KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Melkein samaan aikaan kuin goottien sotaneuvosto teki tärkeän päätöksensä, Narses, jolla näinä päivinä oli taas ollut pahoja kaatumataudin kohtauksia, kannatti itsensä avonaisessa kantotuolissaan Helvillumin luona sijaitsevasta teltastaan eräälle kukkulalle rintaman keskustan edustalle.
Täältä oli vapaa näköala koko lakeudelle, jota nykyjään sanotaan Gualdo
Tadinoksi.
Hän oli kutsunut kaikki sotapäällikkönsä mukaansa.
"Täällä", virkkoi hän viitaten kainalosauvallaan, "täällä Capraen ja
Taginaen välillä tapahtuu huomenna ratkaisu.
"Jospa olisit saanut Taginaen tai edes Capraen käsiisi, Cethegus."
"Musta Teja saapui sinne kolme tuntia ennen minua", sanoi tämä.
Narses jatkoi:
"Koko Via Flaminialla ei Roomaan saakka ole enää missään muualla tällaista puolustuspaikkaa ylivoimaa vastaan.
"Barbaarit ovat valinneet asemansa erittäin taitavasti.
"Jollei heillä olisi noita kukkuloita hallussaan, aaltoilisi sotajoukkomme nyt esteettömästi Rooman lakeuksille saakka.
"Kuunnelkaa nyt tarkasti jokaista sanaani — minun on nyt vaikea puhua — Narses ei sano mitään kahteen kertaan. — No, longobardi, mitä siinä mietit?"
"Minäkö", vastasi tämä heräten äkkiä unelmistaan. "Minä mietin, että tämä maa on ihmeellisen rikas ja kaunis, että täällä näkyy jumalien siunaus joka paikasta. — Tämä on laulujemme viinimaa."
"Älä himoitse lähimmäisesi Italiaa äläkä muutakaan hänen omaansa", sanoi Narses uhaten longobardia kainalosauvallaan.
"Viinirypäleiden Italia on liian korkealla Alboin-ketulle. Muista se!"
"Niin on, niin kauan kuin sinä elät", vastasi Alboin nyrpeän näköisenä.
"Vielä on elossa goottikuningaskin, jonka perinnön tahdot saada haltuusi.
"Kuulkaa siis suunnitelmani.
"Sinä, Orestes, johdat Zeuxippoksen kanssa vasenta siipeä 'gallialaisten haudan' (busta gallorum) luona ja asetut vastapäätä tuota korkeata metsäistä vuorta, jonka harjalta valkoinen luostarirakennus paistaa."
"Mistä tuo nimi — 'gallialaisten hauta' johtuu", kysyi Alboin häneltä.
"Täällä", vastasi Cethegus, "roomalainen konsuli Decius vihittyään itsensä kuolemaan isänmaan puolesta voitti gallialaisten suunnattoman ylivoiman.
"Maaperä on pyhä ja hyväenteinen Roomalle", päätti hän puheensa katkeralla äänellä, "mutta ynseä kaikenkaltaisille barbaareille."
"Milloin tämä tapahtui", kyseli longobardi edelleen.
"Vuonna neljäsataaviisikymmentäkahdeksan Rooman perustamisen jälkeen", selitti prefekti hänelle.
"Siitä on siis jo hyvin kauan."
Narses jatkoi taas:
"Sinä, Johannes, otat yhdessä Valerianuksen ja Dagisthaeoksen kanssa haltuusi oikean siiven Eugubiumin luona.
"Vastassasi on Clasius-joki ja siihen laskeva pieni Sibola-joki.
"Pysykää te aivan levollisina, kunnes ratkaisu täällä keskustassa on tapahtunut.
"Silloin, — sillä se, jolla on ylivoima eikä käytä sitä vihollisen saartamiseen, ei ansaitse sotilaan nimeäkään — kiertäkää silloin molemmilta puolilta barbaarien kimppuun ja — teidän rintamannehan on niin laaja, että se ulottuu paljon barbaarien kapean rintaman ulkopuolelle — katkaiskaa heiltä paluumatka Roomaan.
"Teidän on yhdyttävä Via Flaminialla tuolla Taginaen takana ja sen itäpuolella Nuceria camellarian läheisyydessä.
"Jos kiertoliike onnistuu, lopettaa jo tämä taistelu sodan."
"Sepä ikävää", tuumi Alboin.
"Niin, sinun sydämesi ei kai vuotaisi verta, sutoseni, vaikka satsitkin oikein kauan raadella keisarin Italiaa.
"Mutta minun tapani on lopettaa sota yhdellä ainoalla taistelulla.
"Ystävälleni Belisariukselle tuottaa taas iloa mahdollisimman monen taistelun voittaminen.
"Mutta ennenkuin te voitte ryhtyä kiertoliikkeeseen, on täällä tasangolla ratkaiseva verityö saatava täysin valmiiksi.
"Minä itse johdan hyökkäystä Capraeta ja Taginaeta vastaan.
"Jos nuo barbaarit ovat viisaita, niin he eivät näyttäydy tällä Capraen edustalla olevalla kentällä, sillä täällä juoksisivat suteni heidät nurin, eikö niin, susikuninkaani?"
"Tässä olisi erinomainen ruohokenttä ratsumiestaistelulle", huudahti
Alboin. "Näen jo heidän pakenevan Capraen portille."
"Eivät he tee toivosi mukaan, sutoseni. Siitä voit olla huoletta.
"Sinä et saa missään tapauksessa hyökätä ratsumiehinesi Capraen kimppuun".
"Mitä vielä", tuumi Alboin, "me olemme tottuneet hyppäämään hevosen selästä ja taistelemaan jalkaisin, jos tarvitaan.
"Ratsut seisovat lauhkeina kuin lampaat ja tulevat sitten taas nelistäen miesten luo, kun kuulevat vihellyksen."
Narses sai kiivaan vetotaudin kohtauksen. Hänen kasvonsa vääntyivät.
"Pitkäparta", huudahti hän pahimman puuskan ohimentyä, "älä suututa minua. Suuttumus ja säikähdys aiheuttavat aina näitä pahoja kohtauksia.
"Jos uskallat hyökätä Capraen kimppuun, ennenkuin jalkaväkeni on aivan lähellä, niin minä lähetän sinut heti taistelun päätyttyä kotiisi —"
"Se olisi ankarin rangaistus."
"Sinä, Anzalas, johdat armenialaista jalkaväkeä ja sinä, Cethegus, illyrialaista jalkaväkeä sekä erinomaisia isaurilaisia palkkasoturejasi rynnäkköön Capraeta ja Taginaeta vastaan.
"Minä seuraan jäljessä makedonialaisten ja epirotien johtajana."
