Kun leikit olivat loppuneet ja jokainen ähkien ja puhkien kuumuudesta ja ponnistuksista lepäsi tuolillaan, katosivat Spirea ja Kamilla hetkeksi. Palatessaan toivat he kahdeksan pientä kirjavaa silkkitupsua, jotka he salaa olivat tehneet edellisenä päivänä. Ne jaettiin riemuhuutojen kaikuessa ja kiinnitettiin mikä kellonvitjaan (niillä, joilla oli kellot), mikä napin koloon, Fritz pani omansa lakkiin, joka herätti yleistä naurua.

— Tässähän onkin yksi liikaa! — hoppuili Eufrosyne, kun jokainen jo oli omansa ottanut.

— Eikä ole, — arveli Kamilla, otti Mobellen syliinsä ja kiinnitti yhden tupsun tämän kaulavyöhön, juuri pienen pörröisen korvan kohdalle. Pitäähän kaiken mokomin herra huvitusneuvoksella olla tupsunsa myös, — selitti hän.

— Oikein, oikein, eläköön Mobelle! — huusi Fritz, joka oli tullut hiukan rajuksi sokkosilla olossa.

Tädit astuivat nyt sisälle muistuttamaan, että kello oli yhdeksän ja kokous siis lopetettava.

— Ja eläkööt Tilhis-tädit! — huusi Masse rohkeasti.

— Eläköön! — huusivat kaikki.

— Eläkööt Tilhiläiset ja Miina ja Katrina ja kaikki ihmiset! — huusi
Eufrosyne, joka oli päässyt oikein vauhtiin.

Dea täti katseli verkalleen ympäriinsä ja nosti varmuuden vuoksi
Mobellen käsivarrelleen.

— Eläköön ahkeruus ja hyvä todistus, sen sanon minä, — liitti Dika täti ystävällisesti. Nyt seurasi yleinen "hyvän yön" toivottaminen ja sitten lentää leksottivat tilhit itsekukin pesäänsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin kiikkui Fritz Amatus meren lainehilla matkalla Viaporiin, taskussa kaksi kymmenikköä ja viisi seitsemikköä; Svante viuluineen "höyrysi" Lovisaan. Tähtiset tärisivät Turun kärryissä Saviniemelle ja Ärtblom'in tytöt kiitivät junalla rakasta kotia kohti. Ero tovereista, tädeistä ja Mobellesta ei tuntunut niinkään ikävältä, kun he ajattelivat syksyn tuloa ja tilhiläisten nuoriso-klubia.

JÄLKIMMÄINEN OSA.

Pieniä kahleita.

Kesä kului, syksy tuli ja iloinen seurue kokoontui jälleen Tilhis-tätien asuntoon Antinkadun varrella. Päivettyneinä, ilosilmäisinä ja lihavina kävivät he taaskin läksyjen kimppuun. Kyllähän nämä väliin maistuivat hiukan karvaalta, kun he muistelivat kotirannan veneitä ja marjaisia mättäitä maalla, mutta olipahan taas toisaalta hauskaa tavata tovereita ja opettajia sekä katsella Helsingin iloista syksyistä elämää.

Kotona "toverikunnassa" oli kaikki entisellään. Dika täti oli kesän ajalla tehnyt matkan Englantiin tutkiaksensa sikäläisiä koululaisten asuntopaikkoja, vaan oli jo palannut monilla uusilla aatteilla varustettuna, ja Dea täti, joka Mobellen kanssa oli käyttänyt kesäkylpyjä Lovisassa, oli tullut sieltä paljon nuoremman näköisenä, — väittivät lapset.

Fritz Amatus istui eräänä iltapäivänä vihamielissään pidellen yhtä numeroa "Lasten lehteä". Siinä oli näet kirjoitettu kehoitus koululaisille, etteivät kotiin kulkiessaan astuisi taajoissa riveissä, niin että vastaan tulevien vanhojen setien ja tätien täytyi astua alas katuojaan päästäkseen tuon elävän aituuksen ohitse.

— Onpa nyt kumma, ettei enää saa kulkea koulusta kotiin ilman muistutusta, — harmitteli Fritz ja heitti lehden hiotaan.

— Onpa ihan merkillistä, että vanhemmilla ihmisillä aina on niin paljon meitä vastaan sanomista!

— Niin, kummallista se kyllä on, — myönsi Dika täti, joka oli tullut sisälle, sill'aikaa kun Fritz purki vihaansa Masselle. — Ja kummallista on, että minä juuri tulin tänne pyytääkseni sinua huutamaan sisälle koululaukkuasi kirjoineen etehisestä, jossa ne ovat olleet siitä lähtien, kuin tulit kotiin aamiaiseksi.

Fritziä nolostutti ja huvitti samassa. — Sepä onkin varmaan Dika täti, joka on kirjoittanut tuon kehoituksen "Lasten lehteen", — sanoi hän voittoriemulla, etehisestä palattuaan. — Minusta tuntuu että se niin muistuttaa sinun puheitasi, täti.

— Entä jos niin olisikin, — vastasi Dika täti ja asetti silmälasejaan paremmasti nenälle, katsellen samassa Fritziä eriskummallisella puoleksi vakavalla tavallaan.

— Eikö mitä? — Eihän kuitenkaan!

— Mahdotonta! — huusivat muut tilhiläiset tätiä ympäröiden.

— Ettäkö minä olen "Saara-täti"? On se aivan totta.

— Mutta emmehän me…

— Niin tekö olleet minua kaatamaisillaan? Ei, ette juuri te, mutta muut lapset ovat niin tehneet. Luulenpa että useampi teistäkin joku kerta on tehnyt itsensä syypääksi samanlaiseen käytökseen, — jospa ei juuri tänään eikä eilen.

Tilhiläiset olisivat hyvin mielellään sanoneet vastaan, mutta Dika täti jatkoi: — löytyy yksi sana, josta, näette, kaikki ihmiset ja varsinkin lapset paljon pitävät. Se sana on vapaus. Mutta asian laita on semmoinen, että vapaus kyllä on kallis ja hyvä, se on yksi Jumalan paraimmista lahjoista ihmisille, mutta jos ei vapautta ohjaa rakkaus, on se kuin kesyttämätön varsa ilman ohjia, tai niinkuin tuli, joka polttaa, vaan ei lämmitä.

Kun lapset nurisevat niistä muistutuksista, joita vanhemmat ja muut täysikasvaneet antavat heille, tarkoittavat he tietysti: — voi, jospa nuo nyt antaisivat meidän olla rauhassa! — Tai toisin: aivan vapaina. Ilman muistutuksia, moitteita ja kehoituksia. Kuinka hauskaa se olisi! Fritz Amatuksen koululaukku saisi seurustella kalossien kanssa, tai asuskella keittiön pöydällä pestävien astioiden välissä niinä tuntina, jolloin sen herra ja omistaja ei olisi koulussa. Kamillan kolo hameessa saisi kasvaa ja kehittyä esteettömästi, kunnes se tulisi esiliinan kokoiseksi ja alushame pilkistäisi esiin. Eufrosyne keikkuisi kaikilla tuolilla, kunnes ei koko talossa löytyisi yhtään ainoaa ehyttä. Masse pureskeli kynsiään, kunnes joka ikinen niistä tulisi kauniilla jäljillä varustetuksi…

— Voi, voi tätiä! — huusivat muut tilhiläiset.

— No, pääskööt nyt muut tällä kertaa. Mutta mihin luulette joutuvanne, jos jokainen teistä saisi aivan esteettömästi viljellä huonoja tapojanne? Se veisi teidät siihen, että niistä tulisi teille itsellenne koko joukko pieniä näkymättömiä kahleita, jotka huomaamattanne pitäisivät teidät kiinni sidottuina, estäisivät hyvien taipumusten ja päätösten kehittymistä ja kypsymistä ja toisivat mukanaan yhä toisia pahoja tapoja ja virheitä, — ehkä ajan mukaan oikeita syntejäkin! Poika, joka heti on valmis suuttumaan, vastaa pahasti ja kiivaasti, tulee helposti — jos ei ajoissa koeta itseänsä voittaa, — täysikasvuisena rajun luontonsa orjaksi. Ja tyttö, joka niin paljon pitää tavaroistaan ja on niin halpamielinen, ettei mielellään lainaa kynää tai kumia toverilleen, tai kieltäytyy menemästä asialle, jotta saisi rauhassa järjestää laatikkoaan, hän hoitaa itsekkäisyyden ja tylyyden siementä, joka kyllä itää ja kasvaa ja vähitellen vieroittaa hänestä kaikki ihmiset.

— Enpä ymmärrä minkätähden täti panee niin paljon painoa tuommoisiin pikkuseikkoihin, — tuumaili Kamilla.

— No, koeta ajatella, — lisäsi Dika täti, — että käsivarteesi olisi pienenä ollessasi sidottu nauha. Alussa se ei yhtään sinua vaivaisi, mutta jota isommaksi ja pyöreämmäksi käsivartesi kävisi, sitä enemmän alkaisi nauha vaivata ja kiusata sinua. Se ei muodostuisi käsivarren mukaiseksi, vaan päin vastoin armottomasti puristasi sitä, kunnes koko tämä jäsen kuihtuisi ja jäykistyisi, syystä että nauha estäisi veren kiertokulkua.

