin tavaroihin.
— Saisin minä sen Matariston käsiini! uhkasi Jenny täti äkkiä.
— Hilja vain kehuu häntä, sanoi äiti. — He ovat yhä kirjevaihdossa.
— Mitä sinä sanot!
Jenny täti kimmahti pystyyn.
— Eilenkin häneltä tuli kirje ja Hilja kiirehti itse asemalle viemään siihen vastausta.
— Ja sinä sallit sen tapahtuvan! huusi Jenny täti, silmät suurina päässä.
— Mitä minä sitten sille voin.
— Etkö sinä olekaan Hiljan äiti? Sinulla on oikeus ottaa haltuusi hänen kirjeensä, avata ne tai lähettää ne avaamattomina takaisin.
— Mitä sinä puhut! Ei nykyajan tyttöjen kirjeitä avata.
— Mitä se mokoma sitten kirjoittaa?
— Mistä minä tiedän. Hilja menee omaan huoneeseensa lukemaan.
— Jollei sinussa ole äitiä saamaan selville mitä se roisto — en sano paremmin — vielä uskaltaa kirjoittaa, niin kyllä minä otan selvää. Missä Hilja säilyttää kirjeet?
— Laatikossaan. Olen minä ne joskus nähnyt pöydälläkin.
— Etkä ole lukenut!
— Mutta, rakas Jenny, näethän itse, miten Hilja on vanhentunut. Kyllä hän on kärsinyt tarpeekseen. Mitä minä nyt rupeaisin urkkimaan hänen kirjeitään. Eihän mitään enää voi muuttaa. Huhut ovat kuin irti päästetyt linnut. Ota nyt metsästä lintu kiinni!
— Aikooko Hilja sitten nyt mennä kihloihin tämän Matariston kanssa?
— Hän sanoo, ettei.
— Mitä he sitten aikovat? Mitä tämä kaikki on ollut?
— Hilja sanoo sitä ystävyydeksi.
— Ystävyydeksi!
Jenny täti lausui sanan ihmeissään, ikäänkuin olisi kuullut sen ensi kerran eläessään.
— Niin, niin, niinkuin hän ja Elsa ovat ystävät! Tai sinä ja minä.
— Onko hän hullu! huusi Jenny täti. — Sinä ja minä olemme sisarukset ja Elsa on tyttö — mutta nuori tyttö ja nuori herra, jotka eivät ole edes sukua! Tiedätkö, sinä olet sinäkin syypää Hiljan kevytmieliseen katsantokantaan. Minä sanoin sinulle aina: pidä kiinni ovet eteiseen, koska sen ylioppilaan pitää kulkea sitä tietä. Äläkä anna Hiljan rajattomasti viipyä tansseissa. Sinun kasvatuksesi on ollut leväperäistä!
— Loppujen lopuksi kaikki on minun syyni! sanoi Aline rouva ja nousi suuttuneena.
— Minä en sanonut niin! Jos tahdot ymmärtää sen niin, niin tee se vain, mutta minä en sitä sanonut!
Jenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua tuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä, että Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt Armaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä pois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet, yksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään aikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:
— Missä Armaan lahjat ovat?
Hän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän ei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.
— Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.
Jenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva rippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore sypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin kyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja kaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui kirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa kotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt. Hänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi hän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi nähdä. Alla oli "ystäväsi Matti" — se roisto uskalsi vielä nimittää itseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen jälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja Hiljalta koko hänen tulevaisuutensa!
Täti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen omituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline rouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis kuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin epäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään sen perille.
Rakas Hilja!
Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua, jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.
Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä, mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista, jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.
Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa syventyä uuteen elämään.
Olin viikon päivät kotona. Emme näy pääsevän sopusointuun omaisteni kanssa. Kunnioitan ja rakastan heitä, ymmärrän, että heidän täytyy olla sillä kannalla kuin he ovat, mutta he eivät ymmärrä minua eivätkä ikinä voi oppia hyväksymään kantaani. Heidän mielestään on minun jumalanpelkoni perkeleestä. Me tuotimme toisillemme mielipahaa joka päivä. Ehkä olisin jaksanut katsoa asioita paremmin yläpuolelta, jos olisin ollut terve. Katsoin parhaaksi lähteä pois. He surevat tähteni, mutta sille ei voi mitään. Täällä parantolassa on hyvä. Täällä ei ole paljon potilaita.
