V
Pitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken aamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi aurinko pilvistä.
Jokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä ja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen huoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin häikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.
Aurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten, joka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän ei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen. Muistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän saliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli täynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko, aurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran ja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki auringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi, meren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.
Hän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli taasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään ja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän ympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti pisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.
Hilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan pieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta päänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen — hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.
Sormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä ruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut saada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire ulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen sisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta, huutaa ja langeta jonkun kaulaan… Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet jalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan kenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa, joka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki hymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä kirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen maljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja hengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään, karkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti häntä ilossaan pari kierrosta permannolla.
— Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.
— Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella nuotilla. — Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi yhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään rupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten joukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti hän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja oli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli Mataristo.
— No te! huudahti Hilja iloisesti, — minne te menette? Joko te olette pystyssä?
— Tänäänhän minä nousin, vastasi Mataristo hämillään. — Tohtori sanoi, että pitää olla ulkona paljon. Lähden vain kävelemään Eläintarhaan päin.
— No kävelemäänhän minäkin lähden! nauroi Hilja ikäänkuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että he menevät yhdessä. — Eikö nyt ole ihanaa, että aurinko taas paistaa. Ah, minä olen niin onnellinen! Olipa se hyvä, että te tulitte, niin minä edes jollekin saan puhua… Pitääkö teidän astua noin hiljaa?… Ai niin tehän olette ollut kipeä. Tämä kirkkaus tekee minut ihan hulluksi ilosta, lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen ja pakottautui astelemaan tahdissa toverinsa kanssa.
Mataristo ei sanonut mitään, yskähti vain hämillään. Kirjakaupan ikkunassa seisoi joukko poikia tupakoiden ja nauraen. Elokuvateatterin edustalla oli parvi miehiä. Hekin tupakoivat ja nauroivat. Täytyi astua käytävältä kadulle, päästäkseen ohi.
— Kuinka te nyt voitte? kysyi Hilja heidän taas kulkiessaan rinnan.
Mataristo punnitsi epäluuloisena ennenkuin vastasi.
— Lääkäri sanoo, että hermoni ovat epäkunnossa.
— Minä kuulin sen teidän ystävältänne. Sitä ei uskoisi, te näytätte niin terveeltä. Miten ne ovatkaan joutuneet epäkuntoon?
Hilja huomasi heti, ettei olisi pitänyt kysyä sitä. Mataristo lensi aivan punaiseksi.
— "Epäsäännöllisestä elämästä", sanoi lääkäri.
— Tehän olette raittiusmies…
— Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen kai tehnyt työtä vähän liian rajusti.
— Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään, miksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse kovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.
Mataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä pikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän oli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne monesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut pikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja kirjallisuus…
Hän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan kasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset menivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä Eläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä, keltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta oli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä harmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria, sinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja pesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät kumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä. Rannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu rääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät tummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.
— Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen riemastus.
Hänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa, hän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli vihlovan ikävä jotakin… jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua maahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen, tahtoi laulaa, nauraa ja kohota.
Hän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla. Siitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä ollut mäen allakaan.
— Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman aikojaan, huusi hän juostessaan. — Te kai ajattelette, että minulle on tapahtunut jotakin erinomaista: — ei mitään! ei mitään! Paitsi että aurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?
Hän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän ponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:
— Eikö neiti ole kihloissa?
Odottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan kävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.
— Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. — Sulhaseni on Parisissa. Voi, näkisitte hänet!
Ja vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana pitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.
— Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette usko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on hirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän kuukautta yhtäperää…
Hän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen toverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat. Hän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa salavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla kuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut. Sitten tuli pitkänlainen äänettömyys.
— Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja äkkiä.
Kysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.
— En minä tiedä, vastasi Mataristo. — Sanovathan ne, jotka taidetta ymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä sellaisia asioita.
— Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, — miksi te sitten sitä ainetta luette?
— Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja sitten siinä on hyviä stipendejä.
— Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita enimmin?