Taas hän sai vetokohtauksen.
"Minä pelkään, että tautini palaa huomenna yhä pahempana.
"Sinä, Liberius, astut silloin sijaani, kunnes taas voin puhua."
Prefekti rypisti otsaansa.
Narses huomasi tämän.
"Olisin luovuttanut päällikkyyden sinulle, prefekti", sanoi hän, "mutta sinä et kai tahdo katsella joutilaana Helvillumissa.
"Minä tarvitsen sinua ja pelättyä miekkaasi Capraen ja Taginaen valloituksessa."
"Ja jos kaadun hyökkäyksessä", virkkoi Cethegus hymyillen, "niin keisarin sotapäällikkö ei silti sure itseään kuoliaaksi."
"Me olemme kaikki kuolevaisia, prefekti", sanoi Narses. "Muutamat harvat ovat kuolemattomia, nekin vasta — kuolemansa jälkeen."
KOLMASKYMMENES LUKU.
Saman päivän iltana Valeria käveli huvikseen luostarin muurien ympäröimässä puutarhassa sypressien alla.
Hän tiesi tai aavisti, että kauan odotettu taistelu oli seuraavana päivänä.
Hänen sydämensä oli raskas.
Hän nousi erääseen kulmatorniin kiertäviä, kapeita portaita myöten.
Täältä hän näki koko lakeuden, jossa huomenna ratkaistaisiin Italian kohtalo ja hänen oma kohtalonsa.
Lännessä kaukana Clasius-joen toisella puolella aurinko laskeutui.
Pohjoisessa oli Narseksen pitkä ja leveä leirialue, jossa oli lukemattomia telttoja. Niistä olivat muutamat tehdyt tummista nahkoista ja vuodista, muutamat mustatusta, paksusta purjekankaasta.
Leiri ulottui niin kauas kuin silmä kantoi, näköpiirin rajaan saakka, "gallialaisten haudasta" idästä Eugubiumiin (entinen Iguvium) länteen. Se lepäsi jo mustassa, kylmässä varjossa uhkaavana ja hiljaisena kuin välttämättömyys.
Aivan hänen jalkojensa juuressa alkoivat goottien teltat ulottuen pienen Taginaen kaupungin taa. Huomatessaan niiden paljon pienemmän määrän neito kauhistui, vaikka Totila olikin häntä rauhoittaakseen sanonut, että suurin osa hänen miehiään asui Capraen ja Taginaen taloissa.
Tämäkin laakso oli jo varjossa.
Vain hänen valkopukuista vartaloaan, joka kohosi tornin huipulta, luostaria ja sen muureja sekä hiukan korkeammalla olevaa kappelia Numa Pompiliuksen haudan luona, valaisi vielä laskeutuvan auringon heijastus.
Kauan Valeria katseli — mieli täynnä kamaloita aavistuksia — maisemaa, jossa vielä tänään vallitsi täydellinen rauha.
Minkänäköinen tämä paikka olisi huomenna samaan aikaan?
Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.
Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.
Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että pimeä oli äkkiä tullut.
Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.
"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.
"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen, joka sitoo minut tähän paikkaan.
"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse valinnut.
"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan — paeten taas näiden muurien varjosta — ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.
"Mutta taas — hääjuhlan kynnyksellä — kohtalon käsi tarttuu äkkiä minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua — juuri täällä, paikassa, johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.
"Onko se enne?
"Tuhoaako minuun liittynyt, salaperäinen kirous ystävänikin, joka on yhdistänyt kohtalonsa minun kohtalooni?
"Voinko vapauttaa hänet, jos luovun hänestä?
"Saako hänkin kärsiä sen vuoksi, ettemme ole täyttäneet lupausta?
"Ah, taivas pysyy kuurona huolestuneen ihmissydämen kysymyksille.
"Se avautuu vain rangaistakseen. Sen peloittava puhe on jyrinä ja sen tuhoava selvitys on salama.
"Oletko sinä, ristin ankara jumala, leppynyt?
"Vai vaaditko välttämättömästi sinulle luvatun sielun?"
Näistä unelmista ja mietteistä herättivät hänet — oli tullut jo aivan pimeä eikä juuri nouseva kuu vielä valaissut korkeiden muurien ympäröimää puutarhaa — miehen nopeat askeleet, jotka lähestyivät puutarhasta päin.
Puutarhan käytävien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla.
Totila se ei ollut.
Neitonen laskeutui marmoriportaita ja aikoi mennä sisään sypressien ja muurin välissä olevaa kapeaa polkua pitkin.
Samassa tulija, joka oli tuntenut hänen valkopukuisen vartalonsa, astui äkkiä hänen eteensä.
Häntä itseään tuskin voi tuntea, sillä hän oli pimeän puolella.
Tulija oli korsikalainen.
Valeria pelästyi.
Hän tunsi tämän miehen intohimoisen luonteen ja oli aina häntä pelännyt.
"Sinäkö täällä, Furius Ahalla? Mikä sinut tuo näiden muurien sisälle?"
Vieras oli hetken vaiti.
Hän hengitti syvään ja näytti itsekseen taistellen etsivän sanoja.
Vähitellen kuu oli noussut ja loi jo valoaan luostarin muurien yli.
Vähitellen se valaisi kokonaan nuoren roomalaisnaisen kasvot ja vartalon.
Vihdoin Furius alkoi:
"Haluni jättää sinulle jäähyväiset — tuo minut tänne, Valeria.
"Ikuiset jäähyväiset.
"Huomenna on verinen taistelu.
"Sinun — — Kuningas on sallinut minun vielä kerran nähdä neito —
"Neito, jota en olisi suonut kenellekään toiselle kuin hänelle.
"Tai", lisäsi hän katsellen intohimoisesti hänen vartaloaan ja hiljaa kättään kohottaen, "joka minun täytyy suoda — enkä kuitenkaan voi".
"Furius Ahalla", vastasi Valeria ylväästi ja peräytyen, sillä hän oli huomannut hyvin korsikalaisen käden liikkeen, "minä olen ystäväsi morsian".
"Minä tiedän sen — tiedän liiankin hyvin."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Se on piirretty sydämeeni tuskien polttavilla kirjaimilla.
"Minä voisin vihata häntä.
"Miksi hän tulee — juuri hän — sinun, ihanan naisen, ja minun raivoavan intohimoni väliin?
"Muut olisin tappanut.
"Vaikea on olla häntä vihaamatta."
"Sinä hourit", sanoi Valeria. "Kuuntelin puheesi loppuun saakka vain sanoakseni sinulle totuuden.
"En olisi tullut omaksesi, vaikka en olisi koskaan nähnyt Totilaa."
"Miksi", kysyi Ahalla ärtyneenä.
"Siksi, ettemme sovi toisillemme.
"Siksi, että kaikki se, mikä vetää minua Totilaan, erottaa minut sinusta."
"Sinä erehdyt. Jokaista naista täytyy miellyttää se, että häntä rakastetaan niin raivoisasti kuin minä sinua rakastan."
"Sinun rakkautesi — kauhistuttaisi minua. Laske minut nyt sisään."
Mutta Furius salpasi kapean tien.
"Kauhistuttaisi. Ei se mitään tee.
"Suloinen kauhu on rakkauden äiti.
"On olemassa useita rakastamistapoja, useita miellyttämiskeinoja.
"Minua on aina eniten miellyttänyt jalopeuran kosimistapa.
"Se antaa morsiamensa vain valita rakkauden tai kuoleman välillä."
"Nyt olet tarpeeksi ladellut sanoja, joiden kuuleminen ei minua miellytä.
"Laske minut ohitsesi."
"Pelkäätkö sinä, vestaali?"
Hän astui askeleen lähemmä.
Valeria katseli häntä ylväästi.
Katseesta kuvastui halveksimista.
"Sinuako? En koskaan."
"Silloin olet liian rohkea, Valeria, sillä sinulla on syytä pelätä.
"Jos sinä tuntisit tulen, joka on vuosikausia polttanut suonissani, tietäisit öitteni kamalat tuskat, niin sinä vapisisit.
"Haa, vaikka et voisi minua rakastaakaan, niin minulle tuottaisi nautintoa, kun näkisin sinun vapisevan kuten äsken, kun minä juuri sain sinut vapisemaan."
"Vaikene", huudahti Valeria ja yritti tunkeutua hänen ohitsensa.
Mutta korsikalainen astui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen vaippaansa voiden tuskin enää hillitä itseään.
"Ei, minä en tahdo vaieta", sähisi hän.
"Sinä saat ainakin tietää sen ja tuntea sen jälkeenkin päin polttavan suonissasi niin kauan kuin elät.
"Tunnen jo kauhistuksen pelon hyytävän ylpeitä jäseniäsi.
"En tahdo lyhentää itseltäni iloa nähdä sinun vapisevan.
"Haa, miten värisisitkään näillä käsivarsilla, miten sinun ylpeä vartalosi sulaisikaan kuumasta henkäyksestäni —
"Miten sinä —"
Hän tarttui Valerian olkapäihin.
"Apua, valoa, apua", huusi Valeria.
Luostarin ovi aukenikin ja mies soihtu kädessä riensi sieltä.
Mutta korsikalainen, jonka selkä oli oveen päin, ei hellittänyt otettaan.
"Päästä minut irti."
"En, kerran sinä —"
Mutta samassa joku kiskaisi hänet niin rajusti takaisin, että hän hellitti Valeriasta ja lensi muuria vasten.
Totila valaisi tulisoihdulla hänen hehkuvia kasvojaan.
Kuninkaan silmistä loisti peloittava, mutta pyhä viha.
"Tiikeri", huusi hän, "aiotko tappaa minunkin morsiameni samoin kuin omasi."
Raivosta kiljaisten korsikalainen syöksyi nyrkit ojolla häntä vastaan.
Mutta Totila seisoi levollisena ja katsoi häneen vakavana.
Furius rauhoittui.
Silloin Valeria lensi Totilan syliin.
"Lähde pois hänen luotaan. Lähde pian pois! Hän raivoaa. Onko hän murhannut morsiamensa?"
Tätä ei korsikalainen enää kestänyt.
Hän katsahti Totilaan.
Tämä nyökäytti päätään.
Silloin korsikalainen äkkiä livahti sypressien varjoon.
"Se on totta", sanoi Totila.
"Pelästyttikö hän sinut pahasti?"
"Nyt se on jo ohi.
"Olethan sinä luonani."
"Minua kadutti, että tulin antaneeksi hänelle luvan käydä sinun luonasi.
"Sen vuoksi riensinkin tänne rakkauden ja levottomuuden ajamana."
"Oli erittäin hyvä, että sinä juuri tulit eikä kukaan talonväestä.
"Minua olisi hävettänyt.
"Minä huusin vasta sitten, kun luulin, että hän oli tullut hulluksi.
"Mitä hän on oikein tehnyt.
"Morsiamensako?"
"Niin", vastasi Totila pannen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja antaen tulisoihdun orjattarelle, joka oli juuri tullut luostarista, "mutta menkäämme nyt kuutamossa kävelemään."
Hän lähti morsiamineen syvemmälle puutarhaan.
Siellä he kävelivät edestakaisin.
"Olen pahoillani, että oikeutettu vihani sai minut sen sanomaan.
"Tuon salaisuuden avulla olin saanut tavattoman vallan tuohon hillittömään pantteriin.
"Muutamia vuosia sitten tapasin hänet Beroniken satamassa Pentapoliksen rannikolla.
"Olin silloin laivastoineni ahdistamassa libyalaisia merirosvoja.
"Hän oli aikeissa mennä naimisiin Zoen, erään syyrialaisen kauppiaan tyttären kanssa. Isä oli asettunut Afrikaan harjoittamaan tuottavaa norsunluukauppaa.
"Korsikalainen oli alusta saakka ollut minulle ystävällinen — olin usein avustanut hänen meriliikettään — ja pyysi sen vuoksi, että asuisin hääjuhlallisuuksien ajan hänen runsaasti koristetulla laivallaan.
"Suostuin ehdotukseen ja menin sinne.
"Juhla kului hyvin iloisesti.
"Sulhanen vain oli sellaisessa mielentilassa, että hän näytti pikemminkin julmalta kuin lempeältä.
"Vihdoin piti morsiamen vanhempien — he olivat hyvin vastahakoisesti antaneet lempeän hennon tyttärensä muukalaiselle, jonka hillittömyydestä he olivat kuulleet ja josta he olivat nähneet oireita jo kosimistilaisuudessakin — lähteä minun venheessäni laivalta, jolla nuoren parin oli määrä matkustaa Korsikaan.
"Hyvin ymmärrettävää oli, että Zoe eronhetkellä itkien ja liikutettuna heittäytyi tuon tuostakin vanhempiensa syliin.
"Huomasin, että sulhanen katseli tuota minulle käsittämättömällä raivolla.
"Vihdoin hän huusi Zoelle ja kysyi, asettiko hän vanhempansa etusijalle ja rakastiko hän enää häntä.
"Tuo näytti jo katumiselta.
"Hän uhkasi ja haukkui, ja lapsiparka itki yhä katkerammin.
