Mutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan kahvassa.
"Rooman prefekti", sanoi hän. "Verta on vuotanut, jaloa, kallista goottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee ilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa" — viha tukahdutti hänen äänensä.
"Rauhoitu", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään — tuo jättiläismäinen gootti oli näet Hildebad — "älä nosta niin suurta melua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin verran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän verta. Kuule, sinä musta piru", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan tämän silmien edessä leveätä miekkaa, "tunnetko tämän?"
"Pomponiuksen miekka", huusi tämä kalveten ja peräytyen askeleen.
Amalasunta ja Cassiodorus kysyivät pelästyneinä. "Pomponiuksenko?"
"Kas vain", sanoi Hildebad, "taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä laivamatkasta ei nyt tule mitään."
"Missä on navarkkini Pomponius?" kysyi Amalasunta kiivaasti.
"Haikalojen ruokana, kuningattareni, syvällä meressä."
"Kuolema ja kadotus!" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä vihaansa. "Kuinka se on tapahtunut?"
"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös — sinä kai tunnet hänet — oli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.
"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä ja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen veljenikin lopuksi suuttui.
"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet satamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla tolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti hänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni minun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan määrää."
"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka velvollinen vastaamaan."
"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli hänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö purjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän käsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta silloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin esillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta onneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen ja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät notkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki — se olkoon hänen kunniaksensa mainittu — ei antautunut, vaan taisteli kuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä vasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta silloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin hän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän kuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja sanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin pitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli urhoollinen mies. Tässä on miekka."
Ääneti Cethegus otti sen vastaan.
"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä purjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme baltia juuri parhaaseen aikaan."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettivät vaikeata asemaansa.
Cethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen toivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.
Hänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi ikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa keskeytti Thulunin huudahdus: "No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai ryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?"
Nämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän otti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.
"Sinun täytyy, kuningatar", sanoi hän hiljaa. "Ei ole muuta keinoa."
Cassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja
Thulun otti taulun takaisin.
"Hyvä", sanoi viimemainittu, "me menemme ilmoittamaan gooteille, että valtakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan, että kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa."
Amalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten ylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.
Kun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti edellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa raivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi loukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin kuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin kadottaminen.
"Tällaista on siis miesten etevämmyys", huusi hän ääneensä itkien.
"Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa."
"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua suosioosi", lisäsi hän kylmästi. "Minä lähden Roomaan."
"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet houkutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät kruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin vastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat antaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista."
Olet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta pahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa päähänsä.
Cethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut hänelle mitään hyötyä — ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli jo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti kuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi menettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten jouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.
"Minä menen, hallitsijattareni", sanoi hän, "mutta en silti hylkää sinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun läheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin rakastajatarta."
"Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?"
"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa", lisäsi hän epäröiden, "he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä koskaan."
"Kenties!" huokasi hallitsijatar. "Mitä meitä hyödyttää tuo kenties?"
Cethegus meni hänen luokseen: "He eivät palaa — jos niin tahdot."
Amalasunta vavahti pelästyneenä.
"Murhaako? Onneton, mitä ajattelet?"
"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se olisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä hetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He ovat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He ovat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet."
"Ja se heidät kohtaakin", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin. "He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa — heidän täytyy kuolla."
"Heidän täytyy kuolla — heidän ja", lisäsi hän vihoissaan, "ja — tuon nuoren merisankarin myös".
"Miksi Totilankin? Hän on koko kansani kaunein nuorukainen."
"Hän kuolee", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. "Jospa voisin tappaa hänet kymmenen kertaa."
Hänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka oli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.
"Minä lähetän sinulle Roomasta", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella äänellä, "kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita. Ne lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet sotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, sinä, kuningatar, lähetät heidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen täytyy kuolla samana päivänä. — Kauniista Totilasta pidän itse huolen. — Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen vallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!"
Hän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä hetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto. He iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.
Hän tunsi olevansa aivan yksin.
Hän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin turhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.
Alakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Salin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli sisään.
"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on kuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän lähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään."
"Justinianus", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä sielustaan.
Hän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt hänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt hän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:
"Bysantti — Justinianus!"
NELJÄS LUKU.
Fiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin Firenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen rakennuksen jäännöksen.
Muratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista läheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen vuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään huuhtelisi niistä ruokamultaa.
Mutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla oleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat olleet.
Rehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja hyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja sitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain sisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.
Mutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä kaikki toisenlaista. "Faesulaen mesenaatin huvilassa", kuten rakennusta siihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä. Taloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista lapsennaurua.
Metsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja viiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.
Puutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja läheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi suloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista orjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.
Rengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat hiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet italialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien avulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.
Mutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän vilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja kimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian suureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla, vaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan haavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.
Nyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli mahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.
"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu", kiljui hän vapisevalle hevoselle, "eteenpäin, goottilais-laiskuri." Uusi pistos seipäällä ja uusi epätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin kaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.
Tästä ajomies vasta oikein suuttui:
"Odota, senkin heittiö", huusi hän ja löi vapisevaa hevosta päähän.
Mutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin salaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.
"Davus, ilkeä koira", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän ääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista vertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan paksua keppiä huutavan orjan selässä.
"Sinä kurja konna", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. "Minä opetan sinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä. Taidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin vuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän, niin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan — sinä saat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!"
Kuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen täyttämään käskyä.
Gootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi huolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli vedensekaista viiniä.
Tuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului heleä pojanääni, joka huusi: "Vakis, tule tänne, Vakis!"
"Tulen heti, Atalvin, poikani. Mikä hätänä?"
Hän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista tukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi taivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä oli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen uhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet nyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.
"Mikä hätänä?" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli.
"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi paarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan enkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin siitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä, jota en ymmärrä."
Vakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.
"Sanoin vain", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, "että minä syön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme pidetään ihminen elukkaa parempana."
"Vai niin, tyhmeliini", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, "meillä saa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on käsketty."
Mutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:
"Me olemme nyt meidän maassamme — siis on tehtävä meidän maan tavoin."
"Kirottu mustapää, aiotko totella?" kysyi Vakis kohottaen keppiään.
"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun vanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä varastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen."
Vakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.
"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä kanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa."
"Vai niin", nauroi Cacus pilkallisesti. "Koskeeko se tuota pellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista. Hän tanssiikin kuin lehmä."
"Nyt on loppusi tullut", sanoi Vakis levollisesti ja meni vastustajaansa kohti.
Mutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi villatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista kohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä vierestä upoten syvälle oven pieleen.
"Odota, murhamies", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun.
Silloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.
Siellä oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta.
Mutta nyt Vakis suuttui.
Hän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän niskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien vastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin huudahduksen: "Kas niin, poikaseni — tämä on veitsestä — tämä salakavalasta hyökkäyksestä — ja tämä lehmästä" — ja kuka tietää kuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi häntä keskeyttänyt.
"Vakis — Cacus — lopetatteko te", huusi täyteläinen, voimakas naisen ääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.
Hän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli pikemmin roteva kuin hoikka.
Kullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta yksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta pikemmin voimakkaat kuin hienot.
Harmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui rehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset käsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.
Leveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti levollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.
"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva", sanoi Vakis päästäen toiset irti.
"Silmäsi ehtivät kaikkialle."
"Kaikkialle, missä palvelusväkeni tekee pahojaan.
"Milloinhan te opitte elämään sovinnossa?
"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi tehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani."
Hän tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan.
Hän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä kanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen ympärilleen.
Atalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ääneti. Sitten hän kysyi:
"Äiti, onko totta? Onko minun isäni ryöväri?"
Rautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen.
"Kuka niin on sanonut?"
"Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika.
"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan toisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän tiluksemme ulottui aidan tälle puolen — laajalle ja pitkälle — niin laajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin puro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:
"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai sinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'"
"No, ja mitä siihen sanoit?"
"En kerrassaan mitään, äiti.
"Heitin hänet vain pää edellä heinäkasalta alas.
"Mutta nyt, jälkeenpäin, haluaisin kuitenkin tietää, onko se totta."
"Ei, lapseni, se ei ole totta.
"Isäsi ei ole varastanut.
"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin nämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin kaikkina aikoina.
"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän naapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan pellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa."
Kun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle ruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa kavionkapsetta.
Nopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silmäsi tielle päin.
Tiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella metsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä vinottain selässä olevan keihään kärki.
"Isä, äiti, isä", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas ratsastajaa vastaan.
Rautgundis oli juuri päässyt kukkulalle.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti.
Hän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon päin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:
"Hän se todellakin on. Mieheni!"
VIIDES LUKU.
Sillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän jalkaa ylöspäin.
Ratsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti ajamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut Teoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja emäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.
Ratsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa maahan.
"Rakas vaimoni", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.
"Oma Vitigekseni", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten, "terve tuloa omaistesi luo."
"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta — vaikeata kyllä oli —"
"Mutta pidät sanasi kuten ainakin."
"Sydämeni veti minua tänne", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa vyötäisille.
He menivät hitaasti taloon päin.
"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä", sanoi Vitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua suitsista.
"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin — tällaista tilaisuutta on minulla harvoin täällä maaseudulla —." Vaivalloisesti laahaten perässään raskasta keihästä hän huusi: "Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on täällä. — Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan kovan ratsastuksen jälkeen."
Hymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi edelle.
"No, kuinka täällä oikein jaksetaan", kysyi hän Rautgundikseen katsellen.
"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo puserrettu, lyhteet keoissa."
"En sitä kysynyt", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, — "kuinka sinä voit?"
"Kuten vaimo raukka voi", vastasi hän katsellen miestään silmiin, "joka kaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen puuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka olet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja hovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.
"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa olla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.
"Tällaiset ajatukset ovat tehneet ikävän työn mieluisaksi."
"Sinä olet kelpo vaimo. Mutta etköhän vain rasita itseäsi liiaksi?"
"Työ on terveellistä, mutta palvelusväen ilkeys saa usein mieleni apeaksi."
Vitiges seisahtui.
"Kuka uskaltaa pahoittaa mieltäsi?"
"Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme.
"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää.
Calpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan
poissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia.
Vain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin."
Vitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat pylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.
"Sinun on muistettava", sanoi Vitiges, "että naapurimme on täytynyt luovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan."
"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen lisäksi henkensä — kiittäköön hän Jumalaa", huomautti Rautgundis ylenkatseellisesti.
Silloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän oli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut germaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He tervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.
"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta missä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?"
"Anteeksi, herra", sanoi Vakis hymyillen, "heillä on paha omatunto."
"Miksi? Mistä syystä?"
"Hm — minä luulen — he ovat hiukan häpeissään — sillä kuritin heitä hiukan."
Toiset palvelijat nauroivat.
"No, eipä se taida olla heille vahingoksi", arveli Vitiges. "Menkää nyt illalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne."
Palvelijat menivät.
"Kuinka Calpurniuksen laita on", kysyi Vitiges kaataen viiniä.
Rautgundis punastui ja näytti olevan hiukan ymmällä.
"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti yöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin", sanoi Rautgundis.
"Kyllä kai hän ne takaisin antaa", sanoi Vitiges levollisesti juoden viiniään.
"Niin minäkin luulen", sanoi Atalvin vilkkaasti. "Ja jollei hän anna niitä hyvällä — niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä vastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten renkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua aina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija."
Rautgundis rauhoitti häntä ja käski hänet nukkumaan.
"Minä menen", sanoi hän, "mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne, niin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?"
Ja hän juoksi sisään.
"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan", sanoi Vitiges. "Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä kestettävänä.
"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani
Ravennaan, hoviin."
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä lasket leikkiä", sanoi hän epäluuloisesti. "Et ole koskaan ennen sitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei ole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen, ettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa. Sinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa", lisäsi hän hymyillen, "kuin rikosta".
"Kuin aarretta", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan.
"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen onnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä."
"Minulla oli pätevä syy, mutta sitä ei enää ole. Nyt saat tietää kaiken.
"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten kallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik omituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa Amalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua levottomia naapureitaan, frankkeja vastaan."
"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi", sanoi Rautgundis loistavin silmin.
"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja senvuoksi kieltäydyin.
"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla, että lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.
"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni. Muistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi eikä tahtonut antaa sinua minulle.
"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua kuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa."
"Mutta miksi olet salannut minulta tämän yhdeksän pitkää vuotta?"
"Koska", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, "koska minä tunsin Rautgundikseni.
"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni kruunun.
"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa. Ken tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa ja tämän rauhallisen katon alla."
Lyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä uudesta asemastaan Amalasuntan luona.
Rautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi miehensä kättä.
"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä olet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti", sanoi hän.
"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä kuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa toimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani. Kuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan."
"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan johtuisi mieleenikään."
"Sinä et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpeä."
"Olen kymmenen kertaa ylpeämpi kuin hän.
"Mutta niin turhamainen en ole.
"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä luonnetta.
"Muuten hän ei olisi tahtonut astua miesten tilalle."
"Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani hoviin."
"Ei, Vitiges", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. "Hovi ei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole tottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa", sanoi hän nauraen, "ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En olisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi minusta kunniaa."
"Et siis pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä lähteäksesi hoviin."
"Päinvastoin pidän itseäni liian hyvänä."
"Sinun täytyisi vähitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan toisia."
"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten, mutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä päin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja ihmisiä."
"Olet siis ennemmin kuukausimääriä ilman miestäsi."
"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä asemassa.
"Oi, Vitigekseni", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan.
"Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.
"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien harjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä, missä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien laaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.
"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä vuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän ääressä.
"Äitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet.
"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja umpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä uskollinen kuin ne.
"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että vasemmalla puolella.
"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset taivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa kiertelevää tietä pitkin.
"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella. Katselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen toisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä kesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa. Olisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen näytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä koskaan palannut.
"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä viheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä pesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia ollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden ulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon tervassoihdulla.
"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus miettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot kääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi kivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta laaksoihin.
"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella puolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin vaatimatonta talonpoikaiselämääni.
"Silloin tulit sinä — muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset tapahtumat —"
Hän vaikeni vaipuen muistoihinsa.
"Minäkin muistan sen hyvin", sanoi Vitiges. "Minä komensin satamiehistä joukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään Juvaviaa vahdista. — Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani. Kauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. — Silloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin yksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö parhaillaan nostamassa vettä." —
"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan poskiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä päässään tuli esille talon nurkan takaa."
"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta juomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin silloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin kaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut, keltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat kuin persikat. — Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet minusta aina näyttänyt."
"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin kukoistavana.
"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta ilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää metsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.
"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa — siellä menehtyisin.
"Jätä minut tänne — kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.
"Ja sinä — sen kyllä tiedän — ajattelet kuninkaan palatsissakin vaimoasi ja lastasi."
"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla kaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas vaimoni." —
Seuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä ylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi kaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.
Tämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen vaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.
Hänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään, ainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.
Yht'äkkiä Vakis ratsasti isäntänsä rinnalle.
"Herra", sanoi hän, "minulla on sinulle hiukan kerrottavaa."
"Miksi et ole siitä ennen puhunut?"
"Koska minulta ei ole tähän saakka kysytty."
"No, nyt kysyn sinulta."
"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. — Emäntä on kai sanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri."
"On kyllä. Mitä sitten?"
"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono naapuri."
"Ei. Tiedätkö sinä sen?"
"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin Calpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat luulivat.
"Mutta he eivät olleet kahden kesken.
"Eräs henkilö makasi läheisessä kuopassa päivällislevollaan."
"Se laiskuri olit sinä."
"Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi."
"Mitä hän sanoi?"
"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä ja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.
"Sen ymmärsin.
"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän sinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi tällä.
"Mutta parempi on, että tiedät sen.
"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla — näetkö, tuolla — ja nyt, voi hyvin, rakas isäntä."
Hän käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa kotia kohti.
Vitigekselle nousi veri päähän.
Hän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta
Vitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.
"Mitä sinä minusta tahdot, naapuri Vitiges", sanoi hän arasti katsellen.
Vitiges tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosensa aivan naapurinsa viereen.
Sitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä aivan toisen silmien eteen.
"Naapuri Calpurnius", sanoi hän levollisesti. "Jos minä kerran lyön sinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse."
Calpurnius hätkähti pelästyneenä taaksepäin.
Mutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpeästi tiehensä.
KUUDES LUKU.
Prefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen mielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.
Hän oli hyvällä tuulella.
Oikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet julistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa olisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli määrännyt, — hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon määräyksen — olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.
Hän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen yksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa kaupungissa.
Viime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot olivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat lisääntyivät.
Ankarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen Ravennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain tyytymättömien lukua ja — mikä olikin pääasia — Cetheguksella oli nyt salaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat tasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi johtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.
Kaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita vastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä taisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman varustustyöt olivat valmiit.
Sillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua, mutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa olikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.
Kuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään Caesarin teoksen "Kansalaissodasta", jota hän oli lukenut, nojasi päänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:
Jumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus.
Joka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi.
Ah, jos meille hyvin käy, tulemme hiukan avomielisemmiksi.
Mutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen jumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään —
Silloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen laakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.
"Sanansaattaja odottaa", sanoi hän ovella.
Välinpitämättömänä Cethegus otti kirjeen.
Mutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen sidenauhoja, sinetin — Dioskurit — hän huudahti iloisesti:
"Juliukselta! Tämäpä tuli sopivaan aikaan!"
Hän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki — kylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka muuten oli niille niin vierasta.
"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.
"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani" (— kautta Jupiterin, tämä tuntuu verraten kylmältä —) "kun sain tervehdyksesi, johon en ole vielä vastannut.
"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä minä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä — enkä löytänyt.
"Tiedän kyllä, ettei kirjeeni ollut iloinen.
"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä kouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee välinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin sääliä.
"Sieluni oli synkkä, en tietänyt miksi.
"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan — jalointa kaikista hyväntekijöistä — —" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle koskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).
"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi ja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja Hellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta — ja sydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.
"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei
Homeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.
"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa kaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja kaikkialta etsinyt.
"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea" (— hänellä on rakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos teille, jumalaiset Eros ja Anteros! —) "oi, opettajani, isäni! Tiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen sydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?" (— ah, Julius, prefekti huokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! —) "Sydäntä, jolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista onnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla ystävä."
"Mitä tämä on?" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan mustasukkaisen tuskan ilmaus. "Kiittämätön!"
"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää, sydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani" —
Cethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi kiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.
Hullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki edelleen. —
"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin minä — sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin avata sinulle sydämeni.
"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit sellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän, lujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset tunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit" (— ainakin hän on suorasukainen! — —).
"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren ja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.
"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset päivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen kentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. — Mutta minun täytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti" (— se vielä puuttui, sanoi Cethegus suutuksissaan —) "ja on nimeltään Totila." —
Cethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut mitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. — Sitten hän luki levollisena eteenpäin:
"Ja on nimeltään Totila.
"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli ja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka muuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä luokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja kädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän löi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.
"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:
"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.
"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.
"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut ovelle.
"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli kuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.
"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia.
Hän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu
Dioskuri-ryhmä.
"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.
"Mutta tähän saakka olen minä turhaan — jatkoi hän — taivaalta rukoillut mallia Polluxia varten.
"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli, Zeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja vartaloltaan.
"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin heidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin olla aivan erilaiset.
"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa.
En löytänyt Ledan kaksoista.
"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan akkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux ilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa minulle päätäsi ja ruumistasi.
"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana päivänä.
"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että raju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on pitkiin aikoihin elänyt.
"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä veljeni Kastorin — hän oli Totila — ja minun täytyy myöntää, että itseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila on vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin minä.
"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.
"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että juuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.
"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja rakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux, eroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä nimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.
"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka oli katkaista sen nupussaan.
"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle hakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta vastaan.
"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni — sinä olisit torunut minua siitä — ystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen joutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui vaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti keskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän tultua.
"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin kylmän raudan kaulallani.
"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan miekan lävistämänä.
"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan murhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata minut.
"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:
"En minä sinua — Totilaa, goottia — ja hän veti viimeisen henkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. — Hän oli isaurilainen palkkasoturi."
Cethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.
"Mieletön sattuma", sanoi hän. "Mihin se olisi voinut johtaa."
Ja hän luki kirjeen loppuun.
"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.
"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien päällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen — tuloksetta.
"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja vahvistanut sen verellä.
"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.
"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle lähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.
"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä onnesta.
"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin onneni.
"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.
"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja tästä ystävyydestä. — Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!"
Katkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.
Taas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin askelin.
Lopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.
"Kuinka voinkin olla niin — lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta seikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.
"Sinä olet sairas, Julius.
"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen."
Hänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui kirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui sulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan kiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa pullossa, ja kirjoitti:
"Julius Montanus Cethegukselle
"Rooman prefekti.
"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.
"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun olet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.
"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.
"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen, vanhimman kestiystäväni Napolissa.
"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin vihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on tasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.
"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen ja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.
"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen ystävätär.
"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa kehittyneempi kuin sinä.
"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että
Cethegus on puhemiehesi.
"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.
"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka tiedät, että minä toivon sitä.
"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee kuu.
"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen roomalaisvihollinen?
"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen kaikkea. Vale!"
Cethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä niininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi kauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.
Sitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa — ulkona eteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu titaani piteli.
Orja tuli sisään.
"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa ja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän palaa se mukanaan Napoliin."
SEITSEMÄS LUKU.
Useita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen prefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan huomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.
Ensimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti murrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät pakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa elämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa osaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden uskonnon kunniaksi.
Kristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä melkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja uskonnollisen leimansa.
Kansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja lopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu luopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka kuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa tarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei voinut helposti muuttaa.
Niinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin tuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi raakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.
Paljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten florialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on tietysti kokonaan muuttunut.
Florialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty kaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen, vilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä ainakin vieraskäynnein ja juomingein.
Niinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret ritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä pitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai viiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.
Iloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta kotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli asettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän oli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon, josta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden roomalaisten kokouspaikka.
Paitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä taiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa, joka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa ja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin vaikutusvallan ulkopuolella.
Hän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan hänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.
"Tiedän kyllä", sanoi nuorukainen arasti, "ettemme voi tarjota sinun hengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat kyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota, lienee parasta, ettet tulekaan sinne."
"Ei, poikani. Minä tulen", sanoi Cethegus. "Minua eivät sinne houkuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret roomalaiset." —
Kallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli rakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.
Talo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä vallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen talonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan mauttomuudelle ja ylellisyydelle.
Kapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien ympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo, jonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.
Pohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita myöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.
Cethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan, varsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta commissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään juominkiin.
Niinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa juomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt sirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat hevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai murattiseppeleet päässä.
Ovella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun sekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.
"Terve, Cethegus", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. "Kuten näet on täällä vain pieni seura koolla."
Cethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit jaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka hentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso pikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti sandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:
"Meitä on vähemmän kuin sulottaria, mutta enemmän kuin runottaria."
"Riennä, valitse itsellesi seppele", kehoitti Kallistratos, "ja asetu paikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle."
"Olemme valinneet sinut jo edeltäpäin symposiarkiksi, juhlan kuninkaaksi."
Prefekti oli jo ennakolta päättänyt hurmata nämä nuoret miehet.
Hän tiesi siihen pystyvänsä ja tällä kertaa hän tahtoikin tehdä sen.
Hän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka syyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.
Asettaen ruusudiadeemin otsalleen hän heilutti arvokkaasti sauvaansa.
"Siis teen lopun teidän vapaudestanne", sanoi hän.
"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi", huusi Kallistratos puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.
"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon: yksi kolmasosa vettä — kaksi kolmasosaa viiniä."
"Kas vain", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, "bene te! Sinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on tavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien loppupuolella."
"Niin, ystäväni", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen keskimmäisen sohvan kulmapaikalle — konsulinpaikalle — "olen harjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.
"Hei juomanlaskija — mikä hänen nimensä on?"
"Ganymedes — hän on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mitä?"
"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera mamertinilaista viiniä — mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat samasta maasta kotoisin."
Nuoret miehet nauroivat.
Balbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta hyvin lihava.
"Puh", sanoi nuori juomari nauraen, "kun päässäni on murattiseppele ja sormessani ametistisormus — uhmailen Bakkuksen valtaa."
"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?" kysyi Cethegus ja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi hänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.
"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele itse!"
Puhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja anakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin tuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan raha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.
Hän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen käärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan viinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin varovaisesti.