— Ei… täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.
— Sitten teidän pitäisi olla maalla!
Mikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi kiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää siihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin terve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno! ajatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja kohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin lukko eteen.
He olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen juoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen ne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä kelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja punaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi katto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava kupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella puolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön syysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva lyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin valkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi, pitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen harjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se vihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva, jättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka hulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin säkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se huvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.
— Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, — tekemään mieli kauas pois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten pääsee Parisiin asti!
— Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä on peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä…
Mataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen niin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei peräytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo kerran oli sanonut:
— Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa.
Noita myöten pääsee!
Hän viittasi kiskoihin ja naurahti.
— Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.
— Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle…
— Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa…
Hilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä ymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!
On ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin päästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä Matariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun, leimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset tulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut kiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista — kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut rettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa oli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan huviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita… Ei hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset, kanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.
— Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan. — Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat toisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin suloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se oli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me itkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät syksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me pakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.
Mataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut mukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä. Hilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.
— Kuinka te saatoitte?
— Täytyihän jonkun tehdä se… Pappilan maito vietiin tietysti meijeriin. Mitä siitä saatiin?
Sitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.
— Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja hänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.
— Hyvänen aika, puolustihe Hilja, — ainahan sitä kotona on tekemistä.
— Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.
Hilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina on. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois siitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi puhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.
— Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo — niin eivät talvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän, olisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa, seurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet periytyvät…
Hän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset hylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan työttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä antaisi avunpyytäjälle penniäkään — nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten oppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi: he eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä maaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin kirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä ikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee levolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista kuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten riitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin sunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin käsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa ja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala tunsi luomisen huomenena.
He astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat käyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain jokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit olivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan, aivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat asioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla. Pika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut kuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle ja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti houkutella häntä kotiin.
Seurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään vastaan.
Nurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn valossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita, jotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli ilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan pisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa, muuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.
Äskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset kylmänillan tähdet syttyivät.
Kun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa tähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen lähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä on ääretöntä, itseensä sulkeutunutta — he kaksi liittyvät yhteen ja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan piikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä on tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen, jossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän nukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja erheitä, ei hänen nimeään — ihminen on hänen rinnallaan.
Mataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että hän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.
Hän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli tullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli etevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja ei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa papiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka oli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman lainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja kaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.
Pojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan ajatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän tulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään harmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa hänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin ammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että rovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan. Se oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla pelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se merkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä pitäjän huomio liikkui.
Sattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta. Mutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti ja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä kauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä. Ja kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä, kohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella, ettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden alaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti kahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi pari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki mitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan rinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.
Jospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa, niin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä puuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen oli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton tuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään sovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella hänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen piti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä tuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut, mutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi hänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena hän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi tuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen saarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.
Piinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon sakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli omaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut Karoliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä olet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta minut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä palvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti sinua palvelemasta jollen voi.
Miten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt. Oli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla äänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien hikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen, tietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen oma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän pääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi — mieluummin vaikka rengiksi.
Seurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla äänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain ollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei hän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan, rauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi kymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään häntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto tuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa, jota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan hän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki Karoliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että hän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa kotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen ja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle kotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana eikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon mukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen ja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä — he eivät osanneet kirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin onnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen ottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin pian kuin suinkin.
Tätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole voinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin ole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan. Hän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.
Hänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen itsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt valmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon koulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat siellä.
Tekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän. Kertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi päätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään oli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle, että hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään. Vaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.
— Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.
— Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.
— Ja rikotaan.
— Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.
He olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.
— Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi
Hilja.
— Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä, mitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan tuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.
— Mutta nyt…?
Hiljan katse liiti yli tähtikentän.
— Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä olen tuntenut.
— Mutta eikö se ole samaa?
— Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen Jumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee poikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka erikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee sadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä, neljäs rikkautta…?
— Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee rukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.
— Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää
Jumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta.
Meidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä
korkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.
Hilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli joutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi sitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen näihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se olisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan niin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:
— Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa — enhän minä aina pyydä häneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne, joita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se tuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne, ettekö te…? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.
Syntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:
— Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.
Hilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt niin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.
Hän kysyi eteenpäin.
— Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, — ettemme ymmärrä toisiamme, vaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.
— Ette ymmärrä?
— Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata, että toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja kärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään anteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna uudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.
— Mutta ettekö te rakasta toisianne?
— Kyllä… niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin herrasväen rakkaus.
— Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?
— Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain olisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet välit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He ovat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja itsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.
— Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän vaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.
Mataristo jatkoi:
— Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat pojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla kuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä tulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun vähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja isä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin en siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni sisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta, en ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle valmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään. Pian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja enkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni taas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei jaksa olla mitenkään. "Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet kestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?" sanoo sisareni, kun yksin jäämme tupaan. "Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten sinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?" "Mutta onko se minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?" huudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja — olen… tekemäisilläni epätoivon tekoja.
Viime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä lausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan, jota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen kätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa ja he astelivat taasen ääneti.
Heidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei huudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä. Heidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän ympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka kysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli kuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin ajatuksen.
Hilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista asioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan kanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan uskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta onkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä mihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti tunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun Armas talutti häntä kädestä — täällä hän kuitenkin saattoi liikkua omin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.
Mataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut itseään — hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä, kun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi kerran ajatustenvaihdon onnea.
— Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, — niin teidän pitää tulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö totta?
— Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, — jos hän vain tahtoo.
Sanovat hänen olevan niin hienon.
— Hän onkin hieno, innostui Hilja, — mutta juuri siksi hän tulee teistä pitämään…
Mataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta puolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän oli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja sivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys: tarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?
He olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin puolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut, joiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä laaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui siinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta kuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut kokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä. Ensin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin vilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki oli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen — mutta siihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen pienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.
He seisoivat silmäillen ylös.
— Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas tuntui alenevan syvyyttä kohti. — On! Täällä. Sehän se kohiseekin. Kuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!
Ja vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon syvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän tuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla avautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat niihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä keikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta sitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä vaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä, valoisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä keveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja metsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta ja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri upposivat toisiinsa.
Äkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän kääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit huimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely toverinsa.
— Herra Mataristo, missä te olette?
Ei ääntä. Ei vastausta.
Hilja hämmästyi.
— Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua…
Silloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia kuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.
— Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin kaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä. Täytyy olla järkevä. Joko lähdemme… Mutta mikä teidän on? Oletteko kipeä?
Nuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen käsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin olisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut olemassaolo.
Hilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo. Hiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa — tässä käy varmaan samalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta lähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni hänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.
— Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan kipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla tavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä autan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin tyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva tauti. Teettekö te nyt oikein?
Hyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:
— Kyllä minä pääsen.
— Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut houkuttelemaan hänet edes puhumaan. — Mikä teille taas tuli! Minusta aivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan. Onko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja teidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.
— En minä voi sanoa mitään.
Matariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli niitä maahan.
— Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko te minuun niin vähän, ettette voi puhua.
— Te ette kestäisi sitä, sanoi Mataristo äänellä, joka kumisi kuin kuilu, kun siihen heitetään kivi.
Hilja vetäytyi askeleen taaksepäin, huojutti hetken päätään kuin läpipääsemättömän ongelman edessä ja löi vihdoin äkkiarvaamatta kaikki leikiksi:
— Vai haudotte te niin kauheita asioita, etten minä kestäisi niitä kuulla. Hautokaa sitten yksinänne, kunhan vain tulette pois.
Leikki ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Hilja vaistomaisesti oli odottanut. Nuori ylioppilas pysyi hetken liikkumattomana, sitten nousivat hänen kätensä koukistuneina, niinkuin hän olisi nostellut painoja. Nyrkit avautuivat ja likenivät haraten kaulaa. Samassa pääsi häneltä parahdus ja hän suistui maahan.
Hilja putosi polvilleen hänen viereensä ja tarttui hänen olkapäihinsä. Mutta samassa täytyi hänen loitota, sillä hän tunsi kosketuksensa vaikuttavan kuin polttoraudan. Neuvottomuus kiihtyi hänessä jo hädäksi, hän ei käsittänyt minne joutuisi. Hän käytti ainoaa keinoa, mikä hänellä oli jäljellä: hän puhui hellästi ja rauhoittavasti kuin sairaalle lapselle. Matariston kädet kasasivat suonenvedontapaisiin otteisiinsa kuloheinää. Vihdoin hän puhkesi puhumaan kuin koskesta päästäen:
— En minä voi puhua. Minun täytyy kantaa se yksin. Ette te ymmärtäisi kuitenkaan. Meikäläisen elämä on niin kauheaa alusta loppuun asti.
Hän nousi istumaan ja tuijotti käsiinsä, jotka olivat märät ja tahmeat.
Nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu! ajatteli Hilja nähdessään hänen liikuttelevan käsiään. Hän oli kuullut, että mielipuolet joskus tekevät sillä tavalla. Hädissään puhkesi hän houkuttelemaan:
— Mennään pois, hyvä, rakas herra Mataristo. Minun on niin kylmä.
Tulen varmasti kipeäksi…
Mataristo nousi heti. Ei hän oikonut vaatteitaan eikä hän huomannut, että pani hatun takaraivolle kuin juopunut. Ei hän myöskään pyyhkinyt kyyneliä, vaikka posket kiilsivät märkinä. Hilja nosti maasta hänen toisen kintaansa. Hän ei kiittänyt, kun hän ojensi sen hänelle. Hänen käyntinsä oli raskas ja huojuvainen, kuten humalaisella. Hiljan sydän sykki kiivaasti. Kunhan he vain onnellisesti pääsisivät kotiin!
— Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja heristi nyrkkiä edessänsä. — Teillä on äiti ja koti ja sulhanen. Toista on meikäläisen.
Hänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa läpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys hulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon jakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he astelivat hyvän aikaa ääneti.
— Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. — Minä olen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista…
— Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.
Hilja tuijotti häneen.
— Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen valmis kaikkeen.
Mataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.
— Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui samassa.
Hilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.
Hiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria sanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo ihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa sairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua rinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja koetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja nähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle, vaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan, jossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita sanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa hänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen toimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita… Jos onkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän päätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo puhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden hetki hetkeltä tuskallisemmaksi.
Hiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli hiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä ja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.
Hänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei kestä tätä, hän purskahtaa itkuun.
Elämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka ymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee vieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli niin likellä, olla niin kaukana?
Hän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu helmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa, vuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua eivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi äänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He tulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan, he olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan. Tuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja kaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut, sillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo saattoivat puhua.
— Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.
Jonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.
Maa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen, junan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli korkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat punaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja täristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti — se uhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta. Mutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen — ei kukaan kumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus vihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui siltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä, jyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus tullut, miksi hän jäi tähän?
Hetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti kaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.
— Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.
Mataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.
— Kymmentä vailla kymmenen.
— Niin paljon — hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme?
Olemmeko me olleet niin kauan?
— Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.
— Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?
— Minulla on.
He kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät hermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä, tuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset menivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen kiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen. Elokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida ohitse.
Kotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja yritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas jonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa tyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.
Mataristo kiitti ja tuli.
Maali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä. Hänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen, mutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa. Nähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä — vai niin, vai! Kun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa ja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole hyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi sen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi Mataristoa istumaan.
Rientäessään keittiön käytävän läpi, mietti hän miettimistään millä sanoilla lähestyisi Maalia.
— Voi, voi, Maali kulta, tällainen onnettomuus on tullut! sanoi hän ja näytti liepeitään.
Maali ei kääntynyt eikä liioin puhunut.
— Mitä me nyt teemme niille…?
