KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Mutta joku repäisi hänet taaksepäin.

"Ei hän koskaan anna anteeksi murhapolttajalle.

"Tule Vitiges, oma Vitigekseni.

"Seuraa minua! Sinä olet vapaa."

Kuningas hypähti pystyyn. Tämä ääni oli herättänyt hänet välinpitämättömyydestä.

"Rautgundis!

"Vaimoni! Sinä et koskaan valehdellut.

"Sinä olet uskollinen.

"Sinä olet taas omani."

Huokaisten syvään ja ilosta huudahtaen hän levitti kätensä.

Rautgundis lensi hänen syliinsä, ja he itkivät molemmat jälleennäkemisen ilosta.

Matasunta, joka oli noussut seisoalleen, meni seinän viereen.

Hän pyyhki hitaasti punaiset, irtautuneet kiharansa otsaltaan ja katseli paria, jota akkuna-aukosta tuleva kirkas kuutamo valaisi.

"Miten hän rakastaa häntä.

"Häntä, niin häntä hän seuraisi vapauteen ja elämään.

"Mutta hänen täytyy jäädä tänne.

"Ja kuolla — kanssani."

"Älkää viivytelkö enää", virkkoi Dromon kopin ovelta.

"Niin, pois täältä, elämäni", huusi Rautgundis.

Hän otti poveltaan pienen avaimen ja haki lukon aukkoa.

"Mitä? Pääsenkö todellakin täältä pois", sanoi vanki, käyden taas puolittain välinpitämättömäksi.

"Pääset. Ulos raittiiseen ilmaan ja vapauteen", huusi Rautgundis heittäen käsiraudat maahan.

"Tässä on sinulle ase, Vitiges! Kirves!

"Ota!"

Innokkaana goottikuningas tarttui kirveeseen ja nosti sen ylös sanoen:

"Oi, miten ase tekee hyvää kädelle ja mielelle."

"Sen tiesinkin, urhoollinen Vitiges", sanoi Rautgundis polvistuen maahan ja avaten kahleen, joka kiinnitti kuninkaan vasemman jalan kallionlohkareeseen.

"Lähde nyt ulos.

"Sinä olet vapaa."

Vitiges astui askeleen ovea kohti kohottautuen pystyyn ja tarttuen lujasti kirveeseen.

"Hän sai päästää hänen kahleensa", kuiskasi Matasunta.

"Niin, vapaa", lausui Vitiges huoaten syvään.

"Minä tahdon päästä vapaaksi ja lähteä kanssasi."

"Hänen kanssaan hän lähtee", huusi Matasunta mennen heidän tielleen.

"Vitiges — hyvästi — mene! —

"Mutta sano vielä kerran, että annat minulle anteeksi."

"Sinulleko anteeksi", huusi Rautgundis.

"Ei koskaan!

"Hän on syössyt valtakuntamme perikatoon.

"Hän on pettänyt sinut.

"Vilja-aittojasi ei polttanut taivaan salama, vaan hänen kätensä."

"Ole siis kirottu", huusi Vitiges. "Pois tuon helvetin käärmeen luota."

Hän paiskasi hänet tieltään ja poistui Rautgundiksen kanssa kopista.

"Vitiges", huusi Matasunta nousten pystyyn.

"Pysähdy! Pysähdy!

"Kuule minua!

"Vitiges."

"Vaikene", sanoi Dromon tarttuen hänen käsivarteensa.

"Sinä saatat hänet perikatoon."

Mutta Matasunta riistäytyi irti ja syöksyi käytävään.

"Pysähdy, Vitiges", huusi hän.

"Sinä et saa mennä tuolla tavalla.

"Sinun täytyy antaa anteeksi."

Hän kaatui taintuneena maahan.

Dromon riensi hänen ohitseen pakenevien jälkeen.

Mutta kimeät huudot olivat jo herättäneet maailman herkkäunisimman miehen.

Cethegus riensi miekka kädessä puolipukeissaan makuuhuoneestaan käytävään, jonka akkunoista näki neliskulmaiselle palatsinpihalle.

"Vahdit, aseisiin", huusi hän.

Sotamiehetkin olivat kuulleet jotakin.

Tuskin Vitiges, Rautgundis ja Dromon olivat päässeet pihan yli Dromonin huoneeseen, kun kuusi isaurilaista palkkasoturia riensi vankilan käytävään. Rautgundis juoksi nopeasti ovelle, iski sen kiinni, väänsi lukkoon ja otti avaimen mukaansa.

"Nuo ainakin ovat hyvässä tallessa", kuiskasi hän.

Puolisot riensivät nopeasti Dromonin huoneesta suureen käytävään, joka vei palatsin pihalta kadulle.

Keihäs tanassa tuli täällä vastaan vahtijoukon seitsemäs mies, joka oli jäänyt muista jälkeen.

"Mikä tunnussana", kysyi hän. "Rooma ja —

"Kosto", vastasi Vitiges iskien häntä kirveellä.

Palkkasoturi kaatui huutaen, mutta heitti vielä viimeisillä voimillaankin keihäänsä pakenevien perään. Se tappoi jälkimmäisen heistä — Dromonin.

Juostessaan pitkin palatsin marmoriportaita kadulle puolisot kuulivat sotamiesten jyskyttävän rautaovea ja kovaäänisen komennuksen:

"Syphax, hevoseni!"

Sitten he katosivat pimeyteen.

Muutaman minuutin perästä tulisoihtuja välkkyi palatsin pihalle ja ratsumiehiä kiiti kaikille kaupungin porteille.

"Kuusi tuhatta solidia saa se, joka tuo hänet elävänä ja kolme tuhatta se, joka tuo hänet kuolleena", huusi Cethegus hypätessään mustan oriinsa selkään.

"Liikkeelle, tuulen lapset, Ellak ja Mundzuk, hunnit ja massageetit."

"Minne, herra", kysyi Syphax ajaessaan isäntänsä rinnalla palatsin portin läpi.

"Sitä on vaikea arvata.

"Kaikki portit ovat kiinni.

"He ovat voineet päästä vain muurinaukon läpi ulos."

"On kaksi suurta muurinaukkoa."

"Katsos, tuolla idässä Jupiter ilmestyi pilven peitosta.

"Se viittaa minulle.

"Onhan siellä —?"

"Aetiuksen tornin muuriaukko."

"Hyvä! Sinne siis!

"Minä seuraan tähteäni!" — —

* * * * *

Puolisot olivat sillä välin rientäneet Dromonin pojan Pauluksen päästäminä puoliksi täytetyn muurinaukon läpi ja löytäneet läheisestä Dianan lehdosta Vakiksen kahden hevosen kera.

