"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.
"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin maailmasta.
"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean kotisi. Sinne ikävöi sielu —"
"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa onnea täällä kauniin maan päällä!
"Minä kuulun tänne.
"Täällä tunnen olevani kotonani.
"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen täyttämä iltailma — kuinka ne ovat ihanat!
"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.
"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.
"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.
"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani ole kuvaakaan.
"Sumua, varjoja — harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.
"Kuinka Akilleus sanoo?
"Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon!
Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin
Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet,
Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."
"Niin minustakin.
"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.
"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.
"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"
Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen virsi.
Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.
Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.
"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.
"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.
"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa — tuossa hän onkin —"
"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan, joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.
"Sinä tuot ilmaa ja elämää."
"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.
He syleilivät toisiaan.
"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"
"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden hoveista.
"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.
"Ja heillä on helpot päivät.
"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta vastaan.
"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. — Me sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio, yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.
"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!
"Se on nyt meidänkin isänmaamme.
"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen, tummansininen taivas taas tervehtivät minua.
"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman rotunsa kasvavan."
Valeria puristi hänen kättään.
"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.
"Paljon! — Kaikki!
"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi hyökkäyssodassa meitä vastaan.
"Jumalat — anna anteeksi, hurskas isä — taivas oli puolellani.
"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."
"Missä erosit Juliuksesta?"
"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.
"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.
"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja Jumalan valtiosta.
"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi hänen joutilaisuuttaan.
"Ylin on kansa, isänmaa!
"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.
"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.
"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.
"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.
"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten:
Kosto Napolin puolesta."
Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään — hän oli uljaan näköinen.
Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.
"Cassiodorus, siinä on minun maailmani, minun iloni, minun taivaani!
"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha liikuttaa — eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."
"On onnen ja nuoruuden aikana.
"Tuska johtaa meidät taivaaseen."
"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet vanhempi, viisaampi ja parempi.
"Mutta toisin sydämeni sanoo.
"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen tuskaa ja syytöntä kärsimystä.
"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni:
'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'
"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.
"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa — suru on hänen pyhä salaisuutensa — ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran selviää meille.
"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.
"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.
"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."
"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"
"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.
"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.
"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.
"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani hyväksi."
Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.
"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.
"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.
"Minä lähden Tifernumiin."
"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.
"Hyvästi, Valeria!"
Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.
Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.
Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään.
Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.
Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja nuoruutta.
Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.
Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä,
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta takaisin synkkien muurien sisälle.
NELJÄS LUKU.
Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi, aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä. Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt ruostumaan.
Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon vaatimuksia.
Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.
Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista, harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.
Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.
Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin edullisia rauhanehtoja.
Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän — kuten luuli — teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla mahdollisimman vapaana.
Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki, rajattoman koston henki.
Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.
Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.
Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.
Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.
Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut avioliiton ilman rakkautta.
Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.
Ja miksi? Mikä oli tämän rikoksen syvin syy?
Goottien valtakunta, goottien kruunu.
Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.
Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä vihatakseni häntä sen vuoksi.
Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman häpeän yöhön.
Ja miksi? Miksi tämä kaikki?
Tyhjän käsitteen — "goottien valtakunta" — vuoksi.
Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.
Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen murtanut.
Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.
Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen rakkauteni. — Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.
Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän sirpaleiksi.
Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen kuvapatsaansa.
Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"
Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä, joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.
Isänmaa, goottien valtakunta — ne sanat eivät herättäneet vastakaikua tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.
Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli uhrattu.
Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten tuon marmoripatsaan.
Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman viekkaaksi.
Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.
Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin sitä — vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.
Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen vahvoista ja heikoista puolista.
Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen sotajoukkojen tilaa.
Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa, joita pidettiin kuninkaan huoneissa.
Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.
Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.
Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.
Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja herättämättä seurustella.
Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.
Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset — kunnollisimmat olivat aikoja sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin — eivät olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia Vitigekselle ja hänen ystävilleen.
Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja huomattavimpana vihollisenaan.
Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen nimen.
Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.
Tämä mies oli prefekti Cethegus.
Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.
Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa, että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.
Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin kuningatarkin raakalaista — sen vuoksi, että tämä oli häväissyt Matasuntaa — ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.
Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.
Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.
Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.
Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat odottamaan lähtöä, oli Vitiges — kenties myöskin välttääkseen Matasuntan läheisyyttä — luopunut asunnostaan kuninkaallisessa palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.
Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja valkoiset teltat oikealla puolella.
Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.
Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.
Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.
Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta vahvistaneet.
Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.
Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.
Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä naurulla ja ihmettelyhuudoilla.
Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.
Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.
He osoittelivat erästä esinettä, jota Aspa ei voinut nähdä, ja heittelivät sitä kivillä.
Hän aikoi juuri rientää hallitsijattarensa luo, kun silmänkääntäjä parkasi pahasti hänen takanaan. Hän kääntyi pelästyneenä ja näki gallialaisen tavattomalla loikkauksella hyppäävän katsojiensa yli ja kiitävän nuolennopeasti italialaisia kohti.
Hän joutui jo keskelle joukkoa ja näytti hetkeksi sortuneen miesten jalkoihin.
Mutta äkkiä hän tuli taas näkyviin.
Eräs italialaisista kaatui hänen nyrkkinsä iskusta ja heti toinenkin.
Samalla hetkellä Aspa oli kuningattaren vieressä, joka oli nopeasti poistunut temmellyspaikan läheisyydestä, mutta orjattaren suureksi ihmeeksi jäänyt sitten seisomaan osoittaen sormellaan joukkoa.
Näytelmä oli todellakin ihmeellinen.
Uskomattomalla voimalla ja vielä suuremmalla notkeudella puolusti silmänkääntäjä itseään toistakymmentä hyökkääjää vastaan.
Hän vuoroin hyökkäsi italialaisia päin, kääntyi takaisin, peräytyi ja karkasi taas eteenpäin viskaten lähimmän miehen kumoon tai kaataen hänet iskemällä nyrkkinsä rintaan tai kasvoihin.
Hän teki tämän kaiken ilman aseita ja vain oikealla kädellä, sillä vasenta kättään, jossa näytti olevan jotakin, hän painoi rintaansa vasten.
Tämä epätasainen taistelu kesti useita minuutteja.
Raivostunut, meluava joukko tunki silmänkääntäjän yhä lähemmäksi vettä.
Silloin ase välähti. Eräs saamastaan iskusta suuttunut kuormarenki sieppasi veitsen ja kävi vastustajansa kimppuun takaapäin.
Kiljaisten tämä vaipui maahan. Italialaiset hyökkäsivät hänen päälleen.
"Erottakaa tappelijat! Auttakaa miesparkaa", huusi Matasunta sotilaille, jotka nyt saapuivat paikalle gallialaisen pöydän luota, "minä, kuningatar, käsken".
Gootit riensivät taistelevien luo, mutta ennenkuin he ehtivät paikalle, hyppäsi silmänkääntäjä, joka oli hetkeksi saanut viholliset kimpustaan, miesten yli pois kihermästä ja riensi ponnistaen viimeiset voimansa suoraan naisia kohti. Italialaiset, joita harvalukuiset gootit eivät saaneet pidätetyksi, karkasivat jäljestä.
Minkä näköinen hän oli?
Hänen gallialainen tunikkansa oli repaleina. Hänen keltaisesta tukastaan riippui osa selässä ja keltaisen tekotukan alta tulivat näkyviin kiiltävän mustat hiukset. Valkean kaulan jatkona näkyi kuparinruskea rinta.
Hän pääsi naisten luo.
Silloin hän tunsi Matasuntan.
"Suojele minua, pelasta minut, valkoinen jumalatar", huusi hän lysähtäen kokoon Matasuntan jalkojen juureen.
Italialaisetkin ehtivät paikalle. Etumainen heilutti puukkoaan.
Mutta Matasunta levitti sinisen vaippansa kaatuneen päälle.
"Takaisin", huudahti hän majesteetillisesti, "jättäkää hänet rauhaan.
Hän on goottien kuningattaren suojeluksessa."
Kuormarengit peräytyivät hämmästyneinä.
"Vai niin", virkkoi vähän ajan perästä etumainen mies. "Pitäisikö hänen, koiran ja koiran pojan, päästä rangaistuksetta? Meistä on viisi puolikuolleena. Ja minulla on nyt kolme hammasta vähemmän. Eikö hän saa mitään rangaistusta?"
"Hän on saanut tarpeeksi ankaran rangaistuksen", sanoi Matasunta osoittaen syvää tikarinhaavaa pojan kaulassa.