"Lopuksi hän ärjäisi raivoissaan morsiamelle, että hänen oli heti paikalla lakattava itkemästä, tultava hänen puolelleen laivaa ja vanhan merimiestavan mukaan — kun häät vietettiin laivalla — katkaista ankkuriköysi kirveellä, jota hän jo piti kädessään.
"Zoe totteli ja riistäytyi isänsä syleilystä.
"Samassa hän sattui katsahtamaan äitinsä kyyneleisiä silmiä ja kääntyi — sen sijaan, että olisi mennyt Furiuksen luo — hänen puoleensa ja syleili häntä ääneen itkien.
"Raivostuneena Furius juoksi heidän luokseen, hänen kirveensä välähti morsiamen pään päällä.
"Hän olisi tappanut tytön —"
"Hirmuista", huudahti Valeria.
"Ellen minä olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja riistänyt häneltä kirvestä.
"Eniten häntä sentään hillitsi katseeni.
"Mutta Lysikrates kantoi verta vuotavan tyttärensä laivasta kotiinsa ja purki koko naimiskaupan.
"Hän ei halunnut tyttärelleen niin raivoisaa aviomiestä."
"Mitä tytöstä tuli?"
"Hän kuoli.
"Ei suorastaan korsikalaisen iskemästä haavasta, vaan säikähdyksestä ja ristiriitaisten tunteiden raastamana.
"Sinua hän havitteli tuon tyttöparan seuraajaksi."
Valeriaa puistatti.
"Hän on arvoitus.
"Hän muistuttaa puoleksi kesytettyä petoeläintä, johon ei koskaan voi täydellisesti luottaa.
"Millä hetkellä tahansa hänen synnynnäinen viileytensä voi puhjeta."
"Anna hänen olla.
"Hänen perusluonteensa on jalo.
"Nyt hän raivoaa.
"Kuuletko, miten hurjasti hän ratsastaa vuoren rinnettä alas?
"Huomenna hän taas korvaa kaiken taistelussa.
"Annan hänelle mielelläni anteeksi. Hän ei ollut täydessä tajussaan.
"Mutta palatkaamme nyt omiin asioihimme, onneemme, rakkauteemme."
"Onkohan rakkautemme tuottanut sinulle onnea", mietti Valeria.
"Paljon voimakkaampi olisit huomenna taistelussa, jos olisit mennyt naimisiin länsigoottien kuninkaan tyttären kanssa tai tuon Haraldan kanssa, joka piti sinusta niin —"
Totila painoi hänet rintaansa vasten.
"Kuka voi Valerian korvata?"
"Onni", vastasi tämä.
"Pääsemmekö koskaan yhteen?
"Kerrotaan, että vihollinen on kahta vertaa voimakkaampi kuin gootit.
"Taistelu on huomenna.
"Etkö ole huolissasi?"
"En ole vielä koskaan odottanut niin iloisena taistelua.
"Siitä tulee historiallinen merkkipäivä.
"Suunnitelmani on hyvä.
"Minua ilahduttaa, että saan kukistetuksi suuren taistelujen järjestäjän Narseksen hänen omilla keinoillaan.
"Minä menen tähän taisteluun kuin juhlaan.
"Sinun on sen vuoksi koristettava kypäräni, ratsuni ja keihääni kukkaköynnöksin ja nauhoin."
"Kukkaköynnöksin ja nauhoin.
"Siten koristetaan vain uhreja."
"Ja voittajia, Valeria."
"Huomenna auringon noustessa lähetän minä leiriin aseesi koristettuina kukilla, joissa aamukaste vielä kimaltelee."
"Niin koristettuna tahdon ajaa ihanimpaan voittoisaan taisteluuni.
"Huomenna on se päivä, jolloin yhdellä taistelulla voitan itselleni
Italian ja morsiamen.
"Te olette minulle yhtä.
"Olen aina rakastanut sinua, marmori-ihana morsiameni, Italian perikuvana."
KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Kun kuningas tähtien tuikkeessa saapui Taginaehen, pieneen taloon, jossa hän asui, hän tapasi pihalla vesisäiliön reunalla tummaan vaippaan puetun miehen, jolla oli harppu polvillaan.
Se kimalteli kuutamossa ja mies näpäytteli hiljaa sointuja.
"Sinäkö, Teja, olet täällä? Eikö sinulla enää ole sivustallasi tekemistä?"
"Olen järjestänyt kaiken.
"Täällä tahdoin tavata sinua."
"Käy sisään.
"Onko Julius sisällä?"
"Hän meni Pyhän Paavalin basilikaan rukoilemaan Jumalalta sinulle voittoa.
"Hän palannee pian.
"Olen tuonut mukanani varusteen, jota pyydän sinun pitämään ylläsi huomisessa taistelussa — minun mielikseni —.
"Se on kestävä."
Totila pysähtyi liikutettuna.
"Tuota voi sanoa huolehtivaksi ystävyydeksi."
Käsi kädessä he menivät nyt sisään kuninkaan huoneeseen.
Siellä oli marmoripöydällä täydellinen varustus kypärästä suomuspeitteisiin kenkiin saakka.
Se oli laadittu parhaasta Espanjan teräksestä ja oli kevyt, mutta samalla läpitunkematon.
Se oli mestarillisesti tehty, vaikkakin ilman koristeita — ei edes kypärätöyhtöä ollut. Silmikko oli tarkasti suljettava. Varuste oli kokonaan tummansinistä terästä.
"Kuka loihtutaitoinen seppä on takonut tämän ihmevarusteen", kysyi
Totila hämmästyneenä.
"Minä", vastasi Teja.
"Sinähän tiedät, että minulla on lapsesta saakka ollut taipumusta taidetaontaan. Ja minä olen — minähän nukun yleensä hyvin vähän — tehnyt nämä suomukset sinua varten. Sinun on pantava se huomenna yllesi."
"Otan sen ylleni vasta hautajaisiin", sanoi Totila hymyillen.
"Hautajaissaattoon tuo on omiaan.
"Mutta huomenna, Teja, lähden taisteluun täydessä kuninkaan puvussa.
"Italia ei saa sanoa: hänen kuninkaansa ja sulhasensa piilottautui kunniapäivänään.
"Ei. Se, joka huomenna etsii goottien kuningasta, löytää hänet helposti."
"Tuota olen pelännyt", huokasi Teja. "Anna minun ainakin taistella huomenna vieressäsi. Vapauta minut oikean sivustan päällikkyydestä."
"Ei, se on erittäin tärkeä paikka. Voin kai itse suojella itseäni. Mutta noita vuoria ja Roomaan vievää tietä on sinun suojeltava. Jos jokin onnettomuus sattuisi, niin sinun sivustallasi on ainoa pelastuksen tie."
