"Cethegus", huusi ystävä, joka piti häntä sylissään, "Belisarius on kuoleman kielissä ja sinä olet mennyttä miestä."
Cethegus tunsi nyt Prokopiuksen äänen.
"En tiedä", sanoi hän viimeisillä voimillaan, "mutta Rooma — Rooma on pelastettu".
Sitten hän meni taas tainnoksiin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Koko päivän kestäneen yleisen rynnäkön, joka alkoi aamun sarastaessa ja päättyi auringon laskiessa, ja sen torjumisen aiheuttamat voimanponnistukset olivat pitkiksi ajoiksi väsyttäneet sekä gootit että roomalaiset. Kolme päällikköä, Belisarius, Cethegus ja Vitiges makasivat haavojensa vuoksi useita viikkoja.
Mutta vielä välttämättömämmäksi teki aselevon se alakuloisuus ja väsymys, joka valtasi koko goottien sotajoukon, kun mitä suurimmilla ponnistuksilla tavoiteltu voitto luisui käsistä juuri sillä hetkellä, jolloin se näytti olevan saavutettu.
He olivat koko päivän koettaneet parastansa. Heidän sankarinsa olivat kilpailleet urhoollisuudessa ja sittenkin olivat molemmat suunnitelmat — Belisariusta ja kaupunkia vastaan — rauenneet juuri toteutumishetkellään.
Ja kuningas Vitiges, vaikka hän ei ollutkaan yhtä epätoivoinen kuin hänen sotajoukkonsa, huomasi selvästi, että hänen täytyi tuon verisen päivän jälkeen muuttaa koko piirityssuunnitelmansa.
Goottien mieshukka oli ääretön. Prokopius laskee sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi mieheksi ja haavoitettujen määrän vielä suuremmaksi. He olivat joka puolella kaupunkia ahdistaneet piiritettyjä kuolemaa pelkäämättä. Pankratiuksen portilla ja Hadrianuksen haudalla oli heitä kaatunut tuhansittain.
Kun kuudessakymmenessäkahdeksassa edellisessäkin taistelussa hyökkääjiä oli kaatunut paljon enemmän kuin muurien ja tornien suojaamia puolustajia, oli se suuri sotajoukko, jonka Vitiges muutamia kuukausia takaperin oli tuonut ikuisen kaupungin edustalle, sulanut hirvittävästi kokoon. Sen lisäksi olivat taudit ja nälkä alkaneet riehua heidän leireissään.
Ottaen huomioon joukkojen vähentymisen ja niissä vallitsevan toivottoman mielialan Vitigeksen täytyi jättää mielestään kaupungin valloittaminen väkirynnäköllä ja hänen viimeinen toivonsa oli — hän ei salannut itseltään, että se oli heikko — että nälkä ja puute pakottaisivat vihollisen antautumaan.
Rooman ympäristö oli imetty aivan kuiviin. Sen vuoksi näytti kaikki riippuvan siitä, kumpi puolue jaksaisi kauemmin kestää puutetta tai saisi pikemmin ruokavaroja kauempaa.
Gootit kaipasivat kovasti Dalmatian rannikoilla olevaa laivastoaan.
* * * * *
Prefekti toipui ensin haavoistaan.
Kun hänet oli kannettu taintuneena portilta, jota hän oli ruumiillaan suojellut, makasi hän puolitoista vuorokautta puoleksi unessa puoleksi tajuttomana.
Kun hän toisen päivän iltana avasi silmänsä, näki hän ensimmäiseksi uskollisen maurin, joka istui kyyrysissään maassa vuoteen jalkopäässä ja katseli herkeämättä herraansa. Käärme oli kiertynyt hänen käsivartensa ympärille.
"Puuovi", virkkoi prefekti hiljaa ensi sanoikseen, "puuovi on poistettava heti — sijaan on pantava marmorimöhkäleet —"
"Kiitos, kiitos sinulle, käärmejumala", huudahti orja riemuissaan. "Isäntäni on pelastunut. Ja sinä itsekin. Ja minä, minä olen sinut pelastanut, herrani."
Hän polvistui kädet ristissä ja suuteli herransa vuodetta. Hän ei uskaltanut koskea hänen jalkoihinsakaan.
"Oletko sinä pelastanut minut? — Miten?"
"Kun olin laskenut sinut kuolonkalpeana tälle vuoteelle, toin käärmejumalan tänne, näytin sinua hänelle ja sanoin:
"'Sinä näet, voimakas jumala, että herrani silmät ovat ummessa.'
"'Auta sinä ne taas avautumaan.'
"'Sinä et saa muruakaan leipää etkä pisaraakaan maitoa, ennenkuin olet auttanut.'
"'Ja jollei hän avaa silmiään —. Samana päivänä, jolloin hänet poltetaan, palaa myöskin Syphax ja sinä, suuri käärmejumala, palat myös.'
"'Sinä voit auttaa. Siis auta häntä taikka pala.'
"Niin minä puhuin ja hän on auttanut."
"Kaupunki on turvassa — minä tunnen sen, muuten en olisi voinut nukkua. Elääkö Belisarius? Missä on Prokopius?"
"Kirjastossa tribuuniesi kanssa. He odottavat lääkärin lausuntoa ja sitä, heräätkö tänään vai —"
"Kuolenko? Tällä kertaa on jumalasi auttanut. Päästä tribuunit sisään."
Heti sen jälkeen Liciniukset, Piso, Salvius Julianus ja muutamat muut saapuivat hänen vuoteensa ääreen. He aikoivat liikutettuina polvistua hänen viereensä, mutta hän esti sen viittauksella.
"Rooma kiittää teitä minun kauttani. Te olette taistelleet kuin — kuin roomalaiset. Parempaa kiitosta en osaa keksiä."
Hän katseli mietteissään joukkoa, ikäänkuin etsien jotakin.
"Yksi puuttuu — korintolainen!
"Ruumis on tietenkin pelastettu, sillä minä uskoin sen ja molemmat Latoidit Pison huostaan. Pystyttäkää sille paikalle, jossa hän kaatui, muistopatsas mustasta korintolaisesta marmorista. Sijoittakaa Apollon patsas tuhkauurnan päälle ja kirjoittakaa siihen:
"'Korintolainen Kallistratos on tässä kaatunut Rooman puolesta. Hän pelasti jumalan eikä jumala häntä.'
"Menkää nyt. Heti näemme taas toisemme — valleilla.
"Syphax, saata nyt Prokopius luokseni ja tuo pikarillinen falernoviiniä."
"Ystävä", huudahti hän sisääntulevalle Prokopiukselle, "minusta tuntuu kuin olisin ennen tähän kuumeuneen vaipumistani kuullut kuiskattavan: 'Prokopius on pelastanut Belisariuksen.'
"Se on unohtumaton urotyö.
"Jälkimaailma kiittää sinua siitä — siis minun ei tarvitse sitä tehdä.
"Istu tähän ja kerro asiain kulku.
"Mutta aseta ensin päänalainen niin, että näen Caesarini.
"Sen näkeminen vahvistaa minua paremmin kuin lääkkeet.
"Puhu nyt!"
Prokopius katsoi tutkivasti ystäväänsä.
"Cethegus", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "Belisarius tietää kaiken."
"Kaikenko? Se on sangen paljon!"
"Jätä pila ja ihaile jalomielisyyttä, koska itse olet jalo."
"Minäkö? En tietääkseni!"
"Kun hän tuli tajuihinsa, kertoi Bessas tietysti hänelle kaiken — kertoi tarkoin, kuinka olit käskenyt pitää portin suljettuna, vaikka Belisarius makasi ulkopuolella verissään ja tuima Teja aivan hänen kintereillään, — kuinka olit käskenyt tappaa hänen henkivartijansa, jotka aikoivat väkisin avata portin. Jokaisen sanasi hän kertoi, myöskin huudahduksesi: 'Ensin Rooma, sitten Belisarius'. Hän vaati sinun kuolemaasi päällikköjen kokouksessa.
"Minä vapisin.
"Mutta Belisarius sanoi: 'Hän teki oikein. Prokopius, vie hänelle kiitokseksi miekkani ja varusteeni, joka oli sinä päivänä päälläni.'