Puolisot nousivat Valladan selkään.

Vapautettu ratsasti nopeasti edellä tässä kohdassa leveän joen rannalle.

Vitiges nosti Rautgundiksen eteensä hevosen kaulalle.

"Vaimoni! Sinun mukanasi menetin kaiken. Elämän ja elämänhalun.

"Mutta nyt uskallan taas elää valtakunnan vuoksi. Miten voinkaan laskea sinut, sieluni sielun, menemään."

"Kätesi on kahleiden raastama.

"Pane se kaulaani, kaikkeni."

"Eteenpäin, Vallada! Nopeasti! Nyt on elämä kysymyksessä."

He pääsivät metsiköstä avonaiselle kentälle.

He saapuivat joen rannalle.

Vakis ajoi vapisevan hevosensa synkkiin aaltoihin.

Eläin pelkäsi eikä tahtonut mennä.

Vapautettu hyppäsi maahan.

"Joki on kovin syvä.

"Kolme päivää se on tulvinut.

"Kaalamoa ei voi käyttää.

"Hevosten täytyy uida ja virta vie meidät pitkän matkan alas päin.

"Joessa on kallioita.

"Kuu on milloin peitossa milloin näkyvissä ja vaikeuttaa näkemistä."

Hän kulki neuvottomana pitkin rantaa.

"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi Rautgundis.

"Se ei ollut tuulen suhinaa."

"Siellä on hevosia", sanoi Vitiges.

"Ne lähestyvät nopeasti.

"Meitä ajetaan takaa.

"Aseet kalisevat.

"Tuolla — tulisoihtuja.

"Nyt virtaan hengen uhalla.

"Mutta hiljaa!"

Hän ajoi hevosensa virtaan.

"Jalat eivät enää tapaa pohjaan.

"Hevosten täytyy uida.

"Pidä harjasta kiinni, Rautgundis.

"Eteenpäin, Vallada!"

Korskuen ja vavisten hevonen katseli mustia aaltoja. — Harja lensi pään yli — hevonen seisoi etujalat ojennettuina ja pinnisti takajaloillaan virtaan menemistä vastaan.

"Eteenpäin, Vallada!"

Ja Vitiges kuiskasi ratsun korvaan:

"Didrik berniläinen!"

Silloin jalo eläin syöksyi vapaaehtoisesti kuohuihin. Samassa takaa-ajajatkin karauttivat metsiköstä. Etumaisena oli Cethegus, jonka rinnalla Syphax ratsasti soihtu kädessä.

"Täällä joen rannalla katoavat pakolaisten jäljet, herra."

"He ovat vedessä.

"Eteenpäin, hunnit!"

Mutta ratsumiehet tiukensivat ohjaksiaan eivätkä liikahtaneetkaan.

"No, Ellak! Mitä te viivyttelette?

"Heti virtaan!"

"Herra, me emme uskalla.

"Ennenkuin me ajamme yöaikana virtaavaan veteen, täytyy meidän pyytää anteeksi vedenjumalalta Pfugilta. Meidän täytyy ensin rukoilla."

"Rukoilkaa virran yli päästyänne niin kauan kuin haluatte, mutta —"

Samassa voimakas tuulen puuska sammutti kaikki soihdut.

Virtakin kohahti kovasti.

"Näetkö, herra? Pfug suuttuu."

"Hiljaa! Ettekö näe mitään?

"Tuolla alhaalla päin."

Kuu tuli esille pilvien lomasta.

Sen valossa näkyi Rautgundiksen valkea puku — ruskean vaippansa hän oli menettänyt.

"Ampukaa tuonne!"

"Ei, herra! Ensin on rukoiltava."

Kuu meni taas pilveen. —

Kiroten Cethegus repäsi hunnien päällikön jousen ja nuolikotelon.

"Nyt nopeasti eteenpäin", huudahti Vakis, joka oli päässyt aivan lähelle toista rantaa, "ennenkuin kuu tulee tuon kapean pilven takaa."

"Seis, Vallada", huusi Vitiges hypäten kuormaa keventääkseen hevosen selästä ja pitäen kiinni harjasta.

"Siinä on kallio.

"Älä loukkaa itseäsi, Rautgundis. —"

Ratsu, mies ja vaimo seisahtuivat hetkeksi korkean kiven viereen, jonka ympärille virta muodosti kohisevan pyörteen.

Kuu tuli esille.

Se valaisi kirkkaasti joen pintaa ja kallion luona olevaa joukkoa.

"Siellä ne ovat", huusi Cethegus, jolla oli jousi kädessä. Hän tähtäsi ja ampui.

Sähisten pitkä, mustilla sulilla varustettu nuoli lähti lentoon.

"Rautgundis", huudahti Vitiges kauhistuneena.

Sillä tämä lysähti kokoon ja vaipui hevosen kaulalle, vaikkakaan ei valittanut.

"Sattuiko se sinuun?"

"Luullakseni.

"Jätä minut tänne.

"Pelasta itsesi."

"Ei koskaan. Anna minun tukea sinua."

"Jumalan tähden, herra, kumartukaa, sukeltakaa! Ne tähtäävät."

Hunnit olivat rukoilleet.

He ratsastivat virtaan ja rupesivat ampumaan jousillaan.

"Jätä minut, Vitiges. Pakene! Minä kuolen täällä."

"Ei! Minä en jätä sinua enää koskaan."

Hän yritti nostaa vaimonsa satulasta kivelle.

Joukkoa valaisi kirkas kuutamo.

"Antaudu vangiksi, Vitiges", huusi Cethegus kannustaen hevostaan, joka menikin veteen lapojaan myöten.

"Ollos kirottu, valehtelija ja konna."

Kaksitoista nuolta singahti yhtaikaa.

Teoderikin ratsu hypähti pystyyn ja vaipui sitten iäksi veteen.

Vitigeskin oli haavoittunut.

"Luonasi", kuiskasi Rautgundis.

Vitiges tarttui häneen vankasti molemmin käsin. —

"Kanssasi!"

Syleillen toisiaan he katosivat aaltoihin.

Joen rannan kaislikossa Vakis huusi kolmesti heidän nimiään.

Hän ei saanut vastausta.

Hän lähti ajamaan yön pimeyteen.

"Tuokaa ruumiit rannalle", käski Cethegus synkkänä kääntyen kaupunkiin päin.

Hunnit uittivat hevosensa kivelle saakka ja etsivät ruumiita.

Mutta he etsivät turhaan.

Vuolas virta oli vienyt ne mukanaan ja kuljettanut yhtyneet puolisot syvään, vapaaseen mereen.