Silloin Julius, kreivi Torismut ja herttua Adalgot saapuivat sisään.
Palvelijat — niiden joukossa Vakis, joka nyt oli Tejan kilvenkantajana — toivat sisään illallisen: lihaa, hedelmiä, leipää ja viiniä.
"Ajattele, Julius", sanoi Totila hymyillen, "goottileirin rohkein sankari on ruvennut pelkäämään."
"En omasta puolestani", sanoi Teja.
"Minun uneni käyvät tavallisesti toteen.
"Ja ne ovat aina synkkiä."
"Teidän unenne", virkkoi Totila leikkiä laskien nuorelle Adalgotille, joka oli istuutunut hänen viereensä, ja Vakikselle, joka täytti juuri kuninkaan pikaria, "teidän unenne, te vastanaineet, eivät liene synkkiä."
"Ei minulla ole valittamiseen syytä", muhoili Vakis. "Sentään toivoisin —"
"Mitä muita toiveita sinulla on paitsi Liutaa", tuumi Totila.
"Minä toivoisin, että pitkä olisi täällä."
"Mikä pitkä?"
"No, se hyvin pitkä, hän, joka olisi ollut päätään pitempi urhoollista veljeäsi Hildebadia; hän, jolla oli karhunnahka yllään ja haukan heittäjätär mukanaan.
"Mikä hänen nimensä nyt olikaan?"
"Harald", sanoi Teja.
"Niin, häntä tarkoitan.
"Olisi hyvä, että hän olisi huomenna täällä väkevine jättiläisineen."
"Emme me häntä tarvitse."
"Mutta parempi on aina parempi, herra kuningas.
"Jos minä olisin ollut herra kuningas, niin olisin kutsunut hänet takaisin, ennenkuin sota syttyi."
"Me emme tarvitse häntä", toisti kuningas ankarammin.
"Olen samaa mieltä kuin kilvenkantajani, kuningas", virkkoi Teja, "ja olen omalla vastuullani — minä pelkäsin, ettet sinä antaisi suostumustasi — lähettänyt sanansaattajan hänen luokseen.
"Sinä et olisi lähettänyt häntä poiskaan, jos hän olisi tänne saapunut.
"Minäkin pidin tuosta pohjoismaalaisesta sankarista ja hänen uskollisuudestaan.
"Hänen jättiläisensä olisivat olleet pitkäpartojen hyviä vastustajia.
"Valitettavasti ei pieni laivani saanut käsiinsä hänen laivastoaan."
"Kiitos, Teja. Se oli sinun tapaistasi.
"Mutta olen hyvilläni, ettet saanut hänelle sanaa.
"Me taistelemme ja voitamme yksin.
"Suunnitelmani on aivan pettämätön, jos vain —"
Kuninkaan otsalle lensi pilvi.
"Jos korsikalainen täyttää velvollisuutensa.
"Sano, Torismut, — minähän lähetin sinut vielä luostarista, jossa olin hiukan riidellyt korsikalaisen kanssa, hänen luokseen kysymään, pysyikö hän entisessä sopimuksessamme — mitä hän vastasi?"
"Hän antoi minulle tämän avonaisen kirjeen tuotavaksi sinulle."
"Missä tapasit hänet", kysyi kuningas ottaen vahataulun häneltä.
"Taginaen edustalla. Hän järjesti parhaallaan ratsumiehiään väijyksiin.
Hän on tarkoin täyttänyt kaikki määräyksesi."
Totila luki:
"Huomenna teen sen, mitä minulta odotit.
"Taistelun jälkeen et enää moiti minua."
"Hän lisäsi vielä", mainitsi Torismut, "että parisataa hänen ratsumiehistään, jotka merimatkasta väsyneinä olivat kulkeneet hitaammin, saapuisivat varmasti varhain huomisaamuna.
"Ne kuuluivat jo olevan Septempedan luona tulossa. Hän pyysi, että myöhästyttäisit taistelun alkua, jos se on suinkin mahdollista, siksi kun he ovat saapuneet."
"Miksi hän ei itse tule tänne", kysyi Teja.
"Hän on, kuten omin silmin näin, innokkaassa työssä", vastasi Torismut, "osoittaakseen ratsumiehilleen tarkoin paikat, joissa ratkaisu huomenna tapahtuu.
"Hän on vielä kuutamossa tehnyt hyökkäysharjoituksia kukkuloilta käsin tielle."
Totila sanoi:
"Minä tiedän, miksi hän ei tule illalliselle, mutta se ei merkitse mitään."
He istuutuivat nyt pöydän ympärillä oleville telttatuoleille ja penkeille ja alkoivat yksinkertaisen illallisensa.
"Kuningas ei salli minun huomenna taistella rinnallaan", sanoi Teja.
"Siksi käsken minä sinua, Torismut. Suojele sinä hänen henkeään."
"Tuskinpa hän voi täyttää käskyäsi", myhähti Totila juodessaan.
"Torismuthan on Taginaehen sijoitettujen keihäsmiesten päällikkönä."
"Niin kauan kuin minä olen kuninkaan vieressä ei hänelle mitään tapahdu", vastasi Torismut levollisena. "Lähden vielä kerran katsomaan Capraen luona olevia etuvartijoita."
Hän lähti ulos.
"Niin", huudahti Totila, "Napolissa porta Capuanan luona hän oli pelastajani."
"Ja Roomassa Tiberin rannalla tämä nuori harppuherttua pelasti sinut", virkkoi Teja. "Missä hän on huomenna? Hänen on taas suojeltava sinua."
"Ei", huusi tämä, "olen saanut luvan ratsastaa edellä huomisessa hyökkäyksessä ja kantaa domna Valerian uutta lippua."
"No, hurskas Julius", sanoi Teja. — "Sinä et kai taistele. — Suojele sinä kuninkaan henkeä. — Se ei liene syntiä.
"Minä tiedän, että sinä rakastat kuningasta omalla tavallasi."
"Olen hänen luonaan. Mutta vielä paremmin kuin heikko käsivarteni tai kuin sinun väkevä käsivartesi, Tarentumin kreivi, suojelevat häntä Jumalan luo kohottamani rukoukset."
"Rukoukset", sanoi Teja.
"Ei ainoakaan rukous ole vielä päässyt tunkeutumaan pilvien läpi.
"Jos se pääsisikin läpi, niin se tapaisi taivaan tyhjänä."
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
"Mitä", huudahti munkki, "kiellätkö sinä, synkkä mies, rakkauden
Jumalan samoin kuin Cethegus.
"Kiellätkö sinä Jumalan, joka kaikkiviisaana, kaikkivaltiaana ja rakastavana johtaa ihmisen tiet taivaasta käsin?"
