Nyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan — alkaen maanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti otettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei nurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain käsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani ja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja liikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää paljon ehtinyt lapsia hyväilemään — se jäi isälle. Sairaan hoito oli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä kadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun hän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti ruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän ollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli tehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut voittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä, jolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen nuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien tuki ja sauva — ei ehtinyt eikä jaksanut.
Vähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja ennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti toisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi heille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta tulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä kävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi aavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan. Varsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen alaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän huoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin tuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa pikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi huudahtaa: "Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan näköinen!" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.
Kolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin iloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän siirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka jälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.
Kerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui hirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui. Neljä yhtaikaa.
Pappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat uskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin jumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä sentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä pappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin suunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja huutavan — se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän oli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja kuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut ja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan, hän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää voinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän ikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän itseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan, onko taivasta ja — onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja Jumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli vain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.
Rovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna katseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät likelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun, kuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi todella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on kannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.
Tytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean talven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä he enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi opetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua. Raskas mieli painoi taloa.
Tuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa, varpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan, koko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton, mutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi vihannoimaan silmin nähden.
Lainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä nurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä kiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden pitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja rantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen ensi kerran, ja he huusivat ilosta.
Isän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa turkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli sairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo tulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa kellahteli hiekassa portaiden edessä.
Äiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin, kutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat ja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat koivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä lemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja heidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten hautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään peloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja käet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää ja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät elämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti ja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas siellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa osaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he eivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille. Keskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia, resedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta vettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja he ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki: "Kyllä ne ovat hyvässä tallessa."
Haudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset kätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo. Isäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten aina, viettämään kesää.
Tyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit olivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset olivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata. Toisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He olivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle. Toverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja oli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa oli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan opettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin apua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut jalkaa maahan ja huutanut: "Opettaja valehtelee itse!" Senjälkeen kävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa heidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa viimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu suostumaan heidän pyyntöihinsä.
He alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä oli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään — hän olisi alkanut aikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat vakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello kahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka sittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.
Huoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut nahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt nojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana tullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet. Vanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden välissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää kukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen, talli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista kulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt pappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli heleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi tuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.
Tytöt istuivat sohvapöydän ääressä, jonka vanhalla, vihreän- ja ruskeankirjavalla liinalla aina oli sama tuhkakuppi kuin kiinnikasvaneena. Isä lepäsi korkean tyynyläjän varassa, hänen kätensä olivat ristissä rypistymättömillä lakanoilla ja hänen edessään pienellä pöydällä oli kolme kirjaa: hänen kulunut, suuri raamattunsa ja kaksi käyttämätöntä uuttatestamenttia. Tytöt haukottelivat ja katselivat isään. Hän lepäsi hyvän hetken suljetuin silmin, ikäänkuin olisi nukkunut, mutta he ymmärsivät hänen rukoilevan, sitten hän ojensi heille uudet kirjat ja puhui harvaan, hiljaisella äänellä:
— Sen koulun tarkoitus, jonka me tänään aloitamme, ei tule olemaan opettaa teille ulkoa opinkappaleita. Sen tarkoitus tulee olemaan tehdä teille rakkaaksi tämä kirja ja avaamaan sitä teille. Kun se vain on teille rakas, tulee kaikki muu itsestään. Tämä kirja tässä on kulunut minun käsissäni — minut on vuosikausiksi pantu tautivuoteelle, että minulla olisi aikaa sitä tutkia enkä minä ole päässyt kuin vasta aavistamaan sen syvyyksiä. Teidän pitää oppia tuntemaan tämän kirjan herra — se on tämän koulun tarkoitus.
He saivat lukea raamattua ja selittää miten he minkin kohdan ymmärsivät. Heidän läksynään oli tunkeutua Jeesuksen sanojen henkeen. Kun he olivat menneet niin kauas kuin pääsivät, avasi opettaja heille omat tietonsa ja kokemuksensa. Monesti ei hänen tarvinnut kuin kääriä auki, mitä he aavistivat ja syventää heidän käsitystään. Kuvat ulkomaanmatkalta rupesivat elämään entistä selvempinä ja värikkäämpinä. Tytöistä tuntui, että he itse olivat nähneet kaikki, niin vilkkaasti olivat he omaksuneet opettajan kertomukset. Ja pyhän kirjan elämänohjeet sekaantuivat siihen määrään jokapäiväisyyteen, että he tuontuostakin keskellä arkiaskareita kysyivät itseltään: mitä Jeesus tekisi tässä tapauksessa?