"Ja keisarille lähetettyyn kertomukseen hän käski minun kirjoittaa:
'Cethegus, vain Cethegus on pelastanut Rooman!'
"'Nimitä hänet bysanttilaiseksi patriisiksi!'"
"Kiitän! Mutta minä en ole pelastanut Roomaa Bysantille."
"Sitä ei sinun tarvitse minulle sanoa, epäattialainen roomalainen."
"En ole nyt attialaisella tuulella, hengenpelastaja!
"Mitä sinä sait kiitokseksi?"
"Vaiti. Hän ei tiedä mitään.
"Eikä hän saa tietääkään."
"Syphax, viiniä. —
"Sellaista jalomielisyyttä en siedä.
"Se heikontaa minua.
"No, miten huviratsastus sujui?"
"Ystäväni! Se ei ollut huviratsastusta.
"Se oli hirmuisinta totta, mihin milloinkaan olen joutunut.
"Belisariuksen henki riippui hiuskarvasta."
"Juuri tuo hiuskarvan verta puuttuu aina gooteilta.
"Ne ovat kaikki suuria poropeukaloita."
"Sinä olet puheistasi päättäen pahoillasi siitä, ettei Belisarius kuollut,"
"Se olisi ollut hänelle parahiksi.
"Olen häntä kolmesti varoittanut.
"Hänen pitäisi kerrankin oppia tietämään, mikä sopii vanhalle sotapäällikölle ja mikä nuorelle poikavintiölle."
"Kuule", sanoi Prokopius katsellen häntä vakavasti, "sinä olet
Hadrianuksen haudalla menettänyt oikeutesi puhua tuolla tavalla.
"Aikaisemmin, kun vähäksyit hänen urhoollisuuttaan —"
"Luulitko sinä, että minä puhuin kateudesta urhoollista Belisariusta vastaan?
"Kuulkaa, te kuolemattomat jumalat!"
"Luulin, sinun gepidilaakerisi —"
"Älä viitsi puhua tuollaisista poikamaisuuksista!
"Kun asiat vaativat, täytyy halveksia kuolemaa, mutta muuten varovaisesti rakastaa elämää.
"Sillä vain elävät hallitsevat eivätkä mykät kuolleet.
"Sellainen on minun elämänviisauteni, sano sitä pelkuruudeksi, jos tahdot.
"Siis retkenne — kerro lyhyesti —. Kuinka se kävi?"
"Siellä oli kuumat paikat.
"Kun olimme tutkineet seutua, — ei missään näkynyt vihollista ja kaikesta päättäen saimme rauhassa hankkia ruokavaroja — käännyimme vähitellen kaupunkia kohti keskellämme muutamia vuohia ja laihoja lampaita, jotka olimme saaneet käsiimme, Belisarius edellä, nuori Severinus, Johannes ja minä hänen vieressään.
"Äkkiä, kun tulimme aukealle 'ad aras Bacchi' nimisestä kylästä, syöksyi metsästä valerisen tien molemmilta puolitta kimppuumme goottilaisia ratsumiehiä.
"Minä huomasin, että joukko oli meitä paljon lukuisampi ja neuvoin senvuoksi Belisariusta pakenemaan Roomaan päin.
"Belisarius tuumi: 'Paljonhan niitä on, mutta ei liian paljon' — ja hyökkäsi tien vasemmalta puolelta ryntäävien goottien kimppuun puhkaistakseen heidän rivinsä.
"Mutta siinä meille kävi huonosti. Gootit ratsastavat paremmin ja miekkailevat paremmin kuin maurilaiset ratsumiehemme, ja heidän johtajansa Totila ja Hildebad — edellisen tunsin pitkästä, liehuvasta, keltaisesta tukasta ja jälkimmäisen tavattomasta koosta — tahtoivat nähtävästi päästä Belisariuksen kimppuun.
"'Missä on Belisarius ja hänen kehuttu rohkeutensa', huusi Hildebad niin kovalla äänellä, että se kuului yli taistelun melskeen.
"'Täällä', vastasi tämä viipymättä ja riensi jättiläisen kimppuun, ennenkuin ehdimme häntä estää.
"Hildebad oli nopsa liikkeissään ja iski Belisariusta hirmuisella kirveellään kypärään niin, että kultainen harja valkoisine hevosenhäntineen putosi murskautuneena maahan ja Belisariuksen pää vaipui hevosen kaulalle.
"Gootti kohotti uudestaan kirveensä antaakseen toisen, varmasti kuolettavan iskun, kun nuori Severinus, Boëthiuksen poika riensi eteen kilpi koholla.
"Mutta barbaarin kirves tunkeutui kilven läpi ja upposi syvälle jalon nuorukaisen kaulaan.
"Hän syöksyi —"
Prokopiuksen ääni katkesi.
"Kuoliko hän", kysyi Cethegus levollisena.
"Hänen isänsä vanha vapautettu orja, joka häntä seurasi, vei hänet taistelusta.
"Mutta hän kuoli — kuulemani mukaan — ennenkuin he saapuivat lähimpään kylään."
"Kaunis kuolema", sanoi Cethegus.
"Syphax, lisää viiniä."
"Belisarius oli sillä välin päässyt pystyyn ja paiskasi nyt kiukuissaan goottia niin ankarasti keihäällä rintahaarniskaan, että tämä lensi hevosen selästä.
"Me päästimme riemuhuudon, mutta nuori Totila —"
"Mitä hänestä?"
"Kun hän näki veljensä kaatuvan, hän mursi raivoissaan tien henkivartioiden peitsien läpi Belisariuksen luo. Tämän lipunkantaja Aigan yritti suojella päällikköään, mutta gootin miekka suhahti hänen vasempaan käsivarteensa. Totila sieppasi lipun Aiganin herpoutuneesta kädestä ja heitti sen lähimmälle gootille.
"Belisarius karjaisi vihasta ja ryntäsi Totilaa kohti, mutta tämä oli nopea kuin salama. Hän iski terävällä miekallaan päällikön kumpaankin olkapäähän, ennenkuin tämä ehti ajatellakaan puolustautumista. Belisarius horjui satulassaan ja vaipui hiljalleen maahan hevoseltaan, joka samassa kaatui heittokeihään surmaamana.
"'Antaudu vangiksi, Belisarius', huusi Totila.
"Päälliköllä oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän jaksoi pudistaa päätään kieltäytymisen merkiksi, minkä jälkeen hän kaatui taintuneena maahan.
"Samassa olin minäkin paikalla, nostin päällikön hevoseni selkään ja uskoin hänet Johanneksen huostaan, joka kokosi päällikön ympärille neljäkymmentä henkivartijaa ja lähti mellakasta pakomatkalle kaupunkiin päin."
"Entä sinä?"
"Minä taistelin jalkaisin.
"Minun onnistui jälkijoukon saavuttua — keskustassa olleet ruokavarat jätimme tielle — järjestää joukko taisteluasentoon.
"Mutta ei pitkäksi aikaa.
"Sillä nyt saapui toinenkin goottilainen ratsumiesjoukko paikalle. Myrskytuulen tavoin musta Teja syöksähti esille, puhkaisi edestäpäin oikean siipemme, joka oli häntä lähinnä, sekä sitten minun Totilaan päin käännetyn rintamani sivultapäin ja hajoitti koko joukkoni.
"Minä huomasin, että olin menettänyt taistelun, hyppäsin erään isännättömän ratsun selkään ja riensin päällikön jälkeen.
"Mutta Tejakin oli huomannut tämän paon suunnan ja ajoi meitä kiivaasti takaa.
"Fulviuksen sillalla hän saavutti Belisariuksen suojelusjoukon. Johannes ja minä olimme asettaneet enemmät kuin puolet jäljellä olevista henkivartijoista sillalle suojelemaan sitä. Joukon johtajina olivat urhoollinen pisidialainen Principius ja jättiläismäinen isauri Tarmut.
"Siellä nuo kaikki kolmekymmentä kaatuivat, viimeiseksi molemmat päälliköt, jotka Tejan miekka oli surmannut.
"Siellä kaatui Belisariuksen henkivartijaston ydin, siellä useat läheisimmistä asetovereistani, kuten saraseeni Alamundarus, persialainen Artasines, armenialainen Zanter, isauri Longinus, massageetit Bucha ja Chorsamantes, trakialainen Kutila, vandaali Hildeger, mauri Juphrat sekä kappadokialaiset Teodoritos ja Georgios.
"Mutta heidän tuhonsa pelasti meidät.
"Sillan takana yhdyimme sinne jätettyyn jalkaväkeemme, joka taisteli vihollisen ratsumiehiä vastaan siksi kunnes Tiburtiuksen portti — vaikkakin myöhään — avattiin päällikölle.
"Sitten minä riensin, lähetettyäni hänet kantotuolissa Antoninan hoitoon, Hadrianuksen haudalle, missä — kuten sanottiin — vihollinen oli päässyt kaupunkiin. Täällä löysin sinut kuoleman kielissä."
"Mitä Belisarius aikoo nyt tehdä?"
"Hänen haavansa eivät ole niin vaaralliset kuin sinun, mutta sittenkin hän paranee hitaammin. Hän on myöntänyt goottien pyytämän aselevon kuolleiden hautaamista varten."
Cethegus kavahti pystyyn.
"Hänen ei olisi pitänyt suostua.
"Nyt ei pitäisi enää turhaan viivytellä ratkaisua. Minä tunnen nämä goottihärät. Nyt he ovat rynnänneet sarvensa tylsiksi. Nyt he ovat väsyneitä ja alakuloisia.
"Nyt olisi sopiva aika suunnittelemani viimeisen iskun antamiseen.
"Tuolla hehkuvalla tasangolla vallitsevaa kuumuutta heidän jättiläisruumiinsa eivät kestä. Vielä huonommin he kestävät nälkää ja kaikkein huonoimmin janoa.
"Sillä germaanin täytyy juoda, ellei hän makaa tai tappele.
"Nyt täytyy vain hiukan säikähdyttää heidän varovaista kuningastaan.
"Kiitä Belisariusta miekasta ja esitä hänelle seuraava ehdotus:
"Lähettäköön hän jo tänään pelätyn Johanneksen kahdeksantuhannen miehen kanssa Picenumin kautta Ravennaa vastaan. Flaminilainen tie on vapaana eikä siellä ole sanottavasti puolustusväkeä, sillä Vitiges on kuljettanut kaikkien linnoitusten varusväet tänne. Me saamme nyt Ravennan helpommin käsiimme kuin barbaarit Rooman.
"Kun kuningas saa tietää, että Ravennaa, heidän viimeistä turvapaikkaansa uhataan, hän rientää sitä pelastamaan.
"Hän vie joukkonsa pois näiden valloittamattomien muurien edustalta ja muuttuu taas ahdistajasta ahdistetuksi."
"Cethegus", sanoi Prokopius hypähtäen pystyyn, "sinä olet suuri sotapäällikkö."
"Vain joutoaikoinani, Prokopius! Tervehdä suurta voittajaa,
Belisariusta!"
VIIDESTOISTA LUKU.
Aselevon viimeisenä päivänä Cethegus jaksoi jo mennä Hadrianuksen haudan valleille, missä hänen isaurilaisensa ja legioonalaisensa tervehtivät häntä riemuhuudoin.
Hän meni ensimmäiseksi Kallistratoksen haudalle ja laski mustalle marmorilevylle laakereista ja ruusuista laaditun seppeleen.
Kun hän täällä ohjasi varustusten vahvistamistöitä, toi Syphax hänelle kirjeen Matasuntalta.
Se oli näin kuuluva:
"Tee pikainen loppu.
"En enää jaksa katsella tätä kurjuutta.
"Neljänkymmenen tuhannen gootin hautaus raastoi rintaani.
"Valituslaulut tuntuvat syyttävän minua.
"Jos tätä kestää kauemmin, menehdyn varmasti.
"Kamala nälkä raivoaa leirissä.
"Heidän viimeinen toivonsa on suuri vilja- ja karjalasti, joka tuodaan laivoilla Etelä-Galliasta.
"Ensi Calendaena odotetaan laivastoa Portukseen.
"Menettele sen mukaan — mutta tee tästä pikainen loppu."
"Voitto on saavutettu", huudahti prefekti, "piiritys on lopussa.
"Pieni laivastomme on ollut joutilaana Populoniumissa.
"Nyt saa se työtä.
"Tämä kuningatar on barbaarien turma."
Hän meni itse Belisariuksen luo, joka otti hänet sydämellisesti vastaan. —
Samana yönä, aselevon viimeisenä, Johannes lähti Pinciuksen portista ja kääntyi sitten vasemmalle, Via Flaminialle. Ravenna oli hänen matkansa määrä.
Meritse lähetettiin pikaviestejä Populoniumiin, jossa oli pieni roomalainen laivasto.
Kaupungin ympärillä vallitsi rauha huolimatta aselevon päättymisestä.
Noin viikon perästä kulki kuningas, joka ensi kerran nousi tautivuoteeltaan, ystäviensä mukana leirin läpi.
Entisestä seitsemästä leiristä, joissa ennen oli vilissyt ihmisiä, oli nyt kolme autiona ja hylättynä. Neljässä muussakin leirissä oli jokseenkin niukasti väkeä jäljellä.
Tuiki väsyneinä, valittamatta, mutta samalla toivottomina laihtuneet, nälän ja kuumeen riuduttamat miehet makasivat teltoissaan.
Urhoollista kuningasta ei tervehditty riemuhuudoin. Väsyneet miehet tuskin jaksoivat avata silmiään askelia kuullessaan.
Telttojen sisältä kuului sairaiden ja kuolevien äänekästä voihkinaa.
Terveitä oli tuskin niin paljon, että tärkeimpiin paikkoihin saatiin vartijat.
Vahdit laahasivat keihäitään perässään. He olivat liian väsyneitä pitääkseen niitä pystyssä tai olkapäillään.
Päälliköt saapuivat Aureliuksen portin edustalla oleviin varustuksiin.
Nuori jousimies makasi pureskellen karvasta ruohoa.
Hildebad huusi hänelle:
"Kautta Torin vasaran! Guntamund, mitä tämä on? Jousesi jänne on katkennut. Miksi et ole pannut siihen uutta?"
"En jaksa, herra. Jänne katkesi eilen ampuessani.
"Minä ja kolme vierustoveriani emme ole jaksaneet yhteisin voimin panna uutta jännettä."
Hildebad antoi hänelle kulauksen kurpitsapullostaan.
"Ammuitko roomalaisen?"
"En, herra", vastasi mies. "Rotta nakerteli erästä ruumista.
"Osuin siihen onneksi ja me jaoimme sen neljään osaan."
"Iffasunt, missä on setäsi Iffamer", kysyi kuningas.
"Kuollut, herra.
"Tuolla kirotun marmorihaudan luona.
"Hän kaatui sen jälkeen, kun oli kantanut sinut pois."
"Missä on isäsi Iffanut?"
"Kuollut hänkin.
"Hän ei voinut juoda näiden lätäköiden myrkyllistä vettä.
"Jano, kuningas, polttaa vielä kuumemmin kuin nälkä.
"Eikä tuo lyijynharmaa taivas edes sadakaan."
"Te olette kaikki Atesis-laaksosta."
"Niin olemme, herra kuningas, Iffinger-vuorelta. Oi, miten hyvänmakuista lähdevettä meillä siellä kotona oli!"
Teja näki kauempana erään sotamiehen juovan kypärästään.
"Hei, Arulf", huusi hän tälle, "sinä et näy olevan juomisen puutteessa."
"En, minä juon usein", vastasi mies.
"Mitä sinä juot?"
"Verta äskenkaatuneiden haavoista.
"Alussa se käänsi mieltä, mutta ihminen tottuu tällaisissa oloissa vaikka mihin."
Kuningas lähti pois kauhistuneena.
"Lähetä koko viinivarastoni leiriin, Hildebad.
"Vahdit jakakoot sen keskenään."
"Koko viinivarastosiko?
"Oi, kuningas, juomanlaskijallasi on helpot päivät.
"Sinulla on jäljellä puolitoista tuoppia viiniä.