"Kiellän", huudahti Teja tarttuen miekan kahvaan, "minä kiellän hänet.
"Ja jos tuolla ylhäällä olisi elävä olento, joka tietää mitä hän tekee ja mitä hän sallii tapahtua, niin täytyisi meidän tarun jättiläisen tavoin latoa vuoret vuorten ja kalliot kallioiden päälle ja valloittaa hänen taivaansa.
"Ennen ei pitäisi levätä, ennenkuin tuo pirullisen julma aave olisi kukistettu veriseltä pääkallonvaltaistuimeltaan tai ryntääjät tuhoutuneet hänen salamoistaan."
Kauhistuneena Julius hypähti paikaltaan.
"Onko jumalankieltämisen, jumalanpilkkaamisen henki tarttunut maailman voimakkaimpiin miehiin? En jaksa kuunnella sellaista puhetta."
Hämmästyneenä kuningaskin katseli tavallisissa oloissa niin vaiteliasta ystäväänsä, jonka tarkoin suljetusta rinnasta kauan polttanut, kamala tuska äkkiä leimahti esille.
"Te hämmästytte", jatkoi Teja, "nähdessänne haudanhiljaisen Tejan näin äkkiä leimahtavan kuin tuleen.
"Minä itsekin ihmettelen sitä.
"Mutta huomenna on kesäpäivänseisaus, huomenna on se päivä, jolloin kerran onneni aurinko kääntyi minusta.
"Joka kerta sen päivän palatessa vanhat, tuskaiset haavat aukenevat."
"Käsitän nyt synkkämielisyytesi, kamala mies", sanoi Julius.
"Mutta en käsitä, miten sinä voit elää. Minä en voisi hengittääkään — ilman Jumalaa."
"Kuka sinulle on sanonut, munkki, ettei Tejalla ole jumalaa.
"Oletat sen siitä, etten kuvittele häntä samanlaiseksi kuin sinä, etten kuvittele häntä ihmismäisenä, vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden vääristelemänä.
"En voi kuvitella, että hän — tuo kaikki edeltä päin tietävä — loisi olentoja, jotka tuottavat vain tuskia muille ja itselleen, jotka hän tuomitsee ja jotka hän sitten ihmeen kautta, jaloimman, viattoman veren kautta vapahtaa.
"En voi kuvitella häntä taitamattomaksi puusepäksi, joka on huonosti laatinut talonsa ja joka nyt sitä tuon tuostakin paikkailee ihmeitä tekevällä kädellään.
"Sanon sinulle: minun Jumalani majesteetti on niin peloittava, että sinun raukkamainen enkelikuninkaasi häviää hänen suuruutensa ja hänen järkähtämättömän peloittavuutensa edessä, kuten kirkkojesi kupu maailmankaikkeuden kaarikattoon verraten.
"Ei, jos pilvissä olisi todellakin Kaikkeuden isä ja jollei hän voisi hallita kohtalon kamalaa kulkua, niin hänen itsensäkin täytyisi kauhistua.
"Hänen pitäisi kärsiä kamalasti lastensa tuskista, kuten lempeä Jeesuksenne kärsi, — se kertomus on aina syvästi liikuttanut minua — kun hän Öljymäellä kärsi koko ihmiskunnan syntien tähden.
"Ja kun olen luvannut sinulle, Totila, vielä kerran antaa näytteen harpunsoitto- ja laulutaidostani — niin kuule nyt lauluni, jonka olen asettanut Kaikkeuden-isän Odinin suuhun."
Hän tarttui pieneen harppuunsa, joka oli hänen vieressään yhdessä aseiden kanssa, ja lauloi sen säestyksellä kauniilla äänellään:
Kaikkeuden-isän laulun.
"Minun sieluni huokaa sanomattomasta tuskasta, tuskan suvun, ihmissuvun kohtalosta.
"Sillä kaikkeen tuskaan, mitä kukin rinta tuntee, täytyy minun ottaa osaa — kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen — sillä minähän olen 'Kaikkeuden-isäksi' kutsuttu.
"Milloin voittaa paha mies paremman, jalon, silloin polttavasti puree sieluun, kun urho uljas kauheissa kuolontuskissa kohtaloa kiroo.
"Milloin rakastavainen kuolettavissa tuskissaan tyhjää ilmaa tapaa asemasta armaan. Silloin kuolematon, kalvava kaiho iät kaiket raukkaa raastaa.
"Ja lesken tuskanhuudot, orpoin itkut, sammuvan sielun turha toivo — kaikki kurjuus, laaja, loppumaton, Kaikkeuden-isään kovin koskee.
"Hiukan tuottavat vain huojennusta harvat auvon, onnen osat, jotka riistettyjen ruusunlehtien tavoin tuskan määrättömän meren aavoilla aalloilla ajelehtivat.
"Surijalla yksi vain on lauha lohtu. Loppu lienee tuimilla tuskilla, rauha annettaneen raastetulle.
"Päivää siunaan, jona tulinen Surtur armossaan viimeisen ihmisen maan kera murtaa, jona vihdoin tuiman tuskan loppumaton lähde, viimeinen inehmon sydän sykkämästä lakkaa.
"Tervetulleeksi toivotan sen päivän ja — jos viisaat olisivat — tulisemmin toivoisivat inehmot itse sitä."
"Sellaisiksi ennen kuvailin hyväntahtoisen Jumalan tunteet.
"Mutta sittemmin — kauan mietittyäni — olen löytänyt toisen jumalan — kamalan jumalani.
"Mutta onneksi tämän minun jumalani löytää vain kuolemantuskissa sykkivä sydän."
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Julius pudisti päätään.
Kuningas kysyi:
"Kuinka olet tullut tuntemaan tuon kamalan jumalan?"
"Totila, kuninkaani ja ystäväni!
"Nyt on tullut hetki, jolloin saat tietää sen, minkä olen kauan salannut. Elämäni salaisuuden, varjon, joka laskeutui elämääni ja joka yhä synkentää sitä.
"Ei, jää vain tänne, kristitty.
"Kuuntele sinäkin kertomustani ja koeta se sitten sovittaa Jumalan tutkimattomiin teihin, siihen, että hän kurittaa sitä, jota hän rakastaa, ja muihin munkkien viisasteluihin.
"Ajattele itseksesi.
"Mutta älä sano mitään.
"Tänään en voi kuulla mitään.
"Sinä, Totila, tunnet vanhempieni elämän kirouksen, sillä mehän olimme yht'aikaa Regiumissa kuningas Teoderikin asekoulussa Hildebrand-vanhuksen kasvatettavina."
"Niin olimme ja rakastimme toisiamme kuin veljekset", sanoi kuningas.