* * * * *

Samana päivänä prinssi Germanus oli palanut Ariminumista Ravennan satamaan viedäkseen Matasuntan ensi tilassa Bysanttiin.

Tämän herättivät tainnoksista vasaraniskut, jotka johtuivat siitä, että käytävän oven viereiseen muuriin puhkaistiin reikä sotamiesten ulos päästämistä varten.

Ruhtinatar löydettiin kopin ovelta kokoon lyyhistyneenä.

Hänet kannettiin kuumehoureissa kamariinsa, jossa hän makasi äänettömänä ja liikkumattomana purppurapatjalla. Silmät tuijottivat yhteen kohtaan.

Puolen päivän tienoissa ilmoitettiin Cetheguksen tulevan.

Hänen katseensa oli synkkä, uhkaava ja jäisen kylmä.

Hän meni aivan vuoteen ääreen.

Matasunta katsoi häntä silmiin.

"Hän on kuollut", virkkoi ruhtinatar levollisesti.

"Hän halusikin sitä.

"Hän — ja sinä.

"Turha on sinua soimata.

"Mutta nyt näet, mikä seuraa, kun menettelet vastoin tahtoani. Kertomus hänen kuolemastaan saattaa heti barbaarit raivoon.

"Sinä olet hankkinut minulle kovan työn.

"Sillä vain sinä saatoit hänet pakenemaan ja kuolemaan.

"Jossakin määrin voit tekoasi sovittaa suostumalla toiseen toivomukseeni.

"Prinssi Germanus on jo saapunut sinua noutamaan.

"Sinä lähdet hänen mukaansa."

"Missä ruumis on?"

"Sitä ei ole löydetty.

"Virta on vienyt hänet.

"Hänet ja — hänen vaimonsa."

Matasuntan huulet vavahtivat.

"Kuolemassakin. Hän kuoli hänen kanssaan."

"Anna vainajien olla rauhassa.

"Kahden tunnin perästä tulen tänne takaisin prinssin seurassa.

"Oletko silloin valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Olen."

"Hyvä! Me olemme täsmällisiä."

"Niin minäkin.

"Aspa, kutsu tänne kaikki orjattaret.

"He saavat koristella minut diadeemilla, purppuralla ja silkillä."

"Hän on menettänyt järkensä", tuumi Cethegus ulos mennessään.

"Mutta naiset ovat sitkeitä.

"Hän tulee taas järkiinsä.

"Naiset voivat elää, vaikka sydän onkin reväisty rinnasta."

Hän lähti lohduttamaan levotonta prinssiä.

Ennen sovitun ajan päättymistä kuningattaren orjatar saapui kutsumaan heitä.

Germanus riensi nopein askelin Matasuntan kamariin.

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle.

Hän ei ollut nähnyt goottikuningatarta koskaan niin kauniina.

Korkea, kultainen diadeemi oli asetettu hänen välkkyville kutreilleen, jotka valtoiminaan, kahtena mahtavana laineena valuivat hartioille ja pitkin selkää.

Alusvaippa oli kultakukkaisesta, valkoisesta silkistä. Se näkyi vain polven alapuolelta saakka, sillä rintaa peitti laaja purppuraviitta.

Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkeat ja hänen silmänsä loistivat omituisesti.

"Prinssi Germanus", huudahti hän tulijalle, "sinä olet puhunut minulle rakkaudesta.

"Mutta tiedätkö, mitä olet puhunut?

"Rakkaus on kuolema."

Germanus katsoi kysyvästi Cethegukseen.

Tämä tuli esille.

Hän tahtoi puhua.

Mutta Matasunta jatkoi:

"Prinssi Germanus! Sinua kehutaan hienoimmin sivistyneeksi viisaassa hovissa, jossa harjoitetaan nerokkaiden arvoituksien arvaamista.

"Minäkin annan sinulle arvoituksen. Arvaatkohan senkin?

"Pyydä avuksesi viisas prefekti, joka ymmärtää niin hyvin ihmissydämen.

"Ratkaise tämä:

"Vaimo ja sittenkin neito.

"Leski eikä koskaan vaimo.

"Etkö arvaa sitä?

"Olet oikeassa.

"Vain kuolema selittää kaikki arvoitukset."

Hän heitti nopeasti purppuravaipan syrjään.

Leveä, vahva miekka välähti.

Molemmin käsin hän pisti sen syvälle rintaansa.

Kauhusta huutaen Germanus ja Aspa riensivät hänen luokseen.

Cethegus otti kaatuvan syliinsä.

Matasunta kuoli heti, kun hän oli vetänyt miekan haavasta.

Cethegus tunsi miekan.

Hän oli sen kerran lähettänyt Matasuntalle.

Se oli kuningas Vitigeksen miekka.

KUUDES KIRJA

TOTILA I

ENSIMMÄINEN LUKU.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Matasunta oli kuollut ja prinssi, johon
tapaus teki järkyttävän vaikutuksen, matkustanut Bysanttiin, saapui
Castra Novasta tieto, joka sai bysanttilaiset joukot lähtemään
Ravennasta.

Hildebad oli pakenevilta, piiritysjoukkojen läpi pujahtaneilta, saanut tiedon kuninkaan petollisesta vangitsemisesta.

Hän haastoi silloin vapauttamiensa vankien välityksellä Belisariuksen ja Cetheguksen, kummankin erikseen tai molemmat yhdessä — miten he vain tahtoivat — kaksintaisteluun, "jos heillä oli ruumiissaan pisaraakaan urhoollisuutta ja kunniantuntoa."

"Hän luulee Belisariuksen vielä olevan Italiassa", arveli Bessas. "Hän ei näy pelkäävän Belisariustakaan."

"Nyt olisi hyvä tilaisuus tuhota tuo hurja tappelupukari", tuumi
Cethegus.

"Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.

"Belisariuksen tapaista rohkeutta."

"Tiedäthän, etten minäkään vaaraa väistä enemmän kuin hänkään."

"Hyvä on", vastasi Cethegus. "Tule mukanani minun asuntooni.

"Neuvon sinulle keinon tuon jättiläisen kukistamiseksi.

"Sinun on täydennettävä se, minkä Belisarius jätti keskeneräiseksi."

Mutta itsekseen hän sanoi.

"Bessas on tosin verraten huono sotapäällikkö, mutta Demetrius ei ole parempi ja on sitä paitsi helpommin johdettavissa.

"Ja Bessas on vielä minulle hyvityksen velassa Rooman tiburtisella portilla sattuneesta tapauksesta."