"Ja kaikki tämä madon vuoksi", huusi toinen italialainen, "käärmeen vuoksi, joka pääsi karkuun hänen repustaan ja jota me huviksemme heittelimme kivillä."
"Katsokaa! Hän on kätkenyt kyyn poveensa. Ottakaa se häneltä pois."
"Lyökää hänet kuoliaaksi", kiljuivat muut italialaiset.
Mutta samassa saapui paikalle lukuisa joukko goottisotilaita, jotka ryhtyivät täyttämään kuningattaren tahtoa. He työnsivät italialaiset armotta pois ja muodostivat kaatuneen ympärille piirin.
Aspa katseli tarkoin näitä puuhia, mutta lankesi äkkiä kädet ristissä polvilleen silmänkääntäjän viereen.
"Mikä sinun on, Aspa? Nouse ylös", sanoi Matasunta ihmeissään.
"Oi, hallitsijattareni", änkytti tämä, "mies ei ole gallialainen.
"Hän on kansani poika.
"Hän palvelee käärmejumalia.
"Näetkö hänen ruskean ihonsa kaulan alapuolella?
"Ruskea kuin Aspa, — ja täällä — täällä on kirjoitus. Hänen rintaansa on piirretty kirjoitusmerkkejä, kotimaani pyhää salakirjoitusta", huudahti hän riemuissaan.
Ja osoittaen kirjoitusta sormellaan hän rupesi lukemaan.
"Silmänkääntäjä on epäluulonalainen —
"Miksi hän on tällaisessa valepuvussa?" kysyi Matasunta.
"Hänet täytyy vangita."
"Ei, ei, hallitsijatar", kuiskasi Aspa.
"Tiedätkö sinä, mitä se kirjoitus oli? — Sitä ei voi selittää kukaan muu kuin minä."
"Mitä se on?"
Aspa kuiskasi:
"Kirjoitus on näin kuuluva: 'Syphax on herralleen, prefekti
Cethegukselle velkaa elämän.'
"Niin, niin, minä tunnen hänet. Hän on Syphax, Hiempsalin poika, heimoni kestiystävä. Jumalat lähettävät hänet luoksemme."
"Niin, Aspa", sanoi Matasunta, "jumalat, koston jumalat lähettävät hänet.
"Liikkeelle, gootit! Nostakaa tämä haavoittunut mies paareille ja viekää hänet orjattareni johdolla palatsiin. Hän on tästä alkaen minun palvelijani."
VIIDES LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin Matasunta meni taas leiriin, tällä kertaa ilman Aspaa.
Sillä tämä ei lähtenyt mihinkään haavoittuneen kansalaisensa äärestä, joka nopeasti parani hänen hoidossaan ja hänen lääkkeistään.
Kuningas Vitiges oli nyt hovilaisten seuraamana noutanut kuningattaren.
Tänään aiottiin pitää hyvin tärkeä sotaneuvottelu kuninkaan teltassa.
Tieto oli tullut viimeisten apujoukkojen saapumisesta, ja Guntariksen ja Hildebadin odotettiin myös palaavan ja tuovan vastauksen Belisariukselle tehtyyn rauhanehdotukseen.
"Tärkeä päivä", sanoi Vitiges kuningattarelle.
"Rukoile taivaalta rauhaa."
"Minä rukoilen sotaa", sanoi Matasunta tuijottaen eteensä.
"Toivooko naisen sydän niin suuresti kostoa?"
"Toivoo. Kostoa, yksin kostoa toivon — ja varmasti saankin."
Samassa he saapuivat telttaan, joka oli täynnä goottipäälliköitä.
Matasunta vastasi ylpeästi päätään nyökäten kumarruksiin.
"Ovatko lähettiläät saapuneet", kysyi kuningas istuutuessaan
Hildebrand-vanhukselta. "Tuo heidät sitten tänne."
Vanhuksen viittauksesta vedettiin sivuoven verhot syrjään, ja herttua
Guntaris ja Hildebad astuivat sisään syvään kumartaen.
"Mitä te tuotte? Rauhan vai sodan", kysyi Vitiges innokkaasti.
"Sodan, sodan, kuningas Vitiges", huusivat molemmat yhtä aikaa.
"Kuinka? Belisarius hylkää siis tarjoamani uhrauksen. Esitit kai hänelle ehdotukseni ystävällisesti ja vakuuttavasti."