"Alussa olin minä vanhempieni kohtalon vuoksi arka, umpimielinen ja alakuloinen.
"Mutta sinun päivänpaisteinen olentosi valaisi minunkin mieleni.
"Silloin keisarin sotalaivat — hän oli vihoissaan kuninkaallemme
Sirmiumin rajariitojen vuoksi — tekivät rauhan aikana hyökkäyksen
Regiumia vastaan ja veivät mukanaan, paitsi muita kaupunkilaisia,
meidät neljäkymmentä asekoululaista jakaen meidät eri laivoihin.
"Sinä vältit tämän kohtalon.
"Kuningas oli nimittäin kutsuttanut sinut edellisenä päivänä Ravennan
Palatiumiin juomanlaskijakseen.
"Hildebrand-vanhus ja kreivi Uliaris lähtivät heti tästä tiedon saatuaan Sisilian laivastolla ajamaan kreikkalaisia takaa, saivat heidät kiinni Catanan tienoilla, valtasivat heidän laivansa ja vapauttivat vangit.
"Yksi ainoa laiva pääsi nopeutensa avulla vapauttajien käsistä pakoon — kolmisoutulaiva 'Naus Petru', jossa olin kahden toverini kanssa.
"Trierarkki Lykos ei vienytkään meitä sotavankeina Bysanttiin, vaan möi meidät orjiksi ja pisti hintamme omaan taskuunsa.
"Hän vei meidät Paros-saarelle.
"Siellä hän möi meidät saaren rikkaimmalle kauppiaalle Dresokselle, joka oli hänen kestiystävänsä.
"Siten tuli Teja, kreivi Tagilan poika, vapaa gootti kreikkalaisen orjaksi.
"Minä päätin tappaa itseni heti, kun minut oli vapautettu kahleista ja olin päässyt jäsenteni isännäksi.
"Mutta kun meidät vietiin laivasta maihin pienissä venheissä, silloin — ystäväni — silloin —"
Hän keskeytti kertomuksensa ja painoi kätensä silmilleen.
"Teja", sanoi kuningas laskien kätensä surevan olkapäälle.
"Silloin sattui katseeni runsaasti kullattuun, avonaiseen kantotuoliin, joka oli pysähtynyt Dresoksen viereen — ja tyttöön — erinomaisen kauniiseen tyttöön.
"Saavuimme pian Dresoksen huvilaan, joka oli lähellä kaupunkia.
"Dresos kohteli huonosti orjiaan.
"Niitä piestiin ja niillä teetettiin ylenmääräisesti työtä.
"Hän rääkkäsi holhottiansa Myrtiaakin, tuota hentoa, ihanaa tyttöä.
"Minun osani oli parempi.
"Kun hän sai kuulla, että olin tottunut valmistamaan aseita ja muutakin taidetaontaa, — minähän olin tehnyt sitä pikku pojasta alkaen — rupesi hän kohtelemaan minua paremmin.
"Hän rakennutti huvilansa viereen minulle pajan ja määräsi minut siinä työskentelevien orjiensa päälliköksi.
"Kahleenikin poistettiin — päiviksi.
"Vain yöksi kahlehdittiin minut molempien goottitoverieni kanssa pajan alasimeen.
"Olisin voinut hyvin paeta päivällä.
"Mutta — en paennut.
"Myrtia pidätti minua.
"Suurin onneni oli saada nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan.
"Hän tulikin usein pajaan tilaamaan taide-esineitä ja koruja, korjauttamaan entisiä tai vain katselemaan työntekoa tai kuuntelemaan lauluani ja harpunsoittoani.
"Ja, oi te ikuiset tähdet, mikä autuus!
"Aluksi kauniin kreikkalaislapsen rinnassa oli herännyt sääli minua kohtaan, mutta sitten se muuttui rakkaudeksi.
"Näin sen, en voinut enää epäillä sitä.
"Hän tunnustikin sen autuaaksi tekevällä suudelmalla.
"En voi kuvailla häntä.
"Kultainen oli hänen tukkansa, kultaiset hänen silmänsä, kultainen hänen sydämensä. — —
"Tejakin oli kerran onnellinen ja uskoi onneen ja hyväntahtoiseen jumalaan tähtien tuolla puolen.
"Eräänä iltana rakkaani saapui epätoivoisena sovittuun kohtaukseemme pajaani.
"Hänen holhoojansa oli kihlannut hänet, antanut hänet trierarkki
Lykokselle, joka oli myynyt meidät vankeuteen.
"Hän oli itkenyt, pyytänyt, polvillaan rukoillut armoa.
"Turhaan.
"Häät oli määrätty hänen seitsemänneksitoista syntymäpäiväkseen.
"Se oli muutaman viikon perästä.
"Olimme kauan miettineet pakoa ja tuuma kypsyi äkkiä.
"Olin aikoja sitten takonut itselleni viilan kahleittemme katkaisemista varten. Taoin avaimenkin pajan oveen.
"Toverini olivat tuumassa mukana.
"Me emme tietysti voineet kätkeytyä pienelle Paros-saarelle.
"Meidän täytyi paeta merelle.
"Puutarhan alla lähellä pajaa oli huvilan viereisessä lahden poukamassa ankkurissa Dresoksen pieni purjealus, joka oli aina valmis huvimatkojen varalta.
"Me päätimme anastaa sen ja paeta sillä Italiaan.
"Evästä olimme säästäneet päiväannoksistamme, aseita meillä oli.
"Syntymäpäivä ja siksi määrätty hääpäivä oli heinäkuun kalendena.
"Edellisenä yönä piti minun viilata kahleet poikki, avata ovi.
"Toverieni piti sitten rientää huvilan päärakennuksen oikealta puolen lahdelle laivaa kuntoon panemaan.
"Minun piti sillä aikaa hiipiä huvilan vasemmalla puolen oleviin naisten huoneisiin, joissa Myrtia nukkui.
"Lyhyet nuoraportaat ulottuivat alemmasta kerroksesta maahan.
"Niitä myöten hän tulisi luokseni.
"Sitten rientäisimme yhdessä tällä välin purjehduskuntoon laitetulle laivalle.
"Kaikki oli huolellisesti mietitty ja valmistettu."
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
"Mutta jo kahta viikkoa ennen häitä vihattu Lykos saapui.
"Hän oli myynyt minut orjaksi ja aikoi nyt ryöstää rakkaanikin.
"Vihasin häntä tulisesti.
"Jaksoin tuskin hillitä itseäni, kun hän saapui Dresoksen ja häävierasten kanssa pajaan ja kun minun oli näytettävä heille taitavuuttani. Mieleni teki tappaa hänet vasaralla.
"Minä hillitsin itseni — Myrtian vuoksi.
"Tämä valitti minulle, että vihattu sulhanen joudutti yhä innokkaammin häiden viettämistä.
"Töin tuskin hän oli saanut holhoojansa pysymään alkuaan määrätyssä hääpäivässä.
"Hänen vapauttaan rajoitettiin, hänen tekojaan vartioitiin yhä ankarammin.
"Me valitsimme pakoyöksi kesäpäivänseisahduksen, jolloin huvilassa — kuten edeltäpäin jo tiesimme — miehet aikoivat viettää valon juhlaa suurilla juomingeilla.
"Toivoimme pääsevämme varmimmin pakoon, kun juopot nukkuivat sikeästi.
"Kun tähdet osoittivat puoliyötä, oli minun noudettava Myrtia huoneestaan.
"Tuona päivänä Lykos tuli taas Dresoksen kanssa pajaan ja osti kalliin kultakoristeen, jota parhaallaan tein.
"'Tiedätkö, orja, kenelle minä sen ostan', kysyi hän nauraen.
"'Vaimolleni Myrtialle!'
"'Sen sanon sinulle, goottikoira, että jos vielä katselet häntä yhtä häpeämättömän innokkaasti kuin eilen hänen tänne tullessaan, — te ette nähneet minua taksuspensaston takaa, mutta minä näin sinut — niin minä pyydän, että Dresos lahjoittaa sinut minulle ja sitten —'
"Hän löi minua keihäänsä varrella kasvoihin.
"Minä kiljahdin ja tartuin raskaaseen moukariin — mutta serkkuni
Aligern, joka oli mukanani vankeudessa, tarttui käsivarteeni.
"Kiroten trierarkki syöksähti ulos.
"Vihasta vavisten katselin hänen jälkeensä, hänen töyhtöistä kypäräänsä, jonka harjana oli hopeainen susi, ja hänen keltaista vaippaansa.
"Vihdoin tuli yö ja pimeä.
"Me kuulimme pajaamme saakka huvilassa juopottelevain miesten huudot.
Me näimme valojuhlan tulien välkkyvän.
"Nähtävästi Dresos, Lykos ja muut vieraat olivat hyvällä juomatuulella.
"Ei ollut aivan keskiyö.
"Mutta minä olin jo vapauttanut toverini.
"He olivat jo menneet puutarhan oikeata puolta laivalle.
"Villin joutsenen huuto, Aligernin kanssa sopimani merkki, oli jo kaikunut kolmesti.
"Minä itsekin lähdin hiljaa pajasta ja riensin vasemmalle naisten huoneeseen päin.
"Samassa kuulin selvästi huvilan ja puutarhan välisen rautaisen ristikkoportin avautuvan.
"Seisahduin epäluuloisena ja asettauduin väijyksiin.
"Todellakin. Taksuspensasten välillä hiipi sotilaspukuinen mies varovaisesti ja äänettömästi.
"Hän oli Lykos. — Tunsin kuutamossa hänen kypäränsä hopeaisen suden ja hänen keltaisen vaippansa. Keihäskin oli hänellä kädessä.
"Tuon tuostakin kuunnellen hän tuli lähemmäksi — katsoi jälkeensäkin nähdäkseen olevansa yksin ja lähti sitten pajaa kohti, jonka varjossa seisoin.
"Ei ollut epäilystäkään. Hän oli epäillyt jotakin. Hän aikoi vartioida minua tänä yönä. Pakosuunnitelma oli hukassa.
"Vihasta kiljaisten hyppäsin häntä kohti ja työnsin miekkani hänen rintaansa.
"Samassa kuului kiljahdus — minun nimeni — se ei ollutkaan Lykos.
"Avasin kypärän silmikon — kuoleva Myrtia makasi edessäni."
Hän vaikeni ja peitti kasvonsa vaipallaan.
"Onneton ystävä-parkani", sanoi Totila yrittäen tarttua hänen käteensä.
Julius virkkoi aivan hiljaa:
"Kosto on minun", sanoo Herra.
Teja kohotti päätään ja jatkoi:
"Minä pyörryin.
"Kun taas tulin tuntoihini, tunsin viileän meri-ilman hivelevän kasvojani.
"Toverini, Aligern etupäässä, olivat hiipineet pajaan takaisin, huolissaan minun viipymisestäni. He löysivät sieltä meidät.
"Ennen kuolemaansa rakkaani kertoi lyhyesti, että Dresos ja Lykos olivat humalapäissään äkkiä päättäneet viettääkin häät jo sinä yönä.
"Vähän ennen puolta yötä vastusteleva Myrtia oli noudettu naisten huoneesta ja puoliväkisin raahattu huvilan puolelle.
"Hääjuhlallisuudet oli heti pidetty. Dresos pani hänen vapisevan kätensä Lykoksen käteen.
"Hänelle oli annettu vain niin paljon aikaa kuin Lykos tarvitsi muuttaakseen pukua laivallaan jatkettavaa juhlaa varten ja antaakseen tarpeelliset käskyt.
"Morsian jäi silloin vähäksi aikaa yksin.
"Hän riensi eteiseen, jossa Lykoksen kypärä ja vaippa olivat.
"Hän sieppasi ne ylleen, sulki silmikon, — peitti naisenvaatteensa pitkällä, keltaisella vaipalla ja riensi muutamien juopuneiden vieraiden ohi suoraan pajaa kohti, sillä naisten puolella kaikki orjat ja orjattaret olivat valveilla, joten sieltä oli mahdoton paeta.
"Viimeiseksi sanakseen hän siunasi minut.
"Toverini täytyi tarttua minuun kiinni — aioin syöksyä mereen.
"Sain ankaran kuumeen.
"Tulin tajuihini vasta herttua Thulunin goottilaisella sotalaivalla, joka oli korjannut meidät Kreetan kohdalla.
"Kun olimme päässeet laivaan, huomasi Aligern, että Lykoksen kolmisoutu, joka oli lähetetty ajamaan meitä takaa, juuri kiersi Kydonian niemeä.
"Huomattuaan goottilaisen sotalipun kreikkalainen nostatti kaikki purjeensa päästäkseen pakoon, mutta herttua Thulun ja Aligern ajoivat sitä takaa, ottivat sen kiinni, valtasivat sen sekä tappoivat Lykoksen, Dresoksen ja kolmekymmentä laivamiestä.
"Kun heräsin, olin nykyinen Teja.
"En enää uskonut armon ja rakkauden jumalaan. Jokainen sana, jonka hänestä kuulen, on minusta Myrtian muiston pilkkaamista.
"Mitä pahaa oli hän — mitä pahaa minä olin tehnyt? Miksi Jumala, jos sellainen on olemassa, salli tuon hirmutyön tapahtua?"