* * * * *

Prefekti oli täydellä syyllä pelännyt, että goottien jo melkein sammunut vastarinta leimahtaisi taas ilmituleen, kun tieto kuninkaan petollisesta ja häpeällisestä tuhoamisesta leviäisi.

Kaikin tavoin hän koetti saada Vitigeksen allekirjoittamaan selityksen, joka olisi ehdottomasti laimentanut kaikki kostotuumat.

Veronassa oleskeleva Hildebrand-vanhus, Totila, joka oli Tarvisiumissa, ja Teja, joka nykyjään oli Ticinumissa, eivät olleet vielä saaneet tarkempia tietoja.

He olivat vain kuulleet, että Ravenna oli joutunut vihollisten käsiin ja että kuningas oli vankina.

Hämärästi puhuttiin samalla petoksesta.

Tuskissaan ja kiukussaan ystävät vakuuttivat, ettei luja kaupunki ollut kukistunut eikä kuningas vangiksi joutunut oikealla tavalla.

Onnettomuus ei lamauttanut heitä, vaan päinvastoin lisäsi heidän rohkeuttaan.

He tekivät tuontuostakin hyökkäyksiä ja heikensivät siten piirittäjiä.

Nämä huomasivat vähitellen olevansa voimattomia piiritystä jatkamaan.

Sillä kaikkialta kautta Italian saapui sanomia omituisesta mielialan muutoksesta bysanttilaisia kohtaan.

Roomalaisenkin väestön, varsinkin koko keskiluokan, kaupunkien käsityöläisten sekä maaseudun maanviljelijäin ja vuokralaisten mieliala muuttui äkkiä.

Italialaiset olivat kaikkialla ottaneet bysanttilaiset riemuiten vapauttajina vastaan.

Mutta hyvin lyhyessä ajassa tämä riemu laskeutui.

Belisariuksen mukana saapui Justinianuksen lähettäminä laumoittain bysanttilaisia rahavirkamiehiä, joiden piti heti niittää taistelun hedelmät ja hankkia Italian aarteista täytettä Itä-Rooman keisarin aina tyhjään rahastoon.

He rupesivat sodan kärsimysten aikana harjoittamaan ammattiaan.

Heti, kun Belisarius oli valloittanut jonkin kaupungin, kutsui sotajoukon mukana saapunut "logotetes" (tilintekijä) kaikki kaupungin vapaat porvarit kuuriaan tai torille, käski heidän jakautua varallisuuden mukaan kuuteen luokkaan ja kehoitti sitten köyhemmän luokan arvioimaan lähinnä ylemmän luokan varallisuuden.

Näiden arvioiden perusteella keisarilliset virkamiehet sitten kiskoivat kultakin luokalta mahdollisimman suuret verot.

Ja kun he kaikin mahdollisin keinoin koettivat keisarin rahastoa rikastuttaessaan itsekin rikastua, kävi sorto vallan sietämättömäksi.

Logotetit eivät tyytyneet suuriin veroihin, jotka keisari käski kantaa kolmelta vuodelta etukäteen, eikä erityisiin, jokaiselle vapautetulle Italian kaupungille määrättyyn "vapaus-, kiitos- ja iloveroon", — lukuunottamatta vielä Belisariuksen ja hänen sotapäällikköjensä kantamia varoja joukkojen elättämiseksi, sillä Bysantista ei lähetetty rahaa eikä muonaa — vaan koettivat nuo nylkemistaiturit kaikenlaisilla keinoilla kiskoa varakkailta porvareilta vielä erityisiä veroja.

He tarkastivat kaikkialla veroluettelot ja keksivät sieltä maksamattomia veroja goottikuninkaiden, vieläpä Odovakarinkin ajoilta saakka ja antoivat porvarien valittavaksi joko suunnattoman lyhennyssumman maksamisen tai oikeusjutun Justinianuksen ulosottomiehen kanssa, joka ei juuri koskaan hävinnyt oikeudenkäynnissä.

Jos veroluettelot olivat epätäydelliset tai kadonneet, — mikä näinä taistelun vuosina oli Italiassa hyvin yleistä — niin nuo veroherrat laativat ne uudestaan oman päänsä mukaan.

Lyhyesti sanoen: Italiassa harjoitettiin Belisariuksen maahan saapumisesta alkaen joka paikassa, mihin keisarilliset aseet ulottuivat, kaikkia niitä verotuskeinoja, joilla Itämaiden maakunnat olivat imetyt kuiviin.

Ottamatta huomioon sodan aiheuttamaa hätää riisuivat veronkantajain ulosottomiehet kyntöhärän talonpojan auran edestä, riistivät käsityöläiseltä työkalut ja kauppiaalta tavarat myymälästä.

Monessa paikassa väestö nousi ilmikapinaan nylkijöitään vastaan ja poltti veroluettelot, mutta bysanttilaiset saapuivat isommalla joukolla ja rupesivat nylkemään entistä sydämettömämmin.

Justinianuksen maurilaiset ratsumiehet etsivät afrikalaisten verikoirien avulla käsiinsä epätoivoon joutuneet talonpojat, jotka olivat kätkeytyneet metsiin veronkantajia pakoon.

Cethegus, joka yksin olisi kyennyt auttamaan maamiehiään ja poistamaan räikeimmät epäkohdat, odotteli asiain kehittymistä.

Hän toivoi, että italialaiset oppisivat jo ennen sodan päättymistä kouraantuntuvasti tuntemaan Bysantin hirmuhallituksen.

Sitä helpommin hän saisi ne silloin innostumaan omin voimin kapinaan ja karkoittamaan bysanttilaiset samaa tietä kuin gootitkin.

Olkapäitään kohautellen hän kuunteli luokseen saapuneiden kaupunkilais-lähetystöjen valituksia ja vastasi lyhyesti:

"Se on bysanttilaisten hallitustapaa — teidän on totuttava siihen."

"Ei", vastasivat Rooman edustajat, "mahdottomuuksiin ei voi tottua.

"Keisari saattaa pian kuulla sellaista, mistä hän ei voi uneksiakaan."

Cethegus luuli tällä tarkoitettavan Italian nousemista vapaussotaan.
Kolmatta mahdollisuutta hän ei ainakaan tiennyt.

Mutta hän erehtyi.

Vaikka hän halveksikin aikalaisiaan ja maamiehiään, oli hän sentään luullut kohottaneensa ne oman esimerkkinsä avulla.

Mutta tämä suku ei voinut enää käsittää ajatusta "Vapaus ja Italian uudistaminen", joka oli hänen sielulleen yhtä välttämätön kuin ilma keuhkoille.

Italialaiset saattoivat vain valita eri isäntien välillä.