Sinua huvittaa ehkä kuulla mitä tuloksia oli käynnistäni Karoliinan luona. Hän ei ensin ollut tuntevinaan minua — tai ehkä olinkin niin paljon muuttunut. Pian hän kysyi, koska voin maksaa lainani. Sanoin, että nyt aion ruveta papiksi. Hän huomautti, ettei se enää merkitse hänelle mitään, kosken ruvennut silloin kun hän tahtoi. Olin vähän häijy, sanoin hymyillen, että minun täytyi odottaa siksi kunnes Jumala tahtoi. Lopulta hän itse pyytämällä pyysi minua pitämään lainan. Karoliina on hiukan omituinen, mutta sääli häntä käy. Ei kukaan välitä hänestä paitsi hänen rahojensa takia. Kaikki omaiset odottavat hänen kuolemaansa, päästäkseen kiinni perintöön.
Olen paljon ajatellut niitä asioita, joista sairauteni aikoina puhelimme. Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että naisen ja miehen suhteen täytyy perustua ystävyyteen. Ystävyys on paljon hienompi tunne kuin se, jota sanotaan rakkaudeksi ja josta uusi ihmiselämä saa alkunsa. Uuden ihmiselämän ei tule saada alkuaan huumeessa ja humalassa, vaan itsetietoisesta ja tahtoen. Me emme saa siitä ja syntyä synnissä, vaan pyhyydessä ja kauneudessa. Etkö usko, että jos uusi polvi kasvaisi siinä katsantokannassa, niin siitä tulisi onnellisempi kuin nykyinen? Ei syntyisi niin paljon ihmisiä, mutta syntyisi onnellisempia ihmisiä.
Hyvästi nyt, rakas Hilja, sinä, jonka kautta Jumala on tehnyt minulle niin paljon ihmeitä. Yhtä sinulta vielä pyydän: etkö sallisi minun kirjoittaa Parisiin? Lähetä minulle osoite ja suostumuksesi. Kaikki tulee jälleen hyväksi, kun saan selittää, miten kipeä olin ja mitä ihmiset ymmärtämättömyydessään ja ajattelemattomuudessaan voivat päättää sairaasta ihmisestä. He suorastaan ajavat hänet onnettomiin ajatuksiin ja tekoihin. En voisi sen suurempaa onnea ajatella, kuin että te taasen löytäisitte toisenne.
Sydämelliset terveiset ja Jumala olkoon kanssamme.
Ystäväsi Matti.
Kun sisarukset olivat lukeneet kirjeen, joutuivat he aivan ymmälle. Jos suhde siihen asti oli ollut heille epäselvä, kävi se nyt yhä epäselvemmäksi.
* * * * *
Hilja oli lähtenyt viemään kirjettä asemalle.
Oli polttavan kylmä aamu pari päivää ennen joulua. Pistettyään kirjeen postivaunun laatikkoon, astui hän hitaasti läpi asemahuoneiden ja hidastutti hidastuttamistaan kulkuaan. Portaille hän kokonaan pysähtyi. Sädehtivänä oli talvinen Helsinki hänen edessään. Kun ne, jotka olivat olleet saattamassa matkustavia, olivat kiirehtineet alas kadulle, jäi Hilja miltei yksin portaille. Pari kantajaa puheli toisella puolen pääovea, käsillään lämmitellen korvanlehtiään, ja vanha tupakanmyyjä, kellahtavaksi haaltuneessa turkissaan, asettui telttatuolilleen portaiden syrjälle.
Sinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi jalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi heidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät, katot, kaidepuut, portaat — kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja kauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen narina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan kimmellyksen oudon kaukainen soitto.
Tori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden ympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla. Sinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa ympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen matkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa. Ihmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia, rikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä heinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin kaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista piipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien ja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen kainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain hopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa korvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.