TAESTELON TUOKSINASTA

Kirj.

Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Oy, 1907.

SISÄLTÖ:

TAISTELON TUOKSINASTA.

I. SORRETTUJEN RIVEISTÄ.

Alkusana.
Kurjuudesta vapauteen.
Kuokkamies.
Kirvesmies.
Vaivais-Antero.
Köyhä poika.
Kurjuus kukkurallaan.
Tehtaantytön laulu.
Köyhä tyttö.
Eräälle palvelijattarelle.
Ompelijatyttö.
Kuolinkellot.
Kaunis, köyhä tyttönen.
Apurinainen.
Luutamummo.
Orjan sunnuntai.
Hyljätty.
Kaatunut hevonen.
Kurja yhteiskunta.
Työ.
Sinne tieni käy.

II. MIETTEITÄ.

Giordano Bruno.
Juhana Hussin muisto.
Niin aina.
Naiselle.
Naisesta.
Voi te rikkaat.
Työmiehille.
Vastaa köyhälistö.
Te uusi järjestelmä luokaa.
Kavahda.
Vasta silloin.
Muinaisuutta tutkiessa.
Kuolematon.
Ivaa.

III. AJAN KUVIA.

Ajan laulu.
Työn laulu.
Pimeys kattaa.
Kansan tuomio.
Runebergin muistolle.
Syys-oraalle.
Myrskyssä.
Kevätpuroille.
Lakkopäivinä.
Kevään koittaessa.
Kevät-ääniä.
Arpa lankeaa.
Kansaneduskunnan kokoontuessa.

IV. ELÄMÄN MYRSKYISSÄ.

Ihmismeri.
Myrskyssä kulkija.
Taistelija.
Ihanteet.
Ei itkeä.
Synnyinseutuun kulkeva.
Tervehdys Merikoskelle.
Pois riutumus.
Hyvästiksi.
Te menkää.
Kankaan honka.
Kuusten siimeksessä.
Iltainen sävel.
Päivänpaisteelle.
Mun täytyy.
Kohtalo.

V. NUORILLE TOVEREILLE.

Valitse.
Uuden ajan airueille.
Kirjoita kilpees.
Kapinoitsijoille.
Nuorison keskellä.
Elämän taisteloon.
Raatajanuorisolle.
Pois hylkää malja.

VI. JUHLARUNOJA.

Kuopion Työväentalon vihkiäisiin.
Kuopion kauppa-apul.yhd. 10-vuotisjuhl.
Juhlaruno Mikkelin työv.yhd. 15-vuotisiuhl.
Juhlaruno H:gin pit. Suomelan kansakoulun 10-vuotisjuhlaan.
Juhlaruno Loikkalan työv. talon vihkiäisiin.
Runo Viipurin Kylvettäjäin a.-o:n ensim. iltamassa.
Runo Ompelijatarten edustajakokoukseen Viipurissa.

TAISTELON TUOKSINASTA.

Soi 'Internatsionaale ja rivit tulvehti. Lumoten punalippu korkeella hulmusi.

    Ja Internatsionaaleen
    yhtyivät miljoonat.
    Kajahti taistotorvet,
    sydämet hehkuivat.

    Mä mukaan riensin. — Illoin
    kun taukos tuoksina
    runoksi aatos puhkes.
    Mä kuulin sointuja.

Soi Internatsionaale ja vyörii ihmisvuo päin valonmerta laajaa. — On kaunis kulku tuo.

SORRETTUJEN RIVEISTÄ

ALKUSANA.

    Mykkänäkö nähdä joukon
    repaleisen, ryysyisen? —
    Täyttää parku joka loukon,
    kuuronako ohi sen? —

    Niin on tehty. Astinlauta
    alaluokka oli ain.
    Turhaan kaikui huuto: auta!
    Köyhäin hätä kasvoi vain. —

    Yhä mykät, kuurot kulkee,
    toinen toisen talloaa,
    sydämensä ukset sulkee,
    suden lailla ahnastaa.

    Kuka astuu aatteen työhön,
    liput ilmaan tempaisee?
    — Kuka? — Milloin sieluin yöhön
    lemmen päivä valkenee?

KURJUUDESTA VAPAUTEEN.

Talviyöhyt kuutamoinen kattaa köyhäin kaupungin. Kaikki uupuneet jo ompi unettaren helmoihin.

    Kujiltakin vaiennut on
    juomarien temmellys.
    Yli seudun kurjan kulkee
    öinen, raskas henkäys.

    Kaikki surun, huolten lyömät
    unen unhoitusta saa.
    Mielet katkeroitunehet
    lauhoiksi taas laukeaa. —

    »Uni suoos virkistystä,
    tuskat tuimat vaimenna,
    että nousis uusin voimin
    kansa murheen murjoma.

    Uusin voimin, uusin mielin
    jospa nousis kansa tuo,
    jospa yhtehen se liittyis
    ihanteiden lipun luo.»

Talviyöhön kuutamoiseen huokauksen huudan tään. Ihmisäänen heikko kaiku kantaneeko minnekkään.

KUOKKAMIES.

Seisoo tuolla turpeellaan kuokkamiesi, vakaa, vankka. Komeroinen korpi sankka yksin katsoo poikoaan.

    Rypyss' otsin, vaiti ain'
    heiluttaa hän siellä kuokkaa.
    Kivet raivaa, turpeet muokkaa
    hiljaa eespäin hievahtain.

    Katso kuinka pingoittaa
    hänen täytyy jäntereitään. —
    Raskain mielin säveleitään
    korpikin tuo huokajaa.

    Yhä seisoo turpeellaan
    hiki-otsin, synkin aattein,
    repalaisin ryysyvaattein
    korven uljas urho vaan.

    Kova leivänkannikka
    särpimeksi suolakalaa,
    piimää painamahan palaa. —
    Nähdä tääll' ei herkkuja.

    Huolta siihen lisäksi
    kahdeksan kun pientä suuta
    leipää aamuin, illoin huutaa.
    — Kuulkaa, korpi huokaapi. —

    Korpi huokaa raskaasti,
    komeroiss' on hohto tumma,
    miehen rintaa tuska kumma
    pusertaapi, vaivaapi.

Mutta kerran hervahtaa jännervoimat sankarilta. Saapuu elonpäivän ilta, tuoni tuskat lopettaa.

KIRVESMIES.

    Mun kirveeni iskee, kalkkaa
    ain' aamusta iltahan.
    Työ raskas. Pien' on palkka.
    Elo huolta on ainian.

    Ja vaimo ja lapsia kuusi
    ne kotona värjöttää,
    kun alkaa kuukaus' uusi
    eikä vuokrahan penniä jää.

    Ja kenkiä, ryysyjä hiukan
    ne pienoset tarvitsee. —
    Me taitamme leivän niukan
    ja vaimoni rukoilee.

    Mä nään hänen hiljaisna illoin
    ja hellänä aamuisin
    olen säälistä sortua silloin,
    kun puutteess' on armahin.

    Mutt' päivällä kirvesrautaa
    taas heilutan ennellään,
    ja mieleni mustaa hautaa
    yhä jään minä miettimään.

VAIVAIS-ANTERO.

    Minne kulkueen on tie?
    Rattahat on ränstyneet,
    niillä kirstu koruton,
    vetäjänä laiha hepo.
   — Ruumissaattue se lie,
    jotain oottaa haudan lepo.
    Kukahan nyt kuollut on?

— Vanha Vaivais-Antero siin' on viime matkallaan. Hänkin oli aikanaan oivallinen ojanluoja. Vanhoillansa väsyi jo, kunnes sitten vaivastalo vanhuksen ol' viime suoja.

Vanhus kuoli. Viimeinen tää on matka. Seppeleet pois on, saattoväki myöskin. Katson hiljaa aatellen: »Unhotettuna sä meet; samoin suorit elos' työskin».

KÖYHÄ POIKA.

He mittavat katsehin herjaavin mua kiireestä kantapäähän. Puku miehen mittako onkin vaan, sydän alle sen piilohon jäähän?

    Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon
    pien' palkkani, syyssä en liene.
    Ei vikani, ett'ei ahkeruus
    mua kultahan, arvohon viene.

    En lasna ma koulua saanutkaan,
    emo niukan kannikan taittoi,
    ja vuotta kun kymmenen täytin, niin
    isä vierahan työhön laittoi.

    Mä sitten nousin suuremmaks'
    ja mun voimani kasvoi, karttui.
    Heräs' itsetietoni hiljalleen,
    elonkatsomus mulle varttui.

    Työn pilkatun arvon kokea sain,
    sen palkkana nälkä ja orjuus.
    Työmiestä he katsovat halveksuin.
    — Kenen syy on köyhän kurjuus?

    Moni veljeni, murtama murheiden
    viel' viinojen virtaan hukkuu.
    Oi kuinka ne raatajat meidän maan
    yhä orjuus-untansa nukkuu!

    Kun näitä mä mietin, rinnassa
    tuli polttaa ja vereni kiehuu.
    — Mutt' sitten tuskaani helpoittaa
    näky lipun, mi ylläni liehuu.

    Punalippu se hulmuva, kaunoinen —
    Tuhatpäinen joukko sen kaartaa.
    Sininauhan valtava armeija
    kera toisten lippua saartaa.

    Ja mä joukkohon tuohon kiiruhdan,
    mihin pystyn, saanen mä näyttää.
    Mies enhän joukossa kehnoin lie,
    mi on vaatimus, tahdon sen täyttää.

    Ja luokkani sorretun, häväistyn,
    kera veljien, arvohon viemme
    ja kurjuudestapa vapauteen
    käy tuskien kautta tiemme.

    Ja raittius onpihan vapauden
    tuki, turva ja liittolainen.
    Mutt' veljeystyöstäpä nousee vain
    uus' aika se armahainen.

    Olen työmies, nuttuni kehno on vain,
    Sitä en toki häveten kanna.
    En pelkää katsetta herjaajain,
    en köyhää pilkata anna.

    Puku kehno jos lie, ei miestä se tee,
    sydän arvon on vaakalauta.
    Mit' on pintakiilto? Se ihmistä
    ei sankar-elohon auta.

KURJUUS KUKKURALLAAN.

    Tuolla laitapuolla kaupungin
    ryhmissä sä näet heitä.
    Päivä paistaa olutpulloihin. —
    Ei he juominkiaan peitä.

    Juopuneena miehet teutaroi,
    lapset ilkamoipi tälle.
    Humaltunut nainen tuossa, oi,
    antaa rintaa itkevälle.

    Rikos, kurjuus siell' on valtias. —
    Pelastusta pian tuokaa!
    Yhteiskunta uusi, onnekas,
    ystävät, oi joutuin luokaa!

TEHTAANTYTÖN LAULU.

Sinä nouset mun henkeni koito, oi hetkenä huolen ja työn ja uneksit lentoa loitos pois vallasta erheen ja yön.

    Sinä kuvailet kultamaita,
    kun luonasi nälkää on.
    Vaikk' kohtalo sulle on saita,
    on hehkusi murtumaton.

    Kun aamua seuraa ilta,
    ja rattahat raksaten käy,
    niin kasvaa haaveitten silta,
    ei kaiholle rajoja näy.

    Sä kaihoja kauniita kannat,
    pöly vaikka se kasvoja lyö.
    Sä soutelet laivojen rannat,
    kun raajoja runtelee työ.

Tuo ratasten rakseko tumma sai kaihoni syntymään? En tiedä, mut mieli kumma se mulla on yhtenään.

KÖYHÄ TYTTÖ.

Katukulmassa mä hänet sivuutin, hän arkana tietään hiipi. Niin ohuet häll' oli vaatteetkin, hyy kalsea ruumista riipi. Oli kasvot huolista kelmenneet, ja silmissä välkkyi veet.

    Hän ryki ja vaikeesti hengitti.
    Oi kuinka se koskea mahtoi!
    Mun rintani itkusta värisi
    ja syleillä siskoa tahtoi.
    — Hänet illan hämyhyn peittyvän näin
    ja miettien yksin jäin.

    Liekö tytöllä tuttua, ystävää
    ja työtäkö, leipää laisin?
    Tuhat turmaa tyttöä piirittää,
    hän niihin jo hukkua taisi.
    Pahat kielet kyllä sen kertoaa,
    kun onneton horjahtaa. —

Taas kadulla tyttösen sivuutin, nyt loisti sen silmissä uhkaa. Minä synkkään sieluhun tuijotin, — näin raunioita ja tuhkaa. — Ja oli kun poveeni pistänyt ois, kun astelin tietäni pois.

ERÄÄLLE PALVELIJATTARELLE.

Mä katselen reipasta ryhtiäs, kun liikut taitavin tavoin, työs kelpo kunnolla askaroit, ja kirkas on katsehes avoin.

    Olet oikeuksias' vaatinut,
    et tyydy orjien tapaan.
    Työpäivän tahdot määrätyn,
    ajan itseäs varten vapaan.

    Ja luokka-aseman kuilusta
    pääs' vapaiden rinnalle nostat.
    Ja tahtosi rautatarmolla
    oman onnesi täällä ostat.

    Et tyydy elämän tyhjyyteen
    vaan aattehen kultia voitat,
    ja missä siskon sortuvan näät
    sinä nostaa ja auttaa koitat.

Käy tietäs, vaikkapa tyhmyrit sun herjaisi pyrinnöitäs — sadat siskot kohta sun jälkiäs ne seuraa ja jatkavat töitäs.

OMPELIJATYTTÖ.

Mä näin sinut keskellä nuorison, sulon vartalos, katsehes kainon. Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään alla ankaran luokkapainon.

    Minä puhelin illan kanssasi sun,
    minuun luotit ja näyttelit runos',
    ne joit' olit iltasin kirjoittanut. —
    Niihin koottu ol' surujen punos!

    Oli pettyneitä sun toivehes',
    ihanteitasi elämä raastoi!
    Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, —
    niin vieraasti sulle ne haastoi.

    Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää,
    sinä kellarihuoneessa yskit
    Ja muille ne lauloi leivotkin,
    kone kolkko se sulle ryski.

Kesän istuit, riuduit ja kalpenit, tuhat haavetta hukkui sulta. Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun ja korjasi musta multa.

KUOLINKELLOT.

Pitkät minuutit ja tunnit monta, monta pitkää päivää tehtahassa aamust' iltaan luona koneen ryskiväisen istuu kalvas, kaunis neito rinta tuskan liekkilöissä, sydän kivun kipinöissä. — Kuule, kuolinkellot soi.

Istuu neito koneen luona, mieli karkais kukkamaille, taivahille aatteen lento houkuttaisi, jospa saisi hieman, hieman levähdystä, mutta ei, ne ryskää, ulvoo, kiljuu, karjuu, repii, raivoo tehtaan koneet aamust' iltaan, — sielun syvintä se leikkaa. — Kuule, kuolinkellot soi.

Pitkät minuutit ja tunnit nuoruudesta elon iltaan kaunis neito koneen luona elävältä pirstautuu, särkyy, murtuu mureniksi. — Kuule kuinka elon halki kuolinkellot hälle soi.

KAUNIS, KÖYHÄ TYTTÖNEN.

    Kaunis, köyhä tyttönen,
    punaposki, silmä avoin
    eessä konnain katsetten
    värjyt aran kyyhkyn tavoin.

    Pedot ei ne säälikään.
    Toki ollos ulja sielu.
    Lujuuttasi kysytään,
    viekas kurjuuden on nielu.

    Kaunis, köyhä tyttönen,
    ylpeäks' he sua soimaa.
    Kaikki kestä, karaisten
    itseäs' ja tahtos' voimaa.

APURINAINEN.

Hän vaiheilla tuskan ja pelon telineitänsä kiipeilee, ja kantaa »ristiä» elon ja päässänsä punnitsee:

    »Miks' raskasta kantamusta
    minut luotihin raahaamaan,
    tää mistä on rangaistusta,
    miks' syyttä mä kärsiä saan? —

    Pahe kerran luokseni hiipi,
    lupas päiviä jouteliaan;
    tuo mieltäni kaamoitti, riipi,
    selän sille mä käänsin vaan.

    — Otin köyhän, ah, kuinka mä sainkaan
    kera puuttehen taistella.
    On huolia ollut, ja lainkaan
    valo toivon ei piikoita.

    Hyveen palkka puute nyt oisko
    ja vaiva ja kärsimys.
    Vain konnuus onnea loisko!
    Sekö maailman järjestys?»

    Näin miettien harjalle saakka
    hän kuormansa raahaten vie.
    Surun raskas, painava taakka
    toki vaikeempi kantaa lie.

    Ja vaiheilla tuskan ja pelon
    alas, ylös hän tietään käy.
    Yhä synkkä on taival elon,
    ei toivon tähteä näy.

    Hän kiipee, voimat jo katkee
    ja silmiä hämärtää;
    hän kaatuu, kahlehet ratkee,
    hän kuolon uhriksi jää…

LUUTAMUMMO.

    Luutakimppu harteillaan
    rosokeppi käissä
    mummo tietään tallustaa
    talven pakkassäissä.

    Kuka antaa lantin, kaks' —
    Vuodet eelleen vierii.
    Askeleet käy raskahaks',
    kyynel silmään kierii.

    Ryppy rypyn viereen saa,
    hapset hopeoituu.
    Huoli elon tummentaa,
    vaivaksi se koituu. —

    — Monta päivää vuottelin
    häntä tulemahan. —
    Tullut ei. Jo kuulinkin
    hän vaipui tuonelahan.

ORJAN SUNNUNTAI.

Niin tuskaiset oli arkipäivät, ne otsasta pusersi hien. Työ raskas ja lepoa rahdun verran ja palkka surkean pien.

    Vain ryysyt ja huoneena kolkko soppi,
    ei ilmaa raitistakaan.
    Ei päivänpaistetta, kukkaiskenttää,
    katu ahdas ja muureja vaan.

    Niin tuskaiset oli arkipäivät,
    melu tehtaassa tappava tuo.
    Ei poskille nouse toivonruusut,
    ne nieli jo kurjuuden vuo.

    Elo orjalle on vaan piina ja tuska,
    ies raudanpainoineen. —
    Lyhyt sunnuntai ohi nuolena kiitää
    taas matka on tehtaaseen.

    Haa, orjalla joskus on lepohetki,
    lyhyt hetkinen sunnuntain.
    Sen kuljen luontohon kukkamaille,
    mut hetken se kestää vain.

    Kuus' kello on iltana sunnuntaisen,
    ja tehtaan kello jo soi,
    yötyöhön kolkkohon kutsuu taas se
    oi, ettei se vaikene oi.

    Lyhyt orjalla tää on lepohetki.
    — Elon karkelot viehättäis,
    mut käsky se kuuluu: työhön, työhön
    jos pois olis, leivättä jäis.

    Sitä työtäkin tekisi riemumielin,
    ja huolensa heittäis pois
    jos joskus vapaata, huoletonta
    elonriemua kokea vois.

    Mut ei, lyhyt sunnuntai pian loppuu,
    ja karkelo katkeaa,
    siks' koskaan ei mieli nousta jaksa
    vaan synkkänä sairastaa.

Lyhyt sunnuntai, lyhyt päivänpaiste, taas tehtaankello jo soi, yötyöhön kutsuu se kiiruisesti oi ett'ei se vaikene, oi!

HYLJÄTTY.

Noin olkivuoteella sä pienoinen nyt uinaat unta viatonta, mut kehtos luona kasvaa tuskien ja surun kukkasia monta.

    On äitis elämä kuin synkkä syys
    ja poskillaan on pilvi kalvas
    ja silmää sokaiseepi hämäryys
    ja rinnassa on vaiva valvas.

    Kaikk' inehmoiset mua syyttelee,
    ja yksin nuoruuttani itken. —
    Oi laps' mä luona kurjan kehtosi
    näin vaivan vainiota kitken.

    Oi nuku vaan sä pikku poloinen
    ja vaivu unten valkovyhteen,
    mä huolieni laihon leikkelen
    ja solmin surujeni lyhteen.

Ja tuntuu kuni aika vitkainen tois vaivallani unhonlunta, ja kerran kuolis pilkka ihmisten — Oi nuku rauhallista unta.

KAATUNUT HEVONEN.

Hevon kadulle nään mä kaatuneen, ei rattaat ne kulje enää. Hepo vanha ol'. Kuorma raskas kai teki mäessä sille tenää.

Hepo kaatunut jalkoja liikuttaa, ei nousuhun voimat riitä. — Yhä muistan sen haikean katsehen, kun astelin ohitse siitä.

KURJA YHTEISKUNTA.

Kurja on jokainen kolkka ja soppi, kehnot on elämän perusteet. Horjuu kansojen siveysoppi, puhkee kukkaset mädänneet.

    Vilppi ja vääryys silmin julkein
    kulkevat, heidän on kaikki maa.
    Kerjurisauvan turvissa kulkein
    saat sinä totuutta puolustaa.

    Yhteiskunta on laho ja mätä,
    myrkkyä kylvää vainon kyy.
    Ulkona, sisällä kasvaa hätä,
    kääpiöks ihminen näivettyy.

    Tarvis on paljon puhdistusta,
    veljet, lokahan hukkuu maa!
    Tarvis suurta on uskallusta.
    Veljet taistohon joutukaa!

    Käykää! Elämän usvaöihin
    veljeystähtönen kimmeltää.
    Tuopa se kutsuu suurihin töihin,
    siksi ei lepohon aikaa jää.

TYÖ.

Mukaelma.

Työn voimalla tungemme maan sydämeen ja mitoinme lakeja taivaan. Maa, avaruus meille on avoinna, miks' nääntyisimme me vaivaan? Työntekijät, etsijät totuuden me olla tahdomme, uurtaen uran ajalle vastaiselle. Me raudan aseeksi taomme, talot uljahat, korkeat nostamme, tuhat sukkulaa kätemme suistaa. Työn mahtava kaiku se seuraa meitä, ja luomisen valtava vavistus läpi maailman humuna kulkee.

Te, jotka vain syötte ja nukutte te ettekö ääniä kuule? Vait! Aallot nousevat hiljalleen, me nousemme merenä ylöspäin ja myrskyhyn puhkeamme. Työn luomisääni se ilmassa soi ja teille te rikkaat se huutaa näin: haa — yhä te nukkukaatte, te kultavuorilla levätkää, työn voimat ne nousee ja myllertää. Me maailman uudeksi luomme?

Me aivoilla, raajoilla työskellen työnsankarit olla tahdomme! Ylös katsehet vastaisuuteen! Hei korkeelle aateluuskilpemme työn kilpi kirkas ja kunniakas sä päivänhelossa välky! —

Me sadulla, laululla loihtia maan kaunihiks' suloksi voimme. Kun liikkui taltta ja sivellin, kuvat ihanat ilmi me loimme. Maan kamaraan lapion iskemme sen auralla, kuokalla muokkaamme, näin elämän valloitamme — ja kuljemme sankkana joukkona työn.

Te rikkahat teillä on kirkkonne niiss' armoa kerjätkäätte! — Mut meillä on työ ja sen kunniaks me aattehen holvin nostamme, sen luona me kumarramme. Ja kohtapa halki maailman soi uudet hymnit valtavat ne raatajain povista kohoo.

Soi kiitos, kaikuos kaunehin työn ylevän kunniaksi. Päät paljaiks, työlle te juhlikaa. Nyt sävelet suuret jo soimaan! — Työ on puhtahin jumalanpalvelus työn arvo jo maassa voimaan!

SINNE TIENI KÄY.

Sinne missä varjot yön synkeänä kattaa maan, missä palkkana on työn puute, nälkä vaan, — sinne tieni käy.

Siellä kova kohtalo säälimätön, julma on, niinkuin luola asunto, tyhjä, valoton.

    Hymy siell' on vainaja,
    mieliä soi tuskan koi.
    Kuuluu itku, voihkina,
    kivun huudot — oi!

    Epätoivo pettymys,
    vallan saa, on musta yö.
    Kasvaa hätä, hämmennys.
    Köyhyys iskut lyö.

    Haavat ah ne kirvelee,
    kiroust' on elo tää! —
    Siteet orjan vangitsee. —
    Vapautt' ei nää.

    Sinne yöhön synkeään
    kalma vain luo varjojaan.
    Ihmiset kuin aaveet nään
    käyvän tuskissaan. —

Sinne kalman majoille, missä toivo sammui pois, miss' ei päivyt valkene — ah — ken hoivaa taas? — Sinne tieni käy?

MIETTEITÄ

GIORDANO BRUNO.

»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot, nää muurit valhe pystyttänyt on. Pois silmiltä jo sitehet ja tukot, mä tahdon pääni nostaa valohon!»

    Näin lausui hän ja rautaoven mursi,
    läks' elon ulappata kyntämään.
    Totuuden valtamerta kiisi pursi,
    ja munkki istui siinä mietteissään.

    Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine
    ja purtta vasten kuohujansa löi.
    Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,
    kun yöstä päivähän se ikävöi.

    Säteili jalo otsa, silmä hohti,
    kun nous' hän vapautta vaatimaan.
    Hän paavin meuratessa seista tohti
    ja sanat kumpusi nää huuliltaan:

    »Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,
    joit' ompi sommitellut kataluus.
    Ne mielen autioi ja ontot, köyhät
    koht' oomme, ell'ei koita valo uus.

    Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas
    vain uskottavaks' vilppi, viekkaus.
    Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas
    tää kansa, alkakoon jo nousemus.

    Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa
    meill' olkoon omantunnon uskonto.
    Jumalaa palvellessa omaa tapaa
    nyt kukin noudatella saakoon jo!

    Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,
    se koskaan pettänyt ei tutkijaa.
    Nyt sammuttakaa virvatulten loihty,
    kun valon aurinkoinen sarastaa.

    Ikuisen valon iki-uusi hohto
    taas etehemme tuolta heijastaa.
    Pois kehnot paimenet ja heidän johto,
    yön helmaan ihminen ei kuolla saa.

    Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan
    niin luotiin elämää se antamaan.
    Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan
    ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.

    Ei! Outona ja suojatonna ennen
    mun käyköön tieni, korkeelle se vie.
    Mä minne kulkenenkin, minne mennen,
    tok' ihanteille uskoton en lie.

    Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,
    kun sankarelon kuuluu kutsumus.
    Nyt aukee vapauden valtaovi
    ja uuden ajan alkaa sarastus.»

    Näin lausui hän ja vastakaiku heikko
    se ajan yöhön hukkui pimeään.
    — Mut kaameana nousi vainon peikko
    »kerettiläistä» tuota syyttämään.

    Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon
    mi vankityrmääkään ei säikähdä. —
    On pyhä taistelo eest' aamuruskon,
    kun ympärillä yö on pimeä. —

    Giordano Brunon vankilaan he telkes,
    mut vapaan hengen kahlita ken voi.
    Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,
    ja vapahduksen valtalaulu soi.

    Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee
    mies Italian suurin, puhtahin.
    Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee
    nyt jälkipolvi runsain kyynelin.

    Mut muisto elää kunniakas, pyhä,
    ja elää ikuiset ne ihanteet. —
    Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,
    vaikk' edessämme myrskyset on veet.

    On kauvas kaihomme ja innon saamme
    totuutta, oikeutta puoltamaan.
    Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme.
    — Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.

JUHANA HUSSIN MUISTO.

Kun valhe valtiutta pitää vaan, ja vaanii surma ahnain nieluin, kun pelkuruutta hyveeks' mainitaan, ja ompi aika pienten sieluin, oi, silloin suloista on ajatella, ett' ompi sankarmieltä, ylevyyttä, mi roviolle, puhtahana, syyttä käy vakaan miehen uljuudella.

Kun toisten määränä on mammona, ja himoihin jo papit paatuu, kun sokaistu on järki kansalta, pois heikot totuudesta kaatuu, oi, silloin suloista on ajatella, ett' elää valkeus kuin öinen vahti, ja seisoo horjumatta hengenmahti. Tuo suloista on ajatella.

Kun aatos vapaa synniks' luetaan, ja teljetty on tiedon ovet, kun mielet matalalla liikkuu vaan, ja ahtahasti sykkii povet, oi, suloista on silloin ajatella sun suuruuttasi, sankaruuttas' oivaa, mi kerjännyt ei armoa ja hoivaa vaan voitti, kuoli uljuudella.

Sun roviolle sortovaltius ja liekkeihin työns' kansan nähden. Sä korkea ja jalo Johan Huss kaikk' kärsit aatteittesi tähden, mutt urhotyöstäs rohkeasta, tuosta jo pian kasvoi seuraajien luku, ja läksi kulkemahan kurja suku päin valkeutta erheen suosta.

NIIN AINA…

Tuli »Ihmisen poika» maailmaan ja valkeus hänestä hohti. Isän tahtoa kansalle julistain hän ol' oppaana totuutta kohti.

    Kuul' kansa ja mestarin ympäri
    se silloin kilvaten kulki.
    Kukin rintansa tuskat uskalsi
    kera toisten kertoa julki.

    Ja »Ihmisen poika» hän lohdutti
    ja haasteli lemmen kieltä.
    Hän aikansa erheet paljasti
    ja valaisi sydäntä, mieltä.

    Mut tuostapa joutui kuohuksiin
    ylivallan vartiat ylväät,
    ja kansansa unta suojaamaan
    nous' Kaifaat ne Juudaan pylväät.

    Oli »nimessä Jumalan» vaatimus:
    »hän ristihin naulitkaatte».
    Ja heikkotahtoinen Pilaatus
    myöns': »tuossa on uhrinne, saatte».

    Ja Golgatan kummulle kuolemaan
    meni Juudaan sankari jaloin.
    Mut oppinsa suuri se maahan jäi
    yhä loistaen kirkkahin valoin. —

    Ajan pyörä on pyörinyt eellehen,
    moni syösty on kuolohon uhri,
    monen »mestarin» parhaan seuraajan
    käsiin valtiaat verensä tuhri.

    Ja viha se vieläkin kuohuaa
    tuon kirkon Kaifaan ja Hannaan. —
    Leo Tolstoi eikö juur' parhaillaan
    ole kiroten tuomittu pannaan.

[Runo kirjoitettu silloin, kun Venäjän kirkko antoi
Leo Toistoille pannajulistuksen.]

    Ja tuskinpa, jos niin tarvittais
    olis Pilatuksista puutos.
    Kuin silloin, nytkin ne meuraavat
    vaikk' aika on toinen, se muutos.

— He meuraa ja voimansa mittaavat, ne laskut on virheitä täynnä. — He pöyhkeimmillään kaatuvat, niin aina on ennenkin käynnä.

NAISELLE.

Sun päähäsi ennakkoluuloja he ahtavat runsahin määrin ja järkesi jättävät uinuksiin ja johtavat tuntoas väärin.

    He vievät sun kirkkojen pyhättöön
    ja messujen ääreen lumoo
    ja uhaten helvetin tulella
    he vapauskaipuusi kumoo.

    Ja henkesi saatua vangikseen
    sun ottaa he kanssaan työhön,
    kun tahtovat kaiken taannuttaa
    ja kansat upottaa yöhön.

    Kun työmies raatavi päivin, öin
    ja rikkaus yksillä pysyy,
    ja »missä on oikeus, turvallisuus»,
    epätoivossa sorretut kysyy,

kun rikkahat yksin on vallassa, ja mahtavat lakeja säätää, kun raaka voima ja kanuunat valonsankarit tyrmähän häätää,

kun paljon, paljon on vääryyttä, johon kansat, yksilöt hukkuu, sinä aikas' et rientoja ymmärrä, sun henkesi raskaasti nukkuu.

    Sinä elelet hurmeessa tuntehen,
    punot pimeyden tummia vöitä.
    Kulet välkkeessä valhevalkeiden
    ja kasvatat kääpiöitä.

    Et nouse urhoja kasvattamaan,
    et sukua suurta jo luomaan,
    joka yhteis-onnea etsisi vaan
    ja kurjien huudot huomaa.

    Sinä nöyryyttä neuvot lapsilles
    ja laitat ruuan ja vaatteet,
    mut' unohdat innon ja uljuuden
    ja kauniit, kantavat aatteet. —

    Mut kerran aika se koittava on,
    kun hautahan vanhat vaipuu,
    ja uusi on nainen nouseva,
    jonka valtahan kaikki taipuu.

    — Pois ennakkoluulojen synkkä ies
    valon henkisen, kirkkaan tieltä.
    Pois horjuva itsetiedottomuus,
    kun kutsumus kysyvi mieltä!

    Se vaativi mieltä ja sydäntä
    se tahtoo taistohon naista.
    Kas, pimeä, kurja on maailma
    ei Jumalan päivyt se paista.

Mut nähkää, nainen jo valveutuu ja katkoo kahlehen inhan. Ja voimakas, kasvava edistys saa vauhdin uuden ja vinhan.

NAISESTA.

Nainen alistuva, kärsiväinen, taannutettu kautta vuosisatain, nainen, jok'ei järkipisaraistaan rahtuakaan kehitellä koita eikä rohkene ees ajatella eikä tutkistella mitään tahdo, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen, jok' on olio, ei muuta eikä kansalaiseks' mieli kasvaa, nainen, joka Saaran lailla yhä Abrahamin eessä liehakoipi tahi Eevan lailla omenoista, syötävistä vainen huolta kantaa tietämättä mitään korkeampaa, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen, joka täällä elämässä arkimielin aina taivaltaapi, jonk' on määränpäänä oma hyöty, olkoon vaikka vahinko se toisten, nainen, itsekäs ja umpisielu, nainen tuo on edistyksen este.

Nainen säätyeron, luokkaedun puolustaja itsepäinen, tyly tahi sokaisema uskonvimman, ase jesuiittein vehkeilyissä nainen tuo on edistyksen este.

Mutta nainen puhdas, päivänpaiste, toimekas ja vapaa sielultansa, jonk' on mieli avoin aattehille totuuden on puolustaja uljas, hengen vapauden tunnustaja, nainen tuo on ihanteeni aina.

    Edistyksen valpas ompi vahti
    nainen, miettivä ja rakastava.
    Hän on unelmani, ihanteeni. —
    Nouskoon Suomellemme monta moista.

VOI TE RIKKAAT.

Turvaks riistasaalisten loitte lujat vallitukset, vankilat ja kapakat.

Prelaattien suuren lauman paikkasitte paimentamaan kansaa, tuota vintiötä, jonka tyytymätön poru teiltä ruokalevot vie.

Saitte riistaa viljalti, rikkautta runsaan auman, kultakasat kasvoi vaan.

— Jatkui yhä vanha loru: »täällä köyhät kärsikää». — Kapakoissa, vankiloissa oli tungos tuskallinen. — Rauhaa silmäsitte te.

Mutta kerran keskiyöllä nousi orjalauma sankka, raatajien joukko vankka; poru taaskin valtas maan, ja se jatkuu, vyöryks' kasvaa myrskynä jo myllertääpi. — Voi te rikkaat, ihan teiltä kaikki uni karkaa pois.

TYÖMIEHILLE.

Pää pystyssä ja katsehessa raudan kestävyys se miehen käytöstä.

Ja yksi vaan, jonk' eessä kunniata tehtäköön se suur' on ihmisyys.

Pois kullan kumarrus, pois nuoleminen sortajaimme jalkain ja tästä alkain vain tasa-arvo olkoon vaatimus.

Pää pystyssä ei röyhkeästi, mutta arvokkaasti ja suorin kielin käyköön haasti. Pois sanat verhotut ja imartelut hunajaiset, työmiesten huulille ne eivät kelpaa.

Pää pystyhyn myös silloinkin kun toiset taipuu. Työkansa paljaaks riistetty sä uhri järjestelmän julman sä tiedä kautta vankilain ja kidutusten totuus voittaa, ei liehakoitsijain se jälkiä oo koskaan kulkenut.

Pää pystyssä, et oikeutta pyytämällä saa sen saamiseen on toiset keinot.

Työkansa Suomenmaan sä lausuntosi laske vaakaan, kun kaikki verhottu on myrskypilviin, ja kasvaa sekasorto, mielivalta, jonk' eessä ryömiminen tavaks' tulee.

Pää pystyhyn jok' ainoalla, jota ryysyt verhoo, ja jolta koti autioks' on lyöty. Jo koittaa täytyvi sen tilipäivän, joka sortajalta lyö murskaks istuimen ja sijaan nostaa lait uudet, pyhän kansanvallan tuon ainoon oikeuden tukipylvään.

Työkansa Suomenmaan vuossatain kahlehet sä ratko, katko ja voittos voita. Yks' vain sun töittes olkoon mitta, määrä: Suur ihmisyys.

VASTAA KÖYHÄLISTÖ.

Yhä vielä odotatko, että rikkaat etus vaalii. Yhä vielä kumarratko luona kurjan ryöstösaaliin. Vieläkö sä nöyrin niskoin sortajasi kättä nuolet, kuljet työlähästi kiskoin elos taakan, tuskat, huolet?

Aika sulta tutkii tuota vastaa toki lailla miehen, nouse, itsellesi luota suoriudu taiston tiehen. Nouse, sotisopaan pue, rivit kuntoon pian suori. Hengen eväät, ota, lue, olkoon tahtos' kuni vuori.

Köyhälistö sanas anna, astu kansain veljestyöhön. Lippus' korkealla kanna, paistakoon se ajan yöhön!

TE UUSI JÄRJESTELMÄ LUOKAA!

Kun kiskurit kultia kerää ja saiturit laskee pennejänsä ja »oma etu» kaikille tärkeint' on, niin kamala, inha todellisuus näin haastavi kieltä lahjomatonta: tää järjestelmä ihmiset turmelee, se heidät kurjiksi mammonan ritareiksi vihkii ja katso: he sielunsa mustan tyhjyyden alle loistavan narrikaapun verhoo. Ja he helisevin puhein sulle kokevat tekeytyä ihmisiksi, vaikka siloitetun naamarin takaa pedon hampaat esille pilkistää.

Kun kykyjä lahjakkaimpiakin olemisen ankara taistelu leipäsoturin surkeaan tehtävään ajaa, ja kun ajattelijan tai taiteilijan, jok' ol' luotu joutsenlentoa varten elo kuorma-aasiksi valjastaa niin eikö tämä ole sen häväistystä, mik' on ihmisessä jaloa ja suurta eikö ole se henkemme ristiinnaulitsemista.

Kun häikäilemätön keinottelu tahi kunniaton ryömiminen vie konnia vallan ohjaksiin, niin onko niitä järkeväksi katsottava, jotka tätä järjestelmää alistumiseliaan tukevat. Ei, ne raukoiksi leimata uskallan nuo »kiltit» »siivot» kärsimyksen ihmiset, jotka kallella päin itseltään kaulaa poikki leikata antavat

Pois raukkamaisuus siis. Teille te pilkatut orjat, te lyödyt ja häpäistyt, teille mä huutaa tahdon: Ylös nouskaa jo, nouskaa taisteloon ihmisyyden puolesta, nouskaa yhteiskuntaa uudistamaan ja vanha järjestelmä kumoon lyökää.

Ylös orjat siis, itse te itsenne nostakaa, ja teidän nousemuksenne kautta koko ihmiskunta terveeksi tulee. Ylös kolkon kohtalon orjat te vaatikaa ihmisyys arvoonsa, te pelastakaa maailman Golgatalta pistoista ja purevasta piinasta ihmisen pyhin, korkein olemus. Te orjat, te luokaa uusi järjestelmä, jossa veljeys voidaan toteuttaa ja kohottaa ihminen kohti ihannetta suurta ja ylevää.

KAVAHDA!

Kyliltä, kujilta huuto soi markkinaromua kauppaillaan. Liikkuvat tutut parisniekat kukin kiittäen rihkamiaan.

Salissa herrat huutokauppaa ohjelmillaan kilvan käy. Kukahan houkka tyhjiä sanoja kalliilla hinnalla sieltä ostaa?

— Karjalan kansa kavahda, ettei osalles romuja lankeis!

Viipurin markkinoilla 1907.

VASTA SILLOIN.

Jos aatteen puolesta taistelet ja tunnuslausees on tieto ja työ kera sorretun kansan ryntäilet, ett' valkenis köyhien synkkä yö ja tunnustusta sa tuosta saat, et viel' ole karaistu et.

Ja jos »porvarit» vainoten huutaa näin: »sä turmioks' kansan puuhailet sinut parast' ois viedä tyrmähän päin». — Et viel' ole karaistu et.

Mut jos taistelet aatteen puolesta ja täytät paikkasi, pois et jää, saat kokea kun omista joukoista sua koittavat kilvan kivittää ja tuotakin tyynenä katselet. — Tuo vasta sun karkaisee.

MUINAISUUTTA TUTKIESSA.

I.

Mä tutkin kansojen muinais-aikaa ja haamuja katselen vuossatojen. Ja hautojen yöstä ääniä kaikaa, ne kertovat riennoista ihmisien, miten taisteli, kesti ne aattehen urhot, nuo sankarit tapparan taivahisen, eest' oikean, toden ne vertansa vuosi, ol' uhrina aikansa pimeyden.

He luottivat tietoon ja tutkimukseen mut' »sokeaan uskohon» koskaan ei. Ja paavit nousivat kauhistukseen, mut vihdoin tieto se voiton vei. He tahtoi katkoa kahlehet orjain, »te houritte» arveli tuhannet. — Mut' ryhti se nousi jo selkien norjain ja laukesi kurjilta kahlehet.

Mä tutkin kansojen muinais-aikaa, verimuistoja mustia murheisna. Mä tutkin ja mielessä toivon taikaa tuot' tunnen suurta ja armasta, Mä luotan lujasti tiedon valtaan, joka raivaten tietänsä taistelee, Kaikk' esteet väistävi kerta se altaan ja valolle väyliä aukaisee.

II.

Vanhat tapahtumat uudistuu ah, se nähdään joka hetki, taantumusta puoltaa moni suu, työläst' eespäin ompi retki.

    Taikaluulo, tyhjä jaaritus
    huulilla on naisen, miehen.
    Harvoilla on tahto, innostus
    tähystellä valon tiehen.

    Harvat tietää, ett' on tehtävän
    saanut kukin sukupolvi,
    poistaa kurjuuden ja pimeän,
    muutoin maa on hautaholvi.

    Muutoin valo sammuu kokonaan,
    mieliin hiipii surman peikko.
    Tuot' ei mietitä, se nukkuu vaan
    enemmistö veltto, heikko.

Ah se koskeepi niin kipeään nähdä tiedottomat joukot! — Milloin, milloin päivä säteillään kirkastaapi kaikki loukot?

III.

Työkansa nouse jo sun hetkes lyö, nyt sua kutsuu suuri sankartyö.

Työkansa, miehet, rautakourat vankat teit' onhan rivit valtavat ja sankat, te miksi haparoitte hajallanne ja vierastatte toinen toisianne, kun tukenne ois yhteenliittymys ja veljeys.

Työläiset ihanteita etsikää ja päivää kohti ponnistelkaa. Niin paljon elämä on teille velkaa, niin moni teistä osattomaks' jää, te nouskaa tukemahan toisianne.

Työkansa jäntevä ja voimakas myös ponnistaos hengen voimias sä alta kärsimyksen, puutteen nouse.

Työkansa nouse jo, sun hetkes' lyö nyt sua kutsuu suuri sankartyö!

KUOLEMATON.

Vuossataiset kulkevat kulkuaan ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet, mut murehen aiheet ja tummien tuskien tuiverrukset ei koskaan, koskaan ne kuole pois, sillä kuolematon on murhe.

Ei kuole se pois vaan yhäti liikkuen elämän mailla se vaanivan, väjyvän haukan lailla ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin ja kalvavi repien, runnellen.

Tuo ikuisten itkujen hengetär öin, päivin etsivi uhrejaan. Mut sielut hehkuvat, hyvät nuo parhaat, intoiset, syvät ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —

On paljon — ihmiskääpiöitä, jotka mietteitä, töitä ain mittovat ahtahin aatoksin. On paljon maassakin maleksijoita jotka ryömii ja tonkii kuin myyrät varjossa pimennon, ja kaikki ne kurjat kääpiösielut ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —

Näen vuossadat kulkevan kulkuaan, mut samoina pysyvät ihmiset yhä Mi on toiselle pyhä, mikä toiselle korkeella päilyy, mikä kalliina, suurena säilyy,

sitä toiset ei jaksa nähdäkään, ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois, sillä itkuista on tuo taistelo hengen ja aineen, ja siinäpä uhreja alati hukkuu alle tuskien laineen… Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja kuin tähtiä talvisen yön, mut murhe kaikista tuijottaa…

Oli kerta se aika, kun kaunista unta näk' ihmiset. He näkivät toivojen rohkeiden liki voittoaan varmasti astuvan, mut unten taika se hälveni pois, ja riutuen kansat taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.

Mä seison ja katselen miettien, kun ryskien kiitävi aikojen pyörä. Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä… Tuo kuolematon on murhe.

IVAA.

Maltu, vanhain neuvoja nuori miesi kuule, seuraa. Karta ajan aatteita villihenget niissä meuraa.

    Marx ja kassalle semminkin
    eivät Suomenmaahan sovi.
    Maltin kautta varmimmin
    täällä virkahan vie ovi.

    Aasi kultasäkkeineen
    kiipee vuoren korkeimmankin
    muista se ja hiljalleen
    kukkarohos kultaa hanki.

    Ihanteet — haa — jätä jo
    usko kertomaani kaskuun,
    muutoin koituu turmio,
    tyhmyrien pääset laskuun.

Maltti. Astu valtaan. Näin tilaisuutt' ei aina satu. — Mitäs tuosta jälkeespäin joskin jääpi ruma latu.