"Mutta sinua itseäsi se koskee."
"'Eilen', jatkoi Narses vähän ajan perästä — muutamia puheenvuoroja en kuullut kahinan vuoksi — 'samalla kertaa, kun saapui kauan odotettu tieto Roomasta —'"
"Mikä tieto", kysyi Cethegus.
"Hän ei sanonut sitä. — 'Samalla kertaa toi Zenon minulle luvan avata keisarin sinetillä suljettu määräys, sillä viimeisten kertomusteni mukaan voi Justinianus syystä olettaa, että gootit saattoivat kukistua minä päivänä tahansa.'
"'Minä avasin ja' — oi herra — se on hirveätä.
"Puhu."
"'Suuren Justinianuksen pikkumaisuus tuli taas näkyviin', sanoi Narses.
"'Hän antaisi luultavasti mieluummin Cethegukselle anteeksi sen, että tämä oli saattaa hänet, oikeamielisen keisarin, tuomitsemaan liian uskollisen Belisariuksen sokaistavaksi kuin sen, että Cethegus Teodoran liittolaisena ja Teodoran viettelijänä — kamala anakron' — loppua en ymmärtänyt. —"
"Anakronisum", täydensi Cethegus levollisena.
"'Petti keisarin.'
"'Sama kohtalo, jonka alaiseksi hän aikoi saattaa Belisariuksen, tulee hänen osakseen.'
"'Sokaiseminen.'"
"Todellakin", virkahti Cethegus hymyillen, mutta tarttuen tikariinsa.
"'Ja sama rangaistus, jonka hän jumalattomasti Kristuksen kuolemaa pilkaten ja Konstantinuksen asetusta rikkoen otti taas käytäntöön Roomassa —'
"Mitä hän sillä tarkoittaa", kyseli Syphax peloissaan.
"Ristiinnaulitsemista", vastasi Cethegus kätkien tikarin poveensa.
"Oi, herra."
"Mitä vielä. En vielä roiku ilmassa, vaan poljen maata, joka kasvattaa sankareita. Kerro loppuun."
"'Mutta minä olen', jatkoi Narses, 'sotapäällikkö enkä Justinianuksen pyövelin renki. Hän tyytyköön siihen, että lähetän tuon urhoollisen miehen pään Bysanttiin.'
"Mutta sitä hän ei saa tehdä — ei sitä, herra — kun me kuolemme."
"Me", virkkoi Cethegus hymyillen täysin levollisena. "Ethän sinä ole Teodoran kanssa pettänyt roomalaisten suurta keisaria. Eihän sinua uhkaa mikään vaara."
Mutta Syphax jatkoi:
"Etkö sinä tiedä — usko minua ainakin tässä asiassa — koko Afrikka sen tietää — jos ruumiista puuttuu pää, niin täytyy sielun vuosituhansia rypeä liejussa ja liassa epäpuhtaana olentona. Älä anna erottaa päätäsi ruumiista."
"Se on vielä lujasti niskassani.
"Hiljaa — joku tulee."
Isaurilainen, jonka hän oli lähettänyt Narseksen luo, toi seuraavan vastauksen:
"Cethegus Caesariukselle Magister militum Narses.
"En tänäänkään vastusta Roomaan lähdön aikomustasi."
"Alan ymmärtää", sanoi Cethegus.
"Leirin vartijat ovat saaneet käskyn päästää sinut lähtemään.
"Jos vielä pysyt lähtöpäätöksessäsi, niin saat matkaseuraksesi Alboinin ja tuhat longobardia.
"Tiet eivät ole täysin turvallisia rosvoilevien goottien vuoksi.
"Kun gootit kaiken todennäköisyyden mukaan tekevät tänään tai huomenna rajun hyökkäyksen ja kun leiristä poistuminen on vaarallista sekä päälliköille että pienemmille joukkueille, ei kukaan enää saa minun luvattani lähteä leiristä.
"Sitä paitsi olen asettanut kaikkialle, muun muassa telttojen vartijoiksi, uskollisia longobardejani."
Cethegus riensi telttansa ovelle ja sysäsi oviverhon syrjään.
Hänen neljää isaurilaistaan kuljetettiin parhaillaan pois ja teltan edustalle asettui kaksikymmentä longobardia Autariksen johdolla.
"Ajattelin paeta jo ensi yönä", sanoi hän Syphaxille.
"Tie on katkaistu.
"Samapa se, parempikin on näin. Mieluummin otan goottikeihään rintaani kuin kreikkalaisnuolen niskaani.
"Mutta lukekaamme Narseksen kirje loppuun.
"'Teltassani saat tietää toimenpiteet, joihin on ryhdytty barbaarien hyökkäyksestä aiheutuvan, mahdollisesti ankaran taistelun varalta.'
"'Mutta minulla on vielä sinulle ilmoitettavana eräs ikävä uutinen.'
"'Eilisiltana meritietä Roomasta saapuneet sanansaattajat tiesivät kertoa, että tribuunisi ja suurin osa isaurilaisiasi ovat —'
"Haa, Licinius, Piso, Julianus", huusi prefekti tuskaisesti unohtaen hetkeksi jäisen, kuolemaa halveksivan levollisuutensa.
"'Tapetut Roomassa.'
"'Heidät laskettiin vapaaehtoisesti sisään' — haa, häpeällisesti houkuteltiin, 'mutta he kieltäytyivät vannomasta keisarille kuuliaisuuden valaa. He aikoivat ryhtyä väkivaltaan vastoin sopimustaan. Lucius Licinius aikoi valloittaa Kapitoliumin, Salvius Julianus Hadrianuksen haudan ja Piso Porta latinan. — He kaatuivat päämääränsä luona. — Palkkasoturien jäännökset ovat vankeina.'
"Toinen Juliukseni seurasi ensimmäistä", virkkoi Cethegus.
"No, en tarvitsekaan perillistä, sillä Rooma ei tule omakseni enkä voi sitä perinnöksi jättää.
"Kaikki on mennyttä.
"Suuri taistelu Roomasta on lopussa.
"Sokea ylivoima ja pikkumainen nokkeluus ovat voittaneet sekä goottien miehet että Cetheguksen älyn.
"Oi roomalaiset — roomalaiset, tekin poikani! Niin te olitte minun
Brutukseni.
"Tule, Syphax, sinä olet vapaa.
"Minä menen kuolemaan — palaa sinä takaisin vapaalle aavikollesi."
"Oi, herra", huusi Syphax nyyhkien ja syleillen isäntänsä polvia, "älä sysää minua pois luotasi. Minä tahdon olla yhtä uskollinen kuin Aspakin hallitsijattarelleen. Salli minun kuolla kanssasi."
"Tapahtukoon tahtosi", sanoi Cethegus levollisesti laskien kätensä
Syphaxin pään päälle.
"Minä olen rakastanut sinua — pantterini — hyppää sitten kanssani kuoloon.
"Anna minulle kypäräni, kilpeni, miekkani ja keihääni."
"Minne?"
"Ensin Narseksen luo?"
"Ja sitten?"
"Vesuviukselle."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kuningas Teja oli aikonut seuraavana yönä koota kaikki asekykyiset gootit paitsi muutamia solan vartijaksi jääviä ja hyökätä vuorelta Narseksen leiriin sekä pimeän ja hämmennyksen turvissa panna siellä toimeen oikein ankaran verilöylyn.
Kun viimeinenkin hyökkääjistä oli kaatunut ja kun päivän koiton tienoissa bysanttilaiset joutaisivat ajattelemaan hyökkäystä solaa vastaan, hakisivat ne aseettomista, jotka pitivät kuolemaa orjuutta parempana, vapaaehtoisen haudan läheisessä Vesuviuksen aukossa, minkä jälkeen solan puolustajat hyökkäisivät rotkosta ja maksaisivat henkensä mahdollisimman kalliisti.
Kuningas tunsi vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, kun ei ainoakaan tuhansista vaimoista ja tytöistä — kaikki pojat kymmenvuotiaasta ylöspäin ja kaikki vanhukset olivat aseissa — valinnut häpeällistä orjuutta, vaan vapaaehtoisen kuoleman Vesuviuksessa, kun Teja esitti asian kokoutuneelle kansalleen.
Hänen sankarisydämensä iloitsi ajatellessaan, että koko hänen heimonsa päättäisi yhtenä miehenä kunniakkaasti suuren menneisyytensä kansojen historiassa ennenkuulumattomalla teolla, uljaalla sankarikuolemalla.