Kerran talvella esimerkiksi olivat he kävelemässä hämärissä. He olivat tulleet hiukan etäämmälle kodista kuin tavallista ja heidän edessään oli loiva mäki, jota ylös reenanturoiden jäljet kiiltäen nousivat. Molemmin puolin oli puhdasta hankea ja koivumetsää. Mäen päällä rusotti pakkasenpunertava taivas. Tytöt olivat kävelleet käsi kädessä ja selvitelleet itselleen myrsky-yötä Genetsaretin merellä, kun opetuslapset näkivät Herran tulevan veden päällä.
— Olisiko sinulla se usko, että astuisit veteen? kysyi Hilja.
— En tiedä, vastasi Laina. — Ei, minä tiedän: minulla ei olisi sitä uskoa.
— Ei minullakaan. Kuinka paljon meiltä puuttuukaan.
— Meidän täytyy rukoilla.
He polvistuivat rinnatusten hankeen ja rukoilivat kukin ääneti itsekseen. Sitten he, yhä sanattomina, astuivat reenjälkien välkkyvässä uomassa. Ei kuulunut muuta kuin metsän tumma, salaperäinen kohina. Äkkiä astui mäen alta esiin kulkija. Hän nousi valoisaa iltataivasta vastaan ja hitaat askeleet todistivat, että hän oli väsynyt. Tytöt pysähtyivät kuin naulittuina ja loivat toisiinsa puoleksi pelästyneen, puoleksi riemastuneen katseen.
— Jos se onkin Herra…
— Oi, jos se onkin!
Heidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet juoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät juoksemaan.
— Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, — se on kerjäläinen. Mitä hän ajatteleekaan, kun me näin juoksemme.
— Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja, — ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa kerjäläisessä…
He seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan askelten alla kuului jo selvästi.
— Niin, sanoi Laina, — mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?
— Viemme hänet kotiin.
— Niinkuin jos se olisi Herra!
Sykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa vastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä epävarmemmiksi he kävivät.
Se oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian ahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria paikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli kierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja epäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän aikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet, eivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat pettyneitä.
— Ei mamma kuitenkaan olisi antanut tuoda häntä ruokasaliin, sanoi
Laina vihdoin, ikäänkuin itsepuolustukseksi.
He kääntyivät hiljalleen kotiin päin. Mies oli kadonnut. Taivas tummui tummumistaan. Tytöt koettivat päästä äskeiseen mielialaan.
— Mitä sinä tekisit, jos hän itse tulisi meitä vastaan? sanoi Hilja.
Laina mietti hetken.
— Minä lankeaisin polvilleni ja syleilisin hänen jalkojaan.
— Niin minäkin. Hän laskisi kätensä minun päälaelleni ja sanoisi: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi…
Sanat tulivat kuiskeina. Tytöt saattoivat illan äänettömyydessä kuulla sydäntensä sykinnän.
— Tähti…!
— Niin suuri! Ja tuolla toinen.
— Ja tuolla…
Tähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha olla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He päättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.
He elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat odottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä välimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat kuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa. Mutta Jumala oli päättänyt toisin.
Kerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla, kutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista virkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän halusi oppilailleen antaa.
Hän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän kuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa herrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava niihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää huudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja kirkas.
Kuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia kertomuksen muodossa. Hän puhui:
Oli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He olivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi iloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen naiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä oli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä ihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat uskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru. Ja ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään, huomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä muodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli mahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.
"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!" ajatteli mies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen silmiinsä. "Hänellä ei koskaan ollut aikaa." Ja syytökset kasvoivat kuin vyöry. "Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan ole ymmärtänyt minua." Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän yhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli häntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan alkaa hänelle uusi nuoruus.
Hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän ei syyttänyt vaimoaan mistään — hän yksin oli syypää. Hän kiitti heidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut meneillä toisin: heidän oli erottava.
Mutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin joku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena ja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt. Mutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä kädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!
Mies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka hetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja hän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.
Tahto on juuri se Jumalan voima, jolla Jeesus tarttui sairaan käteen ja nosti hänet pystyyn. Ja tahto on juuri se voima, jolla ihminen uudelleen ja uudelleen voi nousta.
Rovasti oli puhunut hiljaa ja harvakseltaan, kuten tavallisesti, mutta eletyn pettämätön todellisuus tuntui sanojen alta. Tytöt istuivat henkeä pidätellen. Keskipäivän aurinko ikkunaruutujen puitteissa liukui hiljaa yli permannon, varpuset tikuttivat katolla ja tuuli toi sulavan räystään pisaroja ruutua vastaan.