"Ja lääkärisi Hildebrand sanoi, että sinun on saatava voimia."
"Kuka antaa näille voimia, Hildebad?
"Hätä tekee heistä villejä eläimiä."
"Tule telttaasi", sanoi Totila tarttuen kuninkaan vaippaan.
"Täällä ei ole hyvä olla."
Saavuttuaan kuninkaan telttaan ystävykset istuutuivat ääneti kauniin marmoripöydän ääreen, jolla oli kultaisissa vadeissa homeista leipää ja muutamia lihapaloja.
"Se oli viimeisen edellinen hevonen kuninkaallisesta tallista", sanoi
Hildebad. "Boreas on enää jäljellä."
"Boreasta ei saa teurastaa! — Vaimoni ja lapseni ovat istuneet sen selässä."
Hän nojasi päänsä käsiinsä. Taas syntyi pitkä äänettömyys.
"Ystävät", alkoi kuningas vihdoin, "tämä ei käy enää laatuun.
"Kansamme kuolee näiden muurien edustalla.
"Päätökseni tuottaa tuskaa itsellenikin ja vaikeaa se oli tehdä —"
"Älä ilmaise sitä vielä, kuningas", huudahti Hildebad.
"Muutaman päivän perästä kreivi Odosunt saapuu Cremonasta laivastoineen. Silloin meillä on herkkuja ylenmäärin."
"Hän ei ole vielä täällä", sanoi Teja.
"Ja mieshukkamme, joka on ollut tosin kamala", sanoi Totila, "korvaantuu uusilla joukoilla, jahka Urbinumin kreivi Ulitis saapuu Ravennan ja Rooman välisten linnoitusten varusväen kanssa, jotka kuningas on käskenyt tänne tyhjiä telttojamme täyttämään."
"Ei Ulitiskaan ole vielä täällä", sanoi Teja.
"Hän lienee Picenumin luona.
"Jos hän saapuu onnellisesti perille, tulee puute leirissä yhä suuremmaksi."
"Totta kai Roomassakin paastotaan", arveli Hildebad lyöden nyrkillään pöydällä olevan kovan leivän palasiksi.
"Katsotaan, kuka kauemmin kestää."
"Usein olen miettinyt synkkinä päivinä ja unettomina öinä", jatkoi kuningas hitaasti.
"Miksi? Miksi kaikki tämä on tapahtunut?
"Omantuntoni mukaan olen aina harkinnut, kumpi on oikeassa kumpi väärässä, vihollisemmeko vai me. Enkä ole voinut koskaan tulla muuhun johtopäätökseen kuin että oikeus on meidän puolellamme.
"Eikä meiltä ole suinkaan puuttunut voimaa eikä rohkeutta."
"Sinulta ei ainakaan", sanoi Totila.
"Eikä raskaita uhrejakaan ole puuttunut", huokasi kuningas.
"Ja jos nyt, kuten kaikki sanovat, taivaassa hallitsee oikeudellinen, hyvä ja kaikkivoipa Jumala, niin miksi hän sallii tätä suunnatonta, ansaitsematonta kurjuutta.
"Miksi meidän pitää kukistua Bysantin edessä?"
"Ei meidän tarvitse kukistua", huudahti Hildebad.
"Minä en ole koskaan vaivannut kalloani Jumalaamme miettimällä.
"Mutta jos hän sallii sellaista tapahtua, niin täytyy rynnätä taivaaseen ja särkeä hänen valtaistuimensa nuijilla."
"Älä pilkkaa Jumalaa, veljeni", virkkoi Totila vakavasti.
"Ja sinä, jalo kuninkaani, ole rohkea ja luottavainen.
"Varmasti oikeamielinen Jumala hallitsee tähtien tuolla puolen.
"Senvuoksi oikean asian täytyy lopuksi voittaa.
"Ole rohkea, Vitiges, ja toivo loppuun saakka."
Mutta kuningas pudisti vain päätään.
"Minä myönnän löytäneeni yhden tien tästä sekamelskasta, tästä hirvittävästä epäilyksestä Jumalan oikeamielisyyteen.
"Ei ole ajateltavissakaan, että me kärsisimme syyttä. Ja kun kansamme asia on kieltämättä oikea, täytyy minussa, teidän kuninkaassanne, olla syy.
"Lukemattomia kertoja — niin kertovat pakanuuden aikaiset laulumme — ovat goottien kuninkaat uhrautuneet jumalille, kun tappiot, sairaudet tai huonot sadot rasittivat vuosikausia heimoa.
"He ovat ottaneet päälleen salaisen syyn, joka näytti painavan kansaa, ja sovittaneet sen kuolemalla tai lähtemällä kiertämään rauhattomana, kruunuttomana maanpakolaisena.
"Sallikaa minun, kovaonnisen, luopua kruunusta.
"Valitkaa toinen, jolle Jumala ei ole vihainen; valitkaa Totila tai —"
"Haavakuume vaivaa taas sinua", keskeytti vanha asemestari.
"Sinäkö syyllinen? Sinä, joka olet uskollisin meistä kaikista.
"Ei, minä ratkaisen arvoituksen teille, te nykyajan lapset, jotka olette menettäneet isien muinaisen voiman luopuessanne isien uskosta ja joilla ei nyt ole mitään lohdutusta.
"Minua säälittää puheenne, joista kuvastuu toivottomuus."
Hänen harmaat silmänsä säteilivät omituisesti.
"Kaikki, mikä täällä maan päällä ilahduttaa tai pahoittaa mieltä, on tuskin ilon tai surun arvoista.
"Kahdesta seikasta vain on pidettävä täällä huolta: on pysyttävä kunnon miehenä ja kuoltava sodassa eikä tautivuoteella.
"Uskollisen sankarin valkyyriat kuljettavat veriseltä kentältä punaisten pilvien yläpuolelle Odinin saliin, missä sankarit tervehtivät häntä täysin maljoin.
"Sitten hän ratsastaa joka päivä aamun koittaessa heidän kanssaan metsästämään tai aseharjoituksiin ja palaa illan tullen kultaiseen saliin, jossa juodaan ja sankarilauluja lauletaan.
"Ja kauniit kilpineidot laskevat leikkiä nuorten parissa ja me vanhat haastelemme muinaisia syntyjä syviä muinaisajan sankarien kanssa.
"Siellä minä taas tapaan kaikki nuoruudentoverini, väkevän Vinitarin ja
Aqvitanian herran Valtariksen ja Burgundien hallitsijan Guntariksen.
"Ja minä saan nähdä ne, joita olen aina halunnut oppia tuntemaan, nimittäin geati Beovulfin ja tuon muinaisajan kheruskin, joka ensimmäisenä voitti roomalaiset. Hänestähän vieläkin saksilaiset runoilijat kertovat ja laulavat.
"Ja taas saan minä kantaa herrani, kotkasilmäisen kuninkaani kilpeä ja keihästä.
"Siten elämme me koko iäisyyden valossa ja ilossa ja unohdamme kokonaan tämän maan ja sen surut."
"Kaunis taru, vanha pakana", sanoi Totila hymyillen.
"Mutta se ei lohduta enää meitä näissä kamalissa kärsimyksissä.
"Puhu sinäkin, synkkä Teja.
"Mikä on sinun mielipiteesi kärsimyksistämme?
"Miekkasi on aina mukanamme, miksi salaat sanasi?
"Miksi on vaiti lohtua tuova harppusi, taidokas laulaja?"
"Minun sanojani", vastasi Teja nousten ylös, "minun sanojani ja ajatuksiani olisi teidän kenties vaikeampi kestää kuin kaikkea tätä hätää.
"Salli minun vielä olla vaiti, päivänpaisteinen Totila.
"Kenties tulee vielä sekin päivä, jolloin minä vastaan.
"Kenties minä vielä harppuakin soitan, jos siinä on enää ainoatakaan kieltä jäljellä."
Hän lähti teltasta.
Leiristä oli nimittäin alkanut kuulua merkillistä meteliä, huutoja, kysymyksiä ja valituksia sekaisin.
Ystävykset katselivat hänen jälkeensä ääneti.
"Minä tiedän, mitä hän miettii", vastasi Hildebrand-vanhus vihdoin.
"Minä tunnen tuon pojan. Hän ei ole muiden kaltainen.
"Pohjolassakin on monta, jotka ajattelevat samalla tavalla, jotka eivät usko Toriin eikä Odiniin, vaan välttämättömyyden pakkoon ja omaan voimaansa.
"Se on vaikeaa ihmissydämelle.
"Ja hänen tavallaan ajatteleva ei ole — onnellinen.
"Minua ihmetyttää, että hän osaa vielä laulaa ja soittaa harppua."
Samassa Teja repäisi telttaverhot auki. Hänen kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin tavallisesti. Hänen tummat silmänsä säkenöivät, mutta hänen äänensä oli yhtä levollinen kuin ennenkin, kun hän sanoi:
"Anna purkaa leiri, kuningas Vitiges.
"Laivamme ovat joutuneet Ostiassa vihollisen käsiin.
"He ovat lähettäneet kreivi Odosuntin pään leiriin.
"Ja he pakottavat vangitut gootit teurastamaan anastettuja elukoita valleilla, vahtiemme silmien edessä.
"Voitokas laivasto on tuonut Bysantista Roomaan suuria apujoukkoja, hunneja, sklaveneja ja anteja Valerianuksen ja Eutaliuksen johdolla.
"Verinen Johannes on mennyt Picenumin kautta —"
"Entä kreivi Ulitis?"
"Hän on voittanut ja tappanut Ulitiksen sekä vallannut Anconan ja
Ariminumin.
"Ja —"
"Etkö vielä ole kaikkea kertonut", huusi kuningas.
"En, Vitiges. Kiiruhda!
"Hän uhkaa Ravennaa. Hän on muutaman peninkulman päässä kaupungista."
KUUDESTOISTA LUKU.
Näiden gooteille tuhoisain sanomien saapumisen jälkeisenä päivänä Vitiges lopetti Rooman piirityksen ja kuljetti joukkonsa pois neljästä jäljellä olevasta leiristä.
Piiritys oli kestänyt vuoden ja yhdeksän päivää.
Turhaan oli voimia ponnisteltu ja suuria uhrauksia tehty.
Äänettöminä gootit kulkivat noiden mahtavien vallien ohi, jotka olivat murtaneet heidän mahtavuutensa ja onnensa.
Äänettöminä he kuuntelivat pilkkasanoja, joita roomalaiset ja bysanttilaiset heille lähettivät varmoilta valleiltaan.
Heidän kiukkunsa ja tuskansa oli niin suuri, etteivät he enää välittäneet pilkasta.
Mutta Belisariuksen ratsuväki, joka lähti Pinciuksen portista ajamaan peräytyviä takaa, palautettiin verisin päin.
Sillä kreivi Teja oli goottien jälkijoukon johtajana.
Joukko kulki ripeästi marssien Roomasta flaminilaista tietä Picenumin kautta — kiertäen kuitenkin Narnian, Spoletumin ja Perusiumin, jotka vielä olivat vihollisen hallussa — Ravennaan, jonne Vitiges saapui oikeaan aikaan tukahduttaakseen väestön kapinalliset hankkeet. Ravennalaiset olivat nimittäin saatuaan tiedon barbaareita kohdanneista onnettomuuksista ryhtyneet salaisiin neuvotteluihin Johanneksen kanssa.
Johannes vetäytyi goottien lähestyessä Ariminumiin.
Anconassa oli Belisariuksen navarkki Konon sotalaivoineen.
Mutta kuningas ei vienyt koko Rooman edustalla ollutta piiritysjoukkoaan Ravennaan, vaan oli matkan varrelle jättänyt vähäisiä joukko-osastoja eri linnoituksiin varusväeksi.
Tuhat miestä hän jätti Gibimerin johdolla Clusiumiin Tusciaan, saman verran Albilan johdolla Urbsvetukseen, viisisataa miestä Tudertumiin, päällikkönä Wulfgis, neljä tuhatta Auximumiin johtajana urhoollinen lipunkantaja, kreivi Wisand, kaksi tuhatta Urbinumiin Morran johdolla sekä Caesenaan ja Monsferetrukseen viisi sataa kumpaankin.
Hildebrandin hän lähetti Veronaan, Totilan Tarvisiumiin ja Tejan Ticinumiin, sillä koillisestakin uhkasi niemimaata vaara Istriaan sijoitettujen bysanttilaisjoukkojen taholta.
Hän jakoi joukkonsa muistakin syistä.
Ensiksikin viivyttääkseen linnoitusten avulla Belisariusta matkalla.
Toiseksi sen tähden, ettei piirityksen aikana jouduttaisi kärsimään nälänhätää tarpeettoman suuren sotajoukon vuoksi.
Ja lopuksi sen vuoksi, että jos piirityksestä tulisi tosi, piirittäjiä voitaisiin ahdistaa selästä päin useammasta kohdasta.
Hänen lähin suunnitelmansa oli poistaa Ravennaa, hänen pääasiallista turvapaikkaansa uhkaava vaara ja supistaa heikontuneiden sotajoukkojensa toiminta puolustukseen, kunnes hän odottamiensa frankkilaisten ja longobardilaisten apujoukkojen saavuttua voisi ryhtyä taisteluun avoimella kentällä.
Mutta linnoitukset eivät viivyttäneet Belisariusta matkalla Ravennaan.
Hän piiritti ne vain vartiojoukoilla ja riensi viivyttelemättä pääkaupunkia, goottien viimeistä turvapaikkaa vastaan.
"Sillä kun olen iskenyt kuolinhaavan sydämeen", sanoi hän, "avautuvat nyrkit itsestään."
* * * * *
Niinpä levisivät heti bysanttilaisten teltat laajana kaarena Teoderikin kuninkaankaupungin ympärillä kolmella taholla maan puolelta sekä Classiksen satamakaupungista alkaen Paduksen kanaviin ja sivuhaaroihin saakka, jotka varsinkin lännessä olivat linnoituslinjan suojelijoina.
Tosin vanha, komea kaupunki oli jo silloin menettänyt paljon loistostaan, joka kaksisataa vuotta sitten keisarien siellä asuessa oli vallinnut, ja viimeinenkin iltarusko, joka oli siihen kajastanut Teoderikin loistavan hallituksen aikana, oli kadonnut sodan syttyessä.
Mutta se oli yhdentekevää. Toisenlaiselta on tuon silloin vielä väkirikkaan, nykyistä Venetsiaa muistuttavan vesikaupungin täytynyt näyttää kuin nyt, jolloin autiot kadut, tyhjät tornit ja yksinäiset, tyhjät basilikat tekevät yhtä surumielisen vaikutuksen katsojaan kuin kaupungin muurien edustalla oleva seutu, jossa Paduksen suuhaarojen autio suomaisema ulottuu mereen saakka.
Siellä, missä muinoin Classiksen satamakaupungissa vallitsi vilkas elämä maalla ja merellä, missä keisarillisen Ravenna-laivaston komeat kolmisoudut keinuivat, on nyt rämeisiä niittyjä, joiden korkeassa ruohossa villit puhvelit oleilevat. Kadut ovat saven peitossa, satama hiekan täyttämä, kansa, joka iloisena eli ja hallitsi täällä, on kuollut sukupuuttoon. — Vain yksi jättiläismäinen torni on jäljellä goottien ajoilta yksinäisten basilica San Apollinare in Classe fuorin vieressä. Tämän kirkon rakentamisen Vitiges aloitti ja Justinianus sen päätti. Nämä seisovat surullisina rämeisellä tasangolla tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta.
Lujaa merilinnoitusta pidettiin siihen aikaan valloittamattomana. Sen vuoksi keisarit olivat valtansa vaipuessa valinneet sen hallituskaupungikseen.
Kaupungin kaakkoispuolta suojeli vielä siihen aikaan sen muureja huuhteleva meri.
Ja maan puolelle luonto ja ihmistaito olivat kutoneet labyrintintapaisen verkon kanavista, haudoista ja soista, joita monihaarainen Padus muodosti ja joihin piirittäjä auttamattomasti upposi.
Entä kaupungin muurit sitten! Vielä nytkin niiden suunnattomat jäännökset herättävät ihmettelyä. Niiden tavaton paksuus ja — vielä suuremmassa määrässä kuin niiden korkeus — vahvojen, pyöreiden tornien lukumäärä, jotka vielä nytkin (v. 1863) ovat muurien harjalla pystyssä, torjuivat ennen tuliaseiden keksimistä jokaisen rajun hyökkäyksen ja rynnäkön.
Suuri Teoderik oli saanut haltuunsa tämän kaupungin, Odovakarin viimeisen turvapaikan nelivuotisen piirityksen jälkeen, näännyttämällä sen nälkään.
Turhaan oli Belisarius koettanut heti tultuaan valloittaa kaupungin väkirynnäköllä.
Hänen hyökkäyksensä torjuttiin voimakkaasti takaisin ja piirittäjäin täytyi tyytyä kaupungin sulkemiseen ja ruveta goottikuninkaan tavoin nälän avulla pakottamaan kaupunkia antautumaan.
Mutta kuningas Vitiges saattoi olla huoleton tässä suhteessa.
Hän oli nimittäin tavallisella tunnollisuudellaan varustanut tämän pääpaikkansa jo ennen Roomaan lähtemistä kaikenlaisilla ruokatarpeilla, varsinkin suunnattomalla viljamäärällä, joka oli sijoitettu erityisesti tätä tarkoitusta varten Teodosiuksen suunnattomaan sirkusrakennukseen laadittuihin puisiin aittoihin. Nämä suuret puurakennukset, jotka olivat vastapäätä palatsia ja pyhän Apollinariksen basilikaa, olivat kuninkaan ylpeys, ilo ja lohdutus.
Vain vähäinen osa näistä varastoista oli viety Roomaan välillä retkeilevien vihollisten pelosta. Viljan arveltiin säästäväisesti käyttäen riittävän koko kaupungin väestölle ja harventuneelle sotajoukolle kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi.
Siihen mennessä joutuisi varmasti perille frankkilainen apujoukko, kuten uudelleen solmitun sopimuksen mukaan oli päätetty.
Ja silloin täytyisi piiritys ehdottomasti lopettaa.
Tämän Belisarius ja Cethegus tiesivät tai aavistivat yhtä hyvin kuin Vitigeskin. Herkeämättä he miettivät senvuoksi kaikenlaisia keinoja jouduttaakseen kaupungin antautumista.
Prefekti tietysti ennen kaikkea koetti kaikin tavoin käyttää hyväkseen hänen ja goottikuningattaren välistä salaista liittoa.
Mutta nyt oli yhteys hänen kanssaan hyvin vaikea, sillä gootit vartioivat huolellisesti kaikkia kaupungin portteja.
Sen lisäksi Matasunta oli huomattavasti muuttunut eikä enää tuntunut niin halukkaalta välikappaleelta kuin ennen.
Hän oli odottanut kuninkaan pikaista kuolemaa tai nöyryytystä.
Pitkällinen koston viipyminen väsytti häntä ja hänen kansansa suuret kärsimykset sodassa ja nälässä olivat alkaneet liikuttaa hänen sydäntään.
Sen lisäksi oli vihdoinkin surullinen muutos, joka oli tapahtunut ennen niin terveessä ja iloisessa kuninkaassa ja hänen sielunsa syvä, synkkä epätoivo vaikuttaneet Matasuntan mieleen.
Vaikka hän epäoikeutetussa tuskassaan ja loukatun rakkautensa ylpeydessä syytti kuningasta siitä, että tämä oli halveksinut hänen sydäntään ja kuitenkin kruunun vuoksi ottanut hänet vaimokseen, ja vaikka hän luuli häntä senvuoksi vihaavansa ja osittain vihasikin, niin oli tämä viha vain muuttunutta rakkautta.
Ja kun hän nyt näki, miten kuninkaan sielu oli sairas ja miten hän syytti itseään goottilaisten aseiden onnettomuudesta ja kaikkien suunnitelmien epäonnistumisesta — mihin Matasuntan petollisuus oli ollut suurimpana syynä — vaikutti se valtavasti hänen luonteeseensa, jossa kovuus ja intohimot omituisesti yhtyivät.
Tuskallisessa, hetkellisessä vihassaan hän olisi riemuiten nähnyt kuninkaan veren vuotavan.
Mutta hän ei sietänyt sitä, että kuukausia kestävä suru kalvoi kuninkaan kuoliaaksi.
Tämän lempeämmän mielentilan aiheutti osaltaan sekin, että Matasunta luuli huomanneensa Ravennaan saavuttua kuninkaan käytöksessä häntä kohtaan tapahtuneen muutoksen.
Se on katumusta, ajatteli hän, katumusta siitä, että Vitiges väkivaltaisesti käänsi hänen elämänsä suunnan.
Ja kun hänen oikullinen, epäystävällinen käytöksensä oli tämän luulon johdosta vähitellen muuttunut, kun he — harvoin ja aina jonkun kolmannen henkilön läsnäollessa — tapasivat toisensa, piti Vitiges tätä askeleena sovintoon päin ja osoitti hänkin puolestaan kiitollisuuttaan hiljaisesti noudattamalla ystävällisempiä tapoja.
Sen vuoksi Matasunta ei enää vastannut prefektin kirjeisiin, joita tämä joskus viisaan maurin avulla sai hänelle lähetetyksi.
Mutta prefekti oli jo Ravennaan mentäessä saanut hänen kauttaan tietää, että gootit odottivat apua frankeilta.
Viivyttelemättä hän oli senvuoksi uudistanut vanhat liittonsa niiden ylhäisten ja mahtavien miesten kanssa, jotka Mettiksen (Metz), Aurelianumin (Orleans) ja Suessianumin (Soissons) hoveissa hallitsivat merovingien varjokuninkaiden nimessä. Hän aikoi tällä tavalla saada frankit, joiden petollisuus oli siihen aikaan aivan puheenpartena, luopumaan liitostaan goottien kanssa.
Ja valmisteltuaan asiaa näiden ystäviensä avulla hän kirjoitti itse kuningas Teudebaldille, joka hallitsi Mettiksen hovissa, ja varoitti tätä auttamasta gootteja, joiden tuho Rooman epäonnistuneen piirityksen jälkeen oli kaikesta päättäen varma.
Hän oli tämän kirjeen mukana lähettänyt vanhalle ystävälleen, heikon kuninkaan Major domukselle, runsaasti lahjoja.
Prefekti odotti levottomasti joka päivä vastausta siihen.
Hän odotti sitäkin levottomammin, kun Matasuntan muuttunut käytös oli riistänyt häneltä toivon goottien pikaisesta kukistumisesta.
Vastaus saapui samana päivänä kuin eräs keisarillinen kirjelmä
Bysantista.
Tämä päivä oli turmiollinen kaupungin muurien sekä sisä- että ulkopuolella oleville sankareille.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Hildebad oli väsyneenä pitkälliseen toimettomuuteen tehnyt aamuhämärissä hänen erityiseen hoitoonsa uskotun Porta faventinan kautta ankaran hyökkäyksen bysanttilaiseen leiriin. Alussa hän saavutti raivoisan hyökkäyksensä vuoksi useita etuja, poltti osan piirityskoneita ja herätti piirittäjissä kauhua.
Hän olisi epäilemättä saanut suurempiakin vahinkoja aikaan, jollei heti paikalle rientänyt Belisarius olisi tänä päivänä pannut liikkeelle koko päällikkötaitoaan ja urhoollisuuttaan.
Ilman kypärää ja haarniskaa, suoraan vuoteesta hän oli rientänyt paikalle, ryhtynyt taisteluun ensin omia peräytyviä miehiään, sitten etumaisia gootteja vastaan ja mitä suurimmilla mieskohtaisilla ponnistuksilla saanut pakenemisen seisahdutetuksi.
Sitten hän oli liikutellut joukkojaan niin taitavasti, että Hildebadin paluumatka oli tulla katkaistuksi, minkä vuoksi goottien täytyi luopua saavuttamistaan eduista ja kiireimmän kautta rientää takaisin kaupunkiin.
Cethegus, joka oli isaurilaisineen Porta honorianan edustalla, lähti apuun, mutta näki perille päästyään, että taistelu oli jo päättynyt. Hän meni Belisariuksen telttaan ja ylisti tätä päällikkönä ja sotilaana. Antonina kuunteli mielellään tätä kiitosta.
"Todellakin, Belisarius", sanoi prefekti lopuksi. "Keisari Justinianus ei osaa antaa sinulle tarpeeksi arvoa."
"Olet oikeassa", vastasi Belisarius ylpeästi. "Hän korvaa vaivani vain ystävyydellään.
"Teen voitavani vain sen vuoksi, että rakastan häntä.
"Sillä hän on suuri mies heikkouksistaan huolimatta.
"Kunpa hän vain oppisi luottamaan minuun. Olen varma, että hän oppiikin vielä."
Samassa Prokopius saapui ja antoi Belisariukselle keisarillisen lähetin tuoman kirjeen Bysantista.
Ilosta loistavin kasvoin hypähti Belisarius vuoteeltaan unohtaen väsymyksensä, suuteli purppuranauhoja, leikkasi ne auki tikarillaan ja avasi kirjeen sanoen:
"Herraltani ja keisariltani itseltään. Nyt hän varmaankin lähettää henkivartijani ja maksamatta olevan palkan sekä rahat, jotka olen omistani pannut."
Hän rupesi lukemaan.
Antonina, Prokopius ja Cethegus katsoivat häntä tarkoin. Hänen kasvonsa synkkenivät yhä enemmän. Hänen leveä rintansa aaltoili kuin ankarassa taistelussa ja kädet vapisivat.
Huolestuneena Antonina riensi hänen luokseen, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, päästi Belisarius kumean vihanhuudon, paiskasi keisarillisen kirjeen maahan ja syöksyi teltasta. Antonina seurasi häntä.
"Nyt ei hänen luokseen uskalla mennä muut kuin Antonina", sanoi
Prokopius ottaen kirjeen maasta.
"Katsokaamme tätä. Tietysti taas palanen keisarillista kiitosta.
"Alussa on tavallisia ylimalkaisia lauseita — ahaa, nyt tulee parempaa:
"'Mutta me emme voi salata sitä, että olimme aikaisempien kehumistesi nojalla odottaneet sodan barbaareita vastaan päättyvän paljon pikemmin ja niin kai olisi käynytkin, jos olisi enemmän ponnisteltu. Senvuoksi emme voi suostua useampaan kertaan lausumaasi toivomukseen, että sinulle lähetettäisiin loput henkivartijoistasi, viisituhatta miestä, jotka ovat Persiassa, sekä ne neljä sentneriä kultaa, jotka ovat palatsissasi Bysantissa.'
"'Molemmat ovat, kuten aivan tarpeettomasti huomautat kirjeessäsi, sinun omiasi. Sinun samassa kirjeessä lausumasi päätös viedä goottisota loppuun — ottaen huomioon valtionrahaston huonon tilan — omilla varoillasi osoittaa velvollisuudentuntoasi.'
"'Mutta kun — kuten samassa kirjeessä aivan oikein huomautat — kaikki sinun tavarasi ovat keisarisi käytettävinä ja kun keisarillinen majesteetti pitää henkivartiosi ja rahojesi käyttämistä Italiassa aivan liiallisena, olemme me, varmoina sinun suostumuksestasi, käyttäneet niitä toisella taholla ja antaneet joukkosi ja aarteesi virkaveljellesi Narseelle persialaissodan päättämistä varten.'
"Haa, ennen kuulumatonta", sanoi Prokopius.
"Se on herran kiitos orjan työstä", ivaili Cethegus.
"Loppukin näyttää olevan hyvä", jatkoi Prokopius.
"'Joukkojesi lisääminen näyttää meistä epäviisaalta senkin vuoksi, että meille tulee joka päivä varoituksia rajattomasta kunnianhimostasi.'
"'Vasta äskettäin kuulut sanoneen pikarin ääressä: valtikka on syntynyt päällikönsauvasta ja tämä kepistä. Ne ovat vaarallisia ajatuksia ja varomattomia sanoja.'
"'Sinä näet, että olemme selvillä kunnianhimoisista unelmistasi.'
"'Tällä kertaa varoitamme rankaisematta, vaikka mielemme on tehnyt lisätä päällikönsauvasi puuta. Me muistutamme sinulle, että korkeimmat huiput ovat lähinnä keisarillista salamaa.'
"Tämä on häpeällistä", huudahti Prokopius.
"Ei, se on vielä pahempaa, se on tyhmää", sanoi Cethegus. "Se on uskollisuuden yllyttämistä kapinaan."
"Olet oikeassa", huusi Belisarius, joka palasi telttaan ja sattui kuulemaan viimeiset sanat.
"Tuota kiittämätöntä, häpeämätöntä tyrannia vastaan olisi todellakin noustava kapinaan."
"Vaikene! Kautta kaikkien pyhimysten! Sinähän syökset itsesi suoraan perikatoon", varoitteli Antonina, joka myöskin oli tullut telttaan, ja koetti tarttua hänen käteensä.
"Ei, minä en tahdo vaieta", karjui hän juosten edestakaisin teltan ovella, jonka edustalla Bessas, Acacius, Demetrius ja useat muut päälliköt seisoivat kuuntelemassa.
"Koko maailma kuulkoon sen.
"Hän on kiittämätön, viekas tyranni.
"Hänet pitäisi todellakin syöstä valtaistuimelta.
"Sietäisi menetellä petollisen sielusi epäluulojen mukaisesti,
Justinianus!"
Cethegus silmäsi ulkona seisovia. He olivat nähtävästi kuulleet kaikki.
Hän meni teltta-aukolle ja veti oviverhon eteen.
Antonina kiitti häntä katseellaan.
Hän meni taas puolisonsa luo. Tämä oli heittäytynyt maahan telttavuoteen viereen, löi nyrkeillään rintaansa ja änkytti:
"Oi, Justinianus! Olenko minä tämän ansainnut?
"Tämä on liikaa, liikaa!"
Ja äkkiä tuo mahtava mies alkoi itkeä ääneen.
Silloin Cethegus lähti harmistuneena pois.
"Hyvästi", sanoi hän hiljaa Prokopiukselle, "minua iljettää, kun näen miesten parkuvan."
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Syvissä ajatuksissa prefekti lähti teltasta ja meni leirin ympäri kaukaiseen varustukseensa, jonne hän oli isaurilaistensa kanssa hautautunut.
Se sijaitsi kaupungin eteläpuolella lähellä Classiksen muuria. Tie kulki osittain pitkin meren rantaa.
Vaikka tämä yksinäinen vaeltaja miettikin suurta suunnitelmaansa, joka oli muuttunut osaksi hänen elämästään, vaikka Belisariuksen häilyväisyys ja ylenmääräinen tunteellisuus sekä frankkikuninkaan vastauksen odottaminen kiusasivatkin häntä, veti maiseman, taivaan, koko luonnon omituinen ulkomuoto hänen huomionsa puoleensa, joskin vain hetkeksi.
Oltiin lokakuussa, mutta tämä vuodenaika näytti useita viikkoja sitten muuttaneen tapansa.
Kahteen kuukauteen ei ollut ollenkaan satanut, ei pilveä, ei hattaraakaan ollut näkynyt taivaalla, vaikka näillä seuduin satoi tavallisesti aina.
Mutta nyt — oli auringon laskun aika — Cethegus huomasi idässä meren toisella puolen aivan taivaan rannalla yksinäisen, pyöreäreunaisen, pikimustan pilven, joka oli varmaankin noussut aivan äsken.
Laskeutuva aurinko ei säteillyt ollenkaan, vaikkei pilviäkään ollut edessä.
Meren lyijynraskasta pintaa ei tuulen henkäyskään liikuttanut.
Ei pienintäkään lainetta näkynyt.
Laajalla tasangolla ei oliivin lehtikään liikahtanut.
Ei edes suon kaisla kahissut.
Ei kuulunut eläimenääntä, ei linnun siipien suhinaa. Omituinen, tukahduttava, tulikiveltä tuoksuva ilma vaikeutti hengitystäkin.
Muulit ja hevoset leirissä potkivat levottomina pilttuitaan.
Kameelit ja dromedaarit, jotka Belisarius oli tuonut Afrikasta mukanaan, kaivoivat päänsä hiekkaan.
Vaeltaja hengitti raskaasti ja silmäili ihmetellen ympärilleen.
"Nyt tuntuu tukahduttavalta kuin 'kuolemantuulen' edellä Egyptin aavikoilla", sanoi hän itsekseen.
"Tukahduttavaa kaikkialla — ulkona ja sisällä —
"Mihin mahtaa purkautua tämä luonnon ja intohimojen säästynyt raivo."
Hän saapui telttaansa.
Syphax virkkoi: "Herra, jos olisin kotona, luulisin nyt, että erämaanjumalan myrkyllinen henkäys on tulossa."
Samassa hän antoi herralleen kirjeen.
Se oli frankkikuninkaan vastaus.
Nopeasti Cethegus repäisi suuren, komean sinetin auki.
"Kuka tämän toi?"
"Sanansaattaja, joka lähti Belisariuksen luo, kun hän ei tavannut prefektiä.
"Hän kysyi lyhintä tietä."
Sen vuoksi Cethegus ei häntä tavannut. Hän luki:
"Teudebald, frankkien kuningas, Rooman prefektille Cethegukselle.
"Sinä olet kirjoittanut viisaasti.
"Vielä viisaammin puhuit Major Domuksemme kautta.
"Me emme ole haluttomia menettelemään ehdotustesi mukaan.
"Me otamme vastaan neuvosi ja lahjasi.
"Goottien ja meidän välisen liiton on heidän onnettomuutensa rikkonut.
"Syyttäkööt he sitä eikä meitä.
"Siitä, jonka taivas hylkää, tulee viisaiden ja hurskasten ihmistenkin luopua.
"Tosin he ovat maksaneet meille apujoukosta useita sentnereitä kultaa.
"Se ei ole silmissämme esteenä.
"Me pidämme nämä aarteet panttina, kunnes he ovat luovuttaneet ne Etelä-Gallian kaupungit, jotka ovat Jumalan ja luonnon muodostamien frankkien valtakunnan rajojen sisäpuolella.
"Mutta kun olemme valmistautuneet sotaretkelle ja kun urhoollinen sotajoukkomme, joka jo toivoi pääsevänsä taisteluun, vain vastahakoisesti suostuisi hajaantumaan, olemme valmiit heti lähettämään voitokkaat joukkomme Alppien yli.
"Gootteja vastaan.
"Mutta ei silti keisari Justinianuksen puolesta, joka edelleen kieltää meiltä kuninkaan arvonimen, kutsuu itseään rahoissaan Gallian herraksi, ei tahdo sallia meidän lyöttää omalla rintakuvallamme varustettuja rahoja ja on monella muulla tavalla tahtonut loukata kunniaamme.
"Me aiomme laajentaa omaa valtaamme Italiassa.
"Mutta kun nyt tiedämme, että keisarin koko sotavoima Italiassa on riippuvainen hänen sotapäälliköstään Belisariuksesta, jolla on paljon sekä vanhaa että uutta valittamista kiittämättömästä herrastaan, ehdotamme tälle sankarille, että hän huudattaisi itsensä Länsi-Rooman keisariksi, jolloin lähetämme satatuhatta frankkilaista sankaria, jos hän luovuttaa Pohjois-Italian Genuaan saakka meille.
"Me pidämme mahdottomana, että kuolevainen voisi hylätä tarjouksen.
"Jos sinä autat tämän suunnitelman toimeenpanossa, annamme sinulle kaksitoista sentneriä kultaa ja merkitsemme, jos palautat kaksi sentneriä, nimesi pöytätoveriemme joukkoon.
"Tämän kirjeen tuoja, herttua Lintaris, vie ehdotuksemme
Belisariukselle."
Cethegus malttoi tuskin lukea loppuun.
Hän hypähti pystyyn.
"Sellainen tarjous tällä hetkellä — kun hän on tällaisessa mielentilassa — hän suostuu siihen!
"Länsi-Rooman keisari sadantuhannen frankkisoturin tukemana.
"Hänen täytyy kuolla."
Hän riensi teltan ovelle.
Mutta siinä hän seisahtui.
"Hulluhan minä olen", sanoi hän hymyillen.
"Kuumaverinen kuten aina. Hänhän on Belisarius eikä Cethegus.
"Hän ei suostu.
"Silloinhan kuu tekisi kapinan aurinkoa vastaan ja kesy koira muuttuisi vihaiseksi sudeksi. Hän ei suostu.
"Mutta katsokaamme, kuinka voimme käyttää hyväksemme tämän merovingin ahneutta ja halpamaisuutta. Ei, frankkikuningas", sanoi hän katkerasti hymyillen. "Niin kauan kuin Cethegus elää, ei Italiaan tule ainoatakaan frankkia."
Hän kulki nopeasti kerran teltan poikki. Toisen kerran hitaammin.
Kolmannen kerran — nyt hän seisahtui — silmät välähtivät.
"Nyt sen keksin", sanoi hän ilostuen.
"Syphax, mene noutamaan Prokopius tänne."
Uudestaan teltan yli kulkiessaan hän huomasi merovingin kirjeen, joka oli pudonnut maahan.
Hän otti sen ylös ja lausui riemuiten: "Ei, ei, frankkikuningas! Sinä et saa Italian pyhästä maasta edes tämän kirjeen laajuista alaa."
Prokopius saapui heti.
Miehet neuvottelivat koko yön.
Prokopiusta prefektin päätä huimaava tuuma säikähdytti, eikä hän aikonut siihen suostua.
Mutta tämä mahtava mies tarrautui häneen etevämmillä henkisillä voimillaan ja kumosi voittavalla kaunopuheisuudella kaikki hänen epäilyksensä eikä hellittänyt, ennenkuin hän oli lakannut vastustamasta.
Tähdet kalpenivat ja aamurusko kajasti idästä, kun Prokopius lähti ystävänsä luota.
"Cethegus", sanoi hän lähtiessään, "minä ihailen sinua.
"Jollen olisi Belisariuksen historioitsija, rupeaisin sinun historiankirjoittajaksesi."
"Se olisi hauskempaa", vastasi prefekti levollisesti, "mutta vaikeampaa."
"Mutta minä pelkään nerosi terävyyttä.
"Se on ominaista meidän ajallemme.
"Se on loistavanvärinen myrkkykukka suossa.
"Kun muistelen, miten sinä syöksit goottikuninkaan turmioon hänen vaimonsa avulla —"
"Minun täytyy kertoa sinulle. Valitettavasti ei minulla ole viime aikoina ollut ihanasta liittolaisestani apua."
"Liittolaisestasi!
"Keinosi ovat —"
"Aina tarkoituksenmukaisia."
"Ei ihan aina —
"No, samapa se. Minä kuljen mukanasi vielä jonkin matkaa, sillä tahdon saada sankarini mahdollisimman pian Italiasta.
"Hänen on koottava Persiassa laakereita eikä täällä okaita.
"Mutta en kulje kanssasi kuin —"
"Päämäärääsi, tietysti."
"Minä menen Antoninan puheille ja luulen onnistuvani.
"Hänellä on täällä ikävä.
"Hän ikävöi Bysanttiin tapaamaan hyviä ystäviä ja tuhoamaan puolisonsa vihollisia."
"Kunnon vaimo."
"Entä Vitiges?
"Luuletko hänen pitävän Belisariuksen kapinaa mahdollisena?"
"Kuningas Vitiges on hyvä sotilas, mutta huono ihmistuntija.
"Tiedän erään paljon terävämpiälyisen miehen, joka hetken aikaa piti sitä mahdollisena.
"Ja onhan sinulla kirjalliset todistukset.
"Nyt juuri, kun frankit ovat pettäneet hänet, nousee vesi hänelle kaulaan saakka. Hän tarttuu oljenkorteen.
"Häntä en siis pelkää — pidä vain huoli Antoninasta."
"Ole huoleti.
"Puolenpäivän aikaan toivottavasti lähden sanansaattajana Ravennaan."
"Älä silloin unohda puhutella kaunista kuningatarta."