Herttua Guntaris astui esiin ja vastasi:
"Tapasin päällikön Kapitoliumissa prefektin vieraana ja sanoin:
"'Goottien kuningas Vitiges lähettää sinulle tervehdyksensä.'
"'Kolmenkymmenen päivän kuluttua hän voi saapua näiden muurien edustalle sadanviidenkymmenen tuhannen sotakuntoisen gootin kanssa.'
"'Tästä kunnianarvoisesta kaupungista syntyy silloin taistelu, jollaista nämä kentät, joita tuhannen vuoden aikana on verellä kostutettu, eivät ole vielä nähneet.'
"'Goottien kuningas rakastaa enemmän rauhaa kuin voittoa. Hän lupaa luovuttaa keisari Justinianukselle Sisilian saaren ja auttaa häntä kaikissa hänen sodissaan kolmella tuhannella gootilla, jos hän heti luopuu Roomasta ja Italiasta, joka on omamme sekä valloituksen oikeudella että keisari Zenon kanssa tehdyn sopimuksen nojalla, jonka mukaan Italia kuuluu Teoderikille, jos tämä kukistaa Odovakarin.'
"Näin minä puhuin käskysi mukaan.
"Mutta Belisarius nauroi ja sanoi:
"'Vitiges on hyvin armollinen luovuttaessaan minulle Sisilian saaren, joka on jo hallussani ja jota hänellä ei enää ole.'
"'Minä lahjoitan hänelle sen sijaan Thulen saaren.'
"'Teoderikin ja Zenon välinen sopimus oli tehty pakosta ja valloituksen oikeus — se on nyt meidän.'
"'Rauhaan suostun vain seuraavilla ehdoilla: koko goottien sotajoukko laskee aseensa ja koko kansa siirtyy Alppien yli ja lähettää kuninkaan ja kuningattaren Bysanttiin panttivankeina.'"
Kiukun murinaa kuului joka puolelta.
"Lähdimme pois vihastuneina, vastaamatta sanaakaan sellaiseen ehdotukseen."
"Näkemiin asti Ravennassa", huusi hän jälkeemme.
"Silloin minä käännyin", sanoi Hildebad, "ja huusin:
"Näkemiin asti Rooman edustalla.
"Aseisiin, kuningas Vitiges!
"Sinä olet rauhan toivossa ryhtynyt viimeiseen keinoon ja saanut siitä pilkkaa.
"Liikkeelle! Sinä olet tarpeeksi aprikoinut ja varustautunut. Vie meidät taisteluun."
Teltan ulkopuolelta kuului torventoitotusta ja lähestyvien ratsujen kavionkopsetta.
Pian vedettiin teltan esirippu syrjään ja sisään astui Totila kiiltävissä varusteissa, valkoinen vaippa hartioille heitettynä.
"Terve, kuninkaani, terve, kuningattareni", hän lausui ensiksi.
"Olen suorittanut tehtäväni, tuon rauhansanoman frankkien kuninkaalta.
"Hän oli jo varustanut sotajoukon bysanttilaisten avuksi sinua vastaan.
"Sain hänen mielensä muuttumaan.
"Hänen sotajoukkonsa ei hyökkää Italiaan gootteja vastaan.
"Mediolanumin kreivi Markja, joka tähän saakka on vartioinut cottilaisia alppeja frankkeja vastaan, pääsi siten joukkoineen vapaaksi. Hän rientää tänne pikamarssissa.
"Paluumatkalla kokoilin minä kaikki asekuntoiset miehet ja otin mukaani linnoitusten varusväet.
"Edelleen:
"Meillä on tähän saakka ollut puute ratsuväestä. Ole huoleton, kuninkaani. Tuon lisäksi kuusi tuhatta, erinomaisilla hevosilla varustettua ratsumiestä.
"He haluavat päästä temmeltämään Rooman lakeuksille.
"Eräs toivo elähdyttää meitä kaikkia: vie meidät taisteluun Rooman edustalle."
"Kiitos, ystäväni, sanomistasi ja ratsumiehistäsi.
"Sano, Hildebrand, kuinka sotajoukkomme nyt on jaettu?
"Sanokaa, päälliköt, kuinka monta miestä teillä kullakin on johdettavana?
"Kirjurit, merkitkää ne muistiin."
"Minun johdossani on kolmetuhatta jalkamiestä", huudahti Hildebad.