Ja kun bysanttilaisten ies rupesi tuntumaan sietämättömältä, alettiin taas muistella goottien lempeätä hallitusta. Tätä mahdollisuutta ei prefekti ollut uneksinutkaan.

Mutta niin sentään kävi.

Tarvisiumin, Ticinumin ja Veronan tienoilla sattui jo linnoittamattomissa paikoissa vähäisessä määrässä sitä, mitä Napolissa ja Roomassa y.m. suurissa kaupungeissa valmisteltiin. Italialainen väestö nousi kapinaan bysanttilaisia virkamiehiä ja sotilaita vastaan, ja ensin mainittujen kolmen kaupungin väestöt auttoivat kaikin tavoin goottilaista varusväkeä.

Niinpä täytyi Tarvisiumin piirittäjien luopua hyökkäystuumistaan ja rajoittaa toimensa leirinsä puolustamiseen, sen jälkeen kun Totila oli lähiseudun asestettujen talonpoikain avustamana tehnyt hyökkäyksen ja hävittänyt suurimman osan piirityskoneita.

Hän hankki ympäristöstä linnoitukseen ruokavaroja ja apuväkeä.

Iloisemmalla mielellä kuin kuukausimääriin teki Totila iltatarkastuksensa Tarvisiumin valleilla.

Aurinko, joka vaipui venetsialaisten vuorten taa, kultasi kaupungin edustalla olevan tasangon ja punasi taivaalla ajalehtivat pilvet.

Liikutettuna hän katseli, miten Tarvisiumin lähiseudun talonpojat riensivät avatuista porteista kaupunkiin ja tarjoilivat hänen nälkiintyneille gooteilleen leipää, lihaa, juustoa ja viiniä. Gootit riensivät kaupungista ulos ja käsi kädessä viettivät germaanit ja italialaiset ilojuhlaa sen johdosta, että äsken oli yhteisvoimin saatu vihollista vahingoitetuksi.

"Olisikohan mahdotonta", tuumi Totila itsekseen, "saada sovinto säilymään ja leviämään yli koko maan?

"Täytyykö noiden kansojen vihata toisiaan leppymättömästi?

"Sovinto olisi hyväksi molemmille.

"Olemmehan mekin rikkoneet kohdellessamme heitä vihollisina, voitettuina.

"Heitä on kohdeltu epäluuloisesti eikä kunnioittavalla luottamuksella.

"Me olemme vaatineet heiltä kuuliaisuutta, emmekä koettaneet voittaa heidän rakkauttaan.

"Ja se olisi epäilemättä ollut voittamisen arvoinen.

"Jos olisimme sen voittaneet, ei Bysantti olisi koskaan saanut täällä jalansijaa.

"Lupaukseni täyttäminen — Valeria — ei olisi nyt niin saavuttamattoman kaukana.

"Jos minun suotaisiin omalla tavallani pyrkiä siihen päämäärään!" —

Hänen ajatuksensa ja unelmansa keskeytti eräs etuvartijoiden lähetti, joka kertoi, että viholliset olivat nopeasti purkaneet leirinsä ja lähteneet peräytymään etelään päin Ravennaa kohti. Tieltä lännestä päin näkyi suuri tomupilvi. Sieltä saapui suuri ratsumiesjoukko, luultavasti gootteja.

Totila iloitsi kuullessaan sellaisia uutisia, vaikkakin hän epäili niiden todenperäisyyttä. Hän ryhtyi varokeinoihin petoksen varalta.

Mutta yöllä tuli varmoja tietoja.

Hänet herätettiin kertomalla, että gootit olivat voittaneet ja että voittajat olivat saapuneet häntä tapaamaan.

Hän riensi vierassaliin, jossa oli Hildebrand, Teja, Torismut ja Vakis.

Ystävät tervehtivät häntä huutaen: "Voitto! Voitto!"

Teja ja Hildebrand ilmoittivat, että Ticinumin ja Veronankin luona italialaiset olivat nousseet kapinaan ja auttaneet heitä hyökkäämään piirittäjiä vastaan ja hävittämään näiden piirityskoneita. Näiden oli täytynyt sitten lähteä tiehensä.

Mutta Tejan silmät ja ääni ilmaisivat tavallista syvempää surua hänen näitä kertoessaan.

"Mitä surusanomia tuot näiden ilosanomien ohella", kysyi Totila.

"Parhaan miehen häpeällinen tuho on kerrottavana!"

Hän antoi merkin Vakikselle, joka kertoi kuninkaan ja hänen vaimonsa kärsimykset ja kuoleman.

"Joen kaislikkoon", päätti hän kertomuksensa, "pääsin hunnien nuolia pakoon. Niin olen vielä elossa.

"Minulla on vain yksi päämäärä: kostaa isäntäni ja emäntäni puolesta heidän pettäjälleen ja murhaajalleen, prefektille."

"Ei, minun käteni kautta prefekti kuolee", virkkoi Teja.

"Suurin oikeus kostoon on sinulla, Totila", sanoi Hildebrand.

"Sillä sinun on kostettava veljesi puolesta."

"Veljeni Hildebadin", huudahti Totila. "Mikä hänellä on?"

"Hänet on häpeällisesti murhattu prefektin toimesta", virkkoi Torismut.
"Aivan silmieni edessä! Enkä voinut sitä estää."

"Väkevä Hildebad kuollut", valitteli Totila. "Kerro!"

"Hildebad oli luonamme Castra Novan linnassa Mantuan lähellä.

"Sanoma kuninkaan häpeällisestä kuolemasta oli saapunut meille.

"Silloin Hildebad vaati sekä Belisariuksen että Cetheguksen kaksintaisteluun.

"Heti sen jälkeen julistaja saapui ilmoittaen, että Belisarius oli hyväksynyt haasteen ja odotti veljeäsi taisteluun meidän valliemme ja heidän leirinsä välisellä kentällä.

"Iloisena veljesi riensi linnasta kaikki ratsumiehemme mukanaan.

"Belisarius, jonka hyvin tunnemme, ratsasti todellakin teltastaan kultaisissa varuksissaan, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän silmikko alas laskettuna ja pyöreä kilpi kädessä.

"Hänen mukanaan oli kaksitoista ratsumiestä.

"Aivan etumaisena ratsasti prefekti Cethegus mustalla hevosellaan.

"Muut bysanttilaiset pysähtyivät leirinsä edustalle. —

"Hildebad käski minun seurata yksitoista ratsumiestä mukanani.

"Molemmat taistelijat tervehtivät toisiaan keihäillään. Tuuba kajahti, ja Hildebad laski täyttä vauhtia vastustajaansa kohti.