Kamilla katseli miettiväisenä käsivarttaan.

— Kaikki pienet, alussa melkein huomaamattomat tavat voivat vähitellen kasvaa oikeiksi virheiksi. Ja kaikki ovat he saman äidin itsepäisiä lapsia, tuon ruman, häijyn itsekkäisyyden. Luuletteko te ettei itsekkäisyydellä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei Fritzin koululaukkua ole pantu paikoilleen tai että Masse järsii kynsiään? Saatte olla varmat siitä, että nekin ovat itsekkäisyyden synnyttämiä. Fritz heittää laukkunsa etehisen lattialle tai keittiön pöydälle, syystä että hänestä on ikävä kulettaa sitä huoneeseensa ja koska ei ajattele, että jonkun muun täytyy tehdä se hänen sijassaan. Masse järsii kynsiään, koska hän ei tahdo vaivata itseään vastustamaan mitään halua, olipa se kuinka pieni tahansa, ja koska niin on mukavampi. Kumpainenkin tahtoo tehdä vaan sitä, mitä heistä on helpointa ja miellyttävää, huolimatta muiden mukavuudesta tai siitä, mitä on oikeaa ja kohtuullista.

Kaikki olivat ääneti.

— Paljon löytyy semmoisia pieniä kahleita, jotka pehmeinä ja notkeina kietoutuvat teidän ympärillenne. Toiset ovat itsessään vaarallisia ja eivät tarvitse muuta kuin kasvaa rinnakkain teidän kanssanne tullaksensa synneiksi ja rikoksiksi. Mutta useat muut, jotka itsessään näyttävät vähäpätöisiltä ja viattomilta, voivat yhdistyä kuin renkaat vitjassa ja muodostavat siten yhdessä virheen. Minä olen pannut mieleeni nämä erilaiset pahat tavat ja kirjoittanut ne muistiin. Luenko sen teille?

Lapset näyttivät noloilta.

Dika täti veti esille paperin taskustaan ja alkoi lukea:

Muutamat eivät koskaan pane tavaroitaan paikoilleen.

Eivät tottele ensi käskemistä.

Nurisevat, jos käsketään pientä asiaa toimittamaan.

Jättävät viimeiseen hetkeen kaikki tehtävänsä.

(Spirea näytti tulevan hiukan hämilleen.)

Paiskaavat ovia jälkeensä, kun ovat jostakin suuttuneet.

Ovat niin kiintyneet hauskaan toimeen, etteivät kuule, jos joku puhuttelee tai pyytää pientä palvelusta.

(Kasse ja Svante purivat huuliaan ja katsoivat ulos ikkunasta.)

Puhuttelevat siskojaan ja tovereitaan tylysti ja vihaisesti.

Eivät syö kaikkia ruokalajia päivällispöydässä.

Ovat tyytymättömät vaatteihinsa ja tahtovat aina olla puettuina "niinkuin muut". (Kamilla katsahti alas.)

Tahtovat aina leikissä muita hallita. (Eufrosyne punastui.)

Näyttävät heti "happamelta", kun pieninkin vastus kohtaa.

Eivät peseydy eivätkä kampaudu kunnollisesti eivätkä koskaan koeta pitää vaatteitaan hyvästi. (Tässä punehtuivat Fritz Amatus, Masse ja Kamilla.)

Puhuttelevat palvelijoita tylysti ja käskeväisesti.

Ovat ahneita makeisille ja sokurileivoksille.

Pureskelevat kynsiään, vetelehtivät käsivarret pöytään nojautuneina, syövät nielaisemalla ja ahneesti, eivät katso eteensä kadulla…

— Voi, Dika täti kulta, lopeta jo, — huusivat kaikki tilhiset! —
Moraalikakkusi kasvaa liian isoksi, ei sitä jaksa niellä yhtaikaa.

Dika täti naurahti ja pisti paperin taskuunsa, mutta Fritz Amatus näki, että siihen vielä oli kirjoitettu paljon, ja hän huokasi syvään.

— Täti, — kysäsi hän, — minkätähden minä olen itsekäs, jos loikoelen käsivarret pöydällä, syön sopimattomasti tai likaan vaatteitani?

— Sentähden, ettet ajattele muiden epämukavuutta, vaivaa ja huolta, vaan ainoastaan omaa mukavuuttasi ja vapautta. Nämä itsessänsä vähäpätöiset pahat tavat ovat nyt pieniä kahleita, joitten et tunne painavan, mutta jos et ajoissa voita niitä, piirittävät he sinut täydellisesti jonakin päivänä ja sanovat: — nyt me olemme sinun hallitsijasi.

— Hm! — mietti Fritz.

— Ja nyt olette tällä kertaa päässeet moraalikakusta, tilhis-parkani.
Saa nähdä onko siitä mitään jälellä huomenna!

Kesäjuttuja.

Takkavalkea leimusi iloisesti ruokasalissa eräänä kylmänä marraskuun iltapäivänä, ja paistoi suoraan Fritz Amatukseen ja Masseen, jotka venyttelivät uunin edessä, nauttien nokisista, porossa paistetuista omenista. Kamilla, Eufrosyne ja Kasse olivat vähän aikaa huvitelleet pihassa, joka oli täynnä oivallisia luminietoksia; nyt seisoivat he keittiössä rukoillen Katrilta kynttiläpalasta.

Kamilla pisti päänsä ruokasalin ovesta, jolloin tuli näkyviin pari punaista pakkasen puremaa korvaa. — Ei Helsingissä voikaan hyvin usein olla sotasilla lumipalloilla, — muistutti hän, — sentähden täytyy ottaa ajasta vaari. — Kuulkaa pojat, me olemme rakentaneet pihalle lumilyhdyn — visersi hän iloisesti, — nyt sinne pannaan tulta, että Spirea ja tädit saavat sen nähdä, kun kohta tulevat. Missä Svante?

— Hän kirjoittaa.

— Turhia, eihän sitä pidä lauantai-iltana työtä tehdä, vai miten tytöt? — Nämä viimeiset sanat lausuttiin Eufrosynelle keittiöön päin.

— Tytöt? — Kasse näytti kysymysmerkiltä.

— No, olkoon sitten "ihmiset", — nauroi Kamilla. — Voi, kas tuossahan saamme nyt kynttilän, — elä unhota tulitikkuja, Kasse! Tulkaa nyt, ihmislapset!

Pihalla seisoi heidän mestariteoksensa, lumiukko, joka oloihin katsoen oli komea. Vatsa oli ontto ja laitettu lyhdyksi, johonka nyt pistettiin kynttilä ja etupuoli tukittiin pienillä sievästi tehdyillä lumipalloilla. Eufrosyne sytytti tulitikun; tuuli kauheasti ja he saivat tuulelle uhrata kuusi tulitikkua. Vihdoin aukaisi Kasse päällysnuttunsa ja levitti hellästi suojellen käsivartensa ukon ympärille, jolloin Effin onnistui sytyttää kynttiläpalan ukon vatsassa.

Kynttilä paloi hauskasti ja kirkkaasti, oikein ylenluonnollisesti, arveli Kasse, joka seisoi siinä vieressä, hieroen paljaita palelevia käpäliään. Dika tädin pojat eivät olleet raukkamaisia. Masse ja Fritz olivat nyt myös yhtyneet heihin, nuttujen napit kiinni ihan kaulaa myöten, ja nyt alkoi kiivas lumisota, jonka kestäessä tytöt pitivät puoliaan yhtä hyvin kuin urhoollisimmat pojat. Kukaan ei itkenyt, vaikka välistä sai kovan kolauksen suoraan otsaan ja vaikka lumi pitkinä rihmoina märkänä vetäytyi pitkin niskaa ja selkää. Se oli terveellistä ja vahvistavaa ja lapset löylyttivät toisiaan aika lailla.

Vihdoin alkoi heistä tuntua liian märältä. Lumiukkokin oli sodan vimmassa saanut kolauksen ja särkynyt kahtia. Tuossa makasivat nyt pää ja vatsa vähän matkan päässä toisistaan ja kynttiläkin oli sammunut lumihyhmässä. Tilhit päättivät vihdoin lentää sisälle.

Ja nyt alkoi portaissa juoksu, jalkojen töminää kuului porstuassa sekä melua kalossien ja päällysnuttujen kanssa etehisessä, niin että Mobellen täytyi tulla järjestystä ylläpitämään.

— Emmeköhän panisi toimeen jotakin oikein hauskaa tänä iltana, — ehdoitti Fritz, kun kaikki olivat riisuneet päällysvaatteet, ja vaihtaneet kuivia vaatteita päälleen.

— Keittäisimmekö nekkuja? — ehdoitti Masse. Hänen ahneutensa vaati vielä muuta kuin nuo äskeiset nokiset omenat. — Eikä, otetaan ennen esille joulutyömme, se on niin kodin tapaista ja hauskaa. — Kasse oli viime aikoina tullut innostuneeksi tekemään lahjoja äidille ja sukulaisille.

— Ei kuitenkaan ennen kuin Spirea tulee, — selitti ritari Pumpenritter; tulkaa nyt ensin tänne, niin koetamme saada Svantea eleille!