— Minä avaan teille ehkä elämää liian aikaiseen — mutta parempi aikaiseen kuin myöhään. Nykyajan elämä ei ole niin yksinkertaista ja suoraviivaista niinkuin elämä oli ennen.
Ruokakello alkoi soida. Samassa yhtyi siihen koiran ulvonta. Kaikki huoneessa vaikenivat. Koira ulvoi kilpaa kellon kanssa. Kello soi tuskastuttavan kauan. Se vaikutti kuin kutsu jonnekin. Tyttöjen selkäpiitä kylmäsi omituisesti. Rovasti vaipui raukeana tyynyjen varaan ja sulki silmänsä. Punan sijaan, joka puhuessa oli ollut kasvoilla, tuli keltainen kalpeus. Tytöt olivat jo juoksemaisillaan kutsumaan äitiä, kun hän avasi silmänsä.
— Muistakaa, sanoi hän vaivalloisesti, — että kun elämässä horjutte, niin Herra seisoo rinnallanne ja ojentaa teille peräsintä. Ottakaa se… Ja vaikka te makaisitte maassa ja loassa, niin hän sanoo: minä tahdon: ole puhdas! Ja te olette totisesti puhtaat.
Siitä tuli heidän viimeinen tuntinsa. Pitäjäläiset saivat jo rientää sanomaan jäähyväisiä kuolevalle rovastilleen. Yhtä päivää varten hän vielä kokosi voimia — viimeiset. Hän tahtoi perheensä piirissä nauttia ehtoollisen ja hänen vanhalle ystävälleen tuomiorovastille kirjoitettiin ja Hiljan ja Lainan vanhemmille sisaruksille lähetettiin sähkösanomat.
Ja niin oli sitten siinä huoneessa, missä tytöt olivat saaneet rippikouluopetuksensa, eräänä kirkkaana lauantai-iltana hartaushetki. Molemmat rippilapset vannotettiin ja koko perhe nautti pyhän ehtoollisen. Pöydillä paloi kynttilöitä, naiset itkivät ja kuoleman vakavuus varjosti kaikkea.
Seuraavana yönä, kun ruustinna oli komentanut kaikki lapsensa nukkumaan ja yksin halunnut valvoa miehensä luona, kuten tavallisesti, tapahtui, että hän nukahti keinutuoliin, jossa hänen oli tapana viettää yönsä. Hän oli niin väsynyt päivän töistä ja mielenliikutuksista. Mutta kun hän havahtui lyhyestä unestaan ja riensi vuoteen ääreen, oli rovasti kuollut.
Pitäjäläiset päivittelivät, ettei hän ollut elänyt yli vapunpäivän.
Leski sai kuitenkin kaksi armovuotta.
Ne olivat raskaita, synkkiä vuosia.
Ruustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää hääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli alituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut suojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut asialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka väitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.
Hilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja, pitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja apulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa kuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun joku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta kuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin horrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi herätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He halusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat jo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja, tuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja pahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne eivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.
Toisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis ja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti. Pitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja kävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa herättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin pitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä — hän ei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää tuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä hengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.
Hilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi hänen kaulaansa ja tunnusti olevansa "Toivon oma", suuttui hän, paiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja pakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty, hän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.
Hän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää olla — hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan mene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona tuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta kului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi — ei hän tietänyt mitä kaipasi, — hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin syömään.
Äiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen turviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen tarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi tahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!
Heidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että Hilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä teki mieli liikkua, "ettei ihmisillä olisi mitään sanomista". Hilja ei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni mukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain tilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken aikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti huomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli, milloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo oli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan hevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten alkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja Lainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan siitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.
Vähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä oli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa oli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä lauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat vielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut pappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.
Viimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle, kuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei voitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.
Jenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin kolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti hyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven edessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa myöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia poikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat pommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei homeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden nimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella hattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri, sitten apteekki ja vihdoin "Moukarin toimitus". Vastapäätä oli vanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen huoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli sijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan yli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa kaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta työkansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana tullut keskisäätyäkin.
Jenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada huoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta olisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä uudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset siis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat pois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama vuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti Mataristo.
Hän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli mahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet kuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja lyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi talonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit, eivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli jotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä, uskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli hiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua, silloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei polttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä hän koputti oveen — ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään, ruokasaliin — ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina valmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna hänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä tai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä. Hän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli aina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että ruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla omissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt lähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.
Matariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt, epäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan ylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka sentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku maalainen.
Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä, äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.
Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa. Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva, kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai, teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma, mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut, että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan, puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia, milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.
Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:
— Missä te palvelette?
— Ruustinna Haapasella.
— Mitä teillä on palkkaa?
— Mitä se rouvaan kuuluu.
— Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.
— Ette vain minun…
Ja niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa kerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella "Surkeaa pimeyttä". Emma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti miettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.
Tilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan suoloja.
— Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, — rouva menee sitten yhtä kyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija antanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.
Hän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.
* * * * *
Haapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen. Sinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit. Maalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei hienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan ne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto tuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen, kuvaraamattuineen — seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet rovastivainajalle Doren kuvaraamatun — muistutti maaseutua. Soittokone — sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua — ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea vastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä hyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.
Ruokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä ruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti synkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli Helsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan alla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.
Ruustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli sijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut piispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat Haapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja ruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen, oli aikaa viettää unettomia öitä.
Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti. Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut. Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli toki kalleinta mitä hän omisti — Armaan ensimmäiset ruusut!
Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan. Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan, missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat silmiin onnesta ja ikävästä.
Kuinka hän rakasti Armasta!
Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.
* * * * *
Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut hyvinvoipia virkamiehiä — jolleivät he ole laulaneet itseään hunningolle — ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.
Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän kanssaan.
Mutta kuvaelmatyttö kuluu — ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän pyörteestä.
Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena", "Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin, että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.
Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla, oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka olivat tarpeelliset tietää.
Kohtalo oli pidellyt rouva Forsbergia kovasti. Hänen miehensä oli, kaikin puolin elosteltuaan, kadonnut teille tietämättömille ja jättänyt hänet ja viisi lasta puille paljaille. Hän oli silloin vuokrannut suuren huoneuston ja ruvennut pitämään täysihoitolaisia, mutta vaikka hän teki liemet vetisiksi ja sekoitti vahvasti sikuria kahviin, ei tahtonut riittää. Hän rupesi silloin pitämään jonkinlaista talouskoulua, nimittäin hän otti tyttöjä keittiöönsä oppiin, ja sai siten työn ilmaiseksi. Hän imi sekä itsestään että heistä kaiken mahdollisen työvoiman ja hankki kuin hankkikin lapsilleen parhaan kasvatuksen minkä Helsinki voi antaa: he kävivät läpi yhteiskoulun, saivat kieli- ja soitto-opetusta, oppivat yksin tanssimaankin. Mutta he eivät olleet kauniita ja se oli äidin salainen suru. He olivat äidin näköisiä, mutta rumennettu painos. Taitavasti valituilla vaatteilla saattaa ulkomuotoa kuitenkin paljon auttaa ja äiti teki parastaan. Vanhimmat tyttäret olivat jo virassa, Hanneskin oli taasen jalkeilla ja hyvin kävivät luvut molemmilta nuorimmilta, jotka olivat ylimmillä luokilla.
Rouva Forsberg oli tuttu kautta kaupungin. Jonkin verran häntä varottiin hänen terävän kielensä vuoksi eikä hänen täysihoitolansa ollut ehdottoman hyvässä huudossa. Tiedettiin, että ruoka siellä oli heikonlaista. Lieventäväksi asianhaaraksi vedettiin kuitenkin aina se, että hän oli vienyt läpi viisi lasta omien käsiensä työllä. Lisäksi puhuttiin siitä, että elämä täysihoitolassa oli kovin vilkasta ja että rouva Forsberg siten koetti saada miehiä tyttärilleen. Ensi vuoden ylioppilaat saattoivat asua siellä, mutta joka tahtoi saada tutkintonsa valmiiksi, haki muita asuntoja. Rouva Forsberg kyllästyi vähitellen itsekin sekä vieraisiinsa että palvelijoihinsa, tuli riitoja ja liikkeen maine kärsi kärsimistään. Silloin tapahtui se, mikä tavallisesti tapahtuu vain romaaneissa: että rouva Forsberg sai periä, tosin ei paljon, mutta senverran, että hän saattoi lopettaa talouskoulun ja täysihoitolan pidon ja elää vain lapsiensa hyväksi.