"Minulla neljäkymmentätuhatta kilvin ja keihäin varustettua jalka- ja ratsumiestä", sanoi herttua Guntaris.
"Minulla neljäkymmentätuhatta jalkamiestä: jousimiehiä, linkoojia ja keihäsmiehiä", vastasi Ravennan kreivi Grippa.
"Minulla seitsemäntuhatta puukko- ja nuijamiestä", mainitsi Hildebrand.
"Ja sen lisäksi Totilan kuusituhatta ratsumiestä ja Tejan neljätoista tuhatta valittua, kirveillä varustettua jalkamiestä — mutta missä hän itse on? En ole huomannut häntä täällä! —
"Ja minä olen lisännyt oman joukkoni viideksikymmeneksituhanneksi jalka- ja ratsumieheksi", sanoi kuningas lopuksi.
"Kaikkiaan siis satakuusikymmentätuhatta miestä", mainitsi protonotarius ojentaen kuninkaalle pergamenttikäärön.
Kuninkaan totisille kasvoille ilmestyi iloinen välähdys.
"Satakuusikymmentätuhatta goottisoturia. Pitäisikö niiden taistelematta laskea aseensa Belisariuksen edessä?
"Kuinka pitkän ajan kuluttua olette lähtövalmiit?"
Silloin musta Teja syöksyi telttaan.
Hän oli kuullut kuninkaan viimeisen kysymyksen.
Hänen silmänsä salamoivat, hän vapisi vihasta.
"Nyt ei ole enää aikaa tuhlattavana. Kostamaan, kuningas Vitiges!
"On tapahtunut rikos, joka huutaa kostoa. Vie meidät heti taisteluun."
"Mitä on tapahtunut?"
"Eräs Belisariuksen alipäälliköistä, hunni Ambazuch, on jo, kuten tiedät, kauan piirittänyt hunneineen ja armenialaisineen lujaa Petran linnaa.
"Apua ei saatu mistään.
"Vain nuori Arahad — hän haki kai kuolemaa — hyökkäsi pienen seurueensa kanssa piirittäjien kimppuun. Hän kaatui sankarin tavoin.
"Linnan pieni goottivartiosto teki epätoivoista vastarintaa.
"Sillä tänne oli paennut vihollista Tuscian, Valerian ja Picenumin tasangoilta useita tuhansia turvattomia gootteja: vanhuksia, sairaita, vaimoja ja lapsia.
"Vihdoin heidän täytyi nälän pakottamina suostua luovuttamaan linnoitus. Hunni vannoi, ettei hän vuodattaisi pisaraakaan kaupungissa olevien goottien verta.
"Hän saapui kaupunkiin ja käski goottien kokoutua suureen pyhän Zenon basilikaan.
"Gootit — yli viisituhatta vanhusta, naista ja lasta sekä pari sataa soturia — tottelivat.
"Ja kun he olivat kaikki koolla —"
Teja vaikeni.
"Mitä sitten?" kysyi Matasunta kalveten.
"Silloin hunni sulki ovet, piiritti kirkon joukkoineen ja — sytytti sen tuleen polttaen kaikki viisi tuhatta goottia."
"Entä sopimus", huudahti Vitiges.
"Sopimukseen gootitkin vetosivat savun ja liekkien keskellä."
"Sopimusta on noudatettu", sanoi hunni nauraen. "Ei ole pisaraakaan verta vuodatettu.
"'Gootit ovat hävitettävät Italiasta polttamalla kuten peltohiiret ja syöpäläiset.'
"Ja bysanttilaiset katselivat, kuinka viisituhatta vanhusta, naista, sairasta ja lasta — kuuletko, kuningas Vitiges — tukehtui ja paloi poroksi.
"Sellaista tapahtuu ja sinä — sinä ryhdyt keskustelemaan rauhasta.
"Lähde liikkeelle, kuningas Vitiges!" huusi kiukustunut Teja vetäen miekkansa tupestaan, "jos olet mies. Lähde kostamaan!
"Murhattujen henget johtavat sotajoukkoa — Vie meidät taisteluun, vie meidät kostoon!"
"Vie meidät taisteluun, vie meidät kostoon", huusivat teltassa olevat gootit.
Vitiges nousi levollisena seisomaan.
"Tapahtukoon tahtonne, sillä nyt on mitta täysi. Parhain varustuksemme on oikeutemme. Nyt, taisteluun!"