20-markan viulun onnellinen omistaja katsahti hajamielisenä ylös ainekirjoituksestaan, kun kuuli ehdotuksien ja kutsumuksien satelevan päälleen. — Jaha, — kyllä! — Svante kääri syvämielisenä ja perinpohjin paperinsa kokoon ja pisti ne pöytälaatikkoon, hänellekin oli kyllä ilo mieleen. Eufrosynen ruskeat silmät vilkkuivat veitikkamaisuudesta.

— Mitä käsityötä sinä otat?

Svante joutui hämilleen.

— Niin kyllä, käsityötä, — sillä kaikilla muilla pojilla on, — sanoi
Effi päättäväisesti.

— Saanen ehkä keriä lankaa jollekulle teistä, — arveli Svante ja katseli arastellen seuraan keltaisen tukkansa alatse.

— No, sen saat. Tule nyt. Minä kuulen, että Spirea jo on kotona ja
Dika täti myös. Pidämme nyt oikein hauskaa käsityöseuraa.

Eufrosyne astui etunenässä ulos ruokasaliin. Istuttiin ison pöydän ympärille ja työt otettiin esille. Dea täti neuloi ikuista harmaan ja punaisen kirjavaa sukkaa, Fritz Amatus virkkasi äidilleen koriliinaa ja sai hyviä neuvoja Kasselta, joka juuri oli tehnyt samanlaisen. Svante keri lankaa ahkerasti ja kömpelömäisesti, sill'aikaa kun Masse piteli vyyhtiä ja alituiseen sotkeutui siihen sormillaan.

— Minusta ovat aina lauantai-illat niin hauskoja, — uskoi Eufrosyne Masselle, hiljaa kiikutellen tuolilla ja koukulla neuloen kiikkutuolimaton reunusta. — Ei ole mitään läksyjä ajateltavina, ja sitten se aina tuntuu, kun kuuluisimme seuraan, kun istumme näin kaikki yhdessä ja teemme työtä.

Masse nyökäytti päätään tyytyväisenä. — Onhan tämä seura, vastasi hän,
— Tilhiläisten käsityöseura, — ja pudotti samassa vyyhden.

— Minusta tuntuu, että voisimme lukea ääneen jotakin hauskaa kirjaa, — jatkoi Eufrosyne, joka oli päättänyt nauttia niin paljon kuin mahdollista lauantai-illan vapaudesta. — Oletko sinä, Fritz, lukenut "Mustaa Robin poikaa"? Se on semmoinen paksun paksu, täynnä kuvia ja julmia tapauksia. — Eufrosyne oli juuri nyt sillä ijällä, jolloin enin nautitaan "indiaanijutuista".

— Käypi niin yksitoikkoiseksi aina lukea ääneen, — vastusti Kamilla, — jonka vilkas luonto teki hänelle vaikeaksi kuunnella lukemista; — minä ehdotan, että me laulamme "pukki laulaa" seitsemän-äänisesti.

— Hyi, — ei! Mitäpä hauskaa siinä olisi? — ihmetteli Kasse irvistellen. Hän ompeli puukannatinta jaavakanevalle ja laski juuri pisteitä mallillaan.

— Mitä sinä, Svante, arvelet? — kysyi Effi hiukan viekkaasti. — Etkö sinä ole samaa mieltä minun kanssani?

— Kyllä, — ja, jaha, mistä onkaan kysymys? — Svante heräsi ikäänkuin unesta. Hänen ajatuksensa olivat eksyneet kauas kompositsiooniopin salaisuuksiin ja hän käänsi kerää niin hitaasti, että Masse hyvinkin olisi ennättänyt joka käännöksen väliin nukahtaa.

— Emmekö voisi kertoa jotakin, jota itse olemme kokeneet, — ehdoitti
Spirea. Dika täti sanoo aina, että se on niin hyvä harjoitus.

— Kyllä, kyllä, — huudettiin miehissä! — Ja Dika täti pannaan puheenjohtajaksi! riemuitsi Kamilla.

— Ei sitä tämmöiseen tarvita mitään puheenjohtajaa, — sanoi Masse opettavaisesti.

— Vai niin, minä muistan vaan että meillä nyt oli oikea kokous.

— Mitä nyt kertoisimme? — kysyi Masse varovaisesti.

— Jotakin, jota itse olemme kokeneet.

— Minäpä kaaduin kadulla tänään, — pisti Eufrosyne väliin.

— Hyvin hauskaa kuulla, — mutta siihen kai se juttu loppui, — ivasi
Kasse.

— Ehkä me kerromme jotakin koulusta, — arveli Svante, jolle vihdoin oli käynyt selväksi, mistä muut puhelivat.

— Tai kotitapahtumista, kesäjuttuja, — tuumasi Eufrosyne.

— Niin, kesästä, kesästä, se on hauskinta! — kuului useita ääniä, — saamme siten hiukan kesäiloa kolkon syksyn ajalla.

Masse ja Kasse olivat haleta innosta päästä kertomaan. He olivat käyneet Tanskassa sisar Angelikan ja lankomiehensä Jensin luona ja olivat täpösen täynnä mitä kummallisimpia juttuja.

— Minä ehdotan että kerromme ijän mukaan ja että täditkin yhtyvät meihin, — sanoi Kamilla, joka hyvin tiesi kuinka Dea täti kammosi kaikkea "esiintymistä", ja tunsi ilkeän halun houkutella vanhusta hupsutuksiin.

— Minä mieluummin kuuntelen, lapsi kulta, — vastasi Dea täti tehden kieltävän liikkeen, — minä olen liian vanha semmoisille. Minun nuorena ollessani ei tytöillä juuri ollut tapana puhua, enkä minä siihen kykene.

— Kyllä te osaatte, tulkaa vaan mukaan, täti hyvä, — intti Kamilla, mutta luopui sitten Spirean viitatessa pyynnöstään.

— Ehkä me sen sijaan saamme Dika tädin mukaan?

— Dika täti lukee vaatteita pesuun pantaviksi keittiössä, eikä jouda tulla, — ilmoitti Spirea. Minä ehdotan, että heitämme arpaa siitä, missä järjestyksessä meidän tulee kertoa ja sitten ulotamme vasta ensimmäisenä vapaana iltana, kun Dika tätikin saattaa olla mukana. Täytyyhän meillä jokaisella olla hiukan valmistusaikaa.

Huudettiin: — hyvä, hyvä! —

Arpa laukesi seuraavassa järjestyksessä: Kamilla, Fritz, Masse, Svante,
Eufrosyne, Spirea ja Kasse.

— Voi kuinka tulee hir—r—ve—än hauskaa riemuitsi Eufrosyne. — Aber was soll ich beretten? —

— Minun vuoroni on ensimmäiseksi, valitti Kamilla.

— Tiedätkö Effi, minäpä kerron siitä… tuosta… arvaathan, kun me sinä kertana…

Effi nyykäytti päätään.

— Se on kyllä hauskaa kuulla!

Kamillan kertomus.

Oli taaskin lauantai ja esitelmien piti alkaa. Tilhiläiset olivat aika lailla ponnistelleet läksyjen kanssa koko viikon ja katsoivat itsensä sentähden nyt oikeutetuiksi hauskuuttelemaan ja olemaan hiukan vallattomina. Siksi oli Spirea kaikessa hiljaisuudessa toimittanut kotiin vähän "ylioppilaskauroja" ja toiset olivat illan kunniaksi koristaneet itseään mikä milläkin. Masse oli tehnyt itselleen liikanenän paperista ja kiinnittänyt sen laastarilla. Fritz Amatus kantoi päässään paukutuskaramellin sisällön silkkipaperisen yömyssyn muodossa. Eufrosyne komeili, turhaan koettaen nauruaan tukehduttaa, Dika tädin vanhoilla silmälaseilla. Spirea esiintyi päässä vanhanaikuinen "négligé-myssy" viheriäisillä ruseteilla varustettuna. Kamillalla oli Svanten sininen, vähän nuhraantunut lakki päässä. Svante oli paremman puutteessa pukeutunut valkeisiin käsineihin ja Kasse ilvehti Dika tädin isoon harmaasen huiviin käärittynä. Kun kello löi kuusi, kokoontuivat he kaikki ruokasaliin, jokaisella käsityö mukanaan ja suut liikkuivat ihmeteltävän ahkerasti.

Ikävä kyllä olivat tädit sinä iltana kutsutut soittajaisiin ja Dea täti oli hellällä varovaisuudella uskonut Mobellen ja "muut lapsikullat" Spirean äidilliseen huostaan. Kun "lapsikullat" kuulivat etehisen oven pantavan lukkoon tätien mentyä, puhkesivat he kaikki ikäänkuin komennosta yhteiseen rajuun ihastuksen huutoon ja Spirea yllytti heitä vielä pistämällä Mobellen, jota hän oli kantanut käsivarrellaan etehisestä, keskelle pöytää ompelukorien ja työaseiden väliin!

— Hiljaa! — huusi hän sitten, mutta nauroi itse niin innokkaasti pöydän ympärillä istuville kummituksille, että myssy päässä meni kallelleen. — Hiljaa! eihän tässä kuule omaa ääntään! Järjestystä kaikessa, — sanoo Dika täti. Sentähden ehdotan minä, että me hiukan koetamme rauhoittua, ennenkuin Kamilla alottaa kertomustaan.

Spirealla oli yhä vielä suuri vaikutus toveriinsa ja melu hiljeni heti, mutta kuitenkin kului melkoinen aika, ennen kuin seurue valmistautui rauhassa kuuntelemaan Kamillan kesätarinaa. Heillä oli sitä ennen niin paljon toisilleen kerrottavaa edellisen viikon tapahtumisista.

— Ajatelkaapa, minä sain tänä päivänä 24 sivun pituisen kirjeen
Perpetua Petterkvist'iltä, joka on tätinsä luona Oulussa, — kertoi
Kamilla ja veti esille kuusitoista kertaa luetun kirjeen, varustettuna
useoilla mustepilkuilla.

— Vai niin, sentähden olitkin niin antelias, että kutsuit minua
Löfström'iin sokurileivoksen syöntiin, — nauroi Eufrosyne. Mutta
Spirea ei näyttänyt tätä oikein hyväksyvän.

— Lupasimmehan Dika tädille, ettemme kovin usein antaisi halumme vietellä meitä makeisten syöntiin, — muistutti hän — ja nyt on jo toinen kerta tällä viikolla Kamilla, kun sinä sen teet.

— Mutta minäpä en antanut itseäni vietellä, — kehui Fritz tyytyväisenä. Minä kulin syrjin Löfström'in ohi, vaikka vatsaa kiristeli makeishimo. Ja kun näin Selim Rundelin'in poikkeavan Addens'iin, läksin minä käpälämäkeen, ett'en tarvitsisi nähdä häntä tulevan ulos sieltä karamellipussi kourassa.

Kasse istui ääneti ja laski vapaamerkkisaalistaan, jonka tänään oli koulussa saanut. Hän oli aikonut seuraavana kesänä päällystää Saviniemen uimahuoneen seinät paljailla vapaamerkeillä ja unhotti väliin sekä ruuan että juoman kalliin kokoelmansa tähden. Hänellä oli nyt 2,599 ja hän tarttui ahneesti Perpetuan kirjeessä olevaan merkkiin täyttääksensä sataluvun.

Masse laitteli tanssijaa kankeasta paperista Angelika sisaren pikku Jensille ja leikkasi väliin erehdyksestä nenäänsä. Svante vuoli kummallisen näköistä puupalaa, josta selitti tulevan kerinpuut Saara tädille. Valkoiset käsineet olivat nyt jotenkin hankalat, mutta Svante arveli ehkä kärsivällisyyden kasvavan siitä, kun piti niitä kädessään.

Hetkeksi keskeytyi vilkas pakina ja silloin otettiin "ylioppilaskaurat" esille, ja vastaanotettiin riemuhuudoilla.

— Nyt on minusta aika ryhtyä esitelmän pitoon, — päätti Spirea, heittäen katseen Kamillaan, jonka noella tehdyt viikset olivat tahranneet koko posken korvia myöten.

— Paikalla, minä olen valmis. Jos läsnäolevilla on jotakin muistutettavaa, niin olen minä taipuvainen kallistamaan korviani viisaasti puhuvien puoleen.

Seurue oikaisi itsensä pystyyn, ja kuunteli tarkkuudella seuraavaa, mantelien hiljaa rätisten sormien välissä.

— No niin, — alkoi Kamilla, — minä vietin, kuten läsnäolevat tietävät, osan kesäluvasta Eufrosyne ystävän luona Saviniemen suuressa herraskartanossa…

Kasse mumisi jotakin, joka oli olevinaan liiallisen kiitoksen estämistä.

… Täti ja setä Tähtinen soivat meille kaiken vapauden, minkä toivoa saatoimme. Meillä oli lupa tehdä kaikkea, mitä ikinä tahdoimme, paitse hukuttaa itseämme lahteen tai tappaa itseämme ajamalla rajuilla hevosilla…

— Tai katkoa kaulamme tallin ylisellä, jossa olimme nuoralla tanssijoita, — liitti Eufrosyne.

… Niin, ja me nautimmekin vapaudestamme täysin määrin. Onneksemme olivat herrat Masse ja Kasse pistäytyneet Tanskassa käymään sisarensa Angelikan luona.

— Kiitoksia! — lausui Kasse ja pudotti samassa nenänsä syliin, koko seuran suureksi huviksi.

… Ja me koetimme korvata tätä tädin ja sedän korvaamatonta vahinkoa, keksimällä tuhansia kepposia ja vallattomuuksia. Muun muassa oli meillä lupa ratsastaa Pollella ja Piijulla, hiljaisimmat elukat koko tallissa. Minä en ollut koskaan sitä ennen yrittänyt nousta hevosen selkään, mutta Effi oli taitava ratsastaja, enkä minäkään ollut aivan mahdoton oppimaan…

— Ensi kerralla asetit satulan takaperin, — nauroi Eufrosyne.

… Mitäpä siitä! — Eräänä päivänä olivat setä ja täti kylässä. Tulossa oli iso vaatteiden pesu, eikä kenelläkään ollut aikaa huomata meidän vehkeitämme. Me olimme hirveän vallattomalla tuulella ja kävimme ensin viattoman Maija Liisan kimppuun, joka paikkasi verkkoja rantakodassa…

— Mutta sitten pisti Kamillan päähän, että meidän piti ratsastaa…

— Hiljaa, sinä! Niin, sitten tunsin itsessäni hirveän halun päästä kiitämään yli maiden mantereiden ja sanoin Effille: tule, niin lainaamme poikien vaatteita ja ratsastamme hiukan "korkeamman koulun" tavan mukaan, niinkuin sirkuksessa sanotaan.

Effi oli heti valmis siihen ja niin me kohta pukeuduimme komeiksi nuorukaisiksi Massen ja Kassen vaatteiden avulla ja hiivimme talliin. Polle oli poissa, mutta Piiju seisoi siellä sekä Into, se suloinen korskuva varsa-hevonen, jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa. — Minä otan Innon, — huusin minä paikalla, eikä Effissä — ollut kieltäjää. Hän kiipesi Piijun selkään ja minä talutin Intoa tallista päästäkseni aitan portailta sen selkään. Into oli hyvällä tuulella ja pysyi hiljaa…

— Hän tunsi kai hajun minun saappaistani ja pelkäsi, — arveli Masse.

— Minulla oli näet sokuripala, jolla houkuttelin häntä. Ja me ratsastimme hiljaa portista ulos maantietä myöten. Ihmiset, jotka tulivat meitä vastaan, luulivat meitä "patruunan pojiksi".

Mutta sittenpä sattui meitä vastaan iso majanmuutto-kuorma, joka näytti oikein kummalliselta, kun tuolin jalat pistivät siitä ulos ja kaapit liikkuivat sinne tänne. En tiedä mitä Into ajatteli, mutta se nousi pystyyn eikä tahtonut mennä eteenpäin. Minä varomattomasti lätkäytin sitä ruoskalla ja — olisittepa nähneet sitä silloin! Se nousi pystyyn yhä hurjemmasti, pudisti päätään ja heittäysi sitten nelistämään niin rajusti, että Effi jäi kauas, — kauas. Minä sitä taputtelemaan ja rauhoittamaan, mutta ei siitä mitään apua. Pitelin kiinni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jo käsivarsieni raukenevan ja etten kauan enää jaksaisi estää itseäni putoamasta. Silloin tuli vastaan aita ja portti. Minä säpsähdin. Kuinkahan käynee, — ennätin ajatella ja samassa vastasi Into kysymykseen heittäytymällä yks kaks yli aidan, niin että minä romahdin maahan naapurin apilas-niitylle…

— Ja kun minä vihdoin hengästyneenä ja kauhistuneena saavuin paikalle, — jatkoi Eufrosyne, — niin mitä luulette hänen sanoneen: — tässä on niin mainion hyvä olla, jospa olisin hevonen! Siellä hän loikoi selällään ilman pienintäkään naarmua ja haisteli apilasta, minäpä olin niin hirveän iloinen, että rupesin itkemään.

— Niin, Effi oli niin hyvillään siitä, ettei tapahtunut suurta onnettomuutta, — jatkoi Kamilla hiukan vakavammasti. Ja kiitollinenhan minäkin olin, vaikk'en ollut yhtään pelännyt.

— Sitten otimme kiinni Innon, joka aivan tyyneenä maisteli apilaa ja läksimme kotiin. Olipa Massen nuttu saanut emä kolon aidassa…

— Ja me saimme aika läksytyksen äidiltä, joka juuri oli tullut kotiin ja sitä me kuuntelimme katuvin sydämin.

— Olkoon onneksi! — huusi Masse ja aivasti niin, että nenä lensi Spirean ompelukoriin ja Mobelle murisi suloisesti levätessään Effin keskentekoisella sukalla.

Fritz Amatuksen kertomus.

Teen juotua tuli Fritz'in vuoro kertoa kesästään. Hän asettui hiukan ujostellen tuolin taakse, jonka selkälautaa hän ahkeraan hypisteli sekä katseli kuuntelijoita. Svante vuoli uutteraan kerinpuuta, josta kuitenkin näytti syntyvän iso kiekka. Kamilla parsi sukkia ja Masse oli asettunut mukavaan asemaan sekä näytti taipuvan hiljaiseen kuuntelemiseen.

— Kesälupa on hyvin hauska aika, — alkoi Fritz ja oli jo joutua hämille, kun näki Massen tähän nyökäyttävän suostumusta. — Se on kauhean hyvä vaihtelu läksyjen päähän takomisen perästä ja kaiken semmoisen, ja jokainen teistä käsittää tätä niin ihmeen hyvästi…

— No, kerrassaan! — huokasi Masse ja tavoitteli peukalollaan liivin taskusta unhottunutta lakritsipalasta.

— Ne, jotka asuvat maalla, — jatkoi Fritz enenevällä rohkeudella, voivat ehkä kaikkein parhaiten huvitella, mutta luulenpa että joka paikassa voi olla oikein hauska, jos vaan ei tule tautia tai muuta surkeutta. Koko kesän asuin minä Kaivopuistossa täällä Helsingissä, ja aioinkin oikeastaan kertoa muutamista mainioista seikkailuista ja ilveilemisistä, joita me keksimme.

— Kutka me? — urkki Kamilla. — Sinä kai ja venäläiset? Eihän siellä asu kuin venäläisiä kesällä Kaivopuistossa.

— Ole hiljaa. Ei, — meitä oli noin lähes puoli tusinaa poikia siellä, lähellä toisiamme asuvia, ja me heittelimme palloa aika lailla iltasin. Monesti olimme myös indiaaneina ja rosvoina, ja silloin oli oikein hirvittävän hauskaa…

— Siellähän olisi pitänyt Massen olla, — keskeytti Eufrosyne, — hän oli kesällä musta kuin nokinen kahvipannu.

— No, no, sisko rukka, et sinäkään suinkaan ollut liinavaatteen näköinen, — vastasi Masse suopeasti.

Fritz Amatus ojentihe ja jatkoi:

— Eräänä päivänä olimme päättäneet jakaantua tasan kahteen puolueeseen ja olla indiaaneina…

— Se tekee 2 1/2 miestä kummallakin puolella, — kuiskasi Kasse
Spirealle.

— Eipä niinkään, — keskeytti Fritz sekaantumatta, — meitä oli sinä päivänä tavallista enemmän, neljä kummallakin puolella. Edvin Ryynänen oli ruskeanahkaisten päällikkönä ja sai nimen ryntäävä päällikkö, muut indiaanit olivat Ketteräjalka, Pitkähius ja Täplikäs Pantteri. Minä kuuluin kalpeakasvoisten joukkoon ja meillä oli olevinaan puulinnoitus juuri vallien alla.

— Kuka oli teidän johtaja? — kysyi Svante ja leikkasi samassa sormeansa.

— Kalle Stenström uudesta ruotsalaisesta opistosta, selvitti Fritz.

— Se on aika poika, tiedättekö?

…No niin, ruskeanahkaiset olivat ryöstäneet, meiltä koko karjamme, ja nyt meidän piti ajaa niitä takaa. Aseita ei ollut meillä kummallakaan puolella, se voima, jota enin kysyttiin, oli kintuissa. En ikänäni ole juossut niin kuin niinä päivinä! Ruskeanahkaiset olivat viekkaita ja vikkeliä, kuten semmoisen joukon olla täytyy ja vähän oli meillä toivoa saada rosvot käsiimme ja karjan takaisin.

Vihdoin sai joku meistä kiinni Pantterin nutun liepeistä. Tämä koetti irtautua ja kiskoa irti vaatteensa, mutta me pidimme kiinni miehen ja pakoitimme tunnustamaan itsensä voitetuksi. Hän sai nyt valita joko heti tulla tapetuksi, se on jäädä pois leikistä, tai jättää kansansa ja tulla meidän puolelle. Mutta Pantteri oli niin toimessaan, ettei hän kuolemankaan uhalla tahtonut tovereistaan luopua, ja silloin olimme me hirttävinämme hänen siten, että vähäksi aikaa asetimme puuta vasten. Sitten sai hän kuleksia vapaana, sillä nyt pidettiin Pantteri tapettuna ja se oli vaan hänen haamunsa, joka kummitteli metsässä ja väliin näyttäytyi sureville tovereilleen.

Tässä vaikeni Fritz hetkeksi, mutta kun huomasi kaikkien silmät itseensä kääntyneiksi, jatkoi hän rohkeasti:

— Ainoa tapa, jolla ruskeanahkaiset saattoivat meistä päästä, oli se, että sieppasivat meiltä lakit. Sen oli Stenström päättänyt merkitsevän samaa, kuin jos nahka vedettäisiin päästä tai indiaanien kesken, että myrkytetty nuoli oli ammuttu läpi sydämen. Itse oli hän ensimmäinen, jolle tämä sattui, ja sai nyt "autuailla metsästysmailla" tehdä ystävyyden liittoa Täplikkään Pantterin kanssa. Me olimme julman äkäiset Pitkähiukselle sen jälkeen ja kohta sai hänkin matkapassin varjojen maailmaan. Ryntäävä päällikkö lensi kuin nuoli sillä erotuksella, että hän juoksi koukeroissa ja monta mutkaa tehden, mutta vihdoin tuli hänkin saaliikseni, — olihan meidän puolella useita yhtä vastaan. Häntä pidimme me vankeudessa. Rolf Bergman nimitettiin vartijaksi ja haamut pitivät heille uskollisesti seuraa. He saivat levätä, he. Ketteräjalka oli oikein nimensä arvoinen. En ikänäni ole nähnyt semmoista sisilisko-juoksijaa! Me muut olimme ihan väsyneet ja hengästyneet ja aloimme ikävöidä voileipiämme ja limonaadia, joka oli meillä puulinnoituksessa. "Kuolleilla" näkyi sitäpaitse olevan niin hauskaa. Sentähden päätimme tehdä sovintoa. Nenäliina kiinnitettiin keppiin ja Sven heilutti sitä loppumattomasti, Ketteräjalka ymmärsi merkin, vastasi, ja rauha tehtiin. Me päätimme antaa hänen jäädä eloon ja saada toverinsa ruumiit takaisin, — hänen taas piti jättää meille karjamme vahingoittumatta. Indiaanilaisen taikakeinon kautta sai hän toverinsa taas elämään. Stenström tointui myöskin ja pian istuimme me kaikki niin indiaanit kuin kalpeakasvoiset kaikessa ystävyydessä eriskummallisen mainion voileipäkasan ympärillä vallien luona. Se oli raju ja hauska leikki. — Seuraavana päivänä olivat jalat jäykkinä, enkä olisi ruvennut kirkontorniin kiipeämään, vaikka olisin palkaksi saanut indiaanin päänahan.

Fritz Amatus teki syvän kumarruksen merkiksi, että esitelmä oli päätetty, kaasi itselleen lasillisen vettä ja kuunteli äänetönnä tilhiläisten sekä kiitoksia että moitteita.

— Sinä potkit koko ajan toisella jalalla, — sanoi Eufrosyne.

— Sinä niistit nenääsi kuusi kertaa esitelmän kestäessä, — muistutti
Masse.

— Etpä yhtäkään kertaa sotkeutunut, ihmetteli Svante kiittäen, — et silloinkaan, kun minä leikkasin sormeani.

— Ei, Fritz'in esitelmä oli oikein hyvä, — sanoi Spirea päättäväisesti, — soisinpa että me kaikki voisimme kertoa yhtä vilkkaasti ja luonnollisesti.

— Mutta nyt on minun vuoroni kertoa, — pöyhisteli Masse, — ja nyt saatte kuulla kerrottavan seikkailusta, joka on oikein tosi.

Hän katsahti Kasseen ja kumpaisetkin purskahtivat salaperäiseen nauruun.

Massen kertomus.

Masse asettui tuolin taakse, kaasi itselleen lasillisen vettä, oli korjaavinaan huivin rusettia, jota hänellä ei ollut, rykäsi ja alkoi:

— Hyvät naiset ja herrat! Me elämme aikakaudessa, jolloin… jolloin… matkat ovat muodissa… hm. Niin veljeni Kasimir ja minä myös päätimme tehdä… hm… tutkimusretken herttaiselle Tanskanmaalle.

— Tutkiaksenne marjapuuroa kerman kanssa, vai mitä? — urkki Kamilla.

— No, siihen suuntaan. Meillä on onneksi läheisiä sukulaisia Tanskassa, herrasväki Glitterup, jotka vastaanottivat meidät, niin kuin korkeasti oppineille suomalaisille lyseolaisille sopii…

— Hyi, jos tuolla tavalla jatkuu, niin en minä suinkaan viitsi kuunnella, — sanoi Eufrosyne haukotellen. Etkö voi aivan yksinkertaisesti sanoa, että te asuitte sisar Angelikan ja Jens langon luona ja olitte oivallisina setinä heidän pienille Jensilleen ja Jepilleen?

— Olkoon menneeksi. Jättäkäämme siis korkeampi stiili ja sovittakaamme puheemme tavallisten ihmisten tavan mukaan! Sisar Angelika ja Jens lanko asuivat ulkona "Salmen" luona, jos tiedätte mitä sillä tarkoitetaan, te merta näkemättömät sisämaalaiset!

— Kyllä kai, se oli kai "Furusund-salmi", josta Funtus oli kotoisin, [tarkoittaa erästä Topeliuksen satua] — vastasi Fritz Amatus sukkelasti.

— Se meni päin mäntyyn! Se oli Juutinrauma, — tuo kaikkialla kiitetty ihana, kimalteleva, purjeita vilisevä, "det overordentlig henrivende Öresund"…

— Nyt sitä ruvetaan taas taivastelemaan! — kuiskasi Kasse Svantelie.

— En tahdo nyt vaivata teitä kertomalla kaikista niistä juhlallisuuksista ja pidoista, joihin tulomme antoi aihetta, — jatkoi Masse vaatimattomasti, — vaan aion kertoa eräästä tapauksesta, jossa minä tulin esiintymään todellisena keskiajan ritarina.

— Eräänä päivänä, jolloin veljeni Kasimir tutkimuksiensa tähden oli estetty tekemästä minulle seuraa, menin minä yksin ulos seikkailulle komeaan Dyrehaveniin, jossa puoleksi kesyt metsävuohet, hirvet, pukit ja muut eläimet katselivat minua mielihyvällä. Kuljeskellessani siellä kukka-säilytin olkapäällä, ajoivat vaunut minua vastaan leveällä tiellä. Vaunuissa istui kaksi naista ja pieni tyttö valkoisissa pitsissä, höyhenissä ja muussa semmoisessa koreassa. Lapsi saattoi olla noin kolmen vuoden vanha. Vaunujen ohitse ajaessa huusi pieni tyttö jotakin, jota en kuullut. Hän kallistui minun puoleeni ja huusi täyttä kurkkua, kun ajuri ei heti seisahtunut. Vihdoin näin minä vaunujen pysähtyvän ja tunsin äärettömän halun piiloutua pensaihin. Ja se olisi kyllä ollut parasta, jos niin olisin tehnyt, — huokasi Masse salaperäisesti. — Mutta toisaalta taas olisi se saattanut näyttää lapselliselta ujostelemiselta ja sentähden jatkoin matkaani mistään huolimatta.

Kun minä lähestyin vaunuja, viittasi toinen rouvista minua luokseen ja sanoi: "min kjaere Dreng, vil De ikke sidde her hos Line, hun er saa frygtelig nysgjaerrig paa den grönne Kasse De baerer?" —

— Mitä, kannoitko sinä Kassea? — huudahti Fritz Amatus kummastuneena.

— Oliko hän aivastamaisillaan, tai mitä sinä sanoit? — kysyi Kamilla ja katsoi pois sukan kolosta.

— Kuinka tuhmia te olette, — ettehän ymmärrä rahtuakaan tanskan kieltä, — sanoi Masse ylvästellen. — Hän tarkoitti tuo rouva, että Line oli utelias näkemään sitä viheriäistä säilytintä tai koteloa, jota kannoin olkapäällä… No, mitä minä muuta taisin, pentu vaunuissa näytti hirveän itsepintaiselta, — niin minä arvelematta istahdin peräistuimelle hänen viereensä ja hän heittäytyi heti sanomattomalla innolla minun säilytintäni sekä itseäni tutkimaan.

Hetken kuluttua seisahtuivat vaunut erään puistossa olevan kesäasunnon luo. Rouvien piti mennä vieraskäynnille ja pyysivät minua olemaan Linen kanssa sen ajan. Minä kumarsin ja kiitin luottamuksesta, sekä toivoin ettei palvelusaikani tulisi kauan kestämään.

Kun me vähän aikaa olimme käännelleet säilytintä ylös ja alas, ripustaneet sitä vuoroon minun ja vuoroon Linen kaulaan, ehdoitti tämä että meidän piti nousta pois vaunuista ja poimia kukkia, — plukke blomster siihen. (Sen kai olisittekin ymmärtäneet.) Minkätähden ei? — arvelin minä, ja niin me kiipesimme alas ja aloimme etsiä kukkia. Mutta uskotteko, — emme löytäneet yhtään ainoaa, tuolla poletulla, paljaaksi järsityllä nurmikolla ei ollut enemmän kukkia kuin kauppatorilla täällä Helsingissä.

— Siellä on aina kukkia, — hymyili Spirea.

Masse ei ollut kuulevinaan.

— Line poimiskeli sen sijaan kaikenkarvaista roskaa, mitä ikinä löysi, ja pisti säilyttimeen. Siihen tuli nyt paperikaistaleita, paperossin päitä, puikkoja, kiviä… sanalla sanoen vaikka mitä. Hän hyppeli sinne tänne kuin valkoinen kananpoika ja me etenimme yhä enemmän vaunuista. Minä tein useita kokeita saada hänet sinne palaamaan, mutta tuo vapautta rakastava otus potki minua, kun koetin ottaa hänet käsivarrelle. Hetken kuluttua onnistui hänen löytää rapakko täynnä jotain viheriäistä moskaa. Siitäkös ilo syntyi! Hän otti puikon ja rupesi sillä hämmentelemään rapakossa olevaa likaa, sillä välin kun minä rupesin saamaan pahoja aavistuksia.

Isällisellä hellyydellä koetin minä taluttaa häntä pois tuosta viehättävästä paikasta, mutta hän oli huonosti kasvatettu ja löi minua tuolla likaisella puikolla. Voi, voi sentään, kun valkoiset pitsit kohta olivat muuttuneet viheriäisiksi kuin spenaatti! "Line sviner ned sig", sanoin minä hyvällä tanskan kielellä, nimittäin "Line on porsaan näköinen", mutta hän heitti minuun autuaan katseen ja sanoi: "nu maa Line putte Gröd i Lommen til mamma!"

Ja niin hän rupesikin "pistämään puuroa" taskuunsa pienillä kourillaan. Kun koetin häntä siitä estää, sain korvalle, ja samassa runsaasti sitä samaa likaa, että olin ihan tukehtua.

Alkoi käydä yhä vähemmin hauskaksi. Pentu rupesi näyttämään jauhopussilta, joka olisi pistetty viheriäiseen suopaan ja mahdotonta oli saada hänet luopumaan ihanasta rapakosta. Minä koetin kaikki maailman keinot, mutta hän teki ne kaikki tyhjiksi ja löi minua, kun tulin lähelle. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, jolloin tultaisiin meitä hakemaan ja mitenkä silloin vastaisin luottamustoimestani. Entä kun päivällinen odotti siellä kotona ja minä olin forfaerdeligt sulten, — kauheasti nälissäni, sivumennen sanoen.

Vihdoin tuli vapautuksen hetki pienokaisen mamman muodossa, joka tuli meitä hakemaan. Kun hän näki pennun, seisahtui hän äkkiä ja purskahti hillitsemättömään nauruun. Hän nauroi… niin, hän nauroi niin että… Ja pentu nauroi myös ja löi itseään vatsaan likaisilla käpälillään. Minä olin punastunut hämmästyksestä ja harmista sekä koetin mumista jotakin selitykseksi. Mutta äiti taputti minua vaan ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: "ja, Line hun er nu ikke saa let at passe, hun er et lille Asen, det söde Barn", että se nimittäin oli semmoinen otus että…

Sitte he kutsuivat minua päivälliseksi ja likainen Line kiersi käsivartensa minun kaulaani ja…

— Vai niin! — nyökäytti Kamilla, — kyllä ymmärrän!

… Ja semmoinen oli sen jutun loppu. Mutta minä tulen aina hyvälle tuulelle, kun satun muistamaan, kuinka olin paimentamassa tanskalaista kanan poikaa.

— Arvelet kai itseäsi täysikasvaneeksi kukoksi, — sanoi Effi terävästi.

Masse kiipesi esille tuolin takaa ja teki suuren kumarruksen. Kolme kertomusta yhtenä iltana pidettiin riittävänä määränä ja toiset jätettiin vastaiseksi.

Teen juotua päätettiin seuraavana iltapäivänä lähteä Töölölahdelle luistinretkelle. Kahvia piti otettaman mukaan ja Svante tarjoutui vapaaehtoisesti kokiksi, hänellä oli liian pitkät sääret voidaksensa luistella kauniisti. Mobelle kutsuttiin juhlallisesti mukaan, mutta Dea täti pelkäsi, että sille tulisi yskä ja oli kylliksi ankara kieltämään häneltä tätä huvia.

Svanten löytö.

Oli kirkas ja tarpeeksi kylmä sunnuntai-iltapäivä joulukuun alussa. Se vähäinen lumi, mikä marraskuun loppupuolella oli ilahduttanut lasten sydämiä, oli nyt suurimmaksi osaksi poissa. Ainoastaan siellä täällä pimennossa oli sitä vielä vähän, hienon sokurin näköistä.

Mutta joskin lunta oli vähän, niin oli sen sijaan oivallinen luistinjää satamissa ja Kaisaniemellä olivat lammit aamusta iltaan täynnä luistelevaa nuorisoa. Töölönlahdelle eivät niin monet menneet ja sentähden olivat tilhiläiset suunnanneet sinne matkansa.

Spirea oli edeltä puolen päivän koonnut toverit ympärilleen tyttöjen kamariin, koska tädit olivat kirkossa, ja siellä lukenut heille päivän evankelion. Hänellä oli aina tapana tehdä niin, sillä hän tiesi että pitkät saarnat kirkossa olivat heille liian vaikeat käsittää. Ja kun hän yksinkertaisella tavallaan selitti päivän tekstiä, ymmärsivät he häntä aina ja tunsivat lapsellisissa mielissään jonkunmoista vakavuutta. He tunsivat itseään keinutetuiksi kiitollisuuteen, katumukseen ja rehellisiin koetuksiin taistella pahoja tapoja vastaan.

Kun Spirea oli lopettanut ja päivällinen kiireesti syöty kello kahden aikaan, ruvettiin lähtöä tekemään. Kello kuusi piti heidän olla kotona jälleen, että ennättäisi katsahtaa huomispäivän läksyihin.

Syntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon särkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas luistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut oppinut luistelemaan.

Siellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin- ja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he luistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante raskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta paljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan kuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki pehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun talvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan katolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.

Väliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin kuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun. Kamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti muiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia, puhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia leikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka kaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko joukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä nähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.

Muiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen suojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun oksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla, mutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne sattunut poliisiakaan estämään heitä.

Ei ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta vihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien välissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti kahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia hänen piti ottaa… olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän sekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.

Hetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä… kl… kl… pani se. Ja isoja "kahvikyyneleitä" vuosi sekä suusta että nokasta. Svante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt mitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui virtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante suuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa tuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun hän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen tuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä jäätyneelle ruoholle.

— Spirea hoi, tule tän-ne! — huusi Svante hädässään ja viittasi sekä käsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli, kuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä torua. — Otitko kaikki kahvijauhot? — kysyi hän. — En mitenkään, — vastasi Svante ja näytti tötterön, — mutta emmehän voi pureskella kuivia kahvia?

— Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole pitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, — lisäsi Spirea nauraen, kun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan päin pitkillä säärillään.

Sill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle kivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja… mutta missä kerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi. Pahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.

Tuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet. Hänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri oikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän yhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.

— Kas noin! Voi, sinua onnetonta, kun särit kermapullon, — huudahti Spirea kärsimättömästi, kun näki jotakin valkoista tippuvan Massen palttoon taskusta.

— Nyt ei meillä ole mitään kermaa kahvin kanssa.

Masse pisti ällistyneenä kätensä taskuun ja veti sieltä pullon kaulan korkkineen sekä joitakuita lasisirpaleita ja märkiä paperipalasia. Hänen katseensa tätä nähdessä oli niin oivallinen, että Spirea ei saattanut olla nauramatta.

— No, poikiapa vasta kannattaa huviretkille kulettaa! Nyt on Svante kaatanut maahan kahvin ja sinä olet tehnyt lopun kermasta. Mistä saamme nyt virvokkeita?

— Oi, me juomme kahvia ilman kermaa, sehän on fiiniä ja käytetään paljon Köpenhaminassa, — nimittäin jos ollenkaan saamme mitään kahvia… Massea näytti hyvin arveluttavan.

Kasse ja tytöt olivat sillä välin kokoontuneet Spirean ympärille, ja koko seurue päätti asettua tulen ääreen odottamaan Svantea ja kahvipannua. Fritz Amatus hieroi punaiseksi paleltuneita käsiään; hänen kintaillaan oli se omituisuus, että ne aina hävisivät ja hän puhalsi nyt käsiinsä saadaksensa niitä lämpiämään.

— Kohennahan niillä tulta, niin kyllä lämpiävät, — ehdoitti Kasse hyväntahtoisesti.

— Kohenna itse, murisi Fritz, — eipä sinunkaan näytä kovin lämpimiltä.

Nyt ruvettiin valkean ympärille ja suut liikkuivat ahkerasti. Tässä ei tuntunut yhtään tuulen henki ja tuli levitti ihanaa lämpöä läheisimpiin paikkoihin.

— Oi, kuinka täällä sentähden on hauskaa, — huudahti Kamilla. — Meillä on paljoa hauskempi, kuin isolla luistinradalla, — voiko kukaan sanoa minkätähden?

— Minkätähden? — kertoi Masse tottelevaisesti.

— Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, — vastasi
Kamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.

— Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme iloisia veljiä ja sisaria, — sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja Fritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!

— Mutta minnekä se Svante katosi? — sanoi Kasse, joka oli kulkenut ympäri puita hakien. — Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään ruohoa.

— Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun leikimme nukkien kanssa, — tuumasi Effi.

— Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti Nenäkäs, — ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän oli nimittäin saanut paljon kärsiä "suurilta" tovereilta koulussa siitä syystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista vuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa salaisuudessa.

Masse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien huomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni Kaisaniemeltä päin.

— Tuolla tulee Svantekin, — huudahti Kamilla iloisena. — Ja hän kantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se voi olla kahvipannu!

— Ehkä se on koko sankollinen vettä, — arveli Eufrosyne.

— Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa? sahtitynnyriä? — Seurue oli täynnä hämmästystä.

Sillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän kantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä ja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa, pienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.

Kahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat pienokaisen ympärille.

— Mitä kummia, Svante?

— Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, — sanoi Svante läähättäen, — ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän oli kantanut toisessa kädessä. — Voitteko ajatella… tämän pienen raukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa, hänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: "Olkaa armeliaat hänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä."

— Raukka! — kuului säälivästä joukosta.

— Oikea löytölapsi! — huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.

— Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, — sanoi Svante ja pani lapsen varovasti Spirean syliin.

— Voi, saanko minä hänet? — pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta pienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä hennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän koetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.

— Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, — sanoi Spirea miettien.

— Ei, ei… keskeytti häntä kiivaat äänet, — hän on meidän ja me viemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!

Pientä vierasta koetettiin nyt mitä hellimmästi hoitaa. Eufrosyne makasi polvillaan Spirean edessä, joka piteli häntä sylissään ja hieroi hänen kylmiä käsiään. Svante oli uhrannut hänelle kellonsa, Kamilla syötti häntä mesileivällä. Masse irvisteli kaikin voimin huvittaakseen häntä. Kasse ja Fritz Amatus hakivat kiviä ja paperipalasia, jotka olivat olevinaan lehminä ja hevosina. Poika oli pitkän aikaa tyytyväisenä ja palkitsi heitä pienellä kiltillä hymyllä.

— Mikähän sen nimi on? — huudahti Effi äkkiä.

Niin, sitä ei ollut kukaan ajatellut ja sitä ei ollut edes selkäänkään kirjoitettu. Syntyi pitkällinen ja kiivas keskustelu.

— Kutsutaan häntä Benoni, — ehdoitti Effi, joka äsken oli itkenyt
"Genovevan" ääressä.

— Eikö mitä, se on niin vetelää! — huusi Masse. — Ennen sitten Solon tai Sokrates.

— Tai Heliogabalus, — nauroi Kasse, — Mitä arvelee Spirea?

— Tänään on Danielin päivä, — arveli Spirea painolla.

— Niin, niin, — huudettiin joukossa. — Pannaan hänelle nimeksi
Daniel ja tulkoon hänestä mies, joka ei pelkää leijonaa eikä tiikeriä.

— Dan, pikku Dan, tahdotko sokuripalaa? — Kamillan ääni tuli helläksi.

— Nytpä minä ehdotan, että ryhdytään juontiin, koska poika on ristitty. Pitäähän ristiäisissä olla kahvia.

Ja Masse alkoi hyvin toimessaan kaataa kahvia kuppeihin. Kaikki istautuivat mukavasti ja, oi! kuinka se maistui, vaikka juotiin turkkilaisten tavalla ilman kermaa. Oli jo käynyt melkein pimeäksi ja tulen ympärillä loikovat haamut muistuttivat mustalaismatkuetta. Huomio oli kiintynyt kahvikuppiin ja pikku Dan'iin, kunnes Svante katsoi kelloa ja hämmästyksellä huomasi sen jo olevan puoli seitsemän.

— Nyt täytyy meidän pötkiä kotiin niin sukkelasti kuin jalat kannattavat, muuten luulevat tädit meidän kaikkien hukkuneen, — muistutti Effi. — Yks kaks pistettiin kahvikalut vasuun, tuli sammutettiin lumella ja Dan käärittiin tyttöjen huiviin, sekä kannettiin vuorotellen. Matkue alkoi reippaasti marssia eteenpäin, Kamillan ja Effin laulaessa: "Oi kehtomme, sä Pohjola".

Heidän soittaessaan avasi Dea täti oven ja täynnä uutisia, ruohoja, nokea ja kahvinkeittopuun jäännöksiä hyökkäsi koko matkue häneen, niin että häneltä oli mennä pää pyörälle. Hänen täytyi oikein istautua, niin hämmästyi hän, kun Svante näytti hänelle tuon pienen huiviin käärityn olennon ja sanoi: — katsos, Dea täti, tässä on Daniel, jonka metsästä löysin ja nyt tulee koko meidän seurueemme lapseksi, jos et sinä ja Dika täti pane vastaan.

— Kuka rupeaa hänestä vastaamaan, lapsikullat? — Ajatelkaa, vaikka hän saisi tuhkarokon ja kuolisi. — Dea täti oli oikein punainen, ajatellessaan uusia äidillisiä huoliaan. Hän oli aina pitänyt lapsia joko hapraina leluina, jotka särkyivät, jos niihin koski, tai sitten maailman kauheimpina mellastajoina, joita kristillisellä nöyryydellä täytyi koettaa kärsiä. Hän katseli pienokaista, jota Spirea varovaisesti riisui, ja koko joukko kärsimyksiä esiintyi hänen mielikuvituksessaan hyvin vähän houkuttelevina. Hän huokasi ja silitteli arasti pientä vaaleankiharaista päätä.

— Ehkä teidän pitäisi antaa hänelle kamilliteetä, hän näyttää niin kalpealta, — sanoi hän ja säpsähti, kun poika samassa alkoi itkeä.

— Häntä vaan nukuttaa, raukkaa, — arveli Spirea, jolla oli kaksi pientä veljeä kotona ja oli tottunut niitä hoitamaan. — Tule, niin pääset minun vuoteeseeni, kunnes ennätämme tehdä tilaa sohvalle.

Kaikki lapset menivät nyt tyttöjen huoneeseen, johon laitettiin Dan'ille pieni vuode sohvalle. Kamilla ja Effi riisuivat hänen päältään ja pesivät. Hän oli puettu erittäin hienoihin ja ohuviin vaatteihin ja hänen koko pikku persoonassaan ei ollut mitään laiminlyömisen merkkiä. Varmaankin oli hänen äitinsä rakastanut ja hoitanut häntä, mutta mikäpä lienee sitten saattanut häntä hylkäämään lapsensa? Kuinka suloinen ja kiltti hän oli. Hän itki vaan aivan hiljaa väsymyksestä ja ehkä tietämättänsä ikävöi oman äitinsä syliä.

Kun hän oli nukkunut, istuivat lapset vielä kotvasen aikaa hiljaa puhellen hänestä. Spirealle oli yhä enemmän selvinnyt, että vaikka he kuinkakin paljon pitäisivät pienestä holhokistaan ja mielellään hoitaisivat häntä, niin eivät kuitenkaan saattaisi häntä luonaan pitää. Olivathan he poissa suuren osan päivää, eikä heillä ollut minkäänlaista oikeutta työntää tätien niskoille tätä uutta kuormaa.

— Sitä paitse, — jatkoi hän, — tulisi hänen läsnäolonsa liian paljon vetämään meidän huomiotamme läksyistä ja se olisi väärin, koska kerran olemme täällä oppiaksemme.

— Sinäpä armoton olet, Spirea, joka ajattelet sitä iänikuista koulua nyt, kun on kysymys pelastaa pientä kurjaa olentoa nälästä ja tuskasta, — intti Kamilla. Hän antoi aina mielellään tunteensa vallita ajattelematta ollenkaan, josko hänen tuumansa olivat mahdolliset toteuttaa tai ei.

Pojat näyttivät miettiväisiltä ja Effin päässä pyöri monen monta tuumaa. — Meidän täytyy kysyä Dika tädiltä, — sanoi hän, — en minäkään luule, että me läksyjen tähden voimme pitää häntä täällä. Mutta Dika täti kyllä keinoja keksii, — päätti hän.

Lapset arvelivat nyt parhaaksi odottaa Dika tädin tuloa, joka paraikaa oli iltakirkossa. Kun hän tuli, hyökkäsivät kaikki tilhiläiset häneen ja puhelivat kaikki yht'aikaa, niin ettei hän ymmärtänyt rahtuakaan. — Antakaa nyt Spirean kertoa asianne, — sanoi hän, — muuten en käsitä mitään. Spirea kertoi päivän tapahtuman, jonka jälkeen he kaikki varpaisillaan hiipivät nukkuvan pojan luo.

— Eikö hän ole suloinen? — Eikö hän saa jäädä meille? — kysyi Kamilla rukoilevalla katseella, välittämättä Spirean moittivista silmäyksistä.

— Tännekö? Kuka häntä täällä hoitaisi, kun te luette läksyjänne tai olette koulussa. Ei, lapsi raukka, se ei käy laatuun! Mutta me voimme ehkä saada Pullosen vaimon täällä tuvan puolella vastaan ottamaan hänet, kunnes ruvetaan häntä tiedustelemaan, ja silloinhan te aina vapaahetkinä voitte käydä tervehtimässä.

— Niin, niin, se on mainio keksintö, — eläköön Dika täti! — huusivat pojat.

— Sinun pitäisi saada siitä kunniamerkki, täti hyvä, — sanoi Spirea, — tiesinhän minä, että sinä neuvon keksisit.

— Mutta emmekö saa pitää häntä omanamme, kunnes joku tulee ja ottaa hänet?

— Ja emmekö saa tehdä työtä hänen hyväkseen…?

— Ja välistä pitää häntä täällä ylhäällä?

— Kyllä, kyllä, sen kaiken saatte. — Dika tädin silmät osoittivat suurta hellyyttä, kun hän katseli sitä hylättyä pikku raukkaa, joka niin levollisesti ja makeasti nukkui lasten huoneessa. Kenenkä lapsi saattoi hän olla? Hänen pikku paitansa oli hienointa palttinaa, mutta muut vaatteet osaksi likaisia ja karkeita. Lippu, joka oli kiinnitetty hänen selkäänsä, osoitti että hänet tahallansa oli hylätty. Kummalliselta tämä tuntui. Ainoa mitä saattoi tehdä, oli että ilmoittaa asiasta poliisikamarilla sekä panna ilmoitus sanomalehteen ja pitää huolta, ettei lapsella olisi mitään puutetta.

Seuraavana päivänä menivät Svante ja Spirea Pullosen vaimon luo, joka asui leipomakamarissa, jossa ajurin joukko ennen oli asunut. Svante kertoi kuinka hän oli löytänyt sen pienen raukan hylättynä maantiellä ja vaimo niisti nenäänsä esiliinaan liikutuksesta. Saattoihan hän ottaa hänet, koska leipäkannikasta ei ollut puutetta. — Nähkääs, hyvä herrasväki, minullakin oli tuommoinen pieni raukka ennen, mutta Jumala soi hänelle paremman kohtalon kuin minkä me olisimme voineet hänelle valmistaa ja otti hänet luokseen. Mieheni oli niin pahoillaan, ettei hän koko viikkoon ruvennut työhön, mutta sitten minä sanoin, että syntiähän se on semmoinen sureminen ja rupesihan se sitten taas kirjapainossa käymään. Hänpä nyt tulee oikein hyvilleen tuosta lapsirukasta.

— Katsokaa, matami, me tulemme olemaan ikäänkuin kummina tälle ja maksamme määrätyn summan kuukaudessa hänestä, — selitti Spirea, joka oli laskenut, että jos he panivat kaikki kuukausrahansa yhteen, niin teki se 25 markkaa kuukausittain. Pullosen vaimo tyytyi 10 markkaan kuulta; jäännös pantaisiin hänelle vaatteiksi.

Tietysti he kaikki yhteisesti hommaisivat hänelle uusia pukuja! Hauska kiire syntyi nyt kaikille ja jokainen noista seitsemästä kummista tahtoi omakätisesti saada jotakin valmistaa. Rahasäilyttimet tyhjennettiin ensimmäisiä ostoksia varten, paljoa ne eivät sisältäneet, sittenkun joululahjoiksi oli niistä otettu, — mutta aina vähän aluksi. Spirea osti vaatetta ja villalankaa sekä leikkasi, — minnekä ne olisivatkaan joutuneet ilman häntä? Svanten ja Effin piti kumpaisenkin neuloa yhden sukan, Kasse teki ruokaliinoja, Masse neuloi villamyssyä, Kamilla ja Spirea ompelivat pieniä paitoja ja mekkoja, ja Fritz Amatus päärmi "aivan yksinään" kolme nenäliinaa, varustettuina punaisilla reunuksilla.

Jokaista vapaahetkeä käyttivät he näihin töihin Dan'ille, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon hellyyttä hänen pieni vähäpätöinen persoonansa herätti näissä hyväsydämmisissä, onnellisissa lapsissa. Pojat unhottivat luistelun ja vehkeet toverien kanssa; tytöt kertomuskirjansa ja joulusalaisuutensa. Dika tädin täytyi monesti käyttää koko valtaansa, saadaksensa heidät ulkona pistäytymään hämärän aikana. Dea täti oli puolestaan suuresti tyytyväinen tähän siveään, ahkeraan henkeen ja palkitsi sitä kaikenmoisilla kirjavilla tilkuilla, joita haki säästöistään.

Sillä välin viihtyi Dan hyvästi Pullosen ja hänen vaimonsa luona. Joka päivä kävivät häntä tervehtimässä hänen kolme naiskummiansa ja neljä poikakummiansa ja hän oppi ne tuntemaan jokaisen erikseen. Sunnuntaina kannettiin hän ylös niiden luo ja oli suuressa vaarassa tulla kuoliaaksi syötetyksi kaikenlaisilla herkuilla. Jos ei Pullosen vaimo sillä välin olisi pitänyt häntä yksinkertaisella ruualla ja kohtuullisella hellyydellä, ei hänellä tosiaankaan olisi ollut suuria toiveita aikaa myöten päästä mieheksi.

Mutta lapsille itselleen oli tämä huolenpito hyödyllinen ja kehittävä. He unhottivat ajatella itseään, heillä oli aina joku, jolle oli säästettävä, jota piti koettaa huvittaa ja jolle oli työtä tehtävä. Ne rahat, jotka ennen olivat menneet makeisiin tai joutaviin leikkikaluihin, pantiin nyt kauniisti Dan'in rahakassaan, ja pojat koettelivat huvikseen lomahetkinään tehdä hänelle kaikenlaisia hauskoja leluja paperista tai puusta. Yksin Effikin vuoli hänelle pienen lapion, jota hän innolla koetteli Dika tädin kukkaruukuissa.