"Tämä syöksyi keihään lävistämänä maahan. Veljesi, joka ei edes haavoittunutkaan, hypähti hevosen selästä virkkaen:

"'Se ei ollut Belisariuksen sysäys', ja avasi kaatuneen kypärän.

"'Bessas', huusi hän ja katsahti suuttuneena vihollisiin.

"Prefekti viittasi.

"Kaksitoista mauria heitti keihäänsä ja veljesi kaatui vaarallisesti haavoittuneena maahan."

Totila peitti kasvonsa.

Teja meni osanottavaisena lähemmäksi.

"Kuule loppuun", sanoi Torismut.

"Murhan nähdessämme me raivostuimme.

"Kiukuissamme hyökkäsimme vihollisten kimppuun, jotka luottaen hämmästykseemme olivat poistuneet leiristä.

"Hurjan, ankaran taistelun jälkeen ajoimme ne pakosalle.

"Prefektin, jota heittokeihääni oli haavoittanut hartioihin, pelasti vain hänen helvetinorhinsa nopeus.

"Loistavin silmin veljesi katseli taisteluamme.

"Hän tuotti linnasta Ravennasta tuomansa arkun, avasi sen ja sanoi minulle:

"'Teoderikin kruunu, kypärä, kilpi ja miekka.'

"'Vie ne veljelleni.'

"Hänen viimeiset sanansa olivat:

"'Hän kostaa minun puolestani ja uudistaa valtakunnan.'

"'Sano hänelle — minä rakastin häntä!'

"Sitten hän kaatui kilvelleen ja hänen uskollinen sielunsa oli lähtenyt."

"Veljeni, rakas veljeni", valitteli Totila.

Hän nojautui erääseen patsaaseen. Kyyneleet valuivat silmistä.

"Onnellinen hän, joka voi vielä itkeä", sanoi Teja hiljaa.

Syntyi hiljaisuus.

"Muista verivalaasi", sanoi Hildebrand vihdoin.

"Hän oli kaksinkerroin veljesi.

"Sinun on kostettava hänen puolestaan!"

"Sen teen", huudahti Totila vetäen huomaamattaan tupesta miekan, jonka
Teja oli hänelle antanut.

"Tahdon kostaa hänen puolestaan!"

Miekka oli Teoderikin.

"Ja uudistaa valtakunnan", sanoi Hildebrand-vanhus juhlallisesti painaen kruunun Totilan päähän.

"Terve, goottien kuningas!"

Totila säikähti.

Hän tarttui vasemmalla kädellään kultaiseen kruunuun.

"Mitä teette?"

"Velvollisuutemme!

"Kuoleva ennusti oikein.

"Sinä uudistat valtakunnan.

"Kolme voittoa kutsuu sinua jatkamaan taistelua.

"Muista verivalaasi!

"Me emme ole vielä turvattomia.

"Luovummeko aseistamme petoksen ja juonien edessä?"

"Emme", huudahti Totila, "emme koskaan.

"Ja oikein on valita kuningas uuden toivon merkiksi.

"Mutta tuossa on kreivi Teja, arvokkaampi ja kokeneempi kuin minä.

"Valitkaa Teja!"

"Minutko toivon merkiksi.

"Ei", sanoi tämä päätään pudistaen.

"Ensin on sinun vuorosi.

"Sinulle on kuoleva veljesi lähettänyt miekan ja kruunun.

"Kanna niitä onnekkaasti.

"Jos tämä valtakunta on pelastettavissa, niin sinä sen pelastat.

"Jollei se ole pelastettavissa, niin kostaja täytyy jäädä jäljelle!"

"Mutta nyt on lietsottava kaikkiin voiton toivoa", virkkoi Hildebrand.

"Se on sinun tehtäväsi, Totila.

"Katsokaa! Uusi päivä nousee kirkkaana.

"Auringon varhaisimmat säteet saapuvat saliin ja suutelevat otsaasi.

"Se on jumalien merkki!

"Terve, kuningas Totila! — Sinä uudistat valtakunnan."

Nuorukainen painoi kruunun lujasti kultakiharoilleen ja heilautti
Teoderikin miekkaa aamuauringon loisteessa.

"Niin", huudahti hän, "jos ihmisvoimat riittävät, niin uudistan valtakunnan."

TOINEN LUKU.

Ja kuningas Totila piti sanansa.

Hän palautti vielä kerran entiseen loistoonsa goottien valtakunnan, joka oli hänen kuninkaaksi tullessaan supistunut kolmeen pieneen kaupunkiin ja muutamiin tuhansiin aseistettuihin miehiin. Hän kohotti sen melkein suurempaan kokoon kuin se oli ollut Teoderikin aikana.

Hän karkoitti bysanttilaiset kaikista Italian kaupungeista, paitsi yhdestä.

Hän valloitti takaisin Sardinian, Sisilian ja Korsikan saaret.

Vielä enemmänkin. Hän kulki voitokkaana valtakunnan vanhojen rajojen yli ja, kun keisari itsepintaisesti kieltäytyi tunnustamasta goottien valtakuntaa oikeutetuksi ja itsenäiseksi, goottikuninkaan laivastot tunkeutuivat, pakottaakseen hänet suostumaan, syvälle Itä-Rooman valtakunnan maakuntiin ryöstäen ja herättäen kaikkialla pelkoa.

Italia pääsi hänen lempeän hallituksensa aikana, vaikkei sodan liekki ollutkaan täysin sammunut, samanlaiseen kukoistukseen kuin Teoderikin hallitessa.

Huomattavaa on, että goottien ja italialaisten sadut ylistävät onnellista kuningasta milloin Numa Pompiliuksen, Tituksen tai Teoderikin jälkeläisenä, milloin näiden maan päälle nuorekkaassa muodossa palanneena henkenä, jonka tehtävänä oli valtakunnan saattaminen entiseen loistoon ja onneen.

Hänen valtaistuimelle nousemisensa oli kuin aamuauringon nousu synkästä yöpilvestä. Se oli vastustamaton ja tuotti kaikkialle valoa ja siunausta.

Synkät varjot katosivat askel askeleelta hänen lähestyessään. Onni ja voitto kulkivat hänen edellään ja kaupunkien portit ja ihmisten sydämet avautuivat hänen edessään melkein vastustuksetta.

Sotapäällikön ja hallitsijan nero, joka uinaili tässä vaaleaverisessä nuorukaisessa ja jonka vain muutamat, kuten Teoderik ja Teja, olivat aavistaneet, vaikka he eivät olleet osanneet antaa sille kyllin suurta arvoa, kehittyi nyt äkkiä, kun se oli saanut mahdollisuuden kehittyä.

Näiden vuosien kovat koettelemukset, Napolissa ja Rooman edustalla kärsityt tuskat ja ero rakastetusta, josta jokainen bysanttilaisten voitto vei hänet kauemmaksi, olivat kehittäneet hänen luonteensa nuorekkaan iloisuuden vakavaksi miehekkyydeksi, silti sitä perinpohjin hävittämättä.

Hänen luonteensa valoisa peruspiirre oli säilynyt luoden kaikkiin hänen tekoihinsa miellyttävän ja sydämiä voittavan tenhon.

Oman ihanteellisuutensa kehoittamana hän vetosi luottamuksellisena kaikkien muiden ihmisten ihanteellisuuteen.

Useimmat, melkeinpä kaikki, joita eivät vihamieliset henget hallinneet, tajusivat vastustamattomasti hänen pyrkimyksensä kaikkeen, mikä oli jaloa ja kaunista.

Kuten valo kirkastaa läheisyytensä, vaikutti aurinkoisen kuninkaan jalomielisyyskin sovittavasti hoviväkeen ja ympäristöön, vieläpä vastustajiinkin.

"Hän on vastustamaton kuin auringonjumala", huudahtivat italialaiset.

Kun oloja tarkemmin katselee, huomaa, että hänen suuri ja nopea menestyksensä riippui suurimmaksi osaksi hänen nerostaan, kun hän, totellen luonteensa sisintä kehoitusta, kaikkialla käänsi italialaisten katkeruuden bysanttilaisten sorron johdosta myötätunnoksi omaansa ja goottien lempeyttä kohtaan.

Näimme, miten tämä mieliala oli päässyt vallalle rikkaiden kauppiasten, käsityöläisten sekä kaupunkien pikku porvareiden, vieläpä maaseudun uudisasukkaiden ja maanviljelijöidenkin keskuudessa, siis väestön enemmistön.

Nuoren goottikuninkaan persoonallisuus loitonsi kokonaan bysanttilaisista sortajista, joista sotaonnikin näytti luopuneen, sen jälkeen kun gootit olivat ottaneet sotahuudokseen kuninkaansa nimen.

Muutamat roomalaiset olivat tietysti taipumattomia: oikeauskoisen kirkon pylväät, jotka eivät tahtoneet suostua rauhaan kerettiläisten kanssa, jäykät tasavaltalaiset, katakombien salaliiton johtomiehet sekä ylpeät roomalaiset aatelissuvut, prefektin läheiset ystävät.

Mutta tätä pientä osaa ei juuri tarvinnut ottaa laskuissa huomioon.

Uusi kuningas julkaisi ensi töikseen gooteille ja italialaisille julistuskirjan.

Gooteille kerrottiin tarkoin, miten Ravennan antautuminen ja kuningas Vitigeksen kuolema olivat olleet vain petoksen eikä voittavan voiman aiheuttamia. Heitä kehoitettiin kostotyöhön, jonka kolme voittoa jo oli aloittanut.

Italialaisia hän kehoitti liittymään taas entisiin ystäviinsä, kun he olivat saaneet kokea bysanttilaisen vallan siunausta.

Sen vuoksi kuningas lupasi täydellisen anteeksiannon ja sitä paitsi tasa-arvoisuuden goottien rinnalla. Tähänastiset goottilaiset etuoikeudet kumottiin, lupa annettiin oman italialaisen sotajoukon muodostamiseen ja kaikki maatilat ja kaikki yksityinen omaisuus vapautettiin veroista sodan loppuun saakka.

Tämä toimenpide etenkin vaikutti suuresti vastakohtana bysanttilaisten nylkemisjärjestelmälle.

Erittäin viisas toimenpide oli tämän lisäksi määräys, että jokainen roomalainen ylimys, joka ei kolmen viikon kuluessa alistunut goottien valtaan, menettäisi maatilansa, jotka jaettaisiin hänen silloisten alustalaistensa kesken.

On näet huomattava, että aateliset olivat bysanttilaismielisiä, alustalaiset goottilaismielisiä.

Lopuksi kuningas lupasi suuren, kuninkaallisesta rahastosta maksettavan palkinnon jokaisesta goottien ja roomalaisten välillä solmitusta avioliitosta sekä sitä paitsi maata roomalaisten senaattorien takavarikoiduista maatiloista.

"Italia", sanottiin julistuskirjassa lopuksi, "jonka veri vuotaa bysanttilaisen hirmuhallituksen iskemistä haavoista, on elpyvä minun hallitukseni aikana.

"Auttakaa, veljet, Italian pojat, meitä ajamaan tästä pyhästä maasta yhteiset vihollisemme, Justinianuksen hunnit ja skyytit.

"Niin syntyy italialaisten ja goottien uudessa valtakunnassa, joka muodostuu italialaisten kauneudesta ja sivistyksestä ja goottien voimasta ja uskollisuudesta, uusi kansa, jota voimakkaampaa ja ihanampaa ei vielä mikään maa ole nähnyt."

* * * * *

Kun prefekti Cethegus, joka haavoittuneena makasi Ravennassa, heräsi unestaan ja kuuli uutisen Totilan valtaistuimelle nousemisesta, hypähti hän kiroten pystyyn.

"Herra", varoitteli kreikkalainen lääkäri, "sinun pitää olla varovainen ja —"

"Etkö kuullut?

"Totila on goottien kuninkaana.

"Nyt ei ole aikaa varovaisuuteen.

"Kypäräni, Syphax."

Hän sieppasi Lucius Liciniukselta, joka tiedon toi, julistuskirjan ja luki sen nopeasti.

"Eikö se ole naurettavaa?

"Eikö se ole mielettömyyttä", tuumi Lucius.

"Se olisi mielettömyyttä, jos roomalaiset olisivat roomalaisia.

"Mutta ovatko ne?

"Elleivät ne ole, niin me tavoittelemme hullutuksia eikä barbaarikuningas.

"Tuota koetta ei saa tehdä.

"Tuo uusi vaara on tukahdutettava heti alussa.

"Isku aatelisia vastaan alustalaisten hyväksi on nerokkaasti suunniteltu.

"Se ei saa toteutua.

"Missä on Demetrius?"

"Hän lähti eilisiltana Totilaa vastaan.

"Sinä nukuit ja lääkäri kielsi herättämästä sinua.

"Demetriuskin kielsi."

"Totila on kuninkaana ja te annatte minun sittenkin nukkua.

"Ettekö tiedä, että tuo valkotukka on goottikansan hyvä henki.

"Demetrius tahtoo tietysti yksin niittää laakerit.

"Miten paljon hänellä on väkeä?"

"Kaksitoista tuhatta goottien viittä tuhatta vastaan. Siis paljon voimakkaampi."

"Demetrius on hukassa.

"Ratsaille!

"Kutsukaa aseisiin kaikki, jotka jaksavat kantaa keihästä.

"Jättäkää tänne vartijoiksi vain haavoittuneet.

"Tämä tulisoihtu, jonka nimi on Totila, on sammutettava kipinäänsä.

"Muuten ei sitä sammuta kokonainen valtameri verta.

"Aseeni! Ratsaille!"

"Tuollaisena en ole ennen prefektiä nähnyt", sanoi Lucius Licinius lääkärille.

"Se oli kai kuumetta.

"Hän kalpeni."

"Hänessä ei ollut enää kuumetta."

"Siinä tapauksessa en sitä käsitä, sillä pelkoa ei se voinut olla.

"Syphax, seuratkaamme häntä."

Lepäämättä Cethegus riensi joukkonsa etunenässä eteenpäin.

Hän kulki niin hurjasti, että vain pieni ratsastajajoukko kykeni seuraamaan hänen nopeaa, väsymätöntä ratsuaan Plutoa.

Pitkän välimatkan päässä toisistaan tulivat jäljessä Marcus Licinius ja
Massurius, Cetheguksen palkkasoturit ja Balbus kiireisesti aseistetut
Ravennan porvarit mukanaan.

Cethegus oli jättänyt vahvaan Ravennaan vain vanhukset ja lapset sekä haavoittuneet.

Vihdoin Cethegus saavutti bysanttilaisen sotapäällikön jälkijoukon.

Totila kulki Tarvisiumista eteläänpäin Ravennaa kohti.

Lukuisia joukkoja aseistettuja italialaisia Ligurian, Venetsian ja Aemilian maakunnista liittyi häneen saatuaan uutta toivoa ja uutta päättäväisyyttä hänen julistuskirjastaan.

He halusivat ottaa osaa hänen ensi taisteluunsa bysanttilaisia vastaan.

"Ei", vastasi Totila heidän johtajilleen, "tehkää lopullinen päätöksenne vasta taistelun jälkeen.

"Me gootit taistelemme yksin.

"Jos voitamme, niin voitte seurata meitä.

"Mutta jos kaadumme, niin bysanttilaisten kosto ei kohtaa teitä.

"Odottakaa siis."

Kun tieto tästä jalomielisestä päätöksestä levisi, virtasi hänen luokseen uusia italialaisjoukkoja.

Mutta Totilan joukko vahvistui marssin aikana joka hetki goottisotilaista, jotka olivat yksitellen tai pienempinä parvina paenneet vankeudesta tai lähteneet liikkeelle piilopaikoistaan saatuaan tiedon Vitigestä kohtaan harjoitetusta petoksesta, uuden kuninkaan valitsemisesta ja sodan syttymisestä uudelleen.

Gootit ja bysanttilaiset joutuivat pian taisteluun, sillä Totila kiirehti eteenpäin, ettei hänen joukkojensa innostus pääsisi kylmenemään, ja Demetrius puolestaan koetti ehtiä yksin taisteluun Totilan kanssa.

Taistelupaikka oli Pons Padi.

Bysanttilaiset olivat tasangolla. Heidän takanaan oli joki, jonka yli vasta puolet heidän jalkaväkeään oli kulkenut.

Silloin goottien etujoukko, joka tuli luoteesta päin, näkyi hiukan viettävien kukkulain harjalla.

Laskeva aurinko häikäisi bysanttilaisten silmät.

Totila tarkasti kukkulalta käsin edessään olevan vihollisen aseman.

"Voitto on minun", huusi hän riemuissaan, veti miekkansa esille ja ajaa karautti ratsumiestensä etunenässä rinnettä alas vihollisen kimppuun, kuten haukka syöksyy saaliinsa päälle.

Cethegus oli heti auringonlaskun jälkeen saapunut ratsumiehineen bysanttilaisten viimeiseen leiripaikkaan.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset pakolaisetkin taistelusta.

"Käännä hevosesi, prefekti", huusi hänelle eräs ratsumies, "ja pelasta itsesi.

"Totila on kimpussamme! Hän on omakätisesti halkaissut armenialaisten urhoollisimman päällikön Artabazeen kypärän ja pään."

Pakolainen jatkoi matkaansa.

"Taivaan jumala oli barbaarien päällikkönä", huusi toinen. "Kaikki on hukassa!

"Päällikkö on vankina! Kaikki pakenevat epäjärjestyksessä."

"Kuningas Totila on vastustamaton", huusi kolmas aikoen ajaa prefektin ohi, joka oli asettunut keskelle tietä.

"Kerro sellaisia helvetissä", sanoi Cethegus pistäen miehen kuoliaaksi.

"Eteenpäin!"

Mutta hänen täytyi melkein samassa peruuttaa komennuksensa.

Sillä voitetut bysanttilaiset pakenivat jo tiheänä joukkoina täyttäen kaikki tiet.

Prefekti huomasi mahdottomaksi pienellä joukollaan estää tuhansien paon.

Hetken hän katseli epätietoisena pakenevien murtuneita rivejä.

Takaa-ajavien goottien etujoukot näkyivät jo kaukaa.

Silloin Demetriuksen alipäällikkö Vitalis saapui hänen luokseen haavoittuneena.

"Oi, ystävä", huusi tämä prefektille. "Mahdotonta on seisahduttaa pakoa.

"Se ei pysähdy ennenkuin Ravennassa."

"Sen uskon minäkin", virkkoi Cethegus.

"Ne vievät minunkin mieheni mukanaan, jos ne aiotaan seisahduttaa."

"Eikä meitä aja takaa kuin puolet voittajia Tejan ja Hildebrandin johdolla.

"Kuningas lähti taistelukentältä toisaalle.

"Näin hänen lähtönsä.

"Hän kääntyi lounaaseen."

"Hän aikoo Roomaan", kiljaisi Cethegus kiskaisten orittaan ohjaksista niin rajusti, että tämä hypähti pystyyn.

"Seuratkaa minua! Rannikolle!"

"Entä voitettu sotajoukko? Jätämmekö sen ilman päällikköä", virkkoi
Lucius Licinius. "Katso, miten ne pakenevat!"

"Anna niiden paeta!

"Ravenna on luja.

"Se pitää puolensa.

"Ettekö kuulleet?

"Gootti aikoo Roomaan.

"Meidän täytyy ehtiä sinne ennemmin.

"Seuratkaa minua! Rannikolle! Meritie on vielä vapaa!

"Roomaan!"