Hän ojensi kuningattarelle kädessään olleen pergamenttikäärön ja tarttui siniseen kuninkaanlippuun, bandumiin, joka oli hänen tuolinsa selustalla.
"Te näette kädessäni Teoderikin vanhan lipun, joka on kulkenut voitosta voittoon.
"Se on tosin nyt huonommassa kädessä kuin silloin, mutta älkää pelätkö.
"Te tiedätte, ettei ylpeä itseluottamus ole luonteeni mukaista, mutta tällä kertaa minä ennustan: tässä lipussa suhisee pikainen voitto, suuri, kostoa tuottava voitto.
"Seuratkaa minua.
"Sotajoukko lähtee heti liikkeelle. Päälliköt, järjestäkää joukkonne!
Roomaan!"
"Roomaan", kaikui joka taholta.
"Roomaan."
KUUDES LUKU.
Samaan aikaan Belisarius lähti pääjoukkoineen Roomasta, jonka vartioimisen hän oli uskonut Johannekselle. Hän oli päättänyt hakea gootit käsiinsä Ravennasta. Hänen voittokulkuaan ei ollut tähän saakka häirinnyt mikään ja hänen lähettämänsä partiojoukot olivat italialaisten luopioiden avustamina valloittaneet koko Italian tasangon, vieläpä linnat, linnoitukset ja kaupungitkin Ravennan läheisyyteen saakka. Kaikki nämä seikat olivat lisänneet hänen itseluottamustaan niin, että hän piti sotaretkeä melkein päättyneenä. Hänen oli vain annettava neuvottomille gooteille surmanisku heidän viimeisessä piilopaikassaan. Sen jälkeen, kun Belisarius oli itse valloittanut koko eteläosan niemimaata: Bruttian, Lucanian, Calabrian, Apulian ja Campanian sekä sitten Rooman, Samniumin ja Valerian, olivat hänen alipäällikkönsä Bessas, Konstantinus, armenialainen Zanter, persialainen Chanaranges ja massageetti Aeschman lähteneet valloittamaan Tusciaa apunaan ylipäällikön henkivartioston keihäsmiehet.
Bessas ryhtyi ensin piirittämään lujasti linnoitettua Norniaa, jota oli melkein mahdoton valloittaa sen aikaisten piirityskoneiden avulla. Se oli korkealla vuorella, jonka juurta Nar-joki huuhtelee.
Ainoat paikat, mistä linnoitusta voi lähestyä, ovat idässä ahdas vuorisola ja lännessä korkea, vanha, keisari Augustuksen rakennuttama, linnoitettu silta.
Mutta roomalainen väestö hyökkäsi pienen goottilaisen varusväen kimppuun ja avasi portit Bessaksen traakialaisille.
Konstantinus sai taistelutta haltuunsa Spoletiumin ja Perusian.
Jonian meren itäpuolella oli Belisariuksen alipäällikkö comes sacri stabuli Konstantinus kostanut kahden bysanttilaisen sotapäällikön illyrialaisen Munduksen ja hänen poikansa Mauriciuksen puolesta, jotka olivat sodan alussa kaatuneet Dalmatiassa Salonan edustalla, valloittanut Salonan ja pakottanut pienet goottijoukot perääntymään Ravennaan päin. Koko Dalmatia ja Liburnia olivat joutuneet bysanttilaisten käsiin.
Tusciasta päin Justinianuksen hunnit tekivät partioretkiä Picenumiin ja
Aemiliaan saakka.
Belisarius piti senvuoksi goottikuninkaan rauhantarjousta heikkouden merkkinä.
Hänen mieleensä ei johtunut, että barbaarit voisivat ryhtyä hyökkäämään.
Sitä paitsi hän lähti mielellään Roomasta, jossa hänen täytyi vastoin tahtoaan olla Cetheguksen vieraana. Avoimella kentällä hän toivoi taas saavansa ylivoiman.
Prefekti uskoi Kapitoliumin Lucius Liciniuksen huostaan ja liittyi
Belisariukseen.
Turhaan hän varoitteli tätä liiasta itseluottamuksesta.
"Jää Kapitoliumin vallien suojaan, jos pelkäät barbaareita", tämä oli vastannut.
"En jää", hän sanoi. "Belisariuksen tappio on siksi harvinainen, että sitä täytyy olla katsomassa."
Cethegus olisikin suonut nöyryytyksen päällikölle, jonka maine oli houkutellut italialaisia bysanttilaisten joukkoon.
Belisarius oli vienyt joukkonsa kaupungin pohjoisten porttien kautta ja asettanut sen leiriin vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle tarkastaakseen ja järjestääkseen sen uudestaan.
Italialaisiakin oli häneen liittynyt niin paljon, että sotajoukko oli uudestaan jaettava.
Ambazuch, Bessas ja Konstantinus olivat myöskin palanneet takaisin leiriin tuoden mukanaan suurimman osan joukoistaan. He jättivät valloittamiinsa kaupunkeihin vain muutamia kymmeniä miehiä.
Leirissä kierteli epämääräisiä huhuja goottien lähestymisestä.
Mutta Belisarius ei uskonut niitä.
"He eivät uskalla", hän vastasi Prokopiuksen varoitukseen. "He ovat
Ravennassa ja vapisevat pelosta."
Cethegus virui telttavuoteellaan saamatta unta. Hän antoi lampun palaa.
"En voi nukkua", sanoi hän. "Ilmassa on aseiden kalsketta ja veren hajua.
"Gootit ovat tulossa. He kai saapuvat Sabinan kautta Via casperiaa ja salaraa myöten."
Silloin kahahtivat oviverhot ja Syphax syöksyi hengästyneenä hänen vuoteensa ääreen.
"Tiedän mitä aiot sanoa", huudahti Cethegus hypähtäen vuoteeltaan.
"Gootit tulevat."
"Niin, herra, huomenna he ovat täällä. He hyökkäävät salarialaista porttia vastaan. Minulla oli kuningattaren paras hevonen, mutta Totila, joka on etujoukkojen päällikkönä, kiitää kuin erämaan tuuli.
"Leirissä ei kukaan aavista mitään."
"Suuri sotapäällikkö ei ole asettanut etuvartioita", sanoi Cethegus hymyillen.
"Hän luotti kai Aniussillan vahvaan torniin, mutta —"
"Entä sitten? Onhan torni vahva."
"Niin on, mutta vartiosto, jona oli Napolin asukkaita, meni goottien puolelle, kun Totila puhutteli heitä.
"Belisariuksen henkivartijat, jotka vastustivat antautumista, otettiin kiinni ja heidät annettiin päällikkönsä Innocentiuksen kanssa Totilan käsiin. Torni ja silta ovat goottien hallussa."
"Tästäpä syntyy hauska juttu! Onko sinulla aavistustakaan vihollisten lukumäärästä?"
"Minun ei tarvitse aavistaa. Tiedän sen yhtä tarkoin kuin kuningas
Vitiges.
"Tässä on luettelo hänen joukoistaan.
"Kuningatar Matasunta lähettää sen."
Cethegus katsoi häneen tutkivasti.
"Tapahtuuko ihmeitä barbaarien tuhoamiseksi?"
"Niin, herra, ihme on tapahtunut.
"Tuo kaunis nainen tahtoo tuhota kansansa yhden ihmisen vuoksi.
"Puolisonsa vuoksi."
"Erehdyt", vastasi Cethegus, "hän rakasti Vitigestä jo tyttönä ollessaan ja osti hänen kuvapatsaansa."
"Niin, hän rakastaa kuningasta.
"Mutta kuningas ei rakasta häntä.
"Ja Ares-patsaan hän murskasi hääyönä."
"Tuskinpa hän on itse näitä sinulle kertonut."
"Ne on kertonut hänen orjattarensa Aspa, kansani tytär.
"Hän kertoo minulle kaiken. Hän rakastaa minua.
"Ja hän rakastaa hallitsijatartaan kuten minä sinua.
"Ja Matasunta aikoo avullasi tuhota goottien valtakunnan.
"Hän kirjoituttaa Aspalla kaiken heimomme salamerkeillä.
"Minä ottaisin tuon auringonkuningattaren vaimokseni, jos olisin
Cethegus."
"Niin minäkin, jos olisin Syphax.
"Mutta tietosi ovat kruunun arvoiset.
"Viekas, kostonhimoinen nainen on legioonain arvoinen. Nyt voin uhmata
Belisariusta, Vitigestä ja Justinianusta.
"Pyydä minulta suosionosoitusta, mitä tahansa paitsi vapauttasi, sillä minä tarvitsen sinua vielä."
