Pappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat nuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei heillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain "pistäytyvät" viemässä rouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja pyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja puhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni poika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä kehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja kun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten hän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.
Äiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita pappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä edellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät eloon ja tulivat suuriksi.
— Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.
— Oli, kahdet kaksoset. Ja niistä tuli niin pulskat ja samannäköiset, ettei vieras tahtonut osata erottaa ensinkään.
Pastorska rupeaa voimaan pahoin ja jättää huoneen. Kun ruustinna hetken perästä menee häntä katsomaan, makaa hän kalpeana sohvalla ja suuret kyyneleet valuvat alas poskia.
— Mamma, minä tiedän että kuolen… Toivo menee naimisiin. Hän unohtaa minut pian, hän pitää enemmän tammastaan kuin minusta. Mamma muistaa, että ottaa lapset. Minä en tahdo, että se vieras kasvattaa ne. Mamma muistaa!
* * * * *
Parin kortin saavuttua aikaisemmin, sai Hilja Jenny tädiltä seuraavan kirjeen.
Lapsi, rakas Hilja!
Täti on ollut vähän väsynyt matkan jälkeen, sentähden olet saanut odottaa kirjettä. Sitäpaitsi olen tahtonut kirjoittaa Lainalle ja mammalle pitemmältä. Mutta nyt on sinun vuorosi.
Kiitos kortistasi, rakas lapsi, mutta kyllä sinä saat kirjoittaa kirjeitä ja kertoa tarkkaan kaikesta. Kun täti nyt kirjoittaa sinulle pitkän kirjeen, niin sinä saat kirjoittaa kolme. Ja muista kertoa kaikesta.
Kyllä täällä on kaunista, vielä näin myöhään on kuin meillä syyskuussa. Ruusutkin vielä kukkivat, sillä ne kukkivat monta kertaa vuodessa. Vuoret suojelevat tätä laaksoa, me emme tänne näe lumivuoria, mutta niitä on kauempana. Tänne ei pääse kylmiä tuulia, sentähden täällä vielä on niin kaunista. Eikä täällä koskaan ole oikeaa talvea. Lumi sulaa heti. Me asumme kauniissa, pienessä huvilassa ja minun huoneestani on balkongi ja minä voin siellä istua ilman että panen huiviakaan hartioilleni. Se rakas konsulinna kirjoitti Signelle, että me emme olisi liian säästäväisiä ja me otimmekin oikein kauniit huoneet. Me näemme pitkän kadun, joka on suurin koko kaupungissa, ja terveyslähteen ja kaikki ihmiset, jotka kulkevat sinne juomaan. Signeä vaivaa vähäverisyys, sentähden hän onkin niin pitkä ja hoikka. Minä pidän hänestä hyvin paljon, hän on oikein hyvin kasvatettu. En minä ensinkään kadu, että läksin hänen mukaansa. Minä tein sen niin mielelläni konsulinnankin tähden, joka aina on ollut minulle niin ystävällinen ja josta minä niin pidän, kun ei hän voinut lähteä. Ja sitten minä täällä saan kuulla sitä kehuttua berliniläistä saksaa. Mutta ei se ole ensinkään niin kaunista kuin se mitä Rigassa puhutaan. Se on niin epäselvää ja sotkuista ja teeskenneltyä. Minä olen tutustunut erääseen rouvaan, joka on täällä kahden tyttärensä kanssa ja joka on Räävelistä. Meidän täytyy välistä ihan nauraa, kun täkäläiset puhuvat. En minä ainakaan aio opettaa sillä tavalla kuin nämä puhuvat. Mutta onhan se hyvä, että senkin on kuullut.
Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin, joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä. Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä. Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on, joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin, kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe, joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin. Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut, kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen tytärtä.
Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo. Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne. Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!" Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa. Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita. Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt, lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa mitään puhumista. — Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee sinua.
Jenny tätisi.
P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia. Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka olen kirjoittanut niin tiheään.
* * * * *
Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut säilytetään — mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä taas.
Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä. Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet: hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta… Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen. Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa! Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten pääsisi irti rahoistaan.
Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin, kun sitä ajattelee… Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos. Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua, ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista tämän vuoden leipä on!… He hävisivät sitten siitä pois ja hän, vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla… Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen, kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään… Hän itkee sitä ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana. Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut… Unissaan näkee Maali usein kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan: hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen…
Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi torakkaa — vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista — ja hän sai tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa, kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin, niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä hänellä on kotona.
Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa, että hän jo tuli aivan levottomaksi…? Kyllä hän kaukana kävi, kun hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai tapasivatkohan he sattumalta?
Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä, sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra makaa jo taas päiväkaudet sängyssä — Maali ei voi uskoa, että hän on kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti. Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen — ei, kyllä hän saa sitä odottaa!
Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä — olkoot siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään. Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle että Mataristolle… Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä sulhanen!… Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan, mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään, hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.
No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!
VII
Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin tanssiharjoituksesta.
Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.
Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.
Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä, joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa mielensä mukaan.
— Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. — Arvatkaapa.
Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.
— Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. — Ei minun tarvitse nähdä muuta kuin kaulus — onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.
— Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle yhteinen, väitti Vaarnakoski. — Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin, niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.
Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja keinuvia liikkeitään.
— Hattu!
Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.
— Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen kantaa yllään — siihen hän siis panee enimmin huolta…
— Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin…
— Ei, ei ei, — siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset…
Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:
— Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy…
— En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.
— No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki samanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina…
— Topp, topp tykkänään — niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski oikein lämpeni. — On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä matalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä, on rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet puhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä edestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä ihminen kulkee edessänne.
— Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. — Kuljetteko te kaiken aikaa tarkastelemassa ihmisten korkoja?
— Kuljen.
— Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat levollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies, joka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.
— Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos teidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton, jommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee rehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva ihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä — hän ostaa aina halpaa tehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot kuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat enemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina ensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja että niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken. Epärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee! Kun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin minä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta huolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä…
Aito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä nähden.
— Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä…!
Vaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:
— Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian ylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan — sellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti pontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren johdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä kallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme lyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on erinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat vinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni pantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio…
— Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.
— Tunnetteko te hänet!
— Hss! kuiskasi Hilja samassa. — Hän asuu tässä talossa. Hän käy
Matariston luona, joka asuu meillä…
— Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja, mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.
He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää yötä ja Hilja juoksi ylös.
Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten. Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina, vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä, vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.
Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo ovesta ja pidätti hänet.
Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä ollut muistamaisillaan.
— Pyydän anteeksi… minä tahtoisin puhua… Eikö neiti Haapasella olisi vähän aikaa?
Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän sairaan ihmisen edessä.
— Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, — minä tulen heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni…?
— Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen kasvoillaan. — Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt… tai ehkei neidille ole sopinut…
— Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi, valitteli Hilja. — En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.
Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi, raitiovaunun kello kilahti kadulla.
Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.
— Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. — Te ette ehkä tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen…
— Ei, ei, ei…
— Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!
— Mitä te olisitte voinut tehdä — en minä mitään tiedä… Ette te mitään ole tehnyt…
— Te ette voi sitä kuulla…
— Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.
— Teidän äänenne on iloinen — ette te aavista…
— No mutta, sanokaa sitten…
— Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten… vaikka te suuttuisitte kuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta pois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te… silloin kun me olimme kävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan… tiestä pois…
— No niin…
— Sitä varten, että saisitte…
— No niin…
— Kyllä te ymmärrätte minut!
— En totisesti ymmärrä…
— Te teeskentelette… te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin teidän tarkoituksenne…?
— Mikä… mikä?
Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.
— Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. — Oliko teidän tarkoituksenne tuhota minut?
— Tuhota teidät… Millä lailla? Oletteko järjiltänne?
— Teeskentelettekö te noin taitavasti?… No, joko te nyt ymmärrätte?
Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan. Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä, mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa uskottaisiin:
— Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut… Olin niin iloinen. En tietänyt…
Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.
— Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja tukahdutetusta. — Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä tee…!
Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.
— Te olette kipeä — kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.
— Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi, tuskitteli sairas, — kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo silloin, kun te täällä hoiditte minua.
Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo taasen kiehua.
— Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.
— Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. — Me puhelimme vapaasti kuin hyvät tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin… inhottavuuksia, joita ei ole ollut.
— Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta…
— Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista…?
— Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.
Hiljan silmissä musteni.
— Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, — sanoinhan minä…
Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen, joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.
— …ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. — Eihän sellaista voi antaa anteeksi.
Kaksi kuolevaa ihmistä — eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi! välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.
Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa, kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.
— Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi… Minä vain en ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.
— Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta, — niin te ymmärtäisitte, te ymmärtäisitte.
Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti. Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan, hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa. Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään, niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.
— Riisuutukaa, sanoi hän. — Minä palaan sitten teitä katsomaan.
Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin, palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy — tulkoon hulluksi, mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!
Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi. Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.
Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on ollut, niin te ymmärtäisitte… te ymmärtäisitte…
Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen ymmärtämys sammutti nuoren loimun.
Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.
— Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. — Minun onkin niin nälkä.
Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?
— Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.
— Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.
Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:
— Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole nälässä.
Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta kartanonneitiä kohtaan.
— Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.
— On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.
— Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt sanoa.
— Ei… mutta… taikka kuolihan hän.
— Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä sanojaan. — Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu. Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.
Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä kertomuksella.
— Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki. Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.
Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen eteensä.
— Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa. Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa, valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa, työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään. Hän oli aikonut kuristaa minut.
Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä…
Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.
— Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, — mutta tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.
— Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi… Näin äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä…
Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle. Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun onkaloihin.
Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien, aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan. Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei tilaa riitä — tilaa on vain perheen suljetulle piirille.
Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella. Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma, jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.
Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan. Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi ruudun.
Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava, verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä, telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas maahan.
Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.
Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!
VIII
Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta. Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat vasta viime aikain tapahtumia.
Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut puutetta.
Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin, että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille. Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.
Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista vuotta.
Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä, lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen, hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä, pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää sanonut mitään.
Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana, läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa taisi silloin saada alkunsa.
Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet, kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle. Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa, mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä, täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen penniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla, viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.
Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.
Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään. Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla. Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan, kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.
— Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.
Samassa tuli äiti.
— Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.
Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.
Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.
Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista, muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.
Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä, rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.
Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle, joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä. Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään auttanut.
Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi peläten tädin palaamista.
Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle, että isä tulisi hänen luonaan käymään.
Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka tuotiin kotoa — joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa, täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat kotiin — isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa — istuivat he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa. Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.
Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan" huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin toisiaan kylkeen.
Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen, punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei pimeäksi.
Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan — mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria. Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.
Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa viinaakin — poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa. Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä kaikki mitä vadissa oli — hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.
Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.
Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi. Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä — ne eivät olleet niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia —, sekä miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä. Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen ääressä — hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut, että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet. Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.
Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta — mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta, hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita sukkiaan.
Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri… Kun lapsi rupesi kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen kumminkin teen!"
Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät, kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa. Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!
Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen mukaan jonkun kulkijatytön — niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.
Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan, vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon. Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään, syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.
— Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?
— Olen ollut kotona.
Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa. Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret, ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka kiertyi sen ympäri.
— Kukas te sitten olette?
— Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.
— Entäs isänne?
— Hän on kuollut.
— Kukas hän sitten oli?
Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.
— Etkös sinä sitä tiedä?
— En.
— Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?
Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.
— Tiedän.
— Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa — vai? Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori — niinkö? Kyllä minä ne kaikki arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?
— Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on sanottu Hiiliksi.
— Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.
Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen piti lukea läksyjään.
Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa, koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään, oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.
Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja, karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta, karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti kämmenellään häntä selkään.
Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan, mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi karjanostajalle:
— Se on vielä niin lapsi.
— Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan vastatusten. — Se on jo lapsia imettänytkin — näkeehän sen!
Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.
— Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi karjanostaja ja survaisi pojan menemään. — Varo sinä, etten anna sinulle sellaista läksyä, että muistat.
— Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja avasi oven kamariin.
Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa puhuttaisiin.
— Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi säälien. — Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!
Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin eikä ymmärtänyt siitä mitään — hän näki vain miehen Hillin kimpussa. Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa: silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset, totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?
Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla puolustaakseen Hiiliä.
Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat. Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä. Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki. Matti läksi viime hetkessä.
Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että "sillä on morsian, minun äitini piika!" ja sitä naurettiin kovasti. Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta pakahtumaisillaan.