Tämä nainen, joka läpitunkevin silmin näki puutteet muissa ihmisissä, oli sokea omiin lapsiinsa nähden. Ei hän huomannut miten kateita ja esillä pysytteleviä useimmat hänen lapsistaan olivat, ja todellisia konnankoukkuja oli Hanneksen pitänyt tehdä, ennenkuin äiti niihin uskoi. Tämä Hannes oli jo kouluaikana juopotellut ja tavattu muilla epäilyttävillä retkillä. Kerran oli äiti katsonut itsensä pakotetuksi maksamaan hänen velkansa ja siinä oli hän ollut menemäisillään kumoon. Nuorempi poika oli vielä koulussa, mutta monta kertaa oli äiti saanut käydä puhumassa hänenkin puolestaan, kun asianhaarat uhkasivat kallistua erottamiseen asti.
Vaarnakosken tytöt olivat Hilja Haapasen likeisimpiä ystäviä ja heidän mukanaan oli Hilja joutunut Helsingin elämään. Vanhin oli Sylvi, komeanenäinen — kaikki Vaarnakosket olivat komeanenäisiä — laudaatturiylioppilas ja matemaatikko, jota pidettiin kaikin puolin lahjakkaana. Äiti oli varma, että hän olisi mennyt pitkälle, jos olisi saanut jatkaa, mutta heillä oli juuri silloin niin vaikeat ajat, että Sylvin täytyi ottaa paikka konttorissa. Politiikka huvitti häntä suuresti. Tutun tavatessaan alkoi hän usein keskustelun sanoilla: "nyt se senaatti taas…" Toinen Vaarnakosken tytöistä, tummatukkainen, pienikasvuinen ja hiukan kulmikas Elsa, otti vilkkaasti osaa raittius- ja ylioppilaselämään. Hänet valittiin kaikkiin mahdollisiin komiteoihin, alkaen kotiseutukomiteasta hiihtoretkikomiteaan, hän esiintyi puhujana ja lausujana, hän oli sieluna "Sovinnossa". Tämän yhdistyksen olivat muutamat ylioppilastytöt perustaneet ja sen tarkoituksena oli koota eri puolueiden ja katsantokantojen ylioppilaita kulttuurikysymysten ympärille. Hilja, Elsan paras ystävä, ei päässyt Sovintoon, kun ei ollut ylioppilas ja tämä asia oli tuottanut ystävättärille surua, jopa jonkin verran vienyt heitä erilleen toisistaan.
Forsbergilla oli aina käynyt epälukuinen joukko vieraita mitä erilaisimmista piireistä. Täysihoitolaelämä toi sen mukanaan ja sitä jatkui sittemmin kuin tottumuksesta, vaikka perhe oli vain omassa piirissään. Lasten varttuessa suuremmiksi tulivat tietysti heidän ystävänsä taloon. Rouva Forsbergin suuri sali sopi sitäpaitsi erinomaisen hyvin kokousten pitoon. Sellaista salia ei ollut monessakaan yksityisperheessä. Ei se tehnytkään minkään kotoisen salin vaikutusta, se oli kuin lääkärin vastaanottohuone noin viisitoista vuotta sitten, eli ennenkuin lääkärit alkoivat käyttää arkkitehteja ja taiteilijoita apunaan huoneustojensa sisustamisessa. Ikkunoiden alla oli kitukasvuisia palmuja ihmisenkorkuisilla jalustoilla, pöydillä punaisten plyshihuonekalujen edessä joululehtiä ja näköalakortteja, jotka alituisesta hypistelemisestä olivat käpertyneet ja tahriintuneet, pianon kannen kahmaisi joka mies auki soittaakseen Ukko-Noaa tai Porin marssia. Taulut seinillä olivat kopioja Ateneumin taidekokoelmista ja ne esiintyivät mahdollisimman kapeissa kehyksissä. Joku taidekoulun oppilas niillä oli täysihoitolan aikana maksanut vuokravelkojaan. Merimaisemissa olivat kivet kuin pakkilaatikot ja järvimaisemissa hälvenevä usva kuin paksuinta pilveä.
Kun Hilja tuli Forsbergille, sattui tämäntapaisia keskusteluja:
— No nyt se senaatti taas…
— On kunnostanut itsensä.
Ensi lause tuli Sylvin huulilta ja toisen antoi Hilja. Eron heidän sanojensa välillä teki vain äänen sävy.
— Ja Suometar hyväksyy kaikki. Ja sinä luet sitä vain.
— Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä olen pienestä asti nähnyt sen, minä…
— Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata aikaa…
Nähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi
Elsa Vaarnakoski väliin.
— Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa olemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä. Anna meidän olla rauhassa.
— Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on aivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.
— Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään, lennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. — Kuten en ymmärrä matematiikasta tai fysiikasta tai muusta sellaisesta…
— Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet…
— …Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset — pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää politiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein vaiko väärin…
— Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen, pitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä luokalla yhteiskoulussa, — kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa ymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän, että kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja rehellisemmin. Ja arvokkaammin.
— En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä ärtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi leikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes istui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.
— Menkää suohon, sanon minä! ehätti Elsa taas väliin. — Ettekö te nyt osaa puhua mistään muusta. Tiedättekö… Hilja, tämä mitä nyt sanon, koskee sinua ja ennen kaikkea sinua! Minä aion Sovinnon ensi kokouksessa ehdottaa, että otettaisiin ulkojäseniä ja silloin…
— Sinun iankaikkinen Sovintosi! tuskitteli Sylvi. — Se on kuolleena syntynyt koko Sovinto. Minä en jaksa kuulla siitä puhuttavan.
Hyvän aikaa katseltuaan Hiljan kasvoja, jotka olivat punassa hiusrajaa myöten, Hannes Vaarnakoski rupesi puhumaan sanomalehdistä. Hän oli sitä mieltä, että nainen teki varsin oikein, kun jätti pääkirjoitukset lukematta. Se oli naisellista. Vain sellaiseen naiseen saattoi mies rakastua, joka luki pikku-uutiset ja kihlailmoitukset. Sisaret nostivat tietysti aika vastuksen. Hannes selitti, ettei hän itse puolestaan mitenkään voisi elää ilman sanomalehtiä. Hänen täytyy saada kaikki, sekä suomalaiset että ruotsalaiset lehdet heti aamulla käsiinsä, hän ei voi ryhtyä mihinkään ennenkuin on käynyt läpi ne kaikki. Sanomalehdet ovat hänelle yhtä tärkeät kuin kampa ja saippua ja… ja niin edespäin. Jo pelkässä koskettamisessa tuollaiseen karkeaan, vielä kosteaan sanomalehteen aamulla on aivan erikoinen viehätyksensä.
Tie oli auki keskustelulle joka suuntaan. Puhuttiin poliittisesta murhasta ja murhan oikeutuksesta erinäisissä tapauksissa, arvosteltiin viime ensi-iltaa teatterissa ja sivistyneen ihmisen tapaa kohdella poliittisesti toisin ajattelevia henkilöitä, viivyttiin Otso Okkolan ja hänen rouvansa erossa sekä jossakin muussa pariskunnassa, jonka huhun mukaan pian piti erota. Vihdoin otettiin esiin kortit.
Tuiki toisenlaista oli hovineuvos Bredellä, Armaan kodissa.
Perhe asui kivimuurissa Itä-Rannan varrella ja jo portaissa vallitsi hillitty juhlallisuus. Oven avasi palvelustyttö, valkea pitsimyssy päässä. Hän oli hillityn kohtelias ja läksi alentuvan ystävällisesti ilmoittamaan herrasväille vieraan tulosta. Ainakin oli Hiljalla tämä tunne ja hänen sydämensä sykki ahdistusta ja suuttumusta ja hän päätteli jo ennenkuin oli ketään nähnytkään, ettei ikinä enää tule tänne.
Saliin astuessa avautui sekä oikealle että vasemmalle huoneita. Permannoilla ja seinillä oli pehmeitä mattoja ja kuvakudoksia, katoissa kallisarvoisia vanhoja kruunuja, muurinkorvilla ja pöydillä niinikään arvokkaita, iäkkäitä koristeita ja lamppuja. Värit sulivat yhteen ja esineet sointuivat keskenään. Vanha sivistys hallitsi vaatimattoman ylhäisenä ilmassa. Hilja tunsi, seisoessaan keskellä lattiaa vastapäätä vanhaa, kaunista peiliä, joka näytti hänelle hänen hermostuneet kasvonsa, että täällä on hienoa. Mutta miksi häntä ahdistaa? Nousukasko hänessä vapisee vanhan sivistyksen edessä? Hänelle tuli ajatus, että miten Armas voi häntä rakastaa, ja kaukainen, peloittava aavistus.
Täti Liva tuli kuulumattomin askelin, mutta näkyi jo kolmen huoneen takaa, hienot kasvot hymyssä ja hiukan harmahtava pää kohteliaassa etukumarassa. Hänen vartalonsa oli yhä vieläkin kadehdittavan sopusuhtainen ja ruumiinmukaiset puvut antoivat käynnin ja liikkeiden sirouden päästä näkyviin. Hän käytti omituisia värejä, punaharmaata, keltaisen ruskeaa, vihreän sinistä — hillittyjä, outoja värejä, jotka sopivat hänen kalpeaan, puhtaaseen ihoonsa, mutta olisivat olleet vaaralliset kenelle muulle hyvänsä. Koristuksia ei hänellä näkynyt, paitsi sormessa jokin vanha, harvinainen sormus. Hän tuli syli auki Hiljaa vastaan, suuteli häntä otsalle ja vei salin viereiseen pieneen huoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella, keltaisella ja kullalla.
Armaan sisaret Elisabeth ja Marianne olivat perineet äitinsä sulavat liikkeet, mutta kasvot olivat isän. Se ei ollut heille eduksi. Elisabethin hiukset olivat tuhkanharmaat ja herättivät huomiota sekä koti- että ulkomailla. Pahat ihmiset väittivät hänen jollakin ulkomaanmatkallaan keksineen tuon oudon värin ja ostaneen värjäämissalaisuuden. Hänellä oli muutamia vuosia ollut edullinen kassanhoitajan toimi, mutta nyt hän oli kihloissa ja Mariannen piti ottaa hänen toimensa. Mariannella ei kuitenkaan ollut tuohon työhön pienintäkään halua. Hän lauloi, maalaili, matkusteli ja oli kyllästynyt elämään. Häntä ikävystyttivät kutsut Helsingin varakkaimmissa piireissä, joissa Breden perhe liikkui, hän oli jo kiertänyt Euroopan eikä tietänyt minne lähteä. Isä oli keksinyt, että hän tarvitsi säännöllisen työn lääkettä.
Sekä Elisabeth että Marianne suutelivat Hiljaa hekin ja istuutuivat häntä keskustelun aikana katselemaan.
Keskustelu — kun oli puhuttu ilmasta ja tehty selvää kuulumisista — johtui aina Armaaseen ja jos välillä poikettiin teatteriin tai johonkin päivän tapahtumaan, niin palattiin aina Armaaseen. Politiikkaan ei milloinkaan kajottu. Bredeläiset karttoivat sitä kaukaa kaartaen. Mielipiteet olivat siinä suhteessa niin tuiki vastakkaat.
— Sinun täytyy nyt kertoa meille uutisia Armaasta. Hän ei enää kirjoita kotiin…
Sen sanoi Liva täti ja hän toisti sen aina, kun keskustelun lanka katkesi. Hilja kertoi, pusertaen itsestään yhä ja yhä jotakin uutta ja tavallisesti sellaista, jota olisi halunnut pitää vain itseään varten.
Kahvi juotiin ruokasalissa, joka oli tumma, tammella laudoitettu huone. Nahalla päällystetyt, korkeaselkäiset tuolit ympäröivät siellä suurta, neliskulmaista pöytää ja muutamat Stilleben-kappaleet elävöittivät seiniä. Jos hovineuvos oli kotona, kutsuttiin hänet kahville. Hän oli pitkä, ryhdikäs mies kuudenkymmenen korvissa, päälaki kaljuna alas takaraivoon asti, harmahtava parta kammattuna kahdenpuolen. Kasvot olivat pyöreät, nenä pyöreä, huulet paksut, hampaat leveät, iho verestävä, silmien väriä mahdoton määritellä. Tämä mies vaikutti voimallaan ja ilmeellään, joka yhtaikaa peloitti, kahlehti ja teki lupauksia. Hilja piti kaikista sulhasensa omaisista sittenkin enimmän hovineuvoksesta. Hän tuli aina vastaan ystävällisen ritarillisena ja sulki Hiljan käden molempiin käsiinsä. Hilja tunsi aina vaistomaisesti hänen naistuntijakatseensa ihailun.
Hovineuvos puhui Hiljalle muustakin kuin Armaasta. Hän kertoi joskus juttuja maalta tuomariajoiltaan, kyseli tanssiko Hilja mielellään ja pitikö hän koristuksista. Sitä kysyessään katseli hän hänen käsivarttaan ja Hilja punastui korvanlehtiä myöten, sillä hänelle tuli se tunne, että hovineuvos aikoo antaa hänelle rannerenkaan. Se tuntui sekä mieluiselta että vastenmieliseltä ja hän vastasi, ettei pidä koristuksista.
Armas oli äitinsä näköinen: samat pitkähköt kasvot, sama kalpea, puhdas iho, samat kiiltävät, tummat hiukset. Äidin kasvoissa oli enemmän tahtoa ja tarmoa, pojalla enemmän leikkivää, haaveilevaa keveyttä. Kun Hilja oli katsellut Liva tätiä, sai hän Armaan ihkasen elävänä silmiensä eteen. Hän iloitsi siitä, sillä pitkän eron aikana kävi yhä vaikeammaksi saada elävyys muistin avulla palautetuksi mieleen.
Liva täti oli kuitenkin Armaan äiti, ja äidin ja pojan suhde oli likeinen.
III
Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti, oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten varaan.
Oli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut mitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä vastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi kiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän oli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut niin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin ahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi se oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti kirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi tarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä hiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.
Hän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen, korko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän ompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta meni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon hän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli ollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen tehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana ja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu oli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän oli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta sitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän työnsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja ääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa. Hän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa oli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan haavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni lehti jäljellä.
Koko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei kuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi. Keittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui tietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista torvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli tanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.
Aih!… tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle. Mutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi ratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti ja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään suurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta… Varmaan hänen huomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia…!
Hän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen suoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina. Kaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt. Hän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen, seisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja väsymys… Mitä? — oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta? Hän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni ikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä vastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä tuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.
Hän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy. Vuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot tuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin unessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan riisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan auki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän ei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui äkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat sen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa lähtisivät kävelemään…!
Palmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti hän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen kirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen — se oli hyvää yötä Armaalle, — ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun vielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli poissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi oven ruokasaliin — siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen maatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei salissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti mahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja niin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja pysähtyi tarkastellen kynnykselle.
Huoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät, niin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää kuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa, niin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo tuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa. Kasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista pääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen ja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen silmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi viipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun toisella puolella ja mieliala särkyi.
Hän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen. Siellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen talolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat raitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus vain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus, joka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen hiljaista yötä.
Äkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä… mitä se olikaan?…
Nyyhkytys… pitkä… haikea. Ja toinen… ihan likeltä!
Hiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä ja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!… Hän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti ja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi tarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt mitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat siellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli selustan yli.
Parit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja naisia… Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois tytön ja istuutui toisen tytön polvelle — sellainen suuri mies niin pienen tytön syliin!… Useat parit tanssivat käsivarret kireästi toistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne kieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni. Kuinka kauan yksi pari jaksoikaan…!? Hilja päätti seurata paria, joka kieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan hyvänsä — hän istuu tässä… Näytti sentään kovin hullunkuriselta koko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset. Hilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä hullunkuriselta… Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista valoa…
Nyyhkytys…! Taas nyyhkytys… tuskainen, haikea…! Mistä? Ylhäältäkö… alhaaltako?… Hiljan sydän jyski niin, ettei hän tahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se kuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa, seinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että Matariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse — ehkä hän oli tullut sairaaksi.
Itku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä. Ehkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin sellaista… Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen rauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna, vihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja peitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.
Hilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta juoksi eteiseen.
— Herra Mataristo…
Ei vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen ja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi huoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia kiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.
— Herra Mataristo — oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi, voi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton. Ettekö te nyt voi vastata…
Mutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.
Hilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin esinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti ollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen oven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta vuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma ja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.
Hilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin hän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain kääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa takaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi hiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.
— Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.
Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa, ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin hengenvetoihin.
Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa, ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?… Hän koputti oveen, mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä — oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen, joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville, oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa jotakin apua… Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken… Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi nyrkillään Matariston oveen.
— Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai ilmoitan talon isännöitsijälle.
Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua… mikä kumma hänen oli? Se lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä… Ei, ei, vaikka mikä olisi ollut!
Täytyy kai soittaa isännöitsijälle… Mutta hän oli äkkiä unohtanut isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi…? Oliko hän nyt näin hätääntynyt!… Ulinaa seinän takana vain jatkui lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet vastatusten.
— Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. — Jollette te nyt avaa, niin minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt kuule, missä hädässä minä olen?
Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.
Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva, tuolit, piippuhylly… Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa polvistuivat vannottamisen ehtoona… Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen. Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi. Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.
Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui huoneeseen.
Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa, sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen perässään.
— Herra… armahda… Synnissä olen siinnyt ja syntynyt… pitänyt syntistä elämää… Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina nyyhkytysten lomitse. — Auta minua, minä hukun!
Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti Hiljan kättä vastaan.
Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen kätensä.
— Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin lapselle. — Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.
Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.
— Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. — Te pelkäätte minua… sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt, puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. — Mutta miksi te katsotte tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut… Oletteko saanut jonkin huonon uutisen…?
Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet, pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi pyytämään niitä uudelleen.
— Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.
Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa, työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten alistua.
— Kyllä minä lähden, sanoi hän. — Mutta oletteko te myöskin rauhallinen ja nukutte?
Nuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään, jännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.