Silloin ei kansanjoukkokaan enää kauempaa miettinyt ja torilta kajahti äänekäs huuto: "Me vannomme uskollisuutta gooteille."
"Hyvä on, Rooman piispa", sanoi kuningas. "Me luotamme valaanne. Voikaa hyvin, roomalaiset. Pian näemme taas toisemme."
Hän asteli leveitä portaita alas.
Teja ja Hildebad tulivat hänen jäljessään.
"Nyt olen utelias", sanoi kreivi Teja.
"Nähdäksesi, aikovatko he pitää valansa", tuumi Hildebad.
"En. En ollenkaan. Vaan nähdäkseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyllä kai pappi keinot keksii."
Liehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta jättäen sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius läheni sitä pikamarssissa pitkin Via latinaa.
YHDEKSÄS LUKU.
Florentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen elämä.
Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia vartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja asestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat nimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen pääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.
Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin kaupungin muurien sisäpuolella.
Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli jo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä ympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton valta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt nyt sitä käyttääkin.
Täysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli tyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin. Nuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli aseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli täynnä kirjeitä ja pergamentteja.
"Tee vihdoinkin päätös, poikani", sanoi Guntaris. "Tämä on viimeinen sanani.
"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä tai minä — kuuletko — minä itse menen sitä noutamaan.
"Mutta varokoon hän silloin itseään.
"Osaan paremmin kuin sinä kohdella oikullista tyttöä."
"Veljeni, älä tee sitä!"
"Teen kyllä, kautta salaman.
"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen luistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi vuoksi.
"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme keskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat vuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.
"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi riidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi talonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.
"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja Ravennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle eikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet viholliselle. Meidän täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.
"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme korppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on pikemmin vankimme kuin kuningattaremme."
"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi häntä pakottaa."
"Miksi et?
"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen valleille vartioita lisäämään.
"Palatessani tahdon vastauksen."
Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan hakemaan Matasuntaa käsiinsä.
Puutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.
Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.
Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.
Aivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.
Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.
Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.
Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.
Mutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.
Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.
Mutta tämä ei edes huomannut kukkain kosketusta päähänsä.
Silloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeissään:
"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni?
Kenen luona ovat ajatuksesi?"
Matasunta avasi hehkuvat silmänsä ja kuiskasi:
"Hänen luonaan."
"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin", huudahti tyttönen hypähtäen ylös. "Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.
"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi — miehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso, kuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot."
"Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta terveisiä."
"Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei uskaltanut jatkaa torumistaan.
"Sano", huudahti hän taas istuutuen, "kuinka tämä kaikki päättyy?
"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko sinä kuningatar vai vanki.
"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet askeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.
"Mutta sinä olet hiljainen ja tyytyväinen ikäänkuin niin pitäisi ollakin."
"Niin pitääkin olla."
"Vai niin! Ja mitenkä tämä päättyy?"
"Hän tulee vapauttamaan meidät."
"Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko.
"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä katselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon tähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä" — ja hän pudisteli mustia kiharoitaan — "enkä koskaan tule ymmärtämäänkään."
"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää", sanoi Matasunta kohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan, mitä minulla on antaa."
Orjattaren tummaan silmään kohosi kyynel.
"Palkinnonko", sanoi hän.
"Aspan ryöstivät villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat.
"Aspa on orjatar.
"Kaikki ovat haukkuneet ja lyöneet häntä.
"Sinä olet ostanut minut kuin kukan.
"Ja sinä olet sivellyt poskiani ja hiuksiani.
"Ja sinä olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta."
Hän painoi pienen päänsä hallitsijattarensa povelle.
"Sinä olet gasellini", sanoi tämä, "ja sinulla on sydän kullasta.
"Sinä saat tietää kaiken, mitä eivät muut tiedä kuin minä.
"Kuule siis.
"Lapsuuteni oli iloton ja lemmetön.
"Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeyttä ja rakkautta.
"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut poikaa, valtaistuimen perillistä. — Hän kohteli minua, tyttöä, vastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.
"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan kylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja huolenpitonsa.
"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä isässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa kylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä vuodattaen rintaansa vasten.
"Kun hän oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen rakkaus.
"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat palatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa muulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.
"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja opettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan. Samanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.
"Näin kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta.
"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.
"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta, kun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.
"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini läsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi minua, jos niitä näytin.
"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina katselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua, ja se tuotti minulle tuskia.
"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta äidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina menehtyneenä.
"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen kanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.
"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä huolimatta.
"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua — vaikka en enää ollut lapsi — ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua ankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi rangaistukseksi.
"Tämä oli liikaa.
"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin olisin mennyt isäni haudalle.
"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran haudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.
"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle portille.
"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin juoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.
"Mutta tiellä tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies.
"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi minua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.
"'Minne Matasunta-neito menee yksin tähän aikaan vuorokaudesta?'
"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät silmistäni ja nyyhkien minä huusin:
"'Epätoivoa kohden!'
"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin ystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.
"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta hyvyyttä ilmaisevalla äänellä:
"'Miksi? Mikä sinua niin vaivaa?'
"Sydämelleni teki sekä hyvää että pahaa hänen äänensä.
"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä itseäni.
"'Koska minua oma äitini vihaa, koska en saa rakkautta maan päällä.'
"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule kanssani takaisin. Sinusta — odotahan vain — sinusta tulee rakkauden kuningatar.'
"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon lempeyden vuoksi.
"Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin häntä silmiin.
"Minä vapisin.
"Tämä liikutti häntä. Hän luuli kenties, että minua paleli.
"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja palatsiin.
"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin häntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa vasten.
"Hän oli ääneti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni.
"Kenenkään huomaamatta — kuten luulin — onnistuimme pääsemään palatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään. Sitten hän pudisti kättäni.
"'Ole hyvä', sanoi hän, 'ja levollinen.'
"'Onnesi tulee kyllä aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.'
"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita alas.
"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua minnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.
"Silloin kuulin karkean äänen sanovan hänelle:
"'Kenet sinä näin yöaikaan keinottelit palatsiin, ystäväni?'
"Mutta hän vastasi:
"'Sinäkö, Hildebrand?'
"'Sinä et häntä ilmaise.'
"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille ja pelkäsi äitinsä vihaa.'
"'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee päivä päivältä kauniimmaksi.'
"Ja saattajani sanoi" — hän vaikeni ja poskille lensi heleä puna.
"No", kysyi Aspa katsellen häntä ihmeissään, "mitä hän sanoi?"
Mutta Matasunta painoi Aspan pään rintaansa vasten.
"Hän sanoi", kuiskasi hän, "hän sanoi: — 'hänestä tulee maailman kaunein nainen.'"
"Silloin hän sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siitä punastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?"
"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden kyyneliä.
"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä minulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.
"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen.
Tahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.
"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa pimeyteeni, siunausta elämääni.
"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin rakastaa.
"Huolellisesti hoidin ruumista, jota hän oli kiittänyt.
"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni, muutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt hellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain lempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat suopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi ympäristölleni.
"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään ja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.
"Siitä alkaen olen elänyt ja yhä elän hänen vuokseen."
Hän vaikeni ja painoi vasemman kätensä aaltoilevalle povelleen.
"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko puhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?"
"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin kuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi hänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten saattavani julkisuuteen pakoni ja — salaisuuteni. Hän ei ollut hovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin huvilassa."
"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen entisyydestään."
"Miten olisin voinut sitä kysellä? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut.
"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen tulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin."
"Hänen tulevaisuudestaan", sanoi Aspa hymyillen.
"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli tuottanut Aasiasta ja Niilin luota.
"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että hän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa. Kaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita ja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta salaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.
"Kaikki me hovilaiset — paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet — tiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.
"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat — sen tiesin aivan varmasti — äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja ennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.
"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain vanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle kultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.
"Mutta hän nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi:
"'Ei kullalla, vaan verellä!'
"'Puhtaan kuninkaanlapsen väkevällä verellä.'
"Hän iski vasemmasta kädestäni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa.
"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman loiston ja suurimman onnen.'
"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei miehesi.'
"Samassa hän riensi ulos."
"Ennustus oli verraten lohduton — ainakin minun käsittääkseni."
"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja synkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä puolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.
"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat surut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni."
"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan ennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien, frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja ruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin Germanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!"
"Minä odotan häntä. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi.
"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän tulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.
"Se on varmaa kuin tähdet", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta kohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.
Huvilasta päin kuului askeleita.
"Ah", huudahti Aspa, "komea kosijasi tulee.
"Arahad raukka, turhaa on vaivasi."
"Teen jo tänään siitä leikistä lopun", sanoi Matasunta nousten ylös. Hänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä ilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.
Aspa hämmästyi hallitsijattarensa itsehillitsemiskykyä.
"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi hän. "Lunta päälaella, ruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka usein virtaa lumelle ja ruusuille."
Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja kumarsi punastuen kauniille neitoselle.
"Minä tulen", sanoi hän, "kuningatar —"
Mutta tämä keskeytti hänet.
"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän väkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.
"En suvaitse sitä enää kauemmin.
"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään syvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa kuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni sopimattomassa vankeudessa.
"Hän lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riistää minulta vapauden.
"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei johda mihinkään tulokseen.
"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että amalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?
"Sinä vannot rakastavasi minua.
"Niinpä kunnioita minua myöskin.
"Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi.
"Muuten vapise, kun vapauttaja tulee."
Uhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua sanaakaan.
Silloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja säihkyvin silmin.
"Nyt, Arahad", huusi hän, "tee asiasta vihdoinkin selvä.
"Meidän on heti lähdettävä liikkeelle. Hän lähestyy sotajoukkoineen."
"Kuka", kysyi Arahad nopeasti.
"Hän sanoo tulevansa vapauttamaan.
"Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin luona."
"Kuka", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tietää, eihän sitä kuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges."
"Vitiges", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syvään henkeään.
"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet."
"Hän, hän on kuninkaani", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan.
"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani, mutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se tuntui minusta epäilyttävältä.
"Myöhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-pää."
Matasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa punaa.
"Mitä on tehtävä?" huudahti Arahad.
"Meidän täytyy lähteä.
"Meidän täytyy ehtiä ennen häntä Ravennan edustalle.
"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme Ravennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa hänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.
"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet joukkojeni suojaamana Ravennaan."
Molemmat veljekset riensivät tiehensä.
Säihkyvin silmin Matasunta katseli heidän jälkeensä.
"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin kuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.
"Tule, Aspa, vapauttaja lähestyy."
KYMMENES LUKU.
Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi
Silverius — tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä — kutsui
kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet
Caracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.
Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin lähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan oikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa vastaan.
Erään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat edellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin vetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä huomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.
Sitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä. Ääneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään äänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:
"Minä vastustan päätöstä.
"En valan tähden.
"En tarvitse apostolista päästämisvaltaa.
"En ole vannonutkaan.
"Mutta kaupungin tähden.
"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat. Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle apostolisella päästämisvallalla.
"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät puolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi."
Silverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.
"Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "epäilemättä miellyttäisi keisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et siis lähde mukanamme Belisariuksen luo!"
Cethegus nousi seisomaan.
"Minä menen Belisariuksen luo, mutta en teidän kanssanne!"
Tämän sanottuaan hän lähti.
Kun muutkin olivat poistuneet termeistä, sanoi paavi Scaevolalle:
"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa vastustanut Belisariuksen käsiin antautumista."
"Ja hän menee itse jalopeuran luolaan."
"Hän ei palaa enää sieltä. Oletko kirjoittanut syytöskirjan?"
"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin, mutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea."
"Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä hetkellä, lähdemme matkalle."
Mutta pyhä isä erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut tällä kertaa perikatoon.
Cethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo odotti häntä.
"Me lähdemme heti matkalle", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen hevosen selässä. "Noudan vain miekkani."
Eteisessä hän tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat häntä.
"Tänään on päivä, jolla olet kauan meitä lohduttanut", huusi Lucius.
"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme, kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus.
"Kärsivällisyyttä", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi sisähuoneisiin.
Pian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa kainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä säihkyivät.
"Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis", kysyi hän.
"On", vastasi Lucius Licinius.
"Onko Sisiliasta tuotu vilja kätketty Kapitoliumin varustuksiin?"
"Kätkössä on."
"Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten käskin?"
"Valmiit ovat", vastasi Marcus.
"Hyvä! Ottakaa tämä käärö.
"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja totelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.
"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne — vaan koko Roomasta.
"Caesarin kaupunki näkee tekonne.
"Menkää! Näkemiin!"
Hänen silmistään hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten sydämiin.
"Sinä tulet olemaan meihin tyytyväinen.
"Sinä ja Caesar", huusivat nuorukaiset rientäen tiehensä.
Cetheguksen huulilla väreili ystävällinen hymy, kun hän hyppäsi vaunuun.
"Pyhä isä", sanoi hän sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa viimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen."
"Via latinaa pitkin", huusi hän nopeasti orjalle, "ja anna hevosten juosta minkä ne suinkin jaksavat."
Prefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä.
Hän käytti aikansa hyvin.
Hänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi
Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.
Ja nyt hän ryhtyi hänelle ominaisella huolellisuudella toimeen.
Tulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi
Belisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä
Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.
Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti itsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen telttaan.
Prokopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet toisiinsa.
Mutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin ystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin hänen tulevaisuussuunnitelmansa.
Prokopius ihastui ikihyväksi nähdessään nuoruudentoverinsa.
Hänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja sen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.
Hänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta säihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.
Kun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja väsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään leiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja kuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.
Siellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat vähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia sotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat, itserakkaita. — He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä tukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.
Näiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui iberialaisten — persialaisten vihollisten — kuningassuvusta. Kun persialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän isänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin palvelukseen.
Vielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen, ratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja Ursicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja Belisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt Aiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen, Amazaspeen ja Artabaneen, — Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden armenialaisten kanssa Napoliin — persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.
Kaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia terävästi ja sukkelasti moittien.
He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:
"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on koristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?"
"Siellä asuu", sanoi Prokopius, "hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka järkeä Jumala valaiskoon."
"Keisarin veljenpoikako?"
"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan, mikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.
"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä ärsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.
"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä sodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee Italian hallitsija."
"Vai niin", tuumi Cethegus.
"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle puolelle Belisariuksen telttaa.
"Me emme siihen suostuneet.
"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen."
"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka siellä asuu?"
"Siellä", huokasi Prokopius, "asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina,
Belisariuksen puoliso."
"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?"
"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä."
YHDESTOISTA LUKU.
Kun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut matalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.
"Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani.
"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain ne saaliikseni Daran taistelusta."
"Sinä olet käytännöllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet muuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa."
"Niin minäkin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää hirvenpaistia — hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.
"Kuten muistat, tutkin viisaustiedettä ja tahdoin hankkia itselleni kokemusta.
"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja Ateenassa — ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt viisaustieteeseen.
"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä Jumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma isoisänsä.
"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon minulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.
"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan ja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.
"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides pelasti minut.
"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt ihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän hyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja kuviot — kristillisestä logiikasta puhumattakaan.
"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni oivallisen ajatuksen.
"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.
"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten rukoushuone.
"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat lujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys korkeimmasta olennosta.
"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento — kuten näyttää — ei kaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet — minä ainakaan en hänen sijassaan siitä välittäisi — ja hän on luonut ihmiset elämään sekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan maan päällä.
"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin oikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.
"Jos joku tahtoo tutkia, on hänen tutkittava ihmisten elämää ja puuhia.
"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan äänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea mies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.
"Heidän aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat.
"Minä mietin:
"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä ratkaistakseen.
"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari minua olalle ja sanoi:
"'Te ette näy tietävän, keitä nuo olivat ja minne he menevät.'
"'Johtaja oli sankari Belisarius. He menevät sotaan persialaisia vastaan.'
"'Kiitos, ystäväni', sanoin minä. 'Minä lähden hänen mukaansa.'
"Ja niin kävikin.
"Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen.
"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä."
"Kumpaa työtä pidät parempana?"
"Ikävä sanoa, ystävä hyvä, kirjoittamisesta.
"Ja kirjoittaminen olisi vielä parempaa, jos itse historia olisi parempaa.
"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.
"Tuo tänne Tacitusta, orja", huusi hän teltan ovesta ulos.
"Tacitusta?"
"Niin, ystäväiseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet.
"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden historiallisen luonteen mukaan.
"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä teemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa. Meidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan, ennenkuin kävimme goottien kimppuun."
"Narses! Mitä viisas ystäväni nykyjään puuhaa?"
"Hän kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sitä myöntää itselleenkään.
"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka lyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme maihinkaan."
"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät
Belisariusta parempana?"
"Sen sanon sinulle heti", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta pikareihin.
"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden historiankirjoittajaksi.
"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni saada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua suututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt, jotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi. Sankarien aika on ollut ja mennyt.
"Vain Belisarius, tuo rehti mies, on vielä sankari, muinaisten arvoinen.
"Hän olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla.
"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien eläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.
"Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus.
"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä silmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa väkevimmänkin oriin.
"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti ilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.
"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten keskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.
"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten häntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi kappaleiksi hakattuna.
"Minä päin vastoin hillitsen häntä. Hän sanoo minua järjekseen.
"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole heikkoutta.
"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon hän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.
"Hauskin tapaus on sentään tarina torvesta ja tuubasta."
"Kumpaa sinä puhallat, ystäväni?"
"En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua."
"Mutta mitä puhuit torvesta ja tuubasta?"
"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka meidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.
"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta Justinianuksen unen' — se on hänen pyhin valansa — ettei hän puhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.
"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein hyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta leiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren juurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.
"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka kerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.
"Mutta siinäpä tulikin pulma.
"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua valaa uskaltanut peruuttaa.
"Niinpä meidän täytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme.
"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän soittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi meikäläisille peräytymismerkkinä.
"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme torvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme pakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden vaikuttavan tällä tavalla.
"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus antautui vihdoin.
"Annan hänelle aina leikillisiä letkauksia hänen urotöistään.
"Mutta sydämessäni niitä ihailen. Hän on viimeinen sankari."
"Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria", arveli
Cethegus.
Prokopius nyökäytti päätään mietteissään.
"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta he ovat liian tyhmiä."
"Kuinka? Miksi?"
"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä keltatukkaisten veljiensä kanssa, — silloin olisivat he olleet vastustamattomat — ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.
"He joutuvat perikatoon. He palavat täällä, kuten saat nähdä."
"Toivon näkeväni sen. Entä sitten?" kysyi Cethegus levollisesti.
"Niin", sanoi Prokopius nyreissään. "Sitten tulee pahin seikka.
"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja — sillä simpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan — ja hän turmelee parhaat voimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin kyllin työtä.
"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka monta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet."
"Sinä tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois
Italiasta."
"Tietysti. Persiassa kasvavat hänen laakerinsa ja minunkin.
"Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni hänet sitten täältä pois."
Cethegus oli vaiti.
Hän iloitsi saadessaan näin mahtavan apulaisen tuumansa toteuttamiseksi.
"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius", sanoi hän ääneen.
"Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen vaimonsa."
"Antonina! Sano nyt, miksi äsken sanoit häntä onnettomaksi."
"Koska hän on puolinainen luonne ja vastustushaluinen.
"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja
Belisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.
"Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin.
"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.
"Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.
"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä ympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.
"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella esimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.
"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa kanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä."
"Ja sittenkin.
"Miksi häntä ei tyydytä sankari Belisarius?"
"Siksi, että tämä on sankari.
"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei voinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja, kukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.
"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään tyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä."
"Aavistaako Belisarius?"
"Ei vähääkään.
"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä sitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.
"Sekin on eräs syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa jäädä Italiaan.
"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole imartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä ikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista, joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, — törkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene — Antonina voittaa kaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on Belisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja sodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen rinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista Bysantin hovissa.
"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on
Belisariuksenkin oikea paikka."
"Nyt tiedän jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat täällä ovat", sanoi
Cethegus.
"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois
Italiasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä
Belisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut
tasavaltalainen."
Silloin Prokopius siirsi pikarinsa syrjään ja katsoi omituisesti vierastaan.
"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden välillä.
"Mutta sinun tasavaltaisuutesi — on minusta — hyvin — hyvin epähistoriallista.
"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.
"He eivät kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi."
"Sitä en kielläkään", vastasi Cethegus hymyillen.
"Mutta teidän hirmuvallastanne tahtoisin suojella isänmaatani."
"Siitä en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myös hymyillen, "sillä meidän hallituksemme siunaus — tukahduttaa."
"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin suojeluksen alainen."
"Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimeltään Cethegus."
"Vaikkapa niinkin — jos välttämätöntä on."
"Kuule", sanoi Prokopius totisena, "yhdestä seikasta tahdon sinua varoittaa.
"Rooman ilma näkyy synnyttävän suurenmoisia suunnitelmia.
"Rooman herra ei tahdo mielellään olla toisena maan päällä.
"Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule enää maailmanvaltiasta."
Cethegus tuli pahalle tuulelle. Hän muisti kuningas Teoderikin varoituksen.
"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin kuin sinä.
"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu, pääsyn Belisariuksen puheille — voit olla varma siitä, että tulos on suurenmoinen."
Sitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen päämääränsä.
"Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te teette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.
"Tässä on käteni.
"Avustani voit olla varma.
"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian menestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta."
Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn
Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.
"Puhuitko suusi puhtaaksi", kysyi Prokopius.
"En ihan", vastasi Cethegus hymähtäen.
"Täytyy aina jättää hiukan omaksi tiedokseenkin."
KAHDESTOISTA LUKU.
Heti sen jälkeen syntyi leirissä harvinaisen vilkas elämä.
Huhu pyhän isän tulosta lensi hänen runsaasti kullatun kantotuolinsa edellä ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai kunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta lähtemään liikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta.
Päälliköt saivat tuskin pidätetyksi ne miehet, jotka olivat palvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien päästä uskovaisia oli saapunut paavia vastaan ja saattoivat nyt yhdessä lähiseudun asukasten kanssa hänen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka.
Aikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin kantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sitä kantamaan — turhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sitä — ja lakkaamatta huutaen "Eläköön Rooman piispa, siunattu olkoon pyhän Pietarin muisto" vyöryi tuhatlukuinen väkijoukko eteenpäin. Väsymättömästi Silverius luki siunauksiaan.
Hänen mukanaan olevaa Scaevolaa ja Albinusta ei kukaan ajatellut.
Belisarius katseli totisena mahtavaa näytelmää telttansa ovelta.
"Prefekti on oikeassa", sanoi hän. "Tuo pappi on vaarallisempi kuin gootit.
"Tämähän on riemukulku.
"Prokopius, päästä bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani ympäriltä heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyviä kristittyjä.
"Aseta heidän sijaansa hunneja ja pakanallisia gepidejä."
Sitten hän meni telttaansa, jossa hän sotapäällikköjensä ympäröimänä otti vastaan roomalaisen lähetystön.
Prokopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka tärkeätä nyt olisi lähteä tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, että vain prinssi voisi sen kunnollisesti suorittaa.
Loistavan pappijoukon seuraamana paavi lähestyi päälliköntelttaa.
Suuri väkijoukko seurasi perässä. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja Albinus olivat päässeet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit keihäillään tien eivätkä sallineet pappien eikä sotamiesten seurata näitä.
Hymyillen Silverius kääntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti tälle kauniin puheen, jonka tekstinä oli "sallikaa lasten tulla tyköni, älkääkä heitä kieltäkö."
Mutta germaani pudisti vain takkuista päätään ja käänsi paaville selkänsä. Hän ei ymmärtänyt latinankielestä muuta kuin komennussanat.
Silverius hymyili, siunasi vielä kerran uskollisia seuralaisiaan ja meni sitten levollisesti telttaan.
Belisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja. Hänen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla peitetyllä istuimellaan.
Antoninan sairas sielu oli toivonut pyhän Pietarin jälkeläisestä lääkäriä ja auttajaa itselleen.
Mutta nähdessään Silveriuksen viekkaat kasvonpiirteet hän pelästyi.
Belisarius nousi paavin sisään tullessa seisomaan.
Tämä astui kumartamatta suoraan hänen luokseen ja pani — vaivalloisesti kurottautuen varpailleen — molemmat kätensä hänen olkapäilleen ikäänkuin siunatakseen häntä.
Silverius aikoi painaa hänet hiljaa polvilleen, mutta sotapäällikkö seisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin täytyi lukea siunauksensa Belisariuksen seisoessa.
"Te tulette roomalaisten lähettiläinä", alkoi Belisarius.
"Minä tulen", keskeytti Silverius, "pyhän Pietarin nimessä ja Rooman piispana jättääkseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen käsiin.
"Nuo hyvät miehet", jatkoi hän viitaten Scaevolaan ja Albinukseen, "ovat liittyneet minuun kuten jäsenet päähän."
Tyytymättömänä Scaevola aikoi sekautua puheeseen. Hän oli käsittänyt liittonsa kirkon kanssa hiukan toisin — mutta vaikeni Belisariuksen viittauksesta.
"Lausun sinut Herran nimessä tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan.
"Tule ikuisen kaupungin muurien sisälle kirkon ja uskovaisten suojaksi kerettiläisiä vastaan.
"Kohota siellä Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, äläkä koskaan unohda, että pyhä kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi.
"Minä olen se, jonka Jumala on valinnut välikappaleekseen tuudittamaan gootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viemään heidät soaistuin silmin pois kaupungista. Minä olen voittanut epäröivän kaupungin ja sen asukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyhä Pietari jättää minun käteni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, että suojelisit sitä. Älä koskaan unohda näitä sanoja."
Hän ojensi Belisariukselle asinarisen portin avaimen.
"En unohda niitä koskaan", vakuutti Belisarius ja antoi merkin
Prokopiukselle, joka otti avaimen paavin kädestä.
"Sinä puhuit vihollisteni vehkeistä.
"Onko keisarilla Roomassa vihollisia?"
Silverius huokasi ja sanoi:
"Älä kysele, päällikkö.
"Heidän verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eikä kirkon sovi ruveta syyttäjäksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki parhain päin käännettävä."
"Pyhä isä, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille ne kavaltajat, joita hänen roomalaisien alamaistensa joukossa on. Vaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset."
Silverius huokasi.
"Kirkko ei himoa verta", sanoi hän.
"Mutta se ei saa ehkäistä maallista oikeutta", sanoi Scaevola.
Lainoppinut astui esille ja antoi Belisariukselle papyruskäärön.
"Minä syytän Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefektiä majesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan.
"Tämä kirjelmä sisältää syytöksen eri kohdat sekä todistukset.
"Hän on haukkunut keisarin hallitusta hirmuhallitukseksi.
"Hän on kaikin voimin vastustanut keisarillisen sotajoukon maihinnousua.
"Lopuksi hän on muutamia päiviä sitten yksin äänestänyt sen ehdotuksen puolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle."
"Mitä rangaistusta vaaditte", kysyi Belisarius silmäten kirjelmää.
"Lakien mukaan kuolemaa", sanoi Scaevola.
"Ja hänen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syyttäjälle", sanoi Albinus.
"Ja hänen sielunsa joutuu laupeuden Jumalan käsiin", lisäsi Rooman piispa.
"Missä on syytetty", kysyi Belisarius.
"Hän lupasi tulla sinun luoksesi, mutta minä luulen, että hänen paha omatuntonsa estää häntä tänne tulemasta", sanoi Silverius.
"Erehdyt, Rooman piispa", sanoi Belisarius, "hän on jo täällä."
Näin sanoen hän työnsi syrjään teltan takaosan edessä olleen verhon ja hämmästyneiden syyttäjien näkyviin tuli prefekti Cethegus.
Syyttäjät vavahtivat pelosta. Ääneti, musertavasta heitä silmäillen Cethegus astui muutamia askeleita eteenpäin ja seisahtui Belisariuksen rinnalle.
"Cethegus on käynyt luonani aikaisemmin kuin sinä", jatkoi päällikkö vähän ajan perästä, "ja hän on ehtinyt ennen — syyttääkin.
"Sinua kohtaan, Silverius, on minulle tehty raskauttavia syytöksiä.