Maali kaasi vettä teekannuun ja päästi kahvikupin kilahtaen hellalle.
— Maali kulta, eihän Maali suutu!
Maali meni kolisevin askelin vesijohdolle ja päästi veden tulemaan ryöppynä. Hilja riisui kengät ja otti käytävän naulasta vanhan hameen.
— Onko täällä käynyt joku?
— Eihän tässä ole muuta ehtinyt kuin juosta avaamassa, vastasi Maali äreästi.
— Keitä kummia täällä sitten on käynyt? sanoi Hilja iloissaan siitä, että tulivuori purkautui.
— Ensin kaksi herraa. Keitä lienevät olleet. Lupasivat tulla huomenna kello kaksitoista. Sitten Elsa neiti joka käski sanoa, että tanssiharjoitus on tänään eikä huomenna. Sieltä on sitten yhtämittaa soitettu ja kysytty, eikö neiti jo ole tullut. Sitten kävi maisterin sisar, se Mariana neiti…
— No jo nyt jotakin! päivitteli Hilja.
Kyllä ne nyt Vaarnakoskella olivat sadatelleet häntä, mutta mistä hän saattaa tietää, että he muuttavat tanssiharjoituksensa! Ja mitä kummaa Marianne on tahtonut?… Hilja otti teetarjottimen ja riensi ruokasaliin.
Mataristo oli jo syönyt. Kun Hilja tuli, istuutui hän uudelleen. Hän näytti vaivautuneelta eikä katsonut Hiljaa silmiin. Hilja oli niin omissa ajatuksissaan, ettei hän sitä huomannut.
— Minä annan teille heikkoa teetä, ettei se vie untanne, sanoi hän, ajatukset Vaarnakoskissa ja tanssiharjoituksissa.
— Mahtaako se vaikuttaa, vastasi Mataristo ja katsoi Hiljan ohi.
Hän jätti toiset puolet teetä kuppiinsa, nousi ja kiitti. Kun hän teki kömpelöä, epäluuloista kumarrustaan, välähti Hiljan mieleen illan tapahtumat. Häntä samalla suututti ja peloitti ja hänen oli sääli. Minkätähden hän siellä metsässä oli paiskautunut maahan? Minkätähden hän silloin yöllä itki?
VI
Pienessä hotellissa Quartier Latin'issa on maisteri Armas Brede vuokrannut parihuoneet. Toinen on niin pieni, ettei sinne mahdu paljon muuta kuin leveä parisilainen vuode, toisessa on hyvä kirjoituspöytä ja ikkunoista näkyy suuri katu, jolla liikenne hiljenee vain lyhyeksi hetkeksi aamuyötä. Viidennestä kerroksesta ulottuu näköalaa silmänkantamattomiin asti. Miljoonakaupungin elämä tykkii siellä jännittynein hermoin, vaihtaen ääntä ja valaistusta vuorokauden aikojen mukaan.
Viereisessä huoneessa majailee nuori nainen, joka silloin tällöin soittaa ja laulaa. Ei hän soita hyvin eikä hänen äänensä ole mistään kotoisin. Armas on siksi musikaalinen, että hän kärsisi siitä, jollei tekisi työtä kirjastossa. Mutta Marie Leger on ihana nainen. Pelkästään hänen pukujaan on nautinto katsella, sillä hän ymmärtää värien musiikin. Hän käyttää rohkeita väriyhdistyksiä ja saa ne ihmeellisesti sointumaan. He tapaavat usein hotellin lukuhuoneessa ja heidän katseensa kohtaavat toisensa sanomalehden yli kuin sattumalta. Mutta vaikea on pitää koossa ajatuksia, kun Marien leimuava hiusmätäs kohoaa likeisyydessä. Hän värjää tukkaansa, se on selvää, ja taidolla, kuten hän hoitaa pienintäkin yksityispiirrettä salaperäisen vetävässä persoonassaan. Hän on arvoitus, sillä hänelle ei tule postia eikä hänen luonaan käy ketään. Hänen kotinsa on Parisissa, mutta hän asuu täällä kuin paossa. Pieni kassaneiti alhaalla antaa Armaalle nämä tiedot ja lisäksi sen, että kaunista naistakin huvittaa pohjoismaalainen oudonsointuinen nimi. Hän on kysynyt, mitä kansallisuutta monsieur Brede on.
Armas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he tuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä suhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat oudon odottavina sen edessä.
Pieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä vahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä saa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään erinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle mieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan lompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina valtaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen, ettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään ei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista rikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy päästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen. Jollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.
Hän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että hän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei pelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen elämänjärjestykseensä.
Hän juo aamukahvinsa pienessä "laiteriessa" vastapäätä hotelliaan ja katselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä joka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla: "il fait beau temps aujourdhui." Tai: "aujourdhui il ne fait pas beau temps." Tai: "il pleut." Mutta "laiterie" on likellä ja silloin tällöin suikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea parisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen lapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo käyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan kuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.
Armas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu häntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista vaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä ja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut vieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä, ei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet polvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu häkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka pyhä käyvät kirkossa äidin kanssa…
Päivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen, hiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina elävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja vuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista kirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi ja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy säännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja se oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen ylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.
Hän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan, suhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten sähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee ajopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia, vierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten kiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja ennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka vaunuissa lepäävät patjoihin nojaten… Hän sekaantuu ihmisjoukkoon, joka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät vaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan. He ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja houkuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he maahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee valkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.
Teatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.
Suomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana. Alussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti vietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin ilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he ole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat päinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin oikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä, joka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita… Uskokoon joka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut — mutta hän pelkää mainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona loukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan, Parisiin.
— Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet opettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä palaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.
Silloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla julistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.
Tuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin näköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille palmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja, hän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät oikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on eritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto — hän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän: hän kopioi Mona-Lisaa — hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei pitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas hakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät kierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.
Helsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle pari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä tarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista kirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten luona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin patjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä naiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: "joko te olette ollut…" tai "joko te olette nähnyt…" tai "mitä te pidätte…?" Eivätkä he laisinkaan odota hänen vastaustaan.
Kirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan musiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori koivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni ja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain mielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti sinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin seiniä… He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin tauluissa ja taivas laulavan sininen… He olivat teatterissa ja näyttämöllä liikuttiin ja huudettiin — heille se oli jotakin kaukaista ja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa tykinnän…
Äkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta polvilleen ja puhua.
— Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut jätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä ymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta usko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole mitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa kanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä. Minä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin kokonaan saan sinut omakseni…
Ajatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan tulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset sivelevät häntä… Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa tapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän kiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen kasvonsa. Hän on hulluna onnesta… Eikö hän vieläkään saa Hiljaa lämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava… Niin, niin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja puhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla… vielä kerran…!
Hän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan tulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.
Kotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.
Mutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin
sulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen
Parisin oma.
Hänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka jäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa vankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva lapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat hiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan juodakseen itselleen unohdusta.
Mutta kohtalon väkivaltainen pitely pusertaa tämän ihmisen sydäntuskista ilmoille runouden niin kirkkaan, herkän ja hehkuvan kuin ihmekukat tropiikin taivaan alla.
Armas alkaa muuten pelätä, ettei työ valmistukaan kevääksi. Aiheen muutos merkitsee niin paljon. Onneksi eivät esityöt mene hukkaan.
* * * * *
Pienessä kappalaispappilassa liikkuilee entinen kaunis Laina Haapanen turvonnein huulin, turvonnein silmäkansin, miltei muodottomaksi muuttuneena. Hänen hiuksensa ovat käyneet pieniksi ja niistä lähtee kokonaisia tukkoja, kun niihin kajoaa. Varmaan hän tulee ihan paljaspäiseksi.
Hänen on alituisesti nälkä, mutta kun hän näkee ruokaa, valtaa hänet inho. Hänen ranteensa ovat jo ihan kuin luurangolla. Häntä vaivaa ainainen pahoinvointi ja hänen unensa on kuin meritautisen horrostilaa. Tämä asiaintila ei ole luonnollinen. Häntä ahdistaa painajainen ja kuoleman aavistus seuraa häntä. Oikeastaan hän toivoo kuolemaa, sillä hän on niin väsynyt, mutta samalla hän kuitenkin sitä kammoo. Hän on vielä niin nuori. Ja hän on kuitenkin näin ruma. Hänen täytyy inhota itseään. Eräänä päivänä hän otti pienen käsipeliinsä ja katsoi — hän pelästyi niin, että pudotti peilin.
Lääkäri arvelee, että tulee kaksoset. Mitään tietysti ei varmuudella voi sanoa. Vanha ruustinna on ihan samaa mieltä ja miettii huolissaan, miten hän ilmoittaisi Lainalle asian. Hän päättää valita valoisimman ja otollisimman hetken ja olla hyvin iloinen.
He istuvat ruokasalissa, lapset leikkivät lattialla, äiti on silittänyt ristiäispuvun ja neuloo kiinni pitsiä, joka on repeytynyt — Toivo tahtoo aina, että lapsi ristittäisiin niin pian. Isoäiti kutoo sukkaa. Aurinko paistaa huoneeseen, jossa kaikki vielä tekee uuden vaikutuksen. Huonekalut ovat ostetut pikkukaupungin parhaimmalta puusepältä ja ovat persoonattomat ja epäaistikkaat.
Lapsilla sattuu tänään olemaan vastustamaton halu äidin helmaan. Hymyillen yrittää äiti jo ottaa pientä tyttöään syliinsä, kun isoäiti rientää väliin. Lapsi keksii sellaisen leikin, että juoksee salin ovelta niin paljon kuin pääsee ja, heittäytyen äidin helmaan, nauraa ja viskaa käsiään ylöspäin:
— Ei, ei, ei, lapsi kulta! tulee mummo taas väliin, — johan sinä muserrat äidin. Hyppää mummoa vastaan!
Lainasta tuntuu kauhealta, etteivät lapset saa tulla hänen syliinsä niinkuin ennen, ja hän silittää sitä hellemmin niiden päitä. Elli kiertää väkivaltaisesti kätensä äidin kaulaan ja suutelee niin, ettei siitä tahdo tulla loppua. Kirkas ilo loistaa äidin kasvoilla, mutta mummo tulee taasen ja erottaa heidät.
— Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!
Laina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se hänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.
— Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, — ajattele kuinka se sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan samalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja telmisivät… Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne leikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos tulisikin kaksi poikaa!… Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt…
Laina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:
— Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita raukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.
— No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta ja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. — Olisin minä tietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan. Minun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.
— Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä juuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.
Joskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon kanssa, sanoo anoppimuori:
— Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli… Minä olen hyvin huolissani Lainasta.
Nuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo säälinsekaisen ystävällisesti:
— Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te puhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!
Toivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi. Seurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet jo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla. Ei heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva. Toivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole mitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää seurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole ollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla pastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko pöytäkuntaa.
Kotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei ruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän pitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro ole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa — pohjaanpalamisesta puhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut huolimattomia palvelustyttöjä. "Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron saisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä", sanovat uskovaiset emännät, "kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa." On se niinkin, kyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro liedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö se kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime aikoina.
Pitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se aina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä parhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella saa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin aikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen mädistä.
Hän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin rikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori vie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille urkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että ihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha rovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso ja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista. Se panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan maallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen taputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä voi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.
Rouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki lasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään epäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on ruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen ja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat kutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa omistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset laulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä — pianoa ei heillä ole — ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän johtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa harjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen varsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla tuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten — miten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!
Se on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa lähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin kortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien tiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat ja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja, johon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen tiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan vain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona vanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja jumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa köyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin kuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä ja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan ompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä kävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen sujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu. Sanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi tilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun arvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on kirjoitettu kristillisessä hengessä.