"Vapauteni on — palvella sinua. Suosionosoituksena pyydän: salli minun huomenna taistella rinnallasi."
"Ei, pantterini. Kynsiäsi en vielä voi käyttää, vaan pehmeitä käpäliäsi.
"Älä ilmoita kenellekään goottien lähestymisestä eikä lukumäärästä.
"Ota varukseni esille ja anna tuolta kotelosta salarisen tien kartta.
"Kutsu puheilleni Marcus Licinius ja isaurilaisteni päällikkö Sandil."
Syphax katosi.
Cethegus silmäsi karttaa.
"He tulevat siis kukkuloita alas lounaasta päin.
"Voi niitä, jotka koettavat pidättää heitä.
"Kukkuloiden vieressä on syvä laakso, jossa leirimme sijaitsee. Siinä taistelemme ja joudumme tappiolle.
"Takanamme, kaakossa, on syvä puro, johon meidät ajetaan. Sillat eivät kestä.
"Sitten laaja tasanko — siinä goottilaisen ratsuväen sopii erinomaisesti ahdistaa meitä!
"Vielä taampana on tiheä metsä ja ahdas sola Hadrianuksen rappeutuneen linnoituksen vieressä.
"Marcus", sanoi hän telttaan tulleelle nuorukaiselle, "joukkoni lähtevät liikkeelle.
"Me marssimme puron yli metsään. Kaikille, jotka sinulta kyselevät, vastaat meidän palaavan takaisin Roomaan."
"Kotiinko? Taistelematta? Etkö tiedä, että taistelua odotetaan joka hetki", sanoi Marcus hämmästyneenä.
"Senvuoksi juuri."
Hän meni herättämään Belisariusta.
Mutta tämä oli jo valveilla. Prokopius oli hänen luonaan.
"Joko tiedät, prefekti? Maalaiset kertovat, että goottilaisia ratsumiehiä lähestyy. Nuo uskalikot syöksyvät perikatoon. He luulevat, että tie Roomaan on vapaa."
Hän jatkoi pukeutumistaan.
"Mutta talonpojat kertovat, että ratsumiehet ovat vain etujoukko. Sen jäljessä kuuluu tulevan hirmuinen barbaarilauma", varoitteli Prokopius.
"Turhaa hälytystä. Gootit pelkäävät. Vitiges ei uskalla hyökätä kimppuuni.
"Sitä paitsi olen varustanut neljäntoista stadion päässä Roomasta olevan Aniussillan tornilla, — Martinus on sen rakennuttanut laatimani suunnitelman mukaan — joka yksin pidättää goottien jalkaväkeä toista viikkoa — vaikkakin joitakuita ratsumiehiä pääsisi uimalla yli."
"Erehdyt, Belisarius", vastasi Cethegus. "Tiedän varmasti, että goottien koko sotajoukko on tulossa."
"Mene kotiin, jos pelkäät."
"Käytän lupaustasi hyväkseni.
"Olen saanut kuumeen.
"Isaurilaiseni ovat niinikään kuumeessa — luvallasi palaan Roomaan."
"Minä tunnen tuon kuumeen", sanoi Belisarius, "olen nimittäin nähnyt sitä muissa.
"Se katoaa, kun on saatu valli suojaksi vihollista vastaan.
"Mene, en tarvitse isaurilaisiasikaan."
Cethegus kumarsi ja lähti.
"Näkemiin, Belisarius!
"Käske isaurilaisteni lähteä liikkeelle", sanoi hän Marcukselle ulos tultuaan.
"Ja bysanttilaisten myös", lisäsi hän hiljaa.
"Mutta Belisarius on —"
"Minä olen heidän Belisariuksensa. Syphax, hevoseni!"
Kun hän nousi hevosen selkään, ajoi paikalle joukko roomalaisia ratsumiehiä soihdut käsissä.
"Kuka siellä? Sinäkö, Cethegus? Lähdetkö pois? Joukkosi menee joelle päin. Et kai sinä hylkää meitä vaaran suurimmillaan ollessa."
Cethegus kumartui.
"Calpurniusko? Olet niin kalpea, etten tuntenut sinua.
"Mitä tietoja tuot?"
"Pakenevat talonpojat kertovat", Calpurnius vastasi peloissaan, "että tulossa on suuri sotajoukko barