AJAN KUVIA

AJAN LAULU.

Ajan hengetär sairas on, elämä kansoille kiusaksi muuttuu. Päiv' on loistoton, ihmiset ihanteita, uskoa puuttuu.

Ajan hengetär sairastaa, tuskainen hällä on sykintä suonen, ruumista väristää kylmyys tuonen, rinnassa poltto ja avoissa huume, silmissä lieskat ja ohimoilla kuume, taudin on kamppaus ankara.

Maata kattavi kalman hämäryys, riehuvi verinen sotien soihtu, kuollut on rauhan kantelon loihtu, sovinnon sävelet ja suvinen sulo, laulelen lauhat, välkkehet veen. — Sydämen mailla on kulkenut kulo, ihminen harhaa murheineen, synkkä, synkkä on syys.

Ajan hengetär taudin vankina makaa, elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy, kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy. Eläimen viettejä kuohuvi povet, auki on hornan ovet

Villit voimat on irrallaan, raakahan mahtihin perustuu valta, hengen ylevyys ei kansoja johda, ajatuksen siivet on katkaistu, unelmat iskuilla ratkaistu, taivaalla tähti ei hohda.

    Musta on yö,
    selkäpiitä kaameus riipii.
    Kuolon kellot lyö,
    epätoivo kamala mielihin hiipii.
    Elämän perusteet laihoina horjuu. —
    Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa:
    »Turma uhkaa, ken sitä torjuu?
    Kärsimys täähän on kamalaa.» —

Ajan hengetär sairastaa, soi väkivallan torvet, koi kosti kaikuvat korvet. Minnekkä joudumme, siitä on kysymys, sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys, pelastusta onkohan lainkaan?

Musta on yö, mielistä huokaus nousee: Emmehän aikone vaarassa nukkua, hävitä, häipyä hornan yöhön, mustien aaltojen alle hukkua, emmehän epätoivon kuiluhun vaipua, tuonelan oikkujen orjaksi taipua. — Siksi me nousemme työhön.

Syksyllä 1903.

TYÖN LAULU.

Pois uni, pois, valvova aina on valpas. Velttous pois. tempaa jo huotrasta kalpas, hengen kalpa se tahraton.

Taistohon käy, mielen alhaus, rinnan kyy, himokin halpa se saastojen syy kukista, ainiaks' voita, voittajan laulua soita.

Kasvaos ain', keskellä aikaa rikkinäistä ehjänä, suurena säily, ellös horju ja häily, lujitu kohtalos vastasäistä toivoen, uskaliain.

Innolla työhön käy, varjele uskosi aattehen voimaan, ellös herpoa herjojen soimaan. Aattehen valta sorronkin alta kasvaa ja voittaa, aamu kun koittaa.

Aika jos mustakin lie, eessäsi synkeä tie, ikuinen on toki hengen herruus, voiton se kamppailee.

Työhön jo käy, palvele jaloa ihmisyyttä, sortoa estä, vainoja kestä, heikoille oikeus vaadi, lakeja lempeesti laadi, veljeys kansan turvaksi luo.

Olkohon työs' johtotähtenä yhteisonni, Suomen menestys palkkasi kaunein, muistaos tuo!

    Ilminen näin
    nouskosi luomahan uutta aikaa,
    nouse, ja vielä ne vastahan kaikaa
    toivojen laulelmat.

Nouse, tuhanten yhteistyö luo ajan tuskihin huojennusta, mielihin intoa, uskallusta, — kunnes vapauden kello lyö.

Syksyllä 1903.

PIMEYS KATTAA.

Minne olemme joutuneet, kolkko on korpi ja yö on musta. Pimeys kattaa manteret, veet, ilma soi korppien koikotusta käärmehet, lierot, kavalat ja kierot ihmisiin ottavat asuinpaikan. — Minne olemme joutuneet?

Yö on musta, kansa vielä on pimeää matona sortajan edessä mankii maireena ruoskaa se suutelee. Pois on järki paennut kadonnut rehtiys suomalaisten. Ne liehakoi, tekevät kunniaportit joista valheen ja vääryyden antavat sisään käydä — Minne olemme joutuneet?

On niin pimeää, liekö aurinko radaltaan horjahtanut, vaiko ihmiset näkönsä menettäneet. Eivät he näe, eivät ne kuule ajatella enään harva osaa, puhua ei rohkene kukaan, ja valhe kunniaporteista sisään käy.

    Minne olemme joutuneet?
    Kolkko on korpi, musta yö.
    Häpeän kansaani sen naisia, miehiä
    jos teen siinä väärin, niin minua syyttäkää.
    Kovin on pimeää…

Keväällä 1003.

KANSAN TUOMIO.

    »Ken uskoo ihanteihin, — lapset vaan
    ja houkat, joit' ei johda järki.
    Tää elo rautainen se iskuillaan
    jo ammoin aattehemme särki.

    Ken antaa alttihiksi itsensä,
    kun riehuu väkivalta, pilkka.
    Ken pyrkii roikkumahan hirressä. —
    Lie tuskin viisas ollut Ilkka.

    Ken kamppailisi vuoksi totuuden,
    hiussuortuvaa ken halkoo veitsin,
    ja onko järkevätä heikkojen
    uhata mahtajaansa peitsin?

    Ja mitä vihdoin kansa onneton
    voi uhmailulla saada aikaan. —
    Jo aik' on järjen käydä johtohon,
    nyt turvaamist' ei »Väinön taikaan».

    Siis selkä notkeeks' vaikka taittukoon
    tää keino pälkähästä päästää.
    Madamme mahtajamme suosioon,
    hän toki silloin suojaa, säästää.

    Näin haastavat he aivan tosissaan
    ja vallan rappusia kiipii. — —
    Mut kansa tätä miettii konnuillaan
    ja tuska sille mieleen hiipii.

    Ja yhä väkivalta meitä lyö,
    ja sydän juron kansan kiehuu.
    Mut hepä lihapatain luona syö
    ja sortajamme eessä liehuu.

    Tuo on niin järkevää, noin asemaa
    he lujaa itsellensä luovat.
    Mut onnen oikkuja ken oivaltaa,
    ne usein pettymystä suovat.

    Niin nytkin, vallan huipulla he on,
    kun suuret tuulet maahan ryntää.
    Taas kansan tahto astuu johtohon,
    ja uusi aika maata kyntää.

    Uus aika tuopi kansan turmion,
    se verikostoin heitä uhkaa.
    Kukistuu kukkulat ja kohta on
    tilalla raunioita, tuhkaa.

    Haa, missä nyt on järjen laskelmat
    ja mammonjumalanne tuki;
    ja missä ivahymyt, ilkunnat,
    jotk' ennen kasvojanne puki?

    Nyt tuomion soi suuri pasuuna
    sen äänt' ei lahjo kullat, raha.
    Mi väärää maassa lie ja alhaista
    se rauhenee kuin tuleen vaha.

Syksyllä 1904.

RUNEBERGIN MUISTOLLE.

    Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten
    Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen.
    Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa,
    kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.

    Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös,
    kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös!
    Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen,
    joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —

    Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi.
    Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi.
    Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät,
    kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.

    Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan.
    Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan.
    Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee,
    toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.

    Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. —
    Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan.
    Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi.
    Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.

    Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo.
    Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo.
    Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain,
    miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?

    Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi,
    nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi,
    nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun,
    ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.

    Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden,
    jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten!
    Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan!
    Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.

Helmik. 5 p. 1904.

SYYS-ORAALLE.

    Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi,
    keltaiseksi riutuu rannan raita.
    Sadekuuroja lyö musta pilvi,
    Jokainen on kylän kuja kaita.
    Taukoo tanhualla karkelo.
    Synkkä syys on jo.

    Mutta kivikkoinen peltorinne
    kätköstänsä orahia luopi.
    Laiho vihannoiva nousee sinne,
    vaikka hyytä syksytär jo tuopi,
    vaikka ympärill' on kuolemaa,
    oras kukoistaa.

Nousee touvontainta tuhatkunta ja ne syksysäässä itää, varttuu, nähden toiveikasta sulo-unta, kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu, kunhan koittaa kerran kevät uus, suven ihanuus. —

Kasvaos, oi toivon oras nuori, kertoele keväimestä niille, joita painaa syksyn sumuvuori, joilla silmässä on surun kiille, joille pitkä talvi häämöittää, jotk' ei päivää nää.

Nouse oras, vihantana välky, pilki pimeässä syksysäässä, että silloin, kun ei aalto helky, vaan on kaikki lumessa ja jäässä, elpyis muistostasi mieli tuo, liitäis kevään luo.

Syyskuulla 1904.

MYRSKYSSÄ.

On ilmass' ukkosta ja mustanaan nyt taivon täyttää pilvet rankat. Hei punalippu ylös hulmumaan ja tankoon rautakourat vankat, näin myrskyhyn me uljaast' astutaan, ja lipun all' on rivit sankat.

— Ei rauhaan untelohon ihminen oo luotu mutta myrskypäihin. — Kun totuus poljetahan keinoksi vaan pyyteisihin itsekkäihin, niin silloin kutsu kuuluu ikuinen: et sortua saa päiviin näihin!

    Ei sortua, vaan nousta pystypäin
    kuin vakaa, vankkumaton vuori.
    Nyt taivas leimutkoon ja pirstoiksi
    jo menköhön sen musta kuori!
    — Kun sää taas asettuu, niin meillekin
    on elo toivokas ja nuori.

Mut jos me unteloina uinuttais', niin hukkuisimme kuohuin alle. — Hei, kaikki hereille ja hulmumaan taas punalippu taivahalle. — Sen juurella työn uljas armeija luo uuden ajan maailmalle.

1905.

KEVÄTPUROILLE.

    Kaikkialla vedet vierii, talven nietos sulaa pois,
    on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
    Katso kuinka kaikkialta siintää kevään kimallus.
    Ilma ympärillä huokuu: terve, terve vapaus;

    Vierikää te kevätvirrat, paljon teill' on tehtävää,
    teidän mailla liikkuessa uudistuupi luonto tää.
    Kaikkialle kiiruhtakaa, kaikki loukot huuhtokaa,
    loka, saasta, hylkytöyryt, joiden löyhkä kauhistaa.

    Pitkä yö ja pitkä talvi meillä tuhot tehnyt on,
    siks' jo huutaa puhdistusta maamme kurja, onneton.
    Ihmismieliin syöpyi ruoste, inhat voimat tunkihe,
    sieltä nousee hallanhuurut, oi ken torjua vois' ne.

    Tuhannet te pikku purot suurta työtä suorikaa,
    huuhtokaa pois mielten saasta, puhdistakaa Suomenmaa.
    Rientäkää, kas taivahalle nousee armas aurinko,
    siitä pieniin pisaroihin virtaa jättivoimat jo.

    Kaikkialla hehkuu, syttyy, talven nietos sulaa pois,
    on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
    — Valtavasti rinnassani sydän sykkii, sykkii, lyö,
    ja mä huulin vapisevin kysyn: joko loppuu yö?

1905.

LAKKOPÄIVINÄ.

Kirjoitettu Yleislakon ajalla 1905.

I.

30 p. Lokak.

Yhteiskunta myrskyää, kansa nousee tuhatpäinen. Kaikki pyörät pysäyttää työmiesjoukko, jättiläinen.

    Kaikki pyörät seisomaan,
    työmiesten se ompi tahto.
    Aallot kulkee kulkuaan —
    korkealle lentää vahto.

    Vapaus soi ilmassa,
    nousee uuden ajan aamu.
    Kansa katkoo kahleensa,
    väistyy sorron harmaa haamu.

    Teon tulikukkaset
    esiin puhkee suuret, ylväät.
    Murtuu salvat, estehet,
    kaatuu sorron tukipylväät.

    Orjat paljaiks' riistetyt
    kärsimänsä kohlut kostaa.
    Punalipun puhtaan nyt
    kansa korkealle nostaa.

    Ovet jylhäin vankilain
    taika-iskuin aukeaapi,
    vapauteen ponnahtain
    vankilaumat vaeltaapi.

    Tulta sielut leimuaa. —
    Tuomiota kansa säätää,
    valtapaikat valloittaa,
    konnat niistä alas häätää.

    Kuuluu ryske, rysähdys,
    murtuu pakkovallan pohja.
    Vapaus ja veljeys
    vastaisuuden ompi ohja.

    Kaikki pyörät seisomaan!
    Orjuudest' on tehty lakko.
    Iskekäämme sortajaan,
    sen on alistua pakko.

    Punaliput liehumaan.
    Ylös miehet, naiset innoin!
    Sankareina astutaan
    vapauteen hehkurinnoin.

II.

2 p. Marrask.

    »Ihmisarvoon, ihmisarvoon!» kuuluu huuto kautta maan.
    Milloin sana kaunihimpi Suomessamme kuultiinkaan?
    Sana vyöryy lainehena, ken sen taitaa mykistää?
    Ei, se kipunasta syttyi, loimuna jo liekehtää.

    Kauvan kansan hartioita painoi sortajamme ies.
    Nytpä pois se heittäkäämme yksin mielin nainen, mies.
    Pelko pois ja epätoivo, heikkona ken korjuukaan,
    kun on meillä turvattava rauha, onni Suomenmaan.

    Ei! — Nyt kasvot kalpeatkin innon tulta purpuroi,
    Valtavasti sydän lyöpi, hengen säilä salamoi.
    Rikki kenkä, ryysynuttu, niiss' ei mitta miehuuden,
    tasa-arvoisina kunhan käymme eespäin taistellen.

    Ihmis-arvon eestä taistoon. Rivit lujiks' suorikaa.
    Hartiata vasten toinen, käsi kättä puristaa.
    Ilman täyttää veljeshengen suuri, pyhä tuulahdus. —
    Nyt on lyönyt kansan hetki, köyhäin ylösnousemus.

III.

6 p. Marrask.

    On paljon kaunista puhuttu,
    en suuria sanoja kummeksu,
    mut nälkä sanoista sammu ei —
    ja rikkahat riistat vei.

    Sanat pois, nyt aika on toiminnan,
    kukin tuokohon uhrin parhaimman.
    Pois sorto ja pyytehet itsekkäät.
    Ylös orjien poljetut päät.

    »Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa.
    Kuka kansaa herjata uskaltaa?
    Te nähkää, kansa se voiton saa,
    uus' huomen jo sarastaa.

    Pois veljesriita ja vainot jo,
    työn, toimen ehto on sovinto.
    Ja kansanvalta te nostakaa,
    jot' ei taideta kukistaa.

    Sanat pois ja köyhille oikeus,
    se Suomen on turva ja pelastus. —
    Maa kallis, kansani kallein myös,
    joko vihdoin loppuvi yös'?

    On paljon kaunista puhuttu,
    en suuria sanoja kummeksu.
    Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. —
    Teot luovat onnelaks' maan. — — —

    Miten lie, mä näänköhän aamunkoin,
    vai virvatultako ihannoin;
    kun halki myrskyn ja raivosään
    mä Suomeni päivän nään.

KEVÄÄN KOITTAESSA.

Kevät puussa, kevät maassa runoa on luonnon satu. Ihmiskunnalla vain vielä kevääseen on raskas latu.

    Paljon pirstottua täällä,
    moni iäks kuihtuu kukka.
    Vasta yhteistyössä puhkee
    toivojemme nuori nukka.

    Koti, yhteiskunnan pohja,
    yksilö sen alkujuuri.
    Nuo kun sopusointuun ehtii,
    silloin nouse rauhan muuri.

    Mutta sitä ennen täytyy
    kuolla pyytehet ne halvat,
    ponnetonna aatteen tieltä
    lahota pois aineen salvat,

    täytyy kestää taisteloita,
    joist' on totuudella voitto. —
    Näättekö, jo taivahalla
    näkyy uuden ajan koitto.

    Kas se sädesäihkyllänsä
    työhön viittoo, kutsuu, kiehtoo,
    mieleen murrettuhun jälleen
    uutta voimaa loihtii, liehtoo.

    Ihmiskunnan kahlehia
    aatteen kevätvehnä katkoo.
    Iksekkyyden siteitänsä
    yksilötkin repii, ratkoo.

    Laajentuupi veljestunne,
    köyhät veljiksi se liittää.
    Aatteen hyväks' joukot raataa.
    Vastais'aika sadon niittää!

    Kodista käy ihmiskuntaan,
    yhteiskuntaan yksilöistä
    uudistuksen luova voima,
    sepä kansat nostaa öistä,

    nostaa valoon, vapauteen
    kevään lempilauleloihin. —
    Tuota miettiessä vallan
    vaipua voi unelmoihin.

1906.

KEVÄT-ÄÄNIÄ.

Suli hanki. Meri vanki vapaana jo läikkyy. Metsiköissä viherjöissä kultajuovat välkkyy.

Taivahalta, korkealta tulvii valovirta. Yli tienoon helskyy vienoon kevättären pirta.

Kevät keito, sorja neito kutoo kankaitansa, vihantihin kukkasihin verhoo kumpujansa. — —

Kevätlehto, luonnon kehto meitä viehätyttää, unten maille, loistokkaille rinnan kaihot syttää.

Elon mailla, mutkikkailla talvi yhä kestää. Mutta unta ihmiskunta näkee keväimestä

Hehku, loista hallat poista valo veljeys-aatteen. Ylös naiset, suomalaiset alle punavaatteen.

Yhteisvoimin, tositoimin kohoo köyhäin huomen! Vapahaksi, ihanaksi luomme armaan Suomen.

Keväällä 1906.

ARPA LANKEAA.

    Hetki vain ja arpa lankeaa,
    arpa Suomen kansan kohtaloista.
    Enempikö tuskaa katkeraa,
    vaiko välkkehiä aamun koista
    sorretuille tuopi vastaisuus?
    Siitä arvotaan.

    Hetki suuri voittoon vieköhön!
    Tappiomme onnettuus ois' Suomen.
    Köyhät ihmisarvoon! — Valta ylhäisön
    kun on maassa, eipä koita huomen.
    — Mitä maalle tuopi vastaisuus? —
    Siitä arvataan.

Maalisk. 12 p. 1907.

KANSANEDUSKUNNAN KOKOONTUESSA.

    Elä ärsytä Suomen leijonaa
    se seisovi paikallansa.
    Tuliliekein säihkyvät silmät sen. —
    Sä näätkö, valvovi kansa!

    Syvät rivit jo nousevat kuilustaan.
    Vait! Kenpä nyt kansoa parjaa,
    kun leijona jänteret pingoittaa
    ja uhmaten nostavi harjaa.

    Ken tallata uhkaa tahtoa sen
    kavahtain nähdä sen saapi,
    kun leijonan silmät liekehtii
    käden iskuun se ojentaapi. —

    Tule sortaja. Nuolesi tähtäile!
    Ei osu ne! Turha on koitos!
    Kun Suomen on leijona valveillaan,
    vihamiehet se häätävi loitos. —

    Suur leijona sua mä tervehdin,
    noin aina sun seistä on määrä
    ja valvoa, ett'ei valtaa saa
    kotimaassamme halpa ja väärä.

    Suur leijona vartiopaikaltas
    sinä ellös väistykö ikään.
    Tulisilmin Suomea suojaile,
    sit' ett'ei sortane mikään!

    Siis terve! Uhkuva voimas tuo
    ajan uuden enne on varmaan,
    ajan, jolloin veljeys, vapaus
    luo maallemme elämän armaan.

22.V.1907.

ELÄMÄN MYRSKYISSÄ

IHMISMERI.

Ihmismeri myllertää kuohuu, kiehuu, vyöryää. Syvyys kätköjään tuo esiin, taas ne uppoo pohjavesiin.

    Kevyt vaahto pinnalla
    hajoo ilmaan kuplina.
    Muta musta, loka, ryönä
    kiertää pintaa saastavyönä.

    Heittää aalto toisinaan
    ylös helmen piilostaan,
    harvoillepa helmet siintyy,
    valhekupliin katseet kiintyy.

Ihmismeri myllertää, kuohuu, kiehuu, vyöryää. — Kuulen kohinata tuimaa, katson siihen, päätä huimaa.

MYRSKYSSÄ KULKIJA.

Mylvivi myrsky, hyökyvi hyrsky, ulvoen ulappa myllertää. Multakin kiehuu, rinnassa riehuu vaivojen vihuri viimapää.

Aaltojen teitä purttani heitä tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan. Kuoloa silmiin katson, ja ilmiin tuskani huudot soikoot vaan.

Aalto ja tuuli yksin ne kuuli rintani riehut myrskyiset. — Lentäissä venhon kuoleman tenhon kuulen kutsuvat kuiskehet. —

    Rintani vaivat
    lieskahan saivat,
    millä sen liekkejä sammuttais?
    Aaltojen viivan
    allako kilvan
    Ahtolan neitten jos uida sais?

Elämän hyörre, kuohujen pyörre vihloen leikkovat sydäntäin. Lentäös venho, — kuoleman tenho väikkyvi alati mielessäin.

    Joutsenen tumman
    nään minä kumman,
    kaartuen kaula se vettä ui.
    — Lujasti ruoriin,
    purjehen nuoriin!
    Hurjaksi tuuli jo tuimistui! —

    Mastoko murtuu,
    käteni turtuu?! —
    Rintani tuskia helpoittaa.
    Kamppailla täällä
    kuoleman säällä
    täähän on suurta ja — kamalaa.

— Harvoin se tuhlaa riemua, juhlaa kohtalo saita, se suruja sois. Nyt sitä kostan lohtua ostan vaikka se hinnalta kallista ois.

Mylvivä myrsky, hyökyvä hyrsky kuoleman hymniä soittakaa. Purteni lennä aaltoja ennä, tahdon tuskani kuolettaa.

TAISTELIJA.

Vait, nyt on juhlaa on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain.

Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille jos voisin — —

Olen saapunut kotiin nyt jäljestä raskahan harhailun. Mä läksin sotiin ja hengen taistohon innostuin. Ja monta mä taistoa kovaa kestin ja monta mä halua halpaa estin. — Muut voitin, itseeni kompastuin.

Niin — maata ja merta mä kummia retkiä retkeilin, ja uhrasin verta, sydänvertani suurihin taistoihin. Mä luotin voimahan ikuisehen ja tähtäsin valohon, totuutehen, muut voitin — itseeni kompastuin.

Mä pieni ja halpa olin tullessa ottelun vaikeimman. Jo taipui kalpa, mä sokaisin kilpeni kirkkahan. — Muut tietänyt ei, miks' tummeni silmäini palo. Ja minne mun vei oman henkeni virvavalo. — Mut aateluutta ja uskoa uutta mä janosin, itkin ja ikävöin, sitä etsin toimin ja töin.

Ja tuskaini öistä uus puhtaampi into heräs' ja päiväini töistä mun mieleni toivoa keräs' Kunis säilän ja kilpeni kallihin taas uusiksi kirkastin.

    — Olen saapunut kotiin. —
    Niin ehyt ja kirkas on mieleni vaan.
    Ei hukkunut sotiin
    tuo hehku mun rintani riehakkaan.
    Kotikumpuja kalliita taas
    voin huoleti tervehtää.

Nyt hellien silmä syyslehvillä kalpeilla lentää. Ja kaunis on ilma, ja tanssien pilvet entää. Ja kaikki suurta ja sointuisaa, on loistava taivas, maa.

Vait, nyt on juhlaa, on juhlaa ja riemua rinnassain. En rahtua tuhlaa mä kalliista, suuresta onnestain. Ja ainapa, ainapa soisin mä laulaa rintani unelmille ja eheän riemuni välkkehille, jos voisin. —

1904.

IHANTEET.

Niin hohtavi taivas, kukkii maa, ja välkkyvät kirkkaat veet. Ja rintani ovella kolkuttaa sulokuiskehin ihanteet.

    Te tulkaa, rintani tenhotkaa
    vuoks' aattehen uhraamaan.
    Minä tahdon uskoa, uskaltaa
    päämäärä kun kaunis on vaan.

Ja se määrä on orjien vapautus, sille rintani sykkäilee. — Pois toivoton suruihin sortumus, nyt päivyt jo valkenee!

EI ITKEÄ!

Saako itkeä ihmispolo maan mustia murheita noita, kun on ristiriitainen olo eikä toivojen aamu koita?

    Saako itkeä ihmisen lapsi,
    ilon ruusut kun kalvoi mato
    ja nuorena harmein' hapsi,
    suur' puhkesi surujen sato?

    Saako itkeä ihminen täällä,
    kun unelmat pyhät ja armaat
    sai iskuja inhalla säällä —
    ja eessä on muurit harmaat?

    Saako itkeä ihminen heikko,
    kun aikehet kasva ei töiksi,
    kun hyödyn hirveä peikko
    teki satoja kääpiöiksi?

    Saako itkeä, toinen kun tallaa
    sun pyhintäs lokahan halpaan,
    kun kohtalo henkii hallaa
    ja ystäväs kaatuvat kalpaan?

    Saako itkeä aika kun kiitää
    ja eessä on ehtoopuoli? —
    Kas raskahat pilvet liitää,
    elon taivahan peittää huoli?

    Ei itkeä! Itku on inhaa
    Sitä tehkööt raukat ja heikot.
    Me tahdomme taistoa vinhaa.
    Se on lohtumme siskot, veikot.

    Pois riisumme murhevaatteet,
    ja tahtohon kasvaa teräs. —
    Nyt liikkuu valtavat aatteet,
    jo tuhannet, tuhannet heräs.

    Ei sanoilla, mut tositoimin
    me tahdomme huolet poistaa.
    Ylös työhön jo yhteisvoimin,
    ajan uuden jo aurinko loistaa!

    Ylös työhön, jos huolia se antaa,
    niin aattehen kultamaasta
    miel' ihmisen intoa kantaa,
    ja paina ei ainehen saasta!

SYNNYINSEUTUUN KULKEVA.

Se humisi, se huokaili ja itkuäänin valitti tuo synkkä sydänmaa. Puut vapisi ja suruisen loi metsä kaihon katsehen — en voi sit' unhoittaa.

Nuo töllirähjät matalat ja peltotilkut pienoiset, tuo suuri hallasuo, ja kansa huolten painama niin juro, vakaa, ahkera, — kenp' unhoittaisi nuo!

En seutuja noit' unhoita, vaan usein illan varjossa ne sieluun kangastaa. Ja on kuin kutsu kaukaa sois: »oi, tullos korven helmaan pois, se vain sun rauhoittaa!

Vain heimolaistes joukossa sun paikkasi on taistella eest' onnen yhteisen. — Sä katso, kuinka taivaan vyö on pimeä, ja korven yö on syvä, hiljainen.

Sä louhikoita silmäillös, suon raakaa ilmaa henkiös, sen toki kestää saat. Pois kevyt ilo! Sijaa suo, kun puhkee murhelaulun vuo ja tuskat voimakkaat! —

    Se humisee, se huokailee. —
    Sun veljes siellä kärsinee,
    niin synkkä ompi yö». —
    — Mä nousen, ylös kiiruhdan
    ja korpehen taas taivallan
    ja taajaan sydän lyö.

Siell' alkaa jylhä totisuus, pois elon pintapuolisuus, se pahaa unta vain! Jo kauvan kotiin kyynelöin, Pois melskehestä ikävöin. — Nyt lähtö-innon sain.

TERVEHDYS MERIKOSKELLE.

    Merikosken vaahtopäisen
    ranta kaunis, kaukainen
    sua mailla vierahilla
    aina muistan kaihoten.

    Miten muinen mieltä hurmas
    Oulun vetten uljas vuo,
    Sotkamon ja Hyrynsalmen
    uhkapäiset kuohut nuo.

    Kuinka voittokulkuansa
    kulki kimmeltävät jäät.
    Kiuru lennossansa lauloi:
    nyt on Pohjan keväthäät.

    Kuinka luonas' sydän nuori
    innon huumehesta löi,
    suurta työtä, taisteloa
    mieli kaihos' ikävöi.

    Silloin tuli rintaan syttyi,
    tuli sammuttamaton,
    jolle lauloi kehtovirttä
    vedet Kuhmon, Paltamon.

    Monta unetonta yötä
    tulta tuota vartioin,
    hiivin kosken kaltahalle,
    kyynelsilmin unelmoin.

    — Merikoski kuohuvainen
    nuoren tytön haaveet näit.
    — Tyttö kulki kaukomaille. —
    Koski armas sinne jäit.

    Mutia vielä on kuin kuuluis
    vuolaan virran kuohinaa,
    joka huutaa vapautta,
    hengen valtaa korkeaa.

    Ja mä lausun: soios koski
    yli suuren Suomenmaan
    innostusta, uskallusta
    kansaan kaihon kalpeaan.

    Soios koski vaahtoharja,
    pyhä virta Jumalten
    suurten unten kaunis sarja
    naisten, miesten mielihin.

    Unelmista uljahista
    teot suuret puhkeaa.
    Onnekas ken aikanansa
    unelmoida uskaltaa.

    Sytä tuli taivahainen
    Pohjan impein povihin.
    Anna rintaan nuorukaisten
    vakaa mieli sankarin.

    Ja kun aika vierähtelee
    kansan mieltä kysellen,
    silloin kosken syntysanat
    viittana on jokaisen.

    Näinpä sulle Merikoski
    Karjalassa laulelen,
    konsa kevät maille saa, ja
    sulaa neitos talvinen.

Maaliskuulla 1903.

POIS RIUTUMUS!

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Kas tuolla nousee vuoret ylhät niin pyhät jylhät, päin korkeutta huimaavaa. Te nähkääs, kuinka hohtoisat siell' onkaan huiput, kukkulat. Hei, sinne suunnatkaa!

Kuin riento kotkain lentäväin meill' olkoon mieli ylöspäin. On rintaan luotu halu, huuma ja polte kuuma, jok' ei voi lepoon hervata. Ja tiemme kautta vaarojen vain käykään kunhan kaunoinen on määrä matkalla.

Pois riutumus ja vaikerrus nyt eteen hurja ponnistus. Hei sinne, missä tuulet liehuu, ja myrsky riehuu ja suuret voimat myllertää. Kas siellä alla taivahan tuon vapahan ja korkean voi elää, hengittää!

HYVÄSTIKSI.

Mä ennen olin ystäväs mua etsit matkain takaa ja nyt ei meillä halua oo hetkeäkään jakaa.

    Sä »uskossa» oot löytänyt
    sen rauhan tyynen rannan.
    Mä taistohalun ainaisen
    vain povessani kannan.

    Sä ihmis-elon kurjuuden
    näät hiljaa tyytyväisnä.
    Yl' laitojen mä myrskyilen
    kuin meri uhkapäisnä.

    En ymmärrä sun uskoas,
    en dogmein ihannetta
    Mä tahdon elää, hengittää
    vapaana, kahlehetta.

    En povehes voi pilkistää,
    en näe alle pinnan
    Tuo kuolonrauha voiskohan
    jo tyyntää kaihot rinnan?

    En tilaas' tiedä, tiedän vain
    ett' ihanint' on tälleen,
    ain' taistelossa temmeltää
    sortua, nousta jälleen.

    Siks' hyvästi! Sä tyynelään.
    Mä syleilyhyn myrskyn.
    Ja pisarana meressä
    uin kera hyökymyrskyn.

TE MENKÄÄ.

Te puoliluonteet kehnot, poloiset, joit' aate viehättäis', vaan kahlehet tapojen vanhain, kehnon seurapiirin pidättää luuta punaviirin.

    Teill' epäröiden liikkuu aatokset,
    ja sumuvuori silmien on eessä.
    Koi sydäntänne syö ja askelet
    te taappäin käytte jyrkänteessä.

Te menkää porvarien joukkioon, siell' vuottaa nautinnot ja joutilaisuus. Ei teidänlaiset kelpaa taisteloon kun kyseessä on urhokkaisuus.

KANKAAN HONKA.

Suistuu suvi, taittuu talvi, vaihtuu hyvät, huonot säät, katso hongan kankahalla vankkumatta aina näät.

    Lyöpi länsi, iskee itä,
    puree kylmä pohjoinen,
    tutjuttaapi tuulen voima
    oksia ja latvaa sen.

    Suur' on uhka luonnonvoimain
    mutt' on sitkas vanha puu,
    voittosilla ottelee se,
    kunnes tuuli lannistuu.

    Noin se honka kankahalla
    suistumatta juuriltaan
    kestää aikain vaihtehessa
    vihantana ainiaan.

Niinkuin kankaan aarnihonka mieleni myös olkohon vankkumatta, vaipumatta, kun lyö iskut kohtalon.

KUUSTEN SIIMEKSESSÄ.

Konsa musta murhe lyö, repii tuskan tuulet, kasvaa huoli, arkityö, kalvaa kateen huulet, silloin tempaan kanteleen, kuljen kuusten siimekseen.

    Täällä laulu laajaks' saa,
    korkealle karkaa.
    Innon tuli tuudittaa
    sydäntäni arkaa.
    Kuusi heljä huminoi,
    sinitaivas soi ja soi.

Enpä enään muistakkaan kylän kääpiöitä. Enkä jouda suremaan huolta, arkitöitä. Mairemailla unelmain kaikuu kummat laulut vain.

ILTAINEN SÄVEL.

Kuutamo kaunis valuvi vesiin, istun koitossa illansuun. Tuntehet hellät hiipivät esiin, vaivun vienohon haaveiluun.

    Ehyt on onneni, mieleni tyyni,
    ilossa henkeni karkeloi.
    Unhoss' on entiset erheet ja syyni,
    soreat soitot sieluuni soi.

    Soios, soios, harppuni vieno,
    soios kauvaksi yli veen.
    Onneni lanka se on niin hieno,
    sitä mä kosketan hiljalleen.

    Näin minä soitan, ja kuuhuen hohto
    seudun kultahan välkehtii.
    Kuvat ne kulkee, ja mieleni johto
    kummia teitänsä kuljeksii.

    Enkä mä tiedä, miksikä silloin
    kyynelet vierivät poskellein;
    miksikä juuri kun onnesta milloin
    soittaa ja sykkivi sydämein.

En minä tiedä, miksikä aina itku ja ilo on rinnakkain. — Soios soittoni, taivahan laina vierellä rantojen hohtavain.

PÄIVÄNPAISTEELLE.

Aatoksissa raskahissa, uuvuksissa monta päivää olin istunut. Kynä yksin seuranani, kenkään luokseni ei tullut. — Siitä huokailut. —

    Silloin ikkunasta tulvit
    päivänpaiste, riemunhellä.
    Terve armahin!
    Otsaani sä hyväellös,
    kulmiani kultaellos.
    ilost' itkenkin.

Helohohtos otsaltani ajatusten raskaan painon nostaa, keventää. Hetkinen — ja taasen jälleen orpous ja elon kurjuus, luokseni mun jää.

MUN TÄYTYY.

En tiedä, antaisko aatoksen kevätpäivihin palata jälleen, vai rinnanko riutuvan tyynnyttäis ja miettisi: »paras on tälleen».

    Mut kevät ja aika se armainen
    lumohohdolla järjen voittaa,
    taka-ajoilta muistojen säveleet
    niin kummasti mulle soittaa.

    Ne kertoo hetkistä menneistä
    ja ajasta eloni aamun.
    Niin, kenpä se silloin nähnyt ois
    tosi-olojen harmajan haamun.

    Sitä nähnyt en, silloin mä hengitin
    kevätruusujen runsahan sulon. —
    Nyt on toisin, nyt minä kaikessa nään
    syysluonnon kalpean kulon.

    On itkuja elämä ihmisten,
    ken tuskat tutkia taitaa.
    Kas kohtalo iloja antaessaan
    kovin käyttävi mittaa saitaa.

Ja elämän ankara todellisuus taas työhön, toimehen säätää. — Mun tahtoa täytyvi pingoittaa… sulohaavehet kauuas häätää…

KOHTALO.

Suomennos ADA NEGRI'ltä.

Ol' ilta myöhä, vuoteelleni hiipi yön haamu synkkeä, huu — teräskatse, irvistys ne riipi mun mieltäni — Kolkon kuulin äänensä: »Sun kohtalosi oon.»

    »En sua koskaan heitä impi sorja
    sä kevätajastas
    oot elon-iltaas' kahleitteni orja
    ja aina vaellan sun varjonas.»
    — Mä nyyhkin: armahda!

Hän viivähti ja virkkoi mulle vastaan: »kas rikos, kuolema ja tuska tuuti maailmalle lastaan, kun synnyit sä, surujen kukkana siks' kov' on kohtalos!»

    Mä rynnistin: »oi toivon ääntä vainen
    mun kaihoo rintani!
    Mä maistaa tahdon mit' on riemu mainen
    ja neron, valon suudelma. Mua kutsuvi
    nuor', rikas elämä.»

Hän lausui: »vuodattaa ken sydänvertaan se laulut parhaat luo. Ja surun syleilystä monta kertaa ken nousee, muita suurempi on tuo.» — Mä virkoin: »luoksen jää».