SEITSEMÄS LUKU.
Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen tapaamme Ravennassa bysanttilaisen lähettilään huoneessa joukon ylhäisiä roomalaisia sekä maallikkoja että kirkonmiehiä. Myöskin itä-roomalaiset piispat Hypatius ja Demetrius olivat läsnä.
Kaikkien kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, sekä vihan että pelon aiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:
"Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne, te arvoisat Länsi- ja Itä-Rooman piispat ja te jalot roomalaiset.
"Julkisesti ja juhlallisesti panen teidän läsnäollessanne keisarini nimessä vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja väkivallan tekoja vastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylhäistä naista kohtaan.
"Yhdeksän päivää sitten hän katosi Ravennasta. Hänet on varmaankin väkivallalla viety pois keskeltämme, hänet, joka on aina ollut ystävättärenne ja italialaisten innokas suojelija.
"Samana päivänä katosi kuningatar, hänen katkerin vihollisensa.
"Olen lähettänyt pikalähettejä kaikille ilmansuunnille, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Mutta, voi, jos —"
Hän ei saanut sanottavaansa loppuun.
Herkuleen torilta kuului kumeaa jyrinää, pian kaikui eteisestä nopeita askeleita, oviverho kiskaistiin syrjään ja huoneeseen riensi tomuisena eräs lähettilään bysanttilaisista orjista.
"Herra", huusi orja. "Hän on kuollut! Hänet on murhattu!"
"Murhattu", toistivat läsnäolijat.
"Kuka on murhaaja?" kysyi Petros.
"Gotelindis murhasi hänet huvilassaan Bolsena-järven saarella."
"Missä on Amalasuntan ruumis? Missä on murhaaja?"
"Gotelindis sanoo, että ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen leikkiessään vesisuihkuilla, joita hän ei osannut hoitaa.
"Mutta hän kuuluu seuranneen uhriaan täältä saakka.
"Roomalaisia ja gootteja rientää sadoittain huvilaan, josta ruumis aiotaan tuoda tänne juhlallisessa saatossa.
"Kuningatar pakeni kansan raivoa lujaan linnaansa Feretrin luona."
"Riittää jo", sanoi Petros suutuksissaan. "Minä riennän kuninkaan luo ja vaadin teitäkin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Minä pyydän teitä todistajikseni keisari Justinianusta varten."
Hän riensi heti kokoontuneiden etunenässä palatsiin.
Kaduilla he näkivät kiihtyneen ja hämmästyneen ihmisjoukon aaltoilevan edestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean tavoin talosta taloon. Kun väkijoukko tunsi keisarin lähettilään ja kaupungissa asuvat ylhäiset roomalaiset, antoi se heille tietä, mutta sulkeutui taas heidän jälkeensä ja riensi hyökyaallon tavoin palatsia kohti. Töin tuskin se saatiin pysymään palatsin porttien ulkopuolella.
Joka silmänräpäys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla tunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan toivoivat, että tämän tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi. Keisarillisen lähettilään näkeminen vahvisti tätä toivoa ja palatsin edustalle kokoontunut väkijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin Gotelindista ja Teodahadia.
Sillä välin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen. Teodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa lähdettyä. Hän vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan väkijoukon vihan ilmauksia ja lähetti noutamaan Petrosta saadakseen tältä apua ja neuvoja, koska tämä oli yhdessä Gotelindiksen kanssa päättänyt ruhtinattaren surmaamisen, vieläpä tehnyt sitä varten suunnitelmankin. Petroksen pitäisi nyt olla mukana teon seurauksiakin kestämässä.
Kun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas kädet levällään häntä vastaan, mutta seisahtui hämmästyneenä. Hän hämmästyi Petroksen seuruetta, mutta vielä enemmän lähettilään synkkiä, uhkaavia kasvonpiirteitä.
"Minä vaadin sinut tilille, goottien kuningas", huusi Petros jo ovelta, "tilille Bysantin nimessä Teoderikin tyttären vuoksi.
"Sinä tiedät, että keisari Justinianus on erityisesti luvannut hänelle suojelusta. Jokainen hänen hiuksistaan on sen vuoksi pyhä ja jokainen hänen veripisaransa on pyhä.
"Missä on Amalasunta?"
Kuningas katseli häntä hämmästyneenä.
Hän ihmetteli toisen teeskentelemistaitoa.
Mutta hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
Hän oli ääneti.
"Missä on Amalasunta?" kysyi Petros toistamiseen lähestyen kuningasta uhkaavasti. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.
"Hän on kuollut", sanoi Teodahad, joka alkoi pelätä pahinta.
"Murhattu hän on", huusi Petros, "niin huutaa koko Italia. Sinä olet vaimoinesi hänet murhannut.
"Justinianus, korkea keisarini, oli tämän rouvan suojelija. Hän kostaakin hänen puolestaan. Minä julistan hänen nimessään sodan, sodan teitä vastaan, veriset barbaarit, sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan."
"Sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan", toistivat italialaiset antaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan kyteneelle vihalleen. Uhkaavina he ryntäsivät vapisevaa kuningasta kohti.
"Petros", änkytti tämä hämmästyneenä, "muistele sopimustamme, muistele —"
Mutta lähettiläs sieppasi papyruskäärön vaippansa alta ja repi sen palasiksi.
"Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja tämän verentahraaman suvun välillä.
"Te olette itse hirveällä rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teitä kohtaan voi enää osoittaa sääliä. Sopimukset ovat mitättömät. Sota!"
"Jumalan tähden", vaikeroi Teodahad, "ei sotaa eikä taistelua. Mitä sinä vaadit, Petros?"
"Antautumista! Italian vapauttamista barbaareista!
"Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin
Justinianuksen eteen, siellä —"
Mutta hänen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven räikyvä ääni ja huoneeseen syöksähti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita kreivi Vitigeksen johdolla.
Goottilaiset päälliköt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan kuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun Ravennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siellä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yleisen turvallisuuden ja heidän oikeuksiensa säilyttämiseksi.
Oikeaan aikaan he ilmestyivät Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten käytös oli muuttunut yhä uhkaavammaksi. Siellä täällä välähti jo tikari ja tuon tuostakin kuului huuto: "voi, barbaareita!"
Mutta julkisen väkivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun vihatut gootit marssivat hyvässä järjestyksessä Herkuleen torilta Via palatinaa myöten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat marssivat kiihtyneen kansanjoukon läpi. Sillä aikaa, kun kreivi Teja ja Hildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges ja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan lähettilään viimeiset sanat.
Heidän seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan valtaistuinta, jolle tämä oli peräytynyt. Vitiges meni pitkään miekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
Syntyi hiljaisuus.
"Kuka uskaltaa", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, "näytellä täällä, goottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?"
Vähitellen toipuen hämmästyksestään vastasi Petros hänelle:
"Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen haastanut hänet bysanttilaisen tuomioistuimen eteen."
"Etkö sinä siihen voi mitään vastata, amelungi?" kysyi
Hildebrand-vanhus vimmastuneena.
Mutta kuninkaan paha omatunto esti häntä vastaamasta.
"Niinpä meidän on puhuttava hänen sijastaan", sanoi Vitiges. "Tiedä se, kreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiittämättömät ravennalaiset, että goottien kansa on vapaa, eikä tunnusta tämän maan päällä ketään herrakseen eikä tuomarikseen."
"Eikö murhan tai verenrikoksenkaan vuoksi?"
"Jos meidän seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne itse. Me emme jätä sitä vieraan, kaikkein vähiten vihollisemme, bysantin keisarin tehtäväksi."
"Keisarini kostaa tämän jalon naisen puolesta, kun hän ei voinut häntä pelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi."
"Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, vielä vähemmän kuningastamme."
"Siinä tapauksessa saatte tekin rangaistuksen hänen rikoksestaan.
Julistan teille sodan hallitsijani nimessä. Vaviskaa Justinianuksen ja
Belisariuksen edessä."
Iloinen liikehtiminen goottisoturien joukossa oli vastauksena.
Hildebrand-vanhus meni akkunan ääreen ja huusi ulkona oleville gooteille:
"Kuulkaa, gootit! Ilmoitan ilosanoman. Sota, sota Bysanttia vastaan alkaa."
Silloin kuului ulkoa jyrinä ikäänkuin meri olisi särkenyt sulkunsa ja päässyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet äänet huusivat riemuissaan:
"Sota, sota Bysanttia vastaan."
Tällainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja italialaisiin. Tuo hurja innostus säikäytti heitä. Ääneti he katselivat eteensä lattiaan.
Sillä aikaa kun gootit kättä puristaen onnittelivat toisiaan, meni
Vitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti:
"Siis sota!
"Me emme sitä pelkää — itse olet kuullut.
"Parempi julkinen sota kuin monivuotinen, salainen, vaaniva vihollisuus.
"Sota on hyvä, mutta voi sitä roistoa, joka ilman oikeutta ja syytä alkaa sodan.
"Minä näen hengessäni useita vuosia eteenpäin, veren, murhan ja palon vuosia, minä näen tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja, lukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan.
"Kuulkaa sanamme: teidän syyksenne tulkoon tuo veri, tuo kurjuus!
"Te olette tuoneet vihollisuutta ja ärsyttäneet meitä monta vuotta — me olemme sen kaiken levollisesti kärsineet.
"Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi sellaisessa asiassa, joka ei ole teidän tuomittavanne. Te olette suotta sekautuneet sellaisen kansan elämään, joka on yhtä vapaa kuin tekin. Syylliset olette te!
"Tämä on vastauksemme Bysantille."
Ääneti Petros kuunteli näitä sanoja, ääneti hän kääntyi poistuen italialaisten ystäviensä kanssa.
Muutamat näistä saattoivat häntä hänen asunnolleen saakka, niiden joukossa Florentian piispa.
"Kunnioitettava ystäväni", sanoi Petros tälle heidän hyvästellessään, "kaikki Teodahadin kirjeet siinä jutussa, jonka jätitte minun valvottavakseni, täytyy teidän antaa minulle. Minä tarvitsen niitä, mutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat."
"Oikeusjuttu on aikoja sitten päättynyt", vastasi piispa, "ja tilukset ovat peruuttamattomasti hallussamme. Sinä saat asiakirjat." —
Sitten lähettiläs sanoi jäähyväiset ystävilleen, jotka toivoivat pian näkevänsä hänet taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja riensi huoneeseensa. Ensiksi hän lähetti Belisariukselle käskyn ryhtyä heti hyökkäykseen.
Sitten hän kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka päättyi seuraavasti:
"Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla täysi syy olla tyytyväinen uskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan.
"Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on vihattu, toimeton ja epäluulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat varustautumattomat hyökkäykseen. Italialainen väestö on kaikkialla sinun puolellasi. Jollei ihmettä tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein ilman vastarintaa.
"Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeytenä on oikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. — Omituinen sattuma muuten on, että kolmisoudulla, joka on käytettävänäni, on nimenä 'Nemesis'.
"Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimittäin se, etten ponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta tytärtä.
"Minä rukoilen sinua, että ainakin vakuuttaisit ylhäiselle hallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen minulle, että koetin mitä tarkimmin noudattaa hänen käskyjään ruhtinattareen nähden, jonka suojelemisen hän vielä viimeiseksi tavatessamme erityisesti laski sydämelleni.
"Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta, joiden avulla goottien valtakunta joutuu käsiimme, tahtoisin vastata viisauden ensimmäisellä säännöllä: on vaarallista pitää hovissa henkilöitä, jotka tuntevat syvimmät salaisuutemme."
Tämän kirjeen Petros lähetti edeltäpäin piispojen Hypatiuksen ja
Demetriuksen mukana.
Näiden piti rientää Brundusiumiin, sieltä yli Epidamnukseen ja sitten maata myöten Bysanttiin.
Itse hän aikoi lähteä vasta muutaman päivän perästä kulkien hitaasti pitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla satamakaupungeissa väestön mielialaa ja kiihoittaakseen sitä.
Sitten hän purjehtisi Peloponneson ja Euboean ympäri, sillä keisarinna oli määrännyt hänen palaamaan meritietä ja antanut hänen toimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa.
Hän muisteli jo ennen Ravennasta lähtöään usein mielihyvin toimiaan Italiassa ja ajatteli sitä palkintoa, jonka hän Bysanttiin palattuaan varmasti saisi.
Hän palasi Bysanttiin toista vertaa rikkaampana kuin oli sieltä lähtenyt.
Sillä hän ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sitä, että hänen varsinainen tehtävänsä oli Amalasuntan tuhoaminen.
Päinvastoin hän oli useita kertoja vastustanut sitä huomauttamalla, että hän voisi joutua keisarin ja keisarinnan epäsuosioon. Suurella rahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen Petroksen, joka itse asiassa käytti häntä välikappaleenaan.
Petros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja iloitsi jo pääsevänsä samanarvoiseksi kuin ylpeä serkkunsa Narses, joka ei ollut auttanut häntä ylenemään.
"Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan", sanoi hän tyytyväisenä itsekseen järjestäessään asiapapereitaan, "ja tällä kertaa, ylpeä ystäväni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyödyksi.
"Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on päässyt pitemmälle lyhyillä, hiljaisilla askeleillaan kuin sinä ylpeillä, ärsyttävillä harppauksillasi.
"Nyt on huolehdittava siitä, etteivät Teodahad ja Gotelindis pääse Bysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli keisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa häntä tässä suhteessa.
"Ei, tämän kuningasparin täytyy kadota pois tieltämme."
Hän kutsui luokseen kestiystävänsä, jonka luona hän oli asunut, ja sanoi hänelle jäähyväiset.
Samalla hän antoi hänelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon, jollaisia tavallisesti käytettiin asiapaperien säilyttämiseen. Hän lukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehtyä skorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun.
"Hae tämä mies käsiisi", sanoi hän kestiystävälleen, "goottien kansankokouksesta, joka piakkoin pidetään Regetan luona, ja anna hänelle tämä maljakko. Sen sisässä olevat paperit kuuluvat hänelle. Voi hyvin, toivottavasti näemme pian toisemme täällä Ravennassa."
Hän lähti orjineen talosta ja meni suoraan lähettilään laivaan.
Ylpeisiin unelmiin vaipuneena hän lähti Ravennasta "Nemesiksellä". —
Ja kun hänen laivansa lähestyi Bysantin lahtea, — Lampsakosta hän oli keisarinnan toivomuksen mukaan lähettänyt keisarillisen pikapurjehtijan, joka lähti samaan aikaan kuin "Nemesiskin", ilmoittamaan tulostaan — silmäili lähettiläs ilomielin kauniita maataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriöivien puutarhojen lomasta.
"Täällä minäkin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa", tuumi Petros itsekseen.
Sataman suulla tuli heitä vastaan keisarinnan upea huvialus "Thetis". Heti, kun se tunsi lähettilään kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa ja käski heitä pysähtymään.
Pian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan lähettiläs. Hän oli
Aleksandros, joka ennen oli ollut lähettiläänä Ravennan hovissa.
Hän antoi kolmisoudun päällikölle keisarin kirjelmän, johon tämä säikähtyneenä silmäsi, ja kääntyi sitten Petroksen puoleen.
"Keisari Justinianuksen nimessä!
"Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen väärentämisen ja väärän veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön Kersonin vuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella.
"Sinä olit jättänyt Teoderikin tyttären hänen vihollistensa käsiin.
"Keisari olisi pitänyt sinua kirjeesi johdosta syyttömänä, mutta keisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa kadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi.
"Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeessään, että olit yhdessä
Gotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi.
"Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siinäkin suhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna käskee sanoa sinulle", — kuiskasi lähettiläs murtuneen miehen korvaan — "että olit itse viisaassa kirjeessäsi antanut neuvon, että ne henkilöt, jotka tietävät syvimmät salaisuutemme, ovat tuhottavat.
"Päällikkö, sinä saat heti viedä tuomitun rangaistuspaikkaansa."
Aleksandros meni takaisin alukseensa.
Mutta "Nemesis" muutti suuntansa, käänsi Bysantin satamalle selkänsä ja vei pakkotyöhön tuomitun pois ihmisten ilmoilta.
KAHDEKSAS LUKU.
Cethegusta emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti Ravennasta
Roomaan.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut innokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä. Hän voi sen levollisesti vastaanottaa.
Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin katakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän vihan voimaa ja antaa sille päämäärän.
Hän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja hyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein valmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina rakennuttanut yötä päivää.
Ja nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää bysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä hänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli saanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.
Tosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä satunnaisina avustajina.
Hänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli välttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle, joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin palkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian yliherruus.
Tätä tarkoitusta varten hän oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa.
Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle, hyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja koetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.
Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle kentälle, ei tarvitsisi enää pelätä — kun otetaan huomioon heidän huono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus — että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas valtaansa niemimaan.
Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi pitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan astua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin saada maasta ajetuiksi.
Mutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat kapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.
Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät barbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon asetettuja kaupunkeja.
Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen tarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi ilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen tuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.
Rooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän vaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan alkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen vapaussodan johtajaksi.
Hän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja epäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos hän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.
Ennen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja goottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi kärsimättömänä ratkaisun hetkeä.
Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla. Cethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman ja Italian kohtalon jymisevät iskut.
Juhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.
Nuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta pieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä mielellä juhlapaikalta.
Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla yksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia suunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen, Silveriuksen, omille puuhilleen.
Hän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää häntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden roomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta kohtaan.
Hiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja Demetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas päädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.
"Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola lähtiessään teatterista, "prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar."
"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus.
"Rakkaat veljet", sanoi pappi, "älkää tuomitko veljeänne kovin.
"Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut.
"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin nuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa hirmuvallan —"
"Mutta voi myöskin saada sijaan uuden hirmuvallan", tuumi Calpurnius.
"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen aikana", sanoi Scaevola.
"Verta ei pidä vuodattaa.
"Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "että kuta lähempänä tyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana hallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.
"Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin vaikutusvalta."
"Niin kyllä", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria rahasummia, "keisarin täytyy päästä Italian herraksi."
"Tavallaan", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa, "meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin avulla.
"Kas, johan olemmekin taloni kynnyksellä. Menkäämme sisään.
"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana kokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän."
Sillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa valmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.
Hän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun hän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin ajatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän tiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.
Mutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan.
Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos aiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin innostuneen nuorukaisen.
Pitkin askelin hän käveli edestakaisin huoneessaan.
Käsivarsien lihakset jännittyivät kuten taistelun edellä.
Hän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut sotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä esittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.
Sitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä marmorikasvoja.
Lopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja pudisteli tätä.
"Voi hyvin", sanoi hän, "ja anna minulle onnesi matkalleni. — Muuta en tarvitsekaan."
Nopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa ensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.
Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko Italian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.
Varsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta tärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka Ausonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia. Edustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit, joilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae, Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna, Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia), Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian meren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja, Jadera, Scardona ja Salona.
Siellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia tilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen säätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti järjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.
Kun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään kokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy, joka kuitenkin häipyi huokaukseen.
Paitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan aikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia ja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset syyt saattaneet nämä miehet kokoon.
Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.
Hänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut nämä salaliittolaiset.
Mutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että joku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen loukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin rikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen pitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita vastaan — pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.
Hän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni käänsi hänen huomionsa "ritarien" ryhmään, joiden silmistä loisti todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä ainakin muutamia luotettavia miekkoja. —
"Terve, Lucius Licinius", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta. "Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita vastaan."
"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis nuorukainen. "Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja isänmaan puolelle."
Cethegus silmäili tervehtien ympärilleen.
"Sinäkin täällä, Kallistratos — sinä rauhan iloinen poika."
"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä", vastasi helleeni pannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.
Cethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen. Siellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja jotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.
Tutkien Cethegus silmäili joukkoa ikäänkuin jotakin kaivaten.
Lucius Licinius arvasi hänen ajatuksensa.
"Sinä haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa.
"Häneen et voi luottaa.
"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En ryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä — sillä tahdoin saada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret, joita hän voi käskeä —- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele Totilaa vastaan.'
"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen tuohon maitopartaan", tuumi Piso.
Cethegus hymyili, vaikka hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.
"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi hän ääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.
"Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. "Etkö näe, kuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!"
"Heti paikalla. Oletko varma siitä, että Albinus tulee?"
"Hän tulee. Hän odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla."
"Hyvä", sanoi pappi. "Jumala olkoon kanssamme."
Hän meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi:
"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen!
"Taas olemme kokoontuneet yön pimeydessä valon töitä tekemään.
"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta kerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen ylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.
"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria Justinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet säälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja johtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme keisarin —"
"Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka täällä sanoo Bysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!"
"Me tahdomme päästä vapaiksi", toisti Liciniuksen ystävien kuoro.
"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan keisarin avulla.
"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.
"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen — oman kuvansa karneoliin piirrettynä — merkiksi, että hän hyväksyy kaiken, mitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen vastaan, se on nytkin hänen sormessaan."
Hämmästyneinä ja tyytymättöminä nuorukaiset katsoivat Cethegusta.
Tämä astui vaieten joukosta esille.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus.
"Puhu, päällikkö", huusi Lucius, "väitä valheeksi. Sormuksen laita ei tietenkään ole, kuten pappi sanoo."
Mutta Cethegus veti päätään pudistaen sormuksen sormestaan.
"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen vastaan."
Lucius Licinius peräytyi.
"Merkiksikö?" kysyi Silverius.
"Merkiksi siitä", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, "etten ole vallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi siitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.
"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan keisarille. — Siksi otin tämän sormuksen.
"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen tuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin keisarille.
"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus hallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että Italia auttaa itse itseään."
"Italia auttaa itse itseään", huusivat nuoret ritarit riemuiten.
"Ajatelkaa, mitä teette", varoitteli pappi pidättäen vihaansa.
"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, — mutta että ystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, — sitä en käsitä.
"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että Italian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa, että maan kaikki linnoitetut paikat ovat —"
"Vaikene, pappi", ärjäisi Cethegus. "Näitä asioita et sinä ymmärrä.
"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.
"Me annamme sinulle koko taivaan — jätä meille maa.
"Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita.
"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa — ennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi — vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla miekoillanne?
"Te tahdotte taistella, näen sen silmienne säihkystä.
"Mitä? Meille sanotaan, että olemme liian heikkoja Italiaa vapauttamaan.
"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat koko maailmaa?
"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius — tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?"
"Tahdomme! Johda meitä, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen lainoppinut alkoi:
"Minun nimeni on Scaevola.
"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin suku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.
"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin unelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla suunnitelmaa?" —
"Enemmän kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto käsissäni.
"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi Iduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä iskulla käsissäni."
"Mitä? Pitäisikö meidän odottaa kolmekymmentä päivää?" kysyi Lucius.
"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet kaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian kaupunkeihin.
"Teidän on täytynyt jo odottaa viidettäkymmentä vuotta."
Mutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä — he murisivat.
Nuolennopeasti pappi huomasi tämän mielenmuutoksen.
"Ei, Cethegus", huusi hän. "Niin kauan ei saa enää hidastella.
"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka kärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.
"Voin lohduttaa teitä paremmin, roomalaiset!
"Jo näinä päivinä voivat Belisariuksen aseet välkkyä Italiassa."
"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska hän ei ole Cethegus?"
"Te puhutte toiveista", sanoi tämä hymyillen, "ettekä todellisuudesta.
"Jos Belisarius laskee maihin, olen minä ensimmäinen liittymään häneen.
"Mutta hän ei laske maihin.
"En luota Bysanttiin. Keisari ei pidä sanaansa."
Cethegus pelasi rohkeata peliä.
Mutta hän ei voinut muuta.
"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona."
"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako
Belisariukseen."
Silloin kaikui sivukäytävästä askeleita ja Albinus syöksyi sisään.
"Voitonsanoma", huusi hän. "Vapaus, vapaus!"
"Mitä tiedät?" kysyi pappi iloissaan.
"Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan."
"Vapaus! Sota!" huusivat nuorukaiset.
"Se on mahdotonta", sanoi Cethegus soinnuttomalla äänellä.
"Se on varma", huusi toinen ääni käytävästä — sieltä tuli Calpurninus, joka oli rientänyt Albinuksen jäljessä — "sota on alkanut.
"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja Messena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen laivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän on jo meidän maassamme."
"Vapaus!" huusi Marcus Licinius.
"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat hämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian kautta Napolia kohti."
"Kaikki on valhetta!" sanoi Cethegus enemmän itsekseen kuin muille.
"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa."
"Petturi hän, joka vielä epäilee", sanoi Scaevola.
"No, nyt nähdään", ivaili Silverius, "pidätkö sanasi, oletko sinä meistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?"
Cetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma, hänen maailmansa.
Hän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut vihollisen hyväksi.
Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli voimaton ja voitettu.
Joku toinen olisi jo väsyneenä jättänyt puuhansa sikseen.
Mutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan.
Koko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui vielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti ryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä. Hän päätti luoda uuden maailman.
"No, mitä teet?" kysyi Silverius uudestaan.
Cethegus ei katsonutkaan häneen.
Kokoontuneihin päin kääntyen sanoi prefekti rauhallisesti:
"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen hänen leiriinsä."
Sitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja hänen ystäviensä ohi ovelle päin.
Silverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi nähdessään prefektin synkän katseen.
"Älä ilku, pappi", näytti se sanovan, "tästä hetkestä saat vielä rangaistuksen."
Ja Silverius, voittaja, jäi pelästyneenä paikalleen. —
YHDEKSÄS LUKU.
Bysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin italialaisillekin.
Sillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin erehdytti kaikki.
Goottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän oli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen toisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista varten.
Myöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti synkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne onnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt tuota jumalien suosikkia.
Sillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.
Olemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison jäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.
Totila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin rakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän vähitellen myöntymään.
Tämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen, mahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään oli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti huomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili vanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.
Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja nuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat bysanttilaisia.
Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten valo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta ja Bysanttia kohtaan.
Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.
Ja moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut verellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.
Tämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan siirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä bysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa. Kaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden, uskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan Latiumissaan.
Sen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut Valeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa, mestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut heidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen vihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.
Kun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta vastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!"
Molemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti rakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.
Rakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan vastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen yhdistymisensä mahdolliseksi.
Siten elelivät nuoret ystävämme onnellisina.
Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä, että isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien tuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.
Hänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian viisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää korkeimman rauhan kieltäymyksissä.
Valerian luonne oli aivan päinvastainen.
Hän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli aikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja istuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan pakanallisen katsantokannan.
Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piiristä.
Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen sotapäälliköistä.
Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.
Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mielessä.
Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä vihollista ja suojeltava rannikkoja.
Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.
Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.
Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.
Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.
Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon, etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.
Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.
Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.
Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.
Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.
He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.
Valerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.
Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.
Sillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.
Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi vielä enemmän kuin vihasi.
Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla.
Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.
Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.
Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja sanoi:
"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.
"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."
Hän vaikeni.
"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."
"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän kuin luultava, se on varma."
"Furius", huudahti roomalainen, "mistä sen tiedät?"
"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.
"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan.
"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja päivät Italian aarteista.
"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee maihin."
Valerius kalpeni mielenliikutuksesta.
Furius huomasi sen ja jatkoi:
"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että — tyttäresi oli mukanasi."
"Valeria on roomalaisnainen."
"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."
"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa — hänen täytyy lähteä täältä — turvalliseen paikkaan." — —
"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan laineet Napolin yli — Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan."
"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja ja vaatekauppiaita?"
"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."
"Sinä sanot teistä. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?"
"En, Valerius!
"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.
"Ei, aion varustaa saareni niin — kuten tiedät omistan puolet Korsikaa — ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta ja meriltä kaikuu taistelun melske.
"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan — ja senvuoksi" — hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta — "senvuoksi aioin — tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." —
Hän vaikeni.
Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.
Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi, olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.
Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään kieltävän vastauksen tuskan.
Mutta Furius jatkoi:
"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta.
"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.
"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain omaisuuteni suuruuden — vain osittain — sillä se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä — olkoot ne kuinka suuret tahansa — kaksinkertaisen summan — —"
"Furius!" keskeytti Valerius.
"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.
"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä — enemmän kuin omaa sieluani."
Hän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.
Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. — Se kesti vain silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.
Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen, jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.
"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekemään tarjoustaan kahdesti.
"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin käsin. — Nyt tarjoan minä itseäni — enkä, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan —"
"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina.
"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle, mutta hänen sydämensä —"
"Hän rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen.
"Ketä?"
Hän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.
Tuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.
Valerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.
"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain — ei vain hän — sano ei, vanhus, ei hän —"
Hän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.
"Kuka? Ketä tarkoitat?"
"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani — gootti. Hän se varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat — Totila!"
"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.
Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.
Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.
Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.
"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.
"Kerran ennen — juuri ennen häitä —! Ja nyt — minä tiedän — Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni — olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi.
"Ja jollen olisi häntä saanut", — hänen silmänsä välähtivät taas — "niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.
"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen ruumiinsa äärestä — mutta nyt se on hän!
"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa — ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." — —
Hän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.
"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä ketään miestä maan päällä — en olisi sietänyt, että minut olisi syrjäytetty toisen vuoksi — mutta kun se oli Totila! — Annan Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.
"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan — en itsekään tiedä minne — joka paikassa muistan tämän hetken."
Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. —
Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.
Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.
Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin
Napoliin.
Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.
Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.
Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.