Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta

TÄHTIEN TURVATIT III

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

KOLMAS OSA.

VERRATON.

SISÄLLYS:

  1. Ennen taistelua.
  2. Taistelu Jankovitsin luona.
  3. Taistelukenttä.
  4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
  5. Sydän ja valtiotaito.
  6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
  7. Toinen ja kolmas turvatti.
  8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
  9. Jalopeurain kohtaus.
 10. Ruben Zevin lähettiläs.
 11. Sanomia itämaille.
 12. Orjan orjatar.
 13. Westfalin rauha.
 14. Voitonriemuinen Parnassos.
 15. Suosikit.
 16. Äiti ja tytär.
 17. Uhkaavia enteitä.
 18. Kaarle Kustaa Olannissa.
 19. Tähti ja turvatit.
 20. Suuri käsky.
 21. Stambul Sarai.
 22. Kolmannella porras-astimella.
 23. Messias.
 24. Tähtien hetki.
 25. Sulttaanin hat-i-scherif.
 26. Verraton.
 27. Uusi elämä.

1. Ennen taistelua.

Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!

Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.

Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, — myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.

Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet, palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista, perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan, kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty: sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa, hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä, aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti, väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.

Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.

Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645 Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko, joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.

Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov, Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset, 16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat, sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää heidän leiripaikassaan.

Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa, tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5 penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.

Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz, idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja. Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli. Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.

"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon. Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot, tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä, pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu, kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli sotapäällikkö.

"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri Mortaigne.

"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä toisella."

Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.

"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."

Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt ylipäällikköä.

"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata, peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne, keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta, Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi. Jokainen paikalleen!"

Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä. Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli suunnitelmansa tehnyt.

Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.

"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."

"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä paolla."

"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.

"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth, oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen kirkon aseet… Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."

Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä; missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys, osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan tappaa.

Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630, Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä, joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:

"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä, kumpi heistä voiton meille antaa."

Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia. Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten tulivirta.

"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua lyijyä."

"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.

Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa lajia.

Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön varjoihin.

"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa kurkkuun kiinni.

"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"

"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli sisälle tullut. Teidän armonne… armahtakaa… minä tukehdun… kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan naisen."

Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia, kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.

Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa, antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin kiihkoisella äänellä:

"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani vai sinunko?"

Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein oikkuja.

"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"

Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.

"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti tuleman."

"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."

"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio, minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä, joll'ei muuten, niin sotiessa tuota toista vastaan. Minusta tuntuu välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta, Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa sormus oli, taikakaluksi!… Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"

"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta, mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan toisella valeella peittää.

"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä, kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"

Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.

"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"

"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni ajutantti vastata.

Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä, mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä. Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan, ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.

2. Taistelu Jankovitzin luona.

"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun 24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään, jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.

Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten pitkin laaksoa.

Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa. Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi, siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt. Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan, tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia. Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa. Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli kuitenkin ollut suurempi mieshukka.

Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti, pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10 kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen taisteluun pitkin koko linjaa.

Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi 40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli furia, kostotar, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä; Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen, onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi, hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä, se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan, jossa hän pääsi voitolle.

Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä, ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa. Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.

Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään. Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia. Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä. Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon, mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa. Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta, joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi. Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.

Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla, kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan. Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat, että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä. Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä, ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä, mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.

Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa. Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina, joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000 taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria, joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja tulivat voittajien saaliiksi.

Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt, kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa, paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan aalloista.

3. Tappelukenttä.

Pimeydessä tehty työ… kerran täytyy sen tulla päivän valoon.

Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli. Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa. Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin hän tappion oli voitolla korvannut.

Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia, he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä, yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista vainuvan suden ulvonta.

Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus. Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.

Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään kunniatantereiksi!

Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista, rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan. Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan, kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.

Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.

Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten, ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia, mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä, olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän olennon olevan lähitteellä.

"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.

"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka joten kuten osasi samaa kieltä.

"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin voisit laukaista?… minulla ei ole yhtään, minulla."

"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."

"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne päin!"

Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään, viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa. Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli puhalsi sieltä päin.

"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä uuvun janosta."

"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin, mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä koetan kontata sinne."

Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä virkistyneeksi.

"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"

Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo. Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.

"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.

Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin puolestasi!"

"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni, kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä, jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar. Kypärä päästäsi, mies… Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."

"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi. Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut, hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko ollut Suomessa?"

"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä hänet?… Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen selässäni."

"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle; silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä… Minä en sitä tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin… hevoset nousivat pystyyn… en koskaan ennen ollut sillä tapaa hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä, katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria, sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt… Miksikä ovat he hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen luotaan kylmässä talvi-yössä…"

Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.

"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu, niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä. Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"

Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi, joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä oli mahdollista parantaa.

Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet valaisivat lyhdyllä kaatunutta.

"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"

Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:

"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"

"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi sotapappi.

"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen, mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan ensin, hän huusi äsken pappia."

Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi, kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.

"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!" alkoi hän.

"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on lähellä ja Vapahtajasi elää!"

Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen… syntynyt luterilaisessa väärä-uskossa… Wironmaassa… sitten oikea-uskoinen katolilainen… Feldmann… Olin kahdenkymmen-vuotias… satuin veljeni kanssa riitaantumaan kirveen takia… löin hänet kentällä kuoliaaksi… pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin… tulin kreivi Götzin luo… hän taisteli silloin keisaria vastaan… seurasin häntä Marienburgiin… ruotsalainen kuningas oli siellä… rikas juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja… Minun herrani ja juutalaisen tytär… nuoret ihmiset… hän oli melkein lapsi… Kreivi ryösti hänen metsässä… otti aarteet… meni keisarin joukkoon… vihittiin Wittenbergissä… luterilainen pappi, hän juutalainen… mihinkäpä se olisi kelvannut?… kyltyi… Feldmann, vie hänet takaisin juutalaisen luo!… Thamar sanoi: mitä me häntä sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä… Sanoi kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa… Matkusti Danzigiin syksyllä meritse… Suomeen… talvi… yö… reestä… kinokseen… Pater noster, qui es in coelis… sanctificetur nomen tuum…"

Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää Kaikkivaltiaan nimeä.

Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä, kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan haavoitetun:

"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon. Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus ja mikä tuomio!"

Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?

Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat, laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa, eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen? Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.

Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri, enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut. Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi, seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.

Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin. Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa, näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla osottavat lempeyttä ja lujuutta.

"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.

"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.

"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"

Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia. Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri, hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.

"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon arven jo ennen.

"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.

"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"

"Niin olen."

"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."

Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi hänen poskiinsa.

"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi uusmaalaisiin."

"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"

"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."

"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"

Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla puolestanne!"

"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa. Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19 vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä. Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.

Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.

"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa, Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta", virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin näköinen.

"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!" lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.

"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen ylpeästi. — Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.

"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."

Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.

"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.

Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen, olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.

Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar Ryning pyysi saada sanoa sanasen.

"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."

Torstenson mietti.

"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan, jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.

4. Sotalemmikki ja sotasairaala.

Ei sinulle mikään turmiota tuota… valtaa varten syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas.

"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit hänen perheelliset asiansa?"

"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi presidentti Kurjen luona."

"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"

"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit, se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä tahdo, en tiedä mitä varten ei."

"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"

"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen. Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea, kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne, mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641 täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"

"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."

"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."

"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja odotan, että tulet side-aineinesi."

Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille, jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten. Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa, joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta; ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika, jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"

Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat, ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen, pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa; siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa tervetullut ja miellyttävä vieras.

Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.

Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän, kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen. Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää, kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa, että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi. Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi 23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.

"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan hänen huvinukkenaan."

"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas, astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean korvani luota?… Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette vaarallisempi kuin kuula."

Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä, musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi: