TÄHTIMANTTELI

Sikermä

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1920.

SISÄLLYS.

 Onnen tähti.
 Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä.
 Matin ulkomaanmatka.
 Oikeuden puolesta.
 Vanhan myllärin kuolema.
 Tähtimantteli.
 Kultasäkit ja Li-tai-pe.
 Härkätaistelijan tarina.
 Markiisitar de Fleur-de-Lys.

Onnen tähti.

Kärsivän ihmisen luokse, joka piti valittamista häpeänä, ilmestyi taivaan enkeli … illan masentavassa hämärässä. Tulija oli puetettu valkealla ja tummanpunaisella, ja sillä sinisellä kuin on kanervien kukissa … silkillä ja hopealla. Kuusi tummaa siipeänsä laski ja levitti hän kupeilleen, niin että kärsivä näki hänen lempeästi ja syvästi hymyilevät huulensa ja silmät, jotka säteilivät halua lohduttaa, nuo osanoton tuskasta levottomat silmät. Tämä taivaan enkeli, jonka ylhäisellä otsalla leijaili surun varjo, puheli ihmiselle:

"Muistatko kauan sitten mennyttä aikaa? Silloin äiti tahi isommat siskot taikka joku muu rakkaasi kertoi sinulle satuja … silloin, kun olit pieni? Kertoi saadakseen sinut hyvästi nukkumaan. Katsos, niin tahtoisin nyt sinulle jutella. Tahdotko kuulla sadun onnettomasta kuninkaanpojasta?

"Onnellisista kuninkaanpojista on paljonkin satuja. Mutta onneton prinssi sadussa tuntuu hyvin merkilliseltä.

"Missä eli tuo prinssi? Eipä pohjolassa. Milloin olisi näillä maillamme elänyt oikeita prinssejä? Liian köyhiä ne ovat salliakseen sitä ylellisyyttä; jokaisen on tehtävä täällä kovasti työtä, prinssillisyys merkitseisi toisille ihmisille nälkää. Ja kuinka soveltuisivat prinssin kultaiset kannukset maisemiimme?

"Myöskään hiukan loitompana, esimerkiksi Saksanmaassa, ei sadun prinssi eläne. Niin, olutprinssi hän kenties siellä enintään olisi, punertava ja pyöreäkasvoinen … valtakunnassa, jonka ilma on melkein yhtä autereeton ja ankara kuin pohjolassa: järkeväksi luovaa ilmaa, ei uneksivaksi niinkuin prinssillemme sopii. Luntakin sataa Saksassa… Senkin tähden lienevät kuninkaanpojat sieltä lähteneet…

"Ystävällisessä ja koruttomassa frankkien maassako tämä prinssi niin ollen eli? Oi, siellä ei uskota enää paljon prinsseihin; onpa heitä siellä mestattukin. Myöskin Ranska, joka uhkuu verratonta rikkautta, on oikeille kuninkaanpojille liian kylmä … sumujen maa, joksi sitä nimittää Italia.

"Etsimmekö häntä nyt Italiasta taikka Espanjasta? Espanjan hovistahan sanotaan, että se on Europan loistavin ja kuninkaallisin. Jäykillä ja hitailla askelilla käy tämä hovi katselevan rahvaan keskitse, käy kuormattuna jalokivillä ja kärpänmantteleilla, juhlallisesti ja vakavasti … se ikävä hovi. Ainoastaan todellisuuden loistoa on tuon talvella pakkasta ja kesällä polttavaa aurinkoa kärsivän valtakunnan hovi, ei sadun prinssille sopiva.

"Italiassa hän jo saattaisi elää … ihmeellisessä Italiassa, joka lienee toisiin maihimme verrattuna kuin valaistu näyttämö katsomoon: niin valkenee maisema, jos pääsee valtavan näyttämön reunan, Alppien, toiselle puolelle. Niin muuttuu ilma esiripun takana aurinkoiseksi … ruskeat ja tummat värit sinisiksi ja ruusunpunaisiksi. Uudet linnut siellä visertävät, ja autuaasti saattaa siellä kaikua ihmislastenkin laulu.

"Enpä silti sijoittaisi kuninkaanpoikaamme vielä tähänkään seutuun. Peittyväthän Lombardian viinipellot välistä lumen alle … tai sataa Roomassa talvella päivät pääksytysten vettä … ja veto vinkuu ikkunoiden raoissa. Mahtoivat Rooman muinaiset keisarit ja korkeat herrat tuntea alastomat pohkeensa siellä aikoinaan useasti sangen suojattomiksi! Ei, prinssimme on varsin hemmoiteltu olento … niinkuin rikkaan äidin ainoa lapsi. Hänelle kelpaa kenties ainoastaan maisema iloisesta Napolista etelään. Sielläpä voi lazaroonikin elää melkein kuin prinssi: lämmin on maata yönsä kirkkojen portailla, ja hedelmiä väitetään laiskimmankin köyhän toki aina saavan, joten hän on tyytyväinen … jos on viisas.

"Mutta yhä kauempana kuin Europan jumal-asunnossa Italiassa olisi kuninkaalliselle lapsellemme mainio paikka. Ehkä Afrikan taivaallisissa keitaissa, Onnellisessa Arabiassa taikka aivan uneen vaipuneessa Indiassa. Siellä kuuluu olevan vielä ihmeellisempää kuin missään muualla…

"Siellä hän siis eli, jossakin … Kaikkein parhaaseen, mitä maailmassa voimme uneksia, hänet sijoitamme.

"Miksi hän oli kuitenkin onneton? Sen saamme nähdä.

"Tällä prinssillä oli luonnollisesti kaikkea, mitä ihmisen vallassa on omistaa. Ensinnäkin: hänellä ei ollut hallitushuolia, koska hän oli veljeksistä nuorin. Hän eli vapaana kuninkaanpoikana … vietti aikansa aivan niinkuin tahtoi.

"Palatsi oli hänellä ihana. Se oli samalla korkealla ja matalalla, sillä ylös ja alas ulottuivat hänen asuntonsa kumpu ja hänen puistonsa ja huvimetsänsä. Toisella puolella aukeni meri, onnellisen seudun ihana meri … soiluen uinuttavissa autereissa … muistuttaen harsoihin verhottua moslimitarta taikka Indian bajadeeria: sellaiset olivat nuo rannoille läikähtelevät laineet, vaahdossaan ikäänkuin miljoonissa helmissä, lämpöiset, laulavat ja rakastuneen naisen tavalla sopertelevat laineet. Ne viettelivät uneen ja unohdukseen. Mutta palatsin toisella puolella jälleen kohosi korkea vuoristo; sen rinteet kasvoivat satakielten asumaa oranssimetsää. Ylimmän vuoren harjalla säkenöi ikuinen lumi. Mitään ei näet prinssiltä puuttunut … ei mitään sellaista, josta hänelle olisi ollut hänen tahtomattaan haittaa. Ei siis puuttunut luntakaan … kaukaista kylmää, jonka hän kuitenkin sai tavoittaa, jos halusi.

"Meren ja vuoriston välillä, meren, jota voisi sanoa paremminkin väriksi ja kauneudeksi kuin mereksi, siellä oli ihana laakso. Ikäänkuin keidas täynnä ihmeellisiä puita, toiset valkeassa kukassa ja toiset jaloja hedelmiä kantaen.

"Kuninkaanpojan puutarhassa kiertelivät indialaisen aarniometsän köynnökset. Purot ja kosket lauloivat siellä kilpaa kirjavien lintujen kanssa … raikkaat ja hohtavalta lumivuorelta kuohuvat kosket…

"Linna oli täynnä marmorilla laskettuja pihoja… Ja mitä kaikkea ihmeellistä siellä olikaan? Oli suihkukaivojen alabasterista veistettyjä maljakoita. Oli tekolammikoita, joiden reunojen yli ruusut ja muut ihanat nuokkuivat. Saleja sieltä löytyi sellaisia, joiden korkeat ja kirjatut holvikatot kaartuivat kuin omituinen, ainoastaan unessa nähty taivas. Parvekkeilta saattoi katsella laaksoon, jonka nimeksi soveltuisi, sen kauneuden vuoksi, jokin Conca d'oro, Kultainen raakku. Kypressit huojuttivat latvojaan punertavien muurien juurella … ja niityillä, polkujen varsilla, puhkesi kukkasia, joiden terät olivat kuin tummanpunaista samettia. Niin, varsinkin pohjoismaalaisten ihailemia kypressejä oli palatsin sisälläkin; niitä näkyi kypressipihoilla, samoin kuin myrttejä myrttipihoilla ja palmuja palmukäytävillä. Kauniita kammioita oli kuninkaanpojalla, niiden seinät olivat peitetyt mosaiikilla. Kaikkea hänellä oli.

"Sopiiko puhua sellaisesta aineellisesta seikasta kuin hänen juhlapöydästään? Sitä voisi verrata siihen, jonka Tintoretto on maalannut Kanaan häistä … veden muuttuessa viiniksi, jalon orkesterin soidessa…

"Naisia oli hänellä ollut ja oli, tummia ja kultakutrisia. Monien kauniiden naisten sormet olivat hyväilleet hänen hienoa tukkaansa. Ihanat sormet! Kaunein, mihin osaamme verrata noita hyväileviä käsiä, on ehkä helmiäinen. Ja ne naiset olivat rakastaneet ja rakastivat häntä, sillä sadun kuninkaanpoika oli paitsi kaunis myöskin hyvä.

"Jopa ylistettiin häntä viisaaksikin. Parhaat taiteilijat sanoivat, että hän oli rakentanut palatsinsa kauniiksi, vaikka hän oli teettänyt sen omien suunnitelmiensa mukaan. Mutta mikäpä oli tällaista prinssin tehdä? Hän voi uudistaa työnsä, ellei se ensin hänelle onnistunut. Mihin ei tällä onnellisella lapsella olisi ollut valtaa ja voimaa?

"Hän oli lukenut … tiesi kaikki, tiesi jo nuorena melkein yhtä paljon kuin maailman herra, pyhä Buddha oli tietänyt lapsena… Ja nuori oli hän yhä … tuskin olisi vanhaksi tullutkaan.

"Viisas ja hyvä. Piti huolen valtionsa köyhistä sillä tavalla, ettei hänen satumaassaan niitä ollut, mikä seikka on ihme, sillä vielä rikkaampia kuin köyhät oli siellä kovin paljon.

"Syyttäkö sen herttua- tai prinssikunnan alamaiset siis ihailivat ja rakastivat kuninkaansa poikaa? Syyttäkö naiset rakastivat palavasti tuota nuorta jumalaansa, joka oli vielä siinäkin suhteessa onnellinen, ettei ainoakaan hänen rakastamistaan ollut kuollut ja siten tuottanut onnen helmalapselle surua… Ja jos hän oli jostakin kaunoisesta eronnut, oli tapahtuma ollut tuskaton ja suloinen, koska rakkaus jäi, satumaisen ihmeen kautta, katkeruudeksi muuttumatta. Niin mukavaa oli onnellisella kuninkaanpojalla.

"Onnellisellako? Sanoinhan alussa, että hän oli onneton.

"Ja kuinka hän oli onneton?

"Eikö hän lopultakaan saanut jotakin kaunista ja köyhää paimentyttöä … rikkonaisiin helmoihinsa kainosti katselevaa? Miten se olisi ollut mahdollista? Antavathan rikkaus ja kauneus, hyvyys ja viisaus yhtyneinä omistajalleen toki paimentytöistä kauneimman! Satukaan ei myöntäisi mahdolliseksi sitä, etteivät ne antaisi.

"Tai ehkä tämä prinssi halusikin jotain hyvin omituista. Esimerkiksi sellaista tyttölasta, joka olisi ollut poskipäiltään ja huultensa puolesta kuin neekeritär? Moisiin julmiin mielenjohteisiin voivat kauniit ja onnelliset useinkin joutua: tämäntapaisiin … kaiken muun hyvän taivaalta saatuaan.

"Ei, sellainen päähänpisto ei sovi sadunprinssini luonteeseen! Ihanampaa hän oli vailla, hän, jolta ei puuttunut enää mitään muuta maailmassa. Mitä hän tahtoikaan?

"Hän tahtoi tähden taivaalta!

"Oi, miten hän katseli illoin sitä tähteä ikkunastaan! Katseli, kun yön musta vaippa oli levinnyt yli maailman ja näytti korunaan myöskin sen jumalallisen tähden. Kuninkaanpoika kaipasi kovasti kaunista tähteä! Niin, hän rakasti sitä.

"Siitä lähti vuorotellen sinisiä ja keltaisia säteitä … yleensä kultana kimmaltavasta tähdestä. Ja joskus välkähti hieno ja hehkuvasti punainenkin säde…

"Tähti vilkutti hänelle, siltä tuntui prinssistä… Vilkutti aivan kuin kutsuen … kuiskaili ihmeellisestä sulosta … ikäänkuin vietteli häntä luokseen, tuonne korkean vuoren yläpuolelle!

"Eikä prinssi päässyt! Eikä hän saanut tähteä linnaansa … hän, joka luuli sen saliinsa mahtuvan: niin oppinut kuin hän aikaansa nähden olikin, uskotteli hän sellaista. Ei, siitä yrityksestä ei tullut mitään, vaikka hän turvausi kaikkiin Indian ja Arabian sulttaani- ja kaliifikuntien tiedemiehiin, taitureihin ja taikureihin.

"Kuninkaanpoika oli kovin onneton!

"Suurimmassa kammiossaan, jonka katto kaartui kuin merkillinen, ainoastaan unessa nähty taivas, istui hän pitkät ajat kalleilla pieluksilla, torjuen luotansa seuranpitäjät, jopa hauskimmat ja ihanimmat. Istui vuoroin valittaen ja vuoroin sanattomana. Silloin tällöin puhkesi hänen ahdistetusta rinnastaan mitä raskain huokaus, valitustakin vaikeampi. Hän oli nimittäin jälleen katsonut kattoon, ja se oli hänestä niin surullinen, koska siinä ei säteillyt tuo tähti, vaan välkkyi hänelle itämaisen ikkunan alabasteriruudun aukkosista.

"Todellakin, prinssi oli onneton.

"Niin, hän kuoli lopulta surusta … raukka!

"Tietysti hän oli hyvin epämiehekäs.

"Mutta nyt, ihminen, sinä, joka kärsit ja häpeät valittaa suruasi, kuule! Sinä, joka olet ehkä köyhä ja jonka elämäntaistelu on kova ja posket kenties nälästä noin kalpeat. Ja muutkin, ne, jotka ovat sairaita … eivätkä jaksa turvata rakasta vaimoaan tai heille vielä rakkaampia lapsiaan… Niin, jos ystävät ja toverit ovat heidät jättäneet, tai kunnia, heille kultainen ja viettelevä tähti, ei heidän mielestään ole lähestynyt heitä… Jos jälleen kyvyttömyys, Luojalta saatu sekin, taikka ajan henki on syrjäyttänyt sinut niin, että olet katkera … syrjäyttänyt kilpatanterien pölystä ja tungoksesta; jos puolisosi tahi rakastettusi on ollut sinulle kova, tai jos muuten on sinua loukattu; jos tunnet veristä vihaakin väärintekijöitäsi kohtaan; jopa lienee sinulle sattunut varmaan kaikkein surullisinta, nimittäin että ystäväsi kuolevat ja rakastamasi vaipuvat hautaan, joten et koskaan enää kuule heidän iloista taikka lohduttavaa ääntänsä; niin, vieläkin, olitpa sinä tai joku muu mistä syystä tahansa kärsivä: valita ja valittakoot! Valita siten, että ponnistat elää. Kuninkaanpoikakin valitti … mielestäsi vähästä; mutta uskomme olevan paljon niitä, jotka valittavat melkein yhtä vähästä. Ei ole heikkoutesi vika: se on Luojan luoma sekin. Elä ja ponnista! Sure julkisesti tai salaa … ole ylpeä … vaikkapa soimaa toista, jos tuska vaatii; lohduta itseäsi maljalla, runoilla … etsi ystäviä, jotka kuuntelevat sinua. Usko olevasi sankari, joka kestää paremmin kuin mikään hemmoiteltu prinssi.

"Kyllä jumalainen prinssi, jolla oli kaikkea, kuoli siitä, ettei hän saanut taivaalta tähteä. Siis paljon suurempi oikeus on sinulla kestää kohtalosi … niinkuin ihminen jaksaa. Ehkäpä tapahtuu näin ajatellessasi ihme: kipu lievenee, ja kärsivä saa jotakin, mitä haluaa … jonkinlaisen tähden. Niin, lopulta taivaan kauneimman tähden: ajatuksen, että suru on lyhyt … elämä on lyhyt.

"Kuninkaanpoika, jolta ei puuttunut mitään maailmassa, saavutti varmaan tähden kuoltuaan…"

Näin puheli enkeli, syvästi hymyilevin huulin, ja levitti siipensä kärsivän ylitse. Ja katso, kun hän oli lohdutellut ihmistä, ei onneton enää … halunnutkaan valittaa niin usein kuin ennen.

Satu jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä.

Muistaneeko joku erästä satua jättiläisestä, jolla ei ollut sydäntä? Tai jättiläisestä, jonka sydän ei ollut hänen ruumiissaan, vaan sellaisessa ihmeellisessä kätkössä, etteivät hänen vihollisensa voineet sitä löytää eivätkä siis iskeä siihen aseilla ja voittaa häntä.

Paljoa muuta kuin tämän en muista enää sen lapsena kuullun taikka luetun sadun juonesta ja seikkailuista.

Mutta haluaisinpa nyt kutoa omaa satua tuon vähäisen rungon ympärille … satua, joka kehittynee kuitenkin suuresti entiseen vivahtavaksi.

Satuni jättiläinen eli … Afrikassa.

Se, että hän eli siellä, on kai huvittava päähänpisto; mutta sadussa ovat monet ja kummalliset ihmeet luvallisia. Sanokaamme niin ollen, että hän eli sillä rannikolla, jossa asuu beduiineja, berbereitä, neekereitä ja melkoinen joukko europalaisiakin.

Se on kaunis seutu … mielestäni mukavin mitä tiedän. Siellä paistaa aurinko paljoa ihanammin kuin Europassa, jo keväällä joskus niin sanoakseni kahdella auringolla. Ja taivas on juuri siellä melkoiset ajat vuodesta todellakin sitä syvästi sinistä muistuttavaa, jollaiseksi unelmoimme etelän taivasta; niin, aika tavalla se vivahtaa jo siihen sinisyyteen, jota unelmoimme. Sillä vastaisiko todellisuus edes tässä suhteessa unelmia?

Pohjoisempana tuota mainitsemaani rannikkoa ei ilma kuitenkaan ole niin komeaa kuin se on tällä sadun seudulla.

Muuten näkee siellä maisemina korkeita kukkuloita, joilla hohtaa itämaalaisia kaupunkeja, valkeita ja muureilla vyötettyjä. Kaupunkien porteille nousevat varjottomat, usein raamatullisen alakuloiset tiet.

Verrattoman ihana meri huuhtelee seutua toisaalta päin. Ja toisaalla jäilleen on oudompi meri: hiekkameri, erämaa. Se on valtava näky: melkein kuin keltaisia laineita, mutta pauhaamasta tyyntyneitä. Niin, keltaiset ne laineet ovat kesällä, mutta talvella kylläkin synkkiä ja harmaita.

Oikeassa meressä on muutamia kauniita saaria, ja vielä kauniimpia ovat ne saaret, jotka kätkeytyvät hiekkaerämaan helmaan, nimittäin lähteitä solisevat keitaat. Niiden palmut ovat ikäänkuin merimerkkejä tahi viuhkaviittoja oikeassa meressä.

Tällaisessa keitaassa asui satuni jättiläinen … olettakaamme.

Mikä hän oli? Eihän nykyään elä jättiläisiä! Millainen hän oli?

Hän oli huikean pitkä mies… Mikään Goljath ei hänen silti tarvinnut olla. Olipahan vain pisimmistä kansoista isoimpia.

Saksalaisia väitetään pitkäkasvuisiksi. Lienee siis tuo jättiläinen ollut … vaikkapa saksalainen.

Hän oli entinen Ranskan muukalaislegionan sotamies, kuuluisan _Légion étrangére'_in … julman palkkasoturiarmeijan, jonka frankkien tasavalta keräilee monien valtakuntain onnettomista, rikollisista ja kodittomista, taistelemaan Ranskan kunnian ja rikkauksien puolesta sen kaikenlaisia vihollisia vastaan: tummaihoisia alkuasukkaita, jopa joskus valkeitakin kilpailijoita. Todellakin julma ammatti! Palkaksi annetaan tosin runsaasti leipää ja hyvä eläke, mutta myöskin lopulta unohdettu hauta vieraissa maissa … puhumattakaan elämän kärsimyksistä. Sellainen hauta lienee kyllä jollekulle heistä yhdentekevä, mutta ei suinkaan enimmille.

Kuinka eli pitkä saksalaisemme keitaassa? Ja miten oli hän joutunut muukalaislegionaan?

Hän oli kauan sitten, kotimaassaan, surmannut veljensä. Sattuuhan sitä; sellainen on mahdollista muussakin kuin sadussa. Rangaistuksen oli hän välttänyt karkaamalla ulkomaille … vapaaseen Ranskaan, jossa oli päässyt muukalaislegionaan.

Raskaat ovat veljesmurhan seuraukset, usein hetkellisen kiihtymyksen vallassa tehdyn! Kauhea muukalaislegionan palkkalaisen elämä! Palvellapa siten esimerkiksi viisikolmatta vuotta … sotaretkillä Marokon vuoristoissa, Ranskan alinomaisissa taisteluissa pikku sulttaaneja ja sheikkejä vastaan … surmaten maan omistajia, jotka taistelevat Profeettansa ja vapautensa puolesta! Tai ehkäpä vietiin onneton Kotsin-Kiinaan, marssimaan ja ottelemaan aarniometsissä, jotka kaiketi höyryävät kuumetta ja joissa alkuasukkaiden nuolet lentävät salassa niinkuin käärmeet pistävät korkeassa ruohistossa.

Olla tällä tavoin pitkät ajat … ehkä enimmäkseen vieraskielisten tappotoverien parissa … saattamatta koskaan toivoa pääsevänsä takaisin kotiseuduille.

Mutta jos hän oli muukalaislegionan mies, niin miten hän asui keitaassa? Kuinka hän ei marssinut Marokossa tai Indian aarniometsissä?

Miksi hän oli keitaassa … joka on erämaan laineiden välissä niinkuin sorsanpesä merenpoukamassa.

Näin on asia, että hän tosiaan piileskeli siellä. Suurvaltojen sota oli syttynyt. Saksalainen oli paennut joukoistaan, taistelemasta omaa isänmaatansa ja sen liittolaisia vastaan. Hän piiloutui tähän syrjäiseen paikkaan … etäälle Saharaan.

Hyvää kätköä hän tarvitsikin. Sillä armoton rangaistus kohtaa muukalaislegionasta karannutta miestä. Siinä armeijassa on kuri yhtä hirveä kuin leipä ja eläkkeet hyvät. Jos joku legionalainen esimerkiksi haavoittuu, kun väistytään alkuasukkaiden edestä, haavoittuu niin pahoin, ettei hän jaksa itse kävellä, ammutaan hänet. Niin väittää huhu. Tovereita ei uhrata turhaan taisteluun hänen tähtensä. Ja parempi hänen onkin kuolla kuin joutua vimmastuneiden vihollisten käsiin, muhamettilaisten ja muiden pakanain, ehkä ristiinnaulittavaksi.

Jos käy täten laillisessa sodassakin, miehen täyttäessä velvollisuutensa, niin kuinka sitten karkurille? Hän ei ole enää toveri eikä edes ihminen, vaan koiraa kelvottomampi. Hänen kohtalonsa on hyvin häpeällinen kuolema … milloin hän joutuu kiinni.

Tämän miehen piilopaikka oli kuitenkin hyvä. Jollakin legionansa epätoivoisella marssiretkellä Saharassa hän oli sen keksinyt … eikä ollut ilmaissut sitä toisille. Kenties hän jo silloin aavisteli karkaamistaan? Sellaisen kätkön oli hän löytänyt keitaassa, että uskoi nyt voivansa säilyä siellä sotalakien kostolta.

Sadun asiaan ei kuulune selvitellä, miten hän lienee keitaaseen kulkenut … jalkaisin, kamelilla vai tavallisella ratsulla. Kaikki on sadussa mahdollista. Ehkäpä oli hän tullut jalkaisinkin, koska hän oli legionan elämässä hirveästi karaistunut mies.

Miltä näytti se keidas?

Saharan pohjoisreunalla on punertavia vuoria ja niiden välissä ylätasanko, jossa on suuria ja rikkaita kosteikkoja: paljon hedelmäpuita, niin paljon, että siellä saattaa kulkea kilometrinkin aprikoosien, kirsikkain ja oranssien kukkasten keskellä. Melkein samanlaisia ovat myöskin varsinaisen Saharan isot keitaat. Mutta jättiläisemme kätkö oli hyvin pieni. Siellä ei ollut enempää kuin kuusi taatelipalmua ja joku persikkapuu. Sellainen oli tämä saari hiekkameressä…

Keitaassa ei muuten ollut isäntinä oikeastaan muita kuin hän.

Harvinaisen ja ihmeellisen paikan oli siis sadun jättiläinen todellakin löytänyt itselleen.

Hän eli siellä melkein yksin … sanokaamme: melkein yksin. Monta ihmistä ei keitaassa olisikaan voinut elää, sen vähillä taateleilla ja persikoilla. Hedelmien lisäksi täytyi nimittäin jättiläisemmekin hankkia ruokaansa muualta, hyvin etäältä. Hän samosi hiekkameren poikki pohjoisen ylätasangon vuoristoon metsästämään. Tiettävästi hänen kaltaisensa jaksoi juosta pitkät matkat.

Metsästämistä nykyaikaisessa mielessä eivät hänen retkensä kuitenkaan olleet. Sillä … tämä jättiläinen oli varustettu ainoastaan kurjalla jousella.

Ei kiväärillä, vaan jousella! Sehän kumma … että hän oli karatessaan jäänyt ilman pyssyäkin.

No, jousen varassa eläminen ei ole aivan helppoa.

Jousella hän ampui lintuja, joita on kylläkin ylätasangon kolkkojen vuorten välissä. Mutta juoksustakin hän otti kiinni riistansa … paitsi kauriita myöskin petoja. Hän kuristi ne isoilla käsillään, ellei niitä tappanut väkipuukollaan. Petojako hän pyyti? Niinpä niin: hän oli jättiläinen, ja eikö petojenkin liha kelpaisi barbaarisen Iegionasotamiehen ravinnoksi?

Nuoretkin lukijat arvelevat varmaan, että hän oli hullu. Miksikä ei olisi ollut? Eikö moisessa elämässä järki sekaantuisi?

Hurja oli hän näöltäänkin. Hänellä huiskui päässä punertava, melkein valkeaksi palanut tukka, sillä hän ei suojannut tulisimmassakaan paahteessa päätänsä, vaan samosi paljaspäin. Siinä suhteessa hän oli muinaisarabialaisten runouden sankarien veroinen, koska näiden sankarien korkein kerskunta on se, että he kestivät auringonpoltetta ilman päähinettä. Hänen silmänsä olivat kylläkin siniset, mutta posket leveät ja melkein mustiksi paahtuneet, ja nenä saksalainen.

Sallikaamme hänen ulkomuotonsa olla rauhassa. Antakaamme hänen juosta erämaassa irrallaan kuin peto … hyppiä hiekkavallien ylitse, tappaa kauriita ja muita eläimiä, joita hän söi.

Jalopeurat olivat hänestä oikeita vihollisia. Paitsi että ne olivat vankkoja ja voimakkaita, oli niiden pää, kun ne astelivat miestä vastaan taisteluun, astelivat häntäänsä viuhtaisten, niiden pää oli pystyssä ja kyömyinen kuono koholla. Ja niiden silmät katselivat suoraan: kaikkein suorimmin juuri silloin, kun pedon hampaat paljastuivat ja kita ärjähti vihasta. Kaunista oli taistella niiden kanssa, vaikka taistelu kävi usein raskaaksi. Kuin Simson painiskeli jättiläisemme jalopeurain kimpussa ja väänsi niiltä viimein leuat nurin.

Ei hän näitä eläimiä ahdistellut, milloin ne tulivat juomaan hänen keitaansa puroista tai vuoriston lähteistä, ryömien auringon poltteesta nääntyneinä. Ei, vasta sitten, kun ne olivat janonsa sammuttamalla virvoittaneet voimansa, he karkasivat yhteen. Silloin huudahti ihminen: "Väisty, mahtava peto! Väisty, jos metsästät sitä kaurista kuin minäkin. Luovu siitä … tällä kertaa; toiste annan sinulle vuorosi. Ellet, niin sinut kukistan. Että väkevä lyö heikon, se on saksalaisen tunnustama eläinten ja ihmistenkin katkera laki. Ja tiedä eräs seikka, jos uskottelet voittavasi minut: tiedä, ettei sydäntäni haavoiteta hampain eikä kynsin. Minulla on nimittäin sydän muualla eikä ruumiissani. Olen jättiläinen, jolla ei ole sydäntä. Kuka minut kaataa? Sentähden: väisty taikka kuole!"

Mies väitti näin ollen, ettei hänen sydäntään voitu saavuttaa eikä häntä itseään surmata. Mitenkä hän siis pelkäsi ihmisten rangaistuksia?

Se olkoon sadun salaisuus.

Usein kiljui jalopeuran nälkä kuitenkin niin, että taistelu oli välttämätön. Nyt taisteltiin kauan … molemmat he vuodattivat hiekkaan tummaa verta. Mutta, kuten sanottu, viimein jättiläinen, jonka sydämeen vihollinen ei pystynyt, sai riistää taljan jalopeuralta … ja leikata parhaat herkut sen ruumiista, varsinkin sydämen ja aivot. Hän heitti suuren taljan hartioilleen ja palasi palmujensa siimekseen.

Jalopeuran aivot ja sydän ovat vanhastaan sankarien ruokaa. Ja eivätkö ne kelpaisi sutena metsästävän legionalaiskarkurin suuhun?

Myöskin pantterien kanssa hän otteli. Mutta niille ei hänellä ollut monta sanaa, noille kirjaville ja sulaville kissoille. Hän virkkoi:

"Ohoi teitä, jotka ette tule koskaan vastaani avonaisella maalla, vaan pälyilette kumpujen takaa ja hiivitte ruovistossa sadepurojen varsilla ei ainoastaan uhkailevin, vaan kavaluutta kiiluvin silmin! Niiden silmien keltaisuus muuttuu ihmisen edessä vihasta vihreäksi. Tulkaa tanterelle, taistelkaa!… Te ette tule, te kaappaatte syrjästä minun kauriini. Etsinpä teidät käsiini ja heitän nahkanne selkäni kaunisteeksi … tai sen jalkojen alle, joka säilyttää sydäntäni."

Jättiläinen surmasi pantterit. He eivät voineet hänelle mitään, koska häneltä oli sydän poissa. Sotamies nylki näiden taljat, alkaen niiden ilkeästä pääkopasta, sekä palasi nuo koreat taljat hartioillaan kotiinsa.

Shakaaleja tappaa oli helppo työ. Niitä ei puhuteltu, niiden kanssa ei taisteltukaan. Ne saivat hiiviskellä hänen perästään ja syödä hänen kaadettuja panttereitaan, jopa sammuttaa tulisen janonsa hänen keitaansa huonoimmasta purosta. Kumminkin yrittivät ne usein siepata varkain jättiläisen kahta kesyä kaurista, jotka hänellä oli keitaassa niinkuin ammoin Polyfemoksella lampaita luolassa. Mutta hän löi silloin niiden päät murskaksi auringon kovettamaan someroon, pesi kätensä ja sanoi itsekseen:

"Shakaalin sielu on vielä iljettävämpi kuin sen nahka … sielu, joka ei ole suora eikä rohkeasti vilpillinen, vaan öisin tyhjää ulvovan ja päivin tyhjää hahattavan sielu! Oi, jos pääsisin koskettamasta shakaaleihin!" Kauas erämaahan heitti hän niiden ruumiit.

Mutta mitä puhua jalopeuroista ja panttereista? Muitakin vihollisia hänellä oli, viisaampia ja voimakkaampia. Pölypilvenä kiitää erämaassa beduiinien sotilaita. Niitä tuli kerran lauma hänenkin alueelleen. Etummaisina lennättivät miehet … takana samosivat naiset ja kuparinruskeat lapset huojuvien kamelien seljässä. Miehet lennättivät hurjilla ratsuilla, nälkää nähneet ja karaistuneet sankarit … laukoen nopeassa tahdissa jättiläistämme kohti pyssyjään, pitkiä ja tarkkoja, kilpikonnanluulla kirjattuja. Jättiläisellä ei ollut muuta asetta … kuin jousi. Ohoh, turhaan he ryntäsivät, kuulat ja käyräsapelit kimposivat sadun karkaiseman rinnasta niinkuin vaskisesta kilvestä. Pitkä ja peljättävä olento surmasi väkipuukollaan vihollisia kymmenen, loput rukoilivat häneltä armoa, heittäytyen kasvoilleen maahan. Nyt antoi hän beduiineille muutaman päivän kestitystä: jalopeurain ydintä ja kauriittensa maitoa. Sitten saivat ne lähteä; kaatuneitten ratsuja tai heidän aseitansakaan ei hän ottanut. Mitä olisi hän tehnyt niillä? Hänen jalkansa olivat nälkäkurjen jalkoja nopsemmat, eivätkä hänen kouransa tarvinneet pitkää asetta.

Entäpä erämaan henget? Arabialaiset sadut kertovat aavikoilla olevan paljon niitä … enimmäkseen synkkiä ja vihamielisiä henkiä … julmia haltioita. Nekin mahtoivat vaivata miestä, joka oli tappanut oman veljensä ja oli tuomittu pysymään aina vieraalla maalla, jopa sortumaan lopulta yksinäiseen hautaan. Nämä henget olivat luonnollisesti paljon suurempia kuin itse jättiläinen. Sellaisia, jotka peljättivät sadussa Aladdinia, kun ilmestyivät hänelle ensi kertaa. Ne kohosivat yöllä, joka on henkien aikaa, hiekkojen alta; ne ulottuivat kelpo matkan taivasta kohti, pimentäen kuulta valon; uhkasivat onnetonta pahoilla kohtaloilla ja kauhealla kuolemalla.

Mikään afrikalainen yö, öistä synkin, ei liene niin musta kuin tuollainen toivoton elämä.

Mutta olihan jättiläisemme sydän hyvässä kätkössä… Sellaisessa taikalippaassa, että sen salaiset ominaisuudet muuttivat synkimmänkin yön niin kauniiksi kuin kangastus. Omituinen riemunlaulu partaisilla huulillaan selvisi erämaan lapsi sekä isoista että pienistä pahoista-hengistä … vahvasti uskova ja väkevä laulu.

Näin eli jättiläinen keitaassa.

Ja silti olivat hänen päivänsä luetut. Silti voittivat erämaan henget, jotka uhkasivat tuota Saharan pitkää poikaa.

Lienee kulunut pari vuotta, silloin oli hänen kohtalonsa hetki tullut.

Lapsena kuulemassamme sadussa kerrotaan, että muudan jättiläisen vihollinen sai viimein tietää, missä hän säilytti sydäntään. Joltakin lavertelevalta linnulta hän sai sen tiedon.

Näin kertoo satu siitä kätköpaikasta:

Erämaassa oli pieni järvi, järvessä saari ja saaressa kaunis linna. Tässä linnassa istui kuninkaantytär, jolla oli hallussaan äärettömän kallis, itämainen lipas. Lippaassa pidettiin jättiläisen sydäntä, milloin hän itse kävi taistelemassa erämaan petoja, harhailevia rosvoja tai henkiä vastaan.

Sitten vihollinen ryösti lippaan, puristi lujasti sydäntä, ja siiloin jättiläinen kuoli.

Siten käy tässäkin sadussa.

Kerran ilmestyi karkulaisen alueelle vaakalintu… Sellaisia lintuja on "Tuhannen ja yhden Yön" saduissa … hirveän suuria … niin isoja, että niillä voisi ratsastaa vaikka monta miestä. Enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa täytti tämän lokin siivenkärkien väli. Vaakalintu oli valkea, lentäessä sen sulat humisivat niinkuin lähenevä myrsky.

Myrsky lähenikin … Saharan myrsky, jonka nimenä on samum. Tuuli tuiskutteli hiekkaa, riuhtoen jättiläisen partaa, hänen tähystellessään taivaalla keikkuvaa lintua. Jo nousi ilmanrannalta hiekkapilvi … mustana kuin sysi. Sen reunoilla kimmalteli vielä auringon hohde, jota vasten palmut kuvastuivat synkkinä, huokaillen alakuloisesti. Persikkapuun oksilla olivat satakielet vaiti; ainoastaan joku sammakko äänteli vielä tuolla puron varrella, josta pedot kävivät juomassa.

Vaakalintu ei ollut sen kummempi kuin nykyaikainen lentokone. Mutta onhan sekin ihmeellinen, melkein kuin sadun lintu.

Minne oli lentäjä matkalla? Varmaan tuli hän Lounais-Afrikasta, missä myöskin käytiin sotaa ja missä saksalaiset puolustausivat kuin jalopeurat. Valkeaa Tunisiaa ja isänmaatansa Ranskaa kohti hän liiteli, kuljetti jotakin viestiä. Nyt oli hän nääntynyt kovista ponnistuksista, ja hirmumyrsky alkoi juuri raivota, viskoen hänen lintuaan niinkuin höyhentä. Silloin hän näki keitaan. Siinäpä oivallinen paikka hänen jättiläislokkinsa levätä … pieni, vihreä ruohikko hiekkameren laineiden välissä!

Lentäjä laski keitaan viereen. Pian seisoi hän kummallisen ja peloittavan näköisen jättiläisen edessä.

Mutta jättiläinen ei tappanut pientä ranskalaista!

Ei, paitsi virvoittavaa juomaa, ruokaa ja yösijaa, joita sinipukuinen ranskalainen pyysi, tarjosi erämaan omituinen mies hänelle ystävyytensäkin … ylevästi niinkuin arabialaisen paimenheimon päällikkö kestitsee teltassaan muukalaista.

Mikä tähän lienee ollut syynä? Sekö, että vieras oli europalainen, joten karkuri ehkä piti häntä parempana kuin beduiinejä? Mutta olihan sinipukuinen samalla myöskin ranskalainen, nyt hänen isänmaansa verivihollinen ja siis hänellekin vihollinen … sillä uskomme, että karkuri rakasti, ainakin näin vieraassa maassa kärsiessään, isänmaatansa. Vai oliko yksinäiselle mieleistä viimein kuulla tuttua kieltä?

Kuinka lienee ollut…

Ehkäpä erämaan henget lopulta pettivät tällä tavoin jättiläistä. Joka tapauksessa vei hän ensin ranskalaisen lepäämään. Eikä vienyt suinkaan pelkälle ruohokunnaalle, palmujen alle, vaan majaansa…

Sinitakkisella oli kauniit, hiukan vinot silmät, ja hyvin punainen ja leveä suu.

Mutta minkälainen oli karkurin maja? Kuka uskoisi moista satua! Nyt näemme, kannattiko keitaassa asua.

Keskellä suurinta lammikkoa oli pieni saari. Saareen ei näkynyt pääsyä muuten kuin kahlaamalla … eikä se ollut ulkoa katsoen yhtään erikoinen: ainoastaan jotain kullanruskeaa rauniota pilkisti niiden jättiläiskaktuksien ylitse, jotka peittivät saaren korkeita rantoja. Loistavanpunaisessa kukassa komeilivat kaktukset. Mutta kun kahlattiin lammikon poikki, oli pensaikon sisässä palmulaudoista tehty portti … pinnasta lahonnut, mutta vielä täynnä vahvikenaulojen koristeltuja kantoja… Ne naulojen kannat olivat aikoinaan muodostaneet punaiseksi maalattuun porttiin moskean kuvan. Ja portin takana aukesi eteen pieni itämaalainen palatsi!

Ensin pyöreä piha. Siinä välkkyi suihkulammikko marmoriäyräitten välissä. Marmori oli vielä niin kulumatonta ja hienoa, että sinitakki ensin arasteli astua sille europalaisilla anturoillaan.

Kypressit ja vielä raskaammin tuoksuvat ruusut kasvoivat sieltä täältä pihan permannosta.

Pihan ympärillä näytti olevan asumuksia … toisessa kerroksessa, ikäänkuin luhdeissa, joita hevoskengän muotoiset kaaret kannattivat. Mitkä kaaret! Valkeat … nypläilty täyteen arabeskejä.

Lentoupseeri seisoi portilla kummastuksesta vaiti; suurin silmin katseli hän ympärilleen. Suihkulammikon vesi virtaili kohisten marmorikouruja myöten. Mutta pikku linnut eivät visertäneet, vaan istuivat hiljaisina myrteissä, ja kuivuneet oksat kypressien latvoissa kalisivat niinkuin mitkäkin luurankojen sääriluut.

Ei nyt voitu jäädä tähän tukahduttavaan ulkoilmaan, joskin hekumallisten tuoksujen täyttämään. Tarvitsihan vieras virvoitusta. Jättiläinen kehoitti häntä tulemaan, ja johti hänet jonnekin … ikäänkuin maan alle. Alas kapeita portaita, parikymmentä pykälää. Kunnes kuulsi edestä kellertävää valoa, sellaista, miltä aurinko näyttää auringonpimennyksessä. Tila avartui saliksi. Seinät olivat peitetyt mustan ja vihreän kirjavilla keramiikkilaatoilla … kuvitetut arabeskien yhdenmukaisilla koukeroilla ja salaperäisillä tähdillä.

Salissa oli yläkertakin, samanlainen kuin pihalla … säle-ikkunoilla varustetut luhdit, joita täälläkin keveät kaaret kantoivat. Seinissä kiilui arabeskejä; kaarien välissä tarjoutui marmorista muurattuja lepolavitsoita, joilla oli mahdottomasti leijonain ja pantterien taljoja.

Ilma oli raitis, sillä keskellä permantoa solisi suihkulähde, jonka maljakon valkea aines oli heikosti kellertävää ja läpikuultavaa kuin kauniin naisen käsien hipiä, ja korkealta kattoholvista leyhyi yltyvä tuuli, tullen heikon valon mukana, joka lankesi lähteen hopeisiin suihkuihin … kätketyistä ikkunoista, jostakin suurten kivikukkasten takaa… Ne kukat muistuttivat lumpeita, mutta olivat punertavia.

Kukapa olisi rakentanut tällaisen palatsin kauas erämaahan?

Sitä kysyi vieras nyt jättiläiseltä. Ja kysyipä myöskin, kuka sitten jättiläinen itse oli. Tähän kysymykseen ei peljättävä mies vastannut; merkillisellä tavalla varoi hän ilmaisemasta siinä suhteessa mitään. Mutta palatsia sanoi hän varmaankin jonkun muinaisen ruhtinaan taikka muun rikkaan miehen rakentamaksi. Se mies lienee ollut maailmaan väsynyt, erakko. Näin yksinkertainen oli palatsin asia … ellei palatsi nyt ollut suorastaan jonkun itämaalaisen taikurin tekemä.

Sitten sijoitti keitaan isäntä sinitakkisen lepäämään taljoille ja toi hänelle lauhkeaa maitoa ja hedelmiä.

Ja hetken kuluttua ilmestyi salin ympärillä olevista sisähuoneista nainen. Kaunis ja viehkeä.

Vaikka hän oli paljon arabiattaren näköinen, mahdottoman suurine ja mustine silmineen, paitsi nyt vaatteiltaan, ei hänellä ollut huntua. Ehkä oli hän jonkun beduiiniheimon tyttäriä, jotka välittävät profeetta Mohammedin laeista niin vähän, etteivät pelkää edes naisen suurinta häpeää: näyttää kasvojaan vieraalle ilman huntua? Niin, joku muu arabiatar saattaisi melkein näyttää hänelle koko ruumiinsa, mutta ei koskaan kasvojaan. Mikä lienee tämä kuninkaantytär ollut?

Kuninkaantyttären kasvot olivat kalpeat … niiden väri oli hieman kuin norsunluu. Mutta poskilla oli kuitenkin hohdetta, ja huulet hymyilivät salaperäisesti.

Nainen istahti eräälle pantterintaljalle, puettuna välkähteleviin vaatteisiin. Kaulassa ja otsalla riippui hänellä sadat metallista leikatut tähdet, helmet ja hopearahat. Istuessaan asetti hän jalkansa ristiin allensa. Kummallisesti hän oli vaiti… Näkyi, että hänen sandaaleihin pistetyt jalkansa olivat somat.

No niin: hänellä oli hallussaan se lipas, jossa jättiläisen sydäntä pidettiin säilössä.

Kuinka kävi sitten?

Tuo hiukan vinosilmäinen vieras ei poistunutkaan sieltä sinä päivänä, jolloin myrsky asettui, kuten ehkä olisi sopinut olettaa. Eikä sitä seuraavan yönkään jälkeen. Ei moneen päivään.

Aina hän kuhnaili: milloin oli mikin osa lentokonetta epäkunnossa. Taitavasti hän uteli, kuka jättiläinen oli … mutta ei vielä saanut selvyyttä.

Saharan poika metsästeli nyt riistaa paitsi itselleen ja tietysti ennen kaikkea sydämensä säilyttäjälle myöskin tuolle ilmasta laskeutuneelle. Metsästi ja taisteli … petoja ja pahojahenkiä vastaan.

Sitten kävi niinkuin siinä aikoja sitten kuullussa sadussa. Kerran, kun jättiläinen kaukana vuoristossa juuri tarttui pantteria niskaan, etsittyään sitä kallionkoloista ja ajateltuaan, että shakaalikin taitaisi olla kyllin hyvää tälle ranskalaiselle, hänen isänmaansa viholliselle, jonka silmät olivat hiukan vinot ja leveän suun huulet punaiset, kerran, kun hän oli tappamaisillaan pantterin, tunsi hän mielessään kummallista ja hirveää ahdistusta. Se ahdistus oli kuin hänen sydämessään; mutta ainoastaan sielussa täytyi sen olla, sillä eipä hänellä ollut sydäntä … tai sydän oli muualla. Niin merkillinen ja kova oli tämä ahdistus, että jättiläisen täytyi hellittää otteensa ja päästää pantteri rankaisematta menemään. Jopa oli hänen pakko lähteä heti kotiin, keitaaseen: siltä tuntui hänen rinnassaan.

Illan vaalea rusko sammui autiolla ja äärettömiin asti kolkolla aavikolla, jota hän samosi … yhä hiljemmin.

Hän kumartui portistaan sisään. Ei ollut uskoa silmiään. Sillä hänen maanalaisen salinsa ovella seisoi tuo sinipukuinen ja piti kourissaan hänen sydäntään, joka oli nyt vedetty lippaasta esille.

Eikä lippaan vartia huutanut hätää, kutsunut jättiläistä avuksi! Ei … kuninkaantytär salli kaiken tapahtua, piillen ranskalaisen takana ja katsellen vaiti marmoriportaisiin. Sitä vaikenemista saksalainen kauhistui. Mutta ranskalainen nauroi, ja hänen huulensa vetäytyivät hyvin leveälle.

Niin, vihollinen rusenteli jättiläisen sydäntä, ja keitaan isännän vihasta kohonneet kädet herpautuivat silloin tuskasta. Vieläpä käski vieras jättiläistä antamaan hänelle oman väkipuukkonsakin: uhkasi lävistää sillä tuon ihmeellisen sydämen, ellei jättiläinen lähtisi heti täältä. Näin uhaten nauroi ranskalainen uudestaan; hän oli tikahtua naurusta.

Eikö olisi hän kunniallisena ranskalaisena vihannut mokomaa miestä? Pitkää ja vahvaa saksalaista, jonka hän nyt tiesi jättäneen paikkansa legionassa juuri tärkeän hetken tullen? Ja eikö hän olisi kadehtinut kelvottomalta tätä keidasta ja halunnut siellä olevaa kuninkaantytärtä?

Kuninkaantytär jälleen: ikäväksi käynee tulisesta arabiattaresta vartioida ikänsä erämaassa niin tuiman miehen sydäntä!

Jättiläisen oli lähteminen keitaasta. Sitä, ken oli saanut hänen sydämensä, oli hänen toteltava.

Koskaan ei etelän musta yö ollut näyttänyt hänestä niin pimeältä kuin tämä, jona hän harhaili nyt pitkin erämaata, päänsä päällä taivas täynnä suuria ja säkenöiviä tähtiä.

Kauan hän harhaili.

Mutta toisen päivän iltana kaatui tuo hirveän pitkä mies kuoliaana kahden hiekka-aallon väliin.

Vaakalintunsa lähtöön järjestänyt ranskalainen aikoi lentää ensin Tunisiin ja jättää ehkä keitaan naisen sinne, … hyljätä hänet. Sitten lentäisi hän kauniiseen Ranskaan. Mutta tulisi joskus tähän erämaan ihmeelliseen paikkaan takaisin, ellei hän kaatuisi tykkien suun edessä. Nyt naisen kanssa keitaasta lähtiessään oli ranskalainen viimein todellakin puhkaissut jättiläisen sydämen väkipuukolla, ensin sydäntä hirveästi kiusattuaan. Se oli hänestä parhain ratkaisu; niin ei raakalainen joutuisi milloinkaan hänen tielleen.

Matin ulkomaanmatka.

Matti Vahvaselkä Mikkelistä oli punakka poika … lihava, hiukan matalaotsainen. Syöminen oli hänelle rakasta, makailu miellyttävää.

Hurskas hän oli hienoisesti.

Ylioppilas.

Niin, hän oli lukenut ensin teologiaa, sitten juridiikkaa ja sitten taas teologiaa. Jättänyt juridiikan velkojensa vuoksi, ja teologian tunnonvaivoissa, ettei hänestä, oikeastaan vapaa-ajattelijasta ja ainakin vapaata elämää, punssia ja sensellaista, pohjaltaan kaipaavasta, olisi papiksi. Niinpä oli hän lopulta muuttanut täydellisesti uraa. Hän oli kaivannut maalaiselämän rauhaa, koska hän oli talonpojan poika, ja kaikkein suloisimpaan maalaiselämään hän nyt mielestään viimein antautui: meni näet puutarhurikouluun. Ja valmistui lopulta sitten puutarhuriksi.

Matti Vahvaselkä oli nyt puutarhuri. Aluksi joutui hän eräälle suurenlaiselle tilalle Mikkelin taakse, jonkun vanhan ystävänsä taloon … istuttelemaan tavattoman määrän omenapuita entisten, paleltuneiden paikalle, ja vaalimaan sitäpaitsi porkkana- ja kaalimaita.

Melkoisen yksinäinen oli se kartano, sillä lähimpään kirkonkyläänkin tuli matkaa parisenkymmentä kilometriä.

Ensimmäinen kevät ja sitä seuranneen kesän alkupuoli menivät varsin hupaisesti. Mikäpäs siinä: vuoroin vakavissa työhommissa ja vuoroin ison kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut. Mutta vaihteluksi istui Matti joskus lauantaisin naapuri-isäntien luona, jotka tarjosivat hänelle välistä sokeroitua pirtua, jopa kaksi kertaa oikein hautelevassa saunanlöylyssä. Nämä kekkerit olivat maalaiselämässä ihania.

Mutta syksymmällä kesää alkoi sataa, Matin mielestä surkeasti. Matti oli tottunut oleskelemaan Helsingissä syksyllä, joka nyt tuli vielä sateisempi kuin kesän loppu. Alakuloiselta tuntui hänestä järvi … nuo elokuussa niin hauskat apajapaikat. Metsissä oli märkää, ja likaiset ne peltojen polut, joita pitkin hän tallusteli renkien kanssa kaikenmoisissa muissakin töissä kuin puutarhassa, sillä rikkaan ystävän kanssa oli tehty sellainen sopimus, että Matti olisi kuin toisetkin kartanon palvelijat, milloin ei ollut tehtäviä suuressa puutarhassa ja vihannesmailla.

No, loma-aikoinaan Matti hiukan metsästeli. Pari kertaa isäntänsäkin kanssa, huiman herran. Se vanhapoika asui enimmän aikansa Mikkelissä, käyden tilallaan ainoastaan silloin tällöin. Näillä metsästysretkillä pistettiin hiukan naukuksi … Ja kun herra oli sitten jälleen lähtenyt, koetti Matti hauskuttaa itseään paitsi syömällä hartaasti ja kaikessa rauhassa kartanon pöydässä, josta ei silavaa puuttunut, myöskin kylpemällä neljästi tai viidesti viikossa. Syötyään ja kylvettyään hän sangen aikaisin painautui kuumaksi lämmitettyyn kamariinsa ja pötkähti siellä sänkyyn.

Alkuaikoina hän nukkuikin hyvin.

Tähän suuntaan meni seuraava talvi … menihän se.

Poloisen ihmislapsen elämää ajatteli Matti Vahvaselkä usein: että hän nyt oli täällä, metsämaiden keskellä, papiksi aikonut ja tuomariksi lueskellut.

Ja Matti toivoi kirkasta kevättä ja lämmintä kesää, jotka sitten tulivatkin, ja tuli myöskin uusi syksy.

Nyt kävi niin, että aikansa ratoksi ja kartuttaakseen elämänuraansa kuuluvia tietoja sattui Matti, joka ei tähän asti ollut lukenut paljon muuta kirjallisuutta kuin tiedekuntiaan koskevia kirjoja, hankkimaan itselleen eräitä matkakuvauksia. Näissä kerrottiin paitsi Palestinasta ja sen luonnosta, joita Matti rakasti erikoisesti, monista toisistakin maista … muiden muassa Saksasta ja Ranskasta ja kauniista Italiasta.

Kenen oli sen tärkeämpää kuin tällaisen puutarhurin tuntea myöskin vieraita maita ja niiden kasvullisuutta? Keskellä syksyn sateita ja talven tuiskuja … hiljaisina iltapuhteina, kun kaikki muut paitsi Matti jo nukkuivat kartanossa, vetäytyneinä kello seitsemältä sänkyihin … alkoivat hänen mielessään vähitellen hohtaa Italian appelsiinimetsät … ja alkoivat kilahdella Reinin rypäleiden mehuilla täytetyt pikarit. Kilahdella niin iloisesti, että vanha, viereisessä kamarissa nukkuva emäntäpiika tuskin voitti niiden äänen kuorsauksellaan. Niin, Matin edessä ryhtyivät myöskin veikeilemään kauniin Ranskan tyttäret, hänestä kovin viehkeät… hänen lueskellessaan öljylampun kodikkaassa valossa, kunnes lopulta uni joutui ja lamppu piti sammuttaa.

Ihan heti ei hän nyt saanut unta, varsinkaan sellaisina iltoina, jolloin saunaa ei oltu lämmitetty.

Ja kun Matti luki matkakuvauksia, miltä alkoi muutenkin tuntua tämä
Suomen maa? Alakuloinen Suomi; kesääkin täällä on ainoastaan rahtunen.

Mitä voi meillä tehdä hyväkään puutarhuri muuta kuin nyökyttää päätänsä porkkana- ja kaalisarkojen ääressä?

Toista ovat ihanat viinit, toista ovat appelsiinit!

Ei lähtenyt täällä edes home noista karviaismarjapensaista. Ja puolet niistä sadoista omenapuiden taimista, jotka hän tänne tullessaan istutti, mätänivät ensimmäisenä talvena olkikääreihinsä, kun hän koetti varjella niitä pakkasilta. Täytyi hankkia uudet taimet sijaan.

Mainitusta vahingosta kyllästyi hiukan Matin ystävä, tuo talvet kaupungissa hummasteleva herra. Liian suuret olivat hänen puutarhasuunnitelmansa olleet. Ei hän pysynyt Mattiin enää oikein tyytyväisenä… Tämä puutarhuri nyt oli entinen teoloogi ja juristi…

Vaikkei isäntä vielä sanonut mitään, koska Matti ja hän olivat tuttavia ja naukkuveljiäkin, niin huomasi Matti hänet tyytymättömäksi.

Entä sitten Matti itse! Jospa hän olisi päässyt täältä … jonnekin!
Edes lähemmäksi suurempia paikkoja.

Nyt täytyi hänen viipyä kartanossa ainakin vuotensa loppuun, ja hiukan peljätäkin isäntää, entistä toveria.

Kerran keväällä tuli herra taas tilalleen. Tuli jo viettämään kesää, mutta kohtasi maalla takatalven. Niinpä hän ja Matti istuivat molemmat ikävissään salissa ja katselivat, miten lumiräntä samensi ilman ja peitti maan märkiin hursteihinsa. Harmissaan haasteli tavallisesti iloinen herra puutarha-aikeiden huonosta onnesta. Silloin johtui Matti valittelemaan … että mitäs täällä Suomessa … puutarhoista. Ja innostui lopulta huudahtamaan jotain paremmista maista, Ranskasta tahi Saksasta … Italian aurinko oli liian kaukainen toiveenakin. Mutta hätäpäs olisi siellä elää … appelsiinien keskellä. Jo Saksakin oli maa…

Mitäpä sanoi tähän isäntä? Hän oli takatalveen kyllästynyt. Hän ryhtyi nyt Mattia innostamaan: näytti monillakin elävillä esimerkeillä, kuinka Amerikan farmit ja seikkailut siellä Kaukaisen Lännen hevospaimenten parissa olivat tehneet useista pehmeäluontoisista suomalaisista karskeja miehiä. Mitä Europaan tulee, ei hänen mielestään kannattanut puhua muista valtakunnista kuin Saksasta. Toisissa oli luonto liian veltostuttava, ja Saksa oli järjestyksen maa, kun taas Ranska ja Italia olivat … no, hän ei oikein tiennyt mitä ne olivat. Mutta Mattia, joka ilmaisi, ettei hänellä olisi varojakaan eikä toiveita saada rahaa niin pitkää matkaa varten kuin Amerikaan, Mattia kehoitti ystävä lähtemään Saksaan. Aluksi ainoastaan Saksaan. Jopa lupasi hänelle omasta kukkarostaan matkarahoista osan, viisisataa markkaa, sekä hankkia jonkun henkilön Matille takaajaksi vähän enempäänkin kuin toista sen vertaa varten. Itse hän tarjoutui ensimmäiseksi takuumieheksi; Matti suorittaisi velkansa sitten, kun hän paisuisi ulkomailla mieheksi…

Päätettiin, että Matti muuttaisi ulkomaille.

Meni se kesä, ja tuli syksy. Viimeiselle metsästysretkelleen tänä vuonna tullessaan antoi iloinen ystävä Matille tuhannen markkaa, pienellä velkakirjalla hankitut. Nyt oli Matin kohta lähdettävä, heitettävä virkansa, käydäkseen vielä ennen matkaansa kotonaan, Mikkelin toisella puolella … hyvästelemässä köyhiä vanhempiaan. Niin, hyvästelemässä moniksi vuosiksi … ehkä iäksi…

Matissa heräsi matkakuume. Paljoa ei hän sallinut enää itselleen viipymistä, jonkun viikon uudisteli Matti kotonaan koulunaikuisia saksan kieliopin tietoja … katseli sanakirjaa. Sillä, kuten sanottu, Saksaan oli hänellä suunnitelma lähteä. Hyvin tuntui kieli sujuvan!

Laiva lähti Turusta Köpenhaminaan vähän ennen joulua. Matin uskollinen pärekori, vanha ja nurkistaan naurava, sovitettiin täyteen Matin omaisuutta ja vedettiin nuoralla kiinni. Sitten Matin päähän naapukka … uusi ja kriminnahkainen. Sateenvarjo mukaan, ja ulkomaille vain … luomaan tulevaisuutta.

Saksaan … ehkä kauemmaksikin. Palatakseen kotiin vähän toisenmoisissa oloissa.

Kaikki meni hyvin. Matalana katosi Turku saarten taakse; meri oli tyyni, aueten Matille kummallisena ja hiukan peloittavanakin … Mutta rohkeutta piti olla! Kuinka tuolla meren äärillä risteilivät höyryt … mikä minnekin etäisiin maailmoihin.

Ja Matilla oli matkassa onni: meri pysyikin tyynenä ne molemmat vuorokaudet, mitkä Köpenhaminaan asti tarvittiin. Alussa ei ollut perille saapumisen jännitystäkään. Eikähän Saksa ollut niin kovin kaukana. Melkein mukavaa oli kävellä kannella ja katsella mertä, vielä mukavampaa istahtaa välitöiksi pöydän ääreen, jossa oli paljon monilaatuisempia ruokia kuin tuolla hänen entisen ystävänsä kartanossa niinä aikoina, milloin isäntä ei ollut siellä itse käymässä; metsästyskautena siellä kyllä oli melkein yhtä hyvä kuin Helsingissä Gambrinin ravintolassa, jossa Matti oli varsinkin nuorena teoloogina istuskellut. Nyt laivalla söi Matti koko rahan edestä … niinkuin muinoin Gambrinilla oli syönyt, ensin aina toista päivää paastottuaan. Söi hartaasti, pyyhkäisten salvetilla suutaan ja nenäänsä, koska tuntui olevan nuhaa.

Bornholmin valkea viiru kuulsi vasemmalta. Matin jännitys rupesi nousemaan.

Tuli Köpenhamina, Tanskan kuninkaan iloinen kylä. Nokinenpa tämä satama olikin! Kivihiiltä ja roisketta… Mutta maihin nyt vain … näkemään Köpenhamina, ja sitten iltajunalla Hampuriin.

Matti Vahvaselkä tarttui korinsa nuoraan, sitten järjesteli hän vielä naapukkaa päähänsä. Nyt laskeutui hän varovasti alas jyrkkiä laivaportaita. Tuonne tulliin oli mentävä… Portaitten juuressa ympäröi hänet joukko miehiä … Herroja, joiden lakeissa on hopealla tai kullalla tikattu nauha. Ne puhuvat tanskaa. Mitä ne sanovat? Miehet saartavat Matin lujemmin, hän koettaa kuunnella, hänen korvissaan humisee. Mitä nämä herrat tahtovat? Passia ne varmaan tahtovat … Kuka olisi uskonut Tanskan miehiä kooltaan näin isoiksi … Matti jättää pärekorinsa maahan, kaivaa passin taskustaan. Hän sanoo ruotsiksi:

"Juu, juu, on passi."

Kaikkein suurin mies vilkaisee passiin, joka värähtelee Matin kädessä. Sitten katsoo hän ihmetellen Mattiin, hymyilee. Kuinkas nyt on? Muutkin herrat alkavat nauraa. Matti ryhtyy selittämään, että on tällä passilla lupa tulla tänne maihin, se on Suomen viranomaisten antama passi. Tuo iso mies ei välitä passista, hän heilauttaa kättänsä torjuvasti. Mitä hän nyt tahtoo? Mikä väärinkäsitys tuli tässä? Tanskaa ne kaikki puhuvat … sitä on mahdoton ymmärtää. Miksi ne ahdistavat Mattia?

Laivan toiset matkustajat, enimmät niistä Suomen ruotsalaisia, kulkevat jo laukkuineen tuolla kauempana. Ettei Matti ollutkin jo laivassa rohkaissut luontoaan ja kysynyt heiltä, kokeneilta, huonolla ruotsillaankin, mitä täällä ulkomailla on ensiksi tehtävä! Herrat Matin ympärillä naureskelevat. Matti on nolo, että hän tyrkytti passiaan heille. Mutta koska hän on nolo, niin hän lopulta suuttuukin! Hän on tulipunainen. Hän aikoo ottaa korinsa maasta, kursailematta lähteä tulliin. Mutta silloin: eikös yksi noista peijakkaista ole vienyt hänen koriaan! Se kiikuttaa sitä paraikaa ajurinrattaille! Matti juoksee hänen perästään ja kiskaisee korinsa miehen käsistä pois. Mikä runtale se tuollainen mies? Vie ulkomaalaiselta korin! Hunsvotti … pienessä Tanskassakin.

Se mies tarttuu nyt ajurinhevosta ohjaksiin.

Matti huomaa, että mies oli vossikka. Että kaikki nuo suuret herrat olivat hotellien vossikoita. Ja heille oli Matti näyttänyt passiaan.

Sitten seisoo Matti tullirakennuksessa, punaisena siitäkin, että raahasi koriaan … Ilkeää on näytellä koko maailmalle tavaroitaan… Mutta pianpa tästä päästäänkin…

Viimein istuu Matti ajurinrattailla … oikean ajurin, ei tuollaisten hotellien herrain. Istuu kuin Suomessa, mutta sydänalassa omituinen tuntu… Komeaa on tämä kumminkin: ajaa jännittävästi suuren kaupungin läpi. Hän on päättänyt viedä korinsa valmiiksi sille asemalle, jolta juna lähtee illalla Hampuriin. Kun kori on saatu tavarasäilöön, aikoo hän nähdä Köpenhaminaa.

Niin hän tekee… Onpa kaupungissa ihmettelemistä. On kapeita kujia … on vaunuja, kuvapatsaita, kelloja, kilistimiä … naukkuja! Suuria pihvejä … jos kalliitakin, koska kruunu on kallista rahaa… Ja rahat olisi käytettävä tulevaisuuden luomiseen!

Ilta pimenee, päässä naukku pihisee. Miksi hän luulee eräiden ihmisten katselevan häneen? Naureskelivathan ajuritkin satamassa…

Mutta pimeille kaduille hän ei lähdekään. Sielläkin voi olla roistoja.
Ei, hän pysyy siivosti valtakadulla.

Kuljeskelu väsyttää … kodittomana kuljeskelu.

Raatihuoneen torilla pysähtyy Matti suuren suihkulähteen luona ja istahtaa sen reunalle jalkojaan lepuuttamaan. Ajattelee kasvavalla levottomuudella, miten löytää iltamyöhällä ajoissa asemalle. Ja onko Saksassakin tällaista…

Siitä ohitse kulkee joukko naisia, kirjavat höylienhatut päässä. Neljä poikkeaa Matin luokse. Ne tahtovat jotakin. Tyttöjä ne ovat. Ah, tätä kaupunkia! Matti ei ymmärrä heidän puhettaan. Lopuksi eräs tytöistä, joka harmistuu, kun ei Matti häntä ymmärrä, huutaa Matin naapukkaa osoittaen:

"Katsokaa, se on kiinalainen!"

Sen Matti käsittää, että häntä sanotaan kiinalaiseksi. Nauravat tytöt puhuvat yhä kiinalaisista … ilakoivat…

Kiinalainen! Matti Vahvaselkä murisee jotain … suomeksi, sillä hän alkaa taas suuttua. Mitä hän sanoo? Hän hiukan kiroaa tyttöjen keskellä. Taakseen katsomatta ja niska kyyryssä pakenee hän viimein heidän paristaan. Mennessään hän miettii uudelleen tyttöjen pilkkaa. Nyt hän sen vasta oikein huomaakin. Onko hän muka kiinalaisen näköinen? Tytöt valehtelevat! Se on lakin syy. Eivät hänen silmänsä ole vinossa, ja nenä hänellä on kyömy. Vai kiinalaiseksi suomalaista luullaan! Se on hävytöntä. Oi tätä tietämätöntä Tanskan kansaa… Mutta naapukan vika se on. Sen päälaessa on sellainen nappi kuin tosiaan kiinalaisten naapukoissa … kuvista päättäen.

Matti Vahvaselkä pujahtaa naapukka kainalossa lähimpään hattukauppaan. Ostaa itselleen knallin … Kauniin hikinauhan alta loistaa sinistä kangasta… Sitten hän menee kaupasta … peljäten, että knalli putoaisi päästä. Karvahattu on piilossa hänen povellaan.

Sen uuden ja kriminnahkaisen naapukkansa heittää Matti sisään erään talon kellarinluukusta.

Knalli on oudostaan kylmä. Sillä Köpenhaminassa alkaakin sataa räntää!
Ja yhä enemmän tulee mereltä ilkeää sumua.

Ei Matti muutenkaan pidä tästä kaupungista. Kevytmieliseltä se tuntuu…

Siispä hän tahtoo jo Saksaan, paitsi järjestettyyn, niin siveydestäkin tunnettuun.

Sitä pääsyä hän viimein odottaa asemalla, odottaa kaksi pitkää tuntia. Ihmetellen parin virkailijan punaisia palttoita, ja huomaten nuo virkailijat lopulta asemapäälliköiksi … Punaisista palttoista olisi kerrottava Suomessa … sitten…

Nyt jälleen junassa…

Ei tietysti niinkuin makaisi sängyssä, sillä kolmannessa luokassa, kuten vaatimattoman on matkustettava, on paljon meluavia kulkijoita, paikoistaan huolenpitäviä. Mutta meneehän yö näin istuallaankin… Ja ehkä niitä menee lepäilemättä vielä päiviäkin … jos täytyy jatkaa taipaletta Saksaa etemmäksi, luomaan tulevaisuuttaan.

Nukutti Tanskasta Saksaan kuljettavissa lautoissa. Ja oli kylmä. Mutta kun lämpimikseen otti kahvia, sai sitä tuumanpaksuissa kupeissa. Nehän olivat kun mitkä hampuusien kupit! Ei … mokomissa kupeissa ei Suomessa tuotu kahvia edes hampuuseille! Ja itse sai täällä kantaa kahvinsa puhvetista. Entä sokeri! Sitä pantiin teevadille … kolme palaa! Kolme palaa sokeria! Ei sen enempää! Suomessa kokonainen sokerituusa. Kolme palaa sokeria…

Tulliasema jälleen. Siinä oli aikaa katsella ihmisiä. Saksassa hän nyt oli. Muudan hirveän iso ja punainen mies, tulliherroja, huvitti tovereitaan soittamalla suullaan ja nenällään kaikkia soittokapineita. Suu oli viulu, sieraimista lähti huilunsäveleitä, ja koko ruumis kumahti kuin rumpu. Merkillisiä veitikoita nämä preussilaiset, tavattomassa voimassaankin… Matti ihmetteli tällaista gemyytlisyyttä… Eikä tullistakaan ollut kovin suuria vaikeuksia.

Kas ihmettä, Lyypekki räntäsateessa! Melkein enemmän kuin Köpenhamina. Olisikohan lunta vielä Hampurissakin…? Siellä Matti aikoi ottaa puutarhurin toimen.

Hampuriin kiiteli nyt Matti, mainion saksalaisen kolmannen luokan sohvalla, edessään univormuihin puettuja pikku poikia, aamuhämärässä kouluun matkustavia. Kaikilla heillä oli harmaat, hylkeennahkaiset laukut seljässä, ja harmaissa univormuissa hopeiset kotkanapit. Vakavia he olivat … vaikka vormut muistuttivatkin Helsingin ryssänkimnasistien pukuja.

"Hamburg!" huuteli konduktööri asemalla, korahtelevin kurkuin. Täällä ne eivät ilmoita matkustajille vaunuissa, minne tullaan … Saksassa täytyykin jokaisen pitää huoli itsestään. Oliko tämä nyt Hampuri?

Hampuri se oli, illan tulien loisteessa. Oikeastaan matkan määrä. Jylhällä asemalla pauhu ja kumina. Aikatauluja, kylttejä ja viittoja, joiden mukaan piti kulkea sinne ja tänne! Mitä nyt tehdä?

Ei Matti näyttänyt enää passiaan hotellien kuskeille. Ne kiusasivat häntä täälläkin niinkuin Köpenhaminassa… Vaikeus oli nyt valita hotelli: sillä hotelliin tästä täytyi mennä … valvotun yön jälkeen. Matti selitteli kuskeille tahtovansa hyvää hotellia, lisäten hiukan hiljemmin, että hän halusi myöskin huokeaa. Mitä ne tässä juttelevat? Eivät ymmärrä hänen saksaansa. Joko hän taas häpäisee itsensä kaikkien ihmisten edessä? Mutta menköön, miten menee. Jumalan kiitos, tuossa on toki yksi mies, joka tuntuu hänet ymmärtävän. Hän vastaa Matin kyselyihin:

"Gut, gut … ein sehr gutes!"

Tuolla miehellä on siis sellainen hotelli, jota Matti tahtoo, koska se vastaa myöntävästi hänen kysymykseensä, onko hotelli huokea.

Matin kori keikautetaan hotellikuomujen katolle, Matti nousee kuomuihin, toisten matkustavien viereen, sateenvarjoineen.

Mikä hotelli! Kuusikerroksinen … varmaankin! Välkkyvät ovet kristallia… Nythän tässä jouduttiin… Pikenttejä hännystakeissa, toiset heistä sinisissä sortuukeissa. Yksi saa haltuunsa Matin uskollisen korin; kysyy, onko herralla muuta. Toinen, se, joka aukaisi vaunujen oven, kumartaa ja vie sateenvarjon Matin kädestä. Kolmas jälleen kumartelee portailla. Samoin neljäs kynnyksellä. Viides pyörittää sisäveräjää; Matti ei tiedä, miten pujottautua veräjästä. Tulee kuudes, vai seitsemäs, leveämmillä kaluunoilla varustettu. Tämä juttelee yhä saksaa. Matti tahtoo huonetta. Hyvä, seitsemäs herra viittaa kahdeksannelle, polvihousuihin puetulle, joka johtaa Matin punaista mattoa myöten hissille. Siellä on yhdeksäs … tukka rasvattuna. Hän melkein työntää Matin hissiin, tulee itsekin mukaan. Ylhäällä on kymmenes, nuori ja liuhusilmäinen poika; se jättää vieraan eräälle esiliinaan verhotulle ukolle. Ukko taas esiliinaan verhotulle naiselle. Ja tämä nainen valkealla myssyllä varustetulle nuorelle tytölle, joka johtaa Matin suureen ja komeaan kamariin, lyykistää nokkelasti, lyö oven kiinni ja katoaa.

Matti seisoo keskellä lattiaa. Istahtaa nojatuoliin. Tähystelee ympärilleen, katselee maahan. Nyt tulee matkakori. Matti riisuu palttoonsa. Sitten tulee sateenvarjo. Matti seisoo, istuu, seisoo ja katselee.

Kunnes valkeamyssyinen neiti naputtaa sisäänpääsyä ja kutsuu päivälliselle. Täytyy siistiä pukuaan. On huoli kaulanauhastakin … että se olisi kuosikkaasti… Niin, ja silmäthän ne on pestävä … tukka harjattava jakaukselle.

Kun Matti katsoo kuvastimeen, näkyy poikki hänen nenänsä musta viiru, junavaunun noesta syntynyt. Se viiru nenässä oli hän tullut tähän hotelliin. Ihme, etteivät hänelle nauraneet pahemmin. Nyt tuli uusi skandaali…

Nokiviiru vaivaa häntä niin, että hän käytävässä, jossa hänen eteensä ilmestyy jälleen ensin tuo valkeamyssyinen neiti ja sitten se vanhempi nainen, että hän siellä katsahtaa naisiin ja työntää heille kummallekin hopeisen rahan. Samoin hississä. Samoin rahaa poikaselle, jotakin nopeasti puhuvalle. Ja yhä samoin juhlallisesti kumartavalle hissimiehelle. Vielä sille pikentillekin, joka opastaa Matin ruokasaliin. Mutta leveimmillä kaluunoilla kaunistettu ei huolinut Matin rahaa… Taas skandaali!

Juhlallista on ruokasalissa. Enimmät vieraat hännystakeissa, naiset valkeissa. No, rauhaa vain, suomalaista rauhaa! Matti asettuu paikalleen, pyyhkäisee salvetilla suutansa ja nenäänsä. Tarttuu veitseen. Hänelle tarjotaan jotain, mikä ei maistu miltään … ehkä kalasta valmistettua. Sitten toista … sitä hän myöskin ottaa. Sen hän tietää, että hän otti leipää. Leipä ei ole mustaa, vaan valkeaa. Kelpaapa tässä … vehnäsen maassa: vehnäpullia syödään! Hän syö leivän kanssa jonkin pikku pullan, joka ei ole leipää. Missä soinee ikäänkuin hopeinen tiuku. Eräs pääkyyppi, seisten Mattia vastapäätä ison kuvastimen vieressä, viittaa nuoremmille. Niitä rientää yksi Matin luo. Toinen ottaa hänen lautasensa, kolmas pistää sijaan uuden. Taas kilahtaa sähkökello. Kolmas lennättää Matille tarjottimella jotain hyvin pientä: kuin murua kananpojalle. Neljäs odottaa Matin takana. Matti söi leipänsä loppuun. Tämä läheisin kyyppi viittaa lihavalle esimiehelleen, esimies painaltaa sähkönappia. Kello soi kimeästi, kyyppi vie Matin lautasen, toinen tuo jälleen, mitä tuonee … jotakin ihmeellistä … ikäänkuin torakoita. Niitä nyt Matti koettaa ratustella. Parikymmentä hän syö tuntosarvineen. Viimein sanoo hän taakseen pikentille, sillä muut ovat jo kaksikin lajia edellä, että hän jättää nämä syömättä, koska hän ei niistä pidä. Nyt tulee ikäänkuin pihvi. Mutta Matilla ei ole enää vehnäpullaansa; uutta ei tarjota: liha on kai syötävä siltään? Matin sielussa liikkuu pitkän ruisleipä-kimpaleen kuva … liikkuu melkein suuttumuksena. Eihän … suomalainen eläne vehnäsellä? Rukiinen se taitaa olla oikeaa leipää, vaikka sanotaan, että vehnällä on suurempi ravintoarvo. Mutta nyt kello kilahtaa, tulee sormenkokoinen nakkimakkara. Tulee velliä. Sitten kellon soidessa jotakin muuta, joka on hyvää. Matin ruokahalu herää. Milloinkahan ne antavat varsinaista ruokaa? Ylikyyppi viittaa, tuodaan jotakin imelää. Ja taas komennetaan kellon tahtiin uutta maistamaan: hyvää on tämäkin … aikamoinen appelsiini! Tämähän alkaa maistaa! Sitten tulee sikare juustoa, homeista ja matoista! Tietäähän sen, suurista herroista on sellainen herkkua … ja ennustaa aterian loppua! Niin käykin, kaikki nousevat pöydästä, Matti myöskin.

Matilla on nälkä.

Toiset näkyvät asettuvan halliin, kahvipöytien ääreen. Matti kiipeää kamariinsa edes hissiä odottamatta.

Kolme ateriaa hän söi vielä tässä hotellissa, jonka nimen hän sitten huomasi olevan "Zum Bamberger Bürgermeister-Hof". Odotti aamukahvin jälkeen aamiaista, joka tuli kello puoli kaksi. Söi illalliseksi kellonkilinää … ja vihastui. Juomarahoihin hän ennen kaikkea vihastui, siliä aina hän niitä kylvi. Hänellä oli täällä ahdasta ja epämukavaa, isossa kamarissaankin. Sitä tahtoi hän valitella valkomyssyiselle neidille, pysähtyen pakisemaan hänen kanssaan käytävässä. Matti nurisi, että Hampurissa oli sateista. Hän ei vielä oikein pitänyt tästä kaupungista … sanoi aikoneensa Berliniin, mutta juna oli jättänyt. Hän tahtoi Berliniin … varsinaiseen Saksaan. Kun neiti ei ymmärtänyt hänen kieltään, niin Matti tuskastui: hänen nenänsä punotti, hän heilutteli käsiään. Neiti tuntui ihmettelevän, Matin oli vaikea selittää hänelle asiaansa uudestaan. Silloin Matti tulistui … ja sekautui enemmän. Valkomyssyinen kutsui mustalla esiliinalla varustetun naisen avukseen. Matti puhui ja puhisi. Naiset nauroivat ulkomaalaisen ovella, nuorempi niin, että vesi pyöri hänen haaleasti sinertävissä silmissään. Matti suuttui todellakin. Hän päätti heti lähteä Pormestarien hovista… Sai laskunsa … vieläpä maksaa seuraavasta yöstä. Mutta kysypä näiltä, miksi hän sai maksaa: eivät ymmärrä tavallista … saksaa. Lasku oli hirmuinen. Kauan olisi hänen pitänyt elää näillä rahoilla Saksassa.

Nyt on Matti Vahvaselkä temmannut pärekorin syliinsä ja kantaa sitä alas hotellin portaita. Vielä kylvää hän vihoissaan juomarahoja oikealle ja vasemmalle. Pääsee lopultakin kadulle.

Ei hän luota enää ajureihin. Mutta onneksi on hänellä omat aikeensa. Viimein on hän muistanut kuulleensa joskus Suomessa, että Saksassa on hyvä asua hospitseissa. Sellaisia majapaikkoja hän nyt tahtookin … vakavia, ja kristillisiä. Hän lähtee kävelemään, pärekoriaan kantaen.