Tämä kuolemaa halveksivan sankarin epätoivoinen tuuma ei toteutunut. Hänen sammuva silmänsä sai tuon kamalan kuvan sijasta nähdä toisen valoisamman, sovittavan.
Aina varovainen ja valpas Narses oli huomannut vihollisen uhkaavat valmistukset jo ennen kuin Johannes ja Cethegus ja kutsunut sen vuoksi päälliköt telttaansa viidennellä hetkellä saamaan tarvittavat määräykset.
Oli erittäin ihana, kullalta hohtava syyskuun aamu. Valolaineet värähtelivät ilmassa, joka oli aivan täynnä kukkien tuoksua. Oli syysaamu, jonka vertaista ihanuudessa ei näe muualla Italiassakaan kuin Bajaen lahdella.
Vesuviuksen keveät savupilvet kohosivat leikitellen taivaan valomereen. Viimeiset matalat mainingit vyöryivät rannalle hiekkaa hyväillen säännöllisin väliajoin.
Aivan veden rajaan ilmestyi vasemmalta leirinsivustalta komea mies. Hän käveli hitaasti keihäs olallaan pitkin rantaa. Vyöryvät aallot koskivat joskus hänen panssaroituja jalkineitaan.
Aurinko heijastui hänen pyöreästä kilvestään ja hänen komeasta panssaristaan. Merituuli leikitteli hänen kypärätöyhtönsä kanssa.
Kulkija oli Cethegus, joka oli menossa kuolemaan.
Syphax seurasi häntä kaukana.
Saavuttuaan pienen, lahteen pistävän hiekkasärkän luo, hän meni pitkin tuota kapeata kielekettä niin kauas kuin pääsi, seisahtui veden rajaan ja kääntyi luoteeseen päin.
Siellä oli Rooma, hänen Roomansa.
"Voikaa hyvin", sanoi hän liikutettuna, "voikaa hyvin, te kuolemattomuuden seitsemän kukkulaa.
"Voi hyvin, Tibervirta, joka huuhtelet vuosisatojen arvokkaan tomun mukaasi. Kahdesti olet juonut vertani, kahdesti olet minut pelastanut.
"Nyt et voi enää pelastaa minua, ystävällinen joen jumala.
"Olen taistellut puolestasi, Roomani, ankarammin kuin kukaan edeltäjäni, ankarammin Caesariakin.
"Taistelu on lopussa. Sotajoukoton päällikkö on voitettu.
"Niin, myönnän sen nyt itsekin.
"Yksityisen mahtava henki voi korvata kaiken muun paitsi puuttuvan kansan.
"Henki voi pysytellä nuorena, mutta ei voi pitää toisia nuorina.
"Olen yrittänyt mahdotonta.
"Mutta mahdollisuuden saavuttaminenhan on — tavallista.
"Ja jos särjetyn Caesarini marmoripäästä taas siirtyisi aivoihini ajatus tästä taistelusta — panssaroituna kuten Atene Zeus-jumalan päästä — niin taistelisin sen vielä kerran.
"Sillä parempi on kaatua taistelussa yli-inhimillisen asian puolesta kuin elää välinpitämättömänä ja alistuvana tavallisten ihmisten joukossa.
"Siunattu ollos" — hän polvistui ja jäähdytti polttavaa otsaansa suolaisella merivedellä — "siunattu ollos Ausonian pyhä merenlaine.
"Siunattu ollos, Italian pyhä maa" — hän painoi kätensä syvälle rantahiekkaan — "kiitollisena eroaa uskollisin poikasi sinusta, liikutettuna kaikesta ihanuudestasi eikä suinkaan lähestyvän kuoleman pelosta. Minä aavistan, että vieras valta painaa sinua vuosisatoja. En ole voinut kääntää kohtaloasi, mutta sydänvereni annan toivomusuhrina puolestasi.
"Maailmanherruuden laakerisi on ainaiseksi kuivettunut, mutta vapaudenrakkauden ja kansasi jalojen ominaisuuksien oliivi kukoistaa saavuttamattomana tuhkan alla. Ja kerran koittaa Rooman, Italian päivä, jolloin ei ainoakaan muukalainen hallitse pyhällä pohjallasi, jolloin sinä kuulut vain itsellesi pyhistä alpeista pyhään mereen saakka."
Hän nousi levollisena ja kulki nopein askelin keskileirissä olevaan
Narseksen päällikkötelttaan.
Saapuessaan perille hän huomasi kaikkien päälliköiden olevan läsnä.
Narses huudahti iloisena häntä vastaan:
"Tuletpa sopivaan aikaan, Cethegus.
"Olen saanut selville, että kaksitoista päällikköäni on tehnyt hurjanrohkean liiton, joka on enemmän kunniaksi barbaareille kuin Narseksen oppilaille. He puolustautuvat sillä, ettei se voi muka olla hulluutta, kun nerokas Cetheguskin ottaa osaa siihen. Oletko sinä todella aseliitossa Tejaa vastaan?"
"Olen ja lähden täältä suoraa päätä — anna, Johannes, minun alkaa ilman arvanlyöntiä — Vesuviukselle. Kuninkaan vartiovuoro alkaa."
"Se miellyttää minua, Cethegus."
"Kiitos. Se säästää sinulta monta huolta, Rooman prefekti", vastasi
Cethegus.
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tavattomasti. Salaisuuden tuntijatkin ihmettelivät sitä, että hän tiesi asian oikean laidan.
Narses pysyi levollisena. Hän sanoi Basiliskokselle:
"Hän tietää kaikki. Se onkin hyvä.
"Minun syyni ei suinkaan ole, Cethegus, ettet ole ennen saanut tietää erottamistasi. Keisari käski ankarasti salata sen.
"Kiitän sinua päätöksesi johdosta, Cethegus.
"Se on aikomusteni mukainen.
"En suo barbaareille ensi yönä huvia teurastaa muutamia kymmeniätuhansia miehistäni.
"Kaikki joukot, molemmat sivustatkin kokoutuvat keihäänheittomatkan päähän solasta. He eivät saa hyökkäämisen tilaisuutta. Heidän on jouduttava solasta poistuessaan keihäisiimme.
"En vastusta sitäkään, jos jotkut vapaaehtoisesti ottavat kukistaakseen kuninkaan. Hänen kuollessaan toivottavasti vastustus loppuu.
"Yksi seikka huolestuttaa minua.
"Olen aikoja sitten kutsunut Jonian meren laivaston tänne, — olin odottanut ratkaisua jo aikaisemmin — mutta sitä ei näy eikä kuulu.
"Sen olisi määrä kuljettaa vangitut barbaarit Bysanttiin.
"Navarkki Konon! Eikö pikapurjehtija, jonka lähetin tiedustelumatkalle
Regiumin salmeen, ole vielä palannut?"
"Ei, päällikkö! Ei ole palannut minunkaan lähettämäni pikapurjehtija."
"Olisiko viime myrsky vahingoittanut laivastoa?"
"Se on mahdotonta, päällikkö! Laivat ovat vankkoja. Laivasto oli sitä paitsi viimeisten tietojen mukaan ankkurissa Brundusiumin satamassa."
"Me emme voi enää odottaa laivoja. Liikkeelle, päälliköt. Me lähdemme kaikki solalle. Minä seuraan mukana.
"Hyvästi Cethegus!
"Älä ole milläsikään!
"Luulenpa, että sodan päätyttyä saat monta oikeusjuttua niskaasi.
"Sinulla on paljon vihollisia, syystä ja syyttä.
"Sinua uhkaavat pahat enteet.
"Mutta minä tiedän, että pidät arvossa vain yhtä ennettä:
"'Hyväksyttävä on vain —'
"'Kotimaan puolesta kaatuminen.'
"Suo minulle vielä yksi suosionosoitus. Salli minun — isaurilaiseni ja tribuunini lepäävät Roomassa — koota joukoissani olevat roomalaiset ja italialaiset, jotka olet siroitellut muiden kansojen joukkoon, ja johtaa heitä barbaareita vastaan."
Narses mietti hiukan.
"Hyvä on! Sinä saat koota ne ja johtaa niitä — kuolemaan", lisäsi hän hiljaa Basiliskokselle. "Niitä on enintään viisitoistasataa miestä. — Suon hänelle ilon kaatua maanmiestensä etunenässä — ja näille ilon kaatua hänen takanaan.
"Voi hyvin, Cethegus!"
Cethegus lähti teltasta äänettömänä tervehtien häntä keihäällään.
"Hm", hymähti Narses Alboinille, "katsele tarkkaan tuota miestä. Siinä meni merkillinen palanen maailmanhistoriaa.
"Tiedätkö, kuka lähti teltasta?"
"Vihollistensa suuri vihollinen", vastasi Alboin totisena.
"Niin, sutoseni. Katsele häntä vielä kerran. Siinä menee kuoloon — viimeinen roomalainen!" — —
Kun kaikki päälliköt Alboinia ja Basiliskosta lukuunottamatta olivat poistuneet teltasta, riensivät teltan takaosasta hämmästyneen näköisinä Anicius, Scaevola ja Albinus, jotka vielä olivat longobardien puvuissa.
"Mitä", huusi Scaevola, "aiotko riistää tuon miehen tuomarien käsistä?"
"Ja hänen ruumiinsa teloittajalta", jatkoi Albinus, "ja hänen omaisuutensa syyttäjiltä?"
Anicius oli ääneti ja puristi kiukkuisena miekkansa kahvaa.
"Päällikkö", huudahti Alboin, "käske noiden kahden porukurkun riisua yltään kansalaisteni puvut. Minua suututtaa heidän lörpötyksensä."
"Olet oikeassa, sutoseni.
"Teidän ei enää tarvitse piileskellä", sanoi Narses.
"En enää tarvitse teitä syyttäjinä.
"Cethegus on tuomittu ja tuomion panee toimeen — kuningas Teja.
"Te, raatolinnut, ette saa näykkiä kuollutta sankaria."
"Entä keisari Justinianuksen käsky", uteli Scaevola itsepintaisesti.
"Ei Justinianuskaan voi sokaista eikä ristiinnaulita vainajia. Jos Cethegus Caesarius kaatuu, en voi häntä herättää henkiin Justinianuksen rääkättäväksi. Sinä, Albinus, et saa hänen omaisuudestaan solidiakaan etkä sinä, Scaevola, hänen verestään tippaakaan. Keisari saa hänen kultansa, gootit hänen verensä ja kuolemattomuus hänen nimensä."
"Suotko sinä tuolle konnalle sankarin kuoleman", kysyi Anicius kiukkuisena.
"Suon, Boëthiuksen poika, sillä hän on sen ansainnut.
"Sinulla on tosin paljon kostettavaa hänelle — sinä saat hakata vainajan pään ja viedä sen Bysanttiin keisarille.
"Kuuletteko? Taistelu alkaa."
VIIDESTOISTA LUKU.
Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:
"Saman tekevää.
"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."
Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille, ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.
Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.
Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä — ei ainoakaan päästänyt huokaustakaan.
Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat vierekkäin.
Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.
Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.
Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän saakka solan suulta.
Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.
Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.
Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi
Teoderikin sotalippua.
Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.
"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin kuolla?
"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari
Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.
"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan kuolinpaikan arvon mukaisesti."
Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:
"Pohjolasta Bysanttihin
Roomaan — retki kulki.
Goottien tähden nousu nähtihin.
Nyt tää maa sen syliins' sulki.
Esiin miehet, viime maine
viime voimat saakohon.
Sankarnimen saamme vainen.
Käydään, gootit kuolohon!"
Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.
"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani jäännökset.
"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.
"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen.
Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"
Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.
Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.
Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.
Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.
Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja niin edespäin kymmeneen saakka.
Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.
Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta merkin goottilaisella sotatorvella.
Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.
Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen.
Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.
Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja kohti.
Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.
Hän kaatui halaistuin päin.
Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan kimppuun.
Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.
Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua, persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.
Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean, liukkaan laavapolun oikealle puolelle.
"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan.
"Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."
Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.
Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski
Aligern käden aivan irti ruumiista.
Kiljaisten heruli kaatui.
Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän, kasvot ja aivot.
Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.
Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän kaatui selälleen.
Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa goottikuninkaan kamalan aseen.
Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.
Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.
Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla kirveellään.
Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.
Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.
Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan — se oli burgundi Gundobad — juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski häntä päähän.
Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä. Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet kilpensä piikillä kuoliaaksi.
Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen
Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.
Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.
Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle, repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.
Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.
Teja teki nopean päätöksen.
Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.
Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.
Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.
Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka puolelta niinkuin rakeita.
Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan taakseen.
Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.
Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja, persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa käsikähmään.
Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.
Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se näytti kaatuneen.
Tämä ratkaisi asian.
"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan vihollisjoukon läpi.
Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten johtajana.
"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."
Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.
"Ota heti kilpeni."
Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi torjunut sitä saamallaan kilvellä.
"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.
Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.
Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris riensivät parhaansa mukaan solalle päin.
Täällä raivosi jo taistelu.
Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.
Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella
Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.
Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot, joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan solasta.
Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.
Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat, vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin ennättivät.
Mutta he eivät päässeet pitkälle.
Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten, illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.
Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.
"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."
Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.
"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi.
Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."
Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.
"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.
"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."
Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin kädessään.
"Tervetuloa tänne ulos — kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.
Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä kohti.
Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu saarnikeihäs murskautui kallioseinään.
Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.
Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.
Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan, tullen selästä ulos.
Hän kaatui.
Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana sankarina.
He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.
Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.
"Tule, Gisulf — pure nyt hampaasi yhteen — taistelkaamme tätä kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.
Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti — heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.
Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit, gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat kilpaa vuoren rinnettä alas.
Teja itse pysähtyi solalle.
Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.
Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.
"Johannes kaatunut!"
"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.
"Paetkaa! Leiriin!"
"Uusi ryntäyskolonna on saatava — Haa, tuollahan Cethegus tuleekin oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.
Se olikin totta.
Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa kussakin oli viisisataa miestä.
Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.
Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen kahta keihästä.
Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.
Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät vähitellen solalle.
Cethegus seurasi heitä.
Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli, jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.
Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.
Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.
Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.
He pysähtyivät ulkopuolelle.
Cethegus saavutti ensin Guntariksen.
Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa
Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.
Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.
Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.
Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti, ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin, että veri ruiskahti korkealle.
Visand horjui. — Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.
Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä syrjään.
Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus hänelle silmien väliin kuolinhaavan.
Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.
Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi. Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi haavoittuneen Tejan ohi solaan.
Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.
Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä verivihollisen.
"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan asemestarin kivikirveen maasta.
Hän huusi vielä kerran: "Alarik!"
Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.
Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.
Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä, sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista, jotka Narses oli lähettänyt.
"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.
"Ei saa antautua käsirysyyn.
"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.
"Niin on Narses käskenyt."
Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän henkensä paremmin säästyivät.
Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.
Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.
Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.
"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan sankarien sankaritöille — Tejan.
"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.
"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen kaatuessaan.
"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.
"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.
"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä lujana kuin maahan muurattu.
"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon, vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia keihäitä ja uusia kilpiä."
Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. — Kuninkaan aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.
Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen, rohkeimman heistä.
He alkoivat horjua. — Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta — ja pakenivat.
Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.
"Syphax, eheä keihäs!"
"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."
Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.
Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.
"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.
Tejakin tunsi äänen.
Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan tulijan.
"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.
Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.
Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.
"Kuole, roomalainen", huusi hän.
Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.
Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut itsensä suojelemista.
Molemmat kaatuivat.
Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.
"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.
Sitten hän vaipui kuolleena maahan.
Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja Adalgot kantoivat hänet solaan.
Heillä oli kiire.
Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut — hän olikin yksin taistellut kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt — ryntäsivät kaikki italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli kilvellään.
Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.
Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.
Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.
Hänen edessään riehui taistelu.
Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja Albinuksen, ja viittoi häneen päin.
"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"
"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.
"Tottele, orja."
Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.
Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan vieressä olevaa kallioseinää ylös.
Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä pääsemistä.
Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.
Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella puolella.
Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.
Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille käsivarsilleen.
Laskeva aurinko valaisi ryhmää.
Yht'äkkiä molemmat katosivat.
Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.
Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.
Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät
Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.
Mutta Narses vastasi:
"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.
"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."
Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona, jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä, tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen Tejalle.
Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:
"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald!
Harald!"
Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi. Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa alas.
Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan — Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas kuolisi — kysyi hiljaisella äänellä:
"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko
Harald täällä?"
"On. Harald ja kansasi jäännöksen — naisten ja lasten — pelastus", vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.
"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli ihmisvoimien.
"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.
"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen, Thulemaahan.
"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko suostua, kuninkaani?"
"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua. Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse — se ilahduttaa minua — syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan kaikki vielä elossa olevat — ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin kuningas Teoderik —"
"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.
KUUDESTOISTA LUKU.
Niin oli käynyt.
Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti, että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.
Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut enää ainoatakaan goottilaivaa.
Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.
Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien omiksi, huudahti päällikkö:
"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat laivat ovat siis meidän eikä goottien."
Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.
Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle, että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.
Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat, joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla pian leirin kohdalle.
Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.
Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua, mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.
He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.
Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän mukanaan neljä pohjoismaalaista.
Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.
Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.
"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:
"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.
"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.
"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."
Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.
"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä suinkaan maailmasta.
"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.
"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."
Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.
Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.
Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen ja sanoi:
"Goottisota on lopussa — jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet, jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten longobardipäälliköt nykyjään voivat?"
"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on vielä verta."
Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän virkkoi: "Hyvä on!"
Hän laski seppeleen viereensä.
"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä. Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."
"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:
"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'
"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."
Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.
Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan turvaan kauaksi pohjoiseen.
Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.
Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei itkuisena laulua — goottikansan vanhat hautauslaulut.
Hildebrand ja Adalgot — viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen menneisyys ja kultainen tulevaisuus — järjestivät kulkueen.
Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä keihääseensä nojaten.
Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän, mustan tukan reunustamina.
Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.
Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.
Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:
"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.
Ja keihäin, kiivin pohjoista
me kohti samoamme,
siks' kunnes Thulen saarelma
meress' on vastassamme.
On siellä vala arvossaan
ja uskollisuus vielä.
Ja tammiarkkuun kuninkaan
niin kätkemme me siellä.
Tie auki suokaa! Roomasta tulemme viekkahasta. Ei enää meillä kruunua, me tuomme kuningasta." — —
Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:
"Minun oli voitto — laakeri hänen.
"Ottakoon hän tämän.
"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina, mitä koskaan on ollut."
Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli sitonut, vainajan kalpealle otsalle.
Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.
Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.
Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs oikealla olkapään nojassa.
Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan auringon valossa.
Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua, johon oli jalopeura kuvattu.
Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.
Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:
"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt menee suuri.
"Menetelkäämme sen mukaan!"
Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.
Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.
Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa mukaan.
Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja vanhukset. — Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.
Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:
"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."
Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina satamiehisiin joukkoihin.
Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.
Tejan ja Teoderikin ruumiit, kuninkaan lippu ja kuninkaanaarre sijoitettiin Haraldan laivaan. Suuri Didrik berniläinen asetettiin purppuraiselle valtaistuimelleen päämaston nojaan ja hänen jalopeuralippunsa nostettiin päälipuksi. Hildebrand-vanhus teki vuoteensa hänen jalkojensa juureen.
Adalgot ja Visand asettivat kuningas Tejan ruumiin laivan perään. Surumielisenä mahtava Harald ja hänen kaunis sisarensa tulivat ruumiin ääreen.
Viikinki laski panssaroidun kätensä vainajan rinnalle ja sanoi:
"En voinut pelastaa sinua, hurjan rohkea musta kuningas, enkä kansaasi.
"Salli minun viedä ruumiisi ja kansasi sirpaleet uskollisuuden ja voiman maahan, josta ei teidän olisi pitänyt koskaan lähteä.
"Tuon sittenkin goottikansan takaisin kuningas Frodelle."
Haralda lausui: "Minä laitan jalon ruumiin salaisilla keinoillani sellaiseksi, että se kestää koossa kotimaan rantaan saapumiseen saakka.
"Siellä kaivamme hänelle ja kuningas Thidrekrille kumpuhaudan meren lähelle, että he voisivat kuulla meren pauhun ja puhella keskenään.
"He ovat toistensa arvoiset.
"Katso tuonne, veljeni. — Rannalle on kokoutunut vihollisten sotajoukko. — Kunnioittavasti he kaikki laskevat lippunsa. Hehkuvana laskeutuu aurinko tuonne Misenumin ja saaren taa. —
"Purppura peittää meren laajan kuninkaan vaipan tavoin.
"Purppura värjää valkoiset purjeemmekin ja kaikki aseet välkkyvät kultana.
"Katso, miten etelätuuli pullistaa kuningas Thidrekrin lipun. —
Pohjolaan viittaa tuuli, ikäänkuin se tietäisi jumalien tahdon. —
Ylös, veli Harald, nostata laivojesi ankkurit.
"Oikaise peräsin, käännä lohikäärmeen keula.
"Lentoon, Freijan viisas lintu, lennä haukkani" — hän heitti haukkansa ilmaan — "ja näytä tietä Pohjolaan, Thulemaahan! Me viemme kotiin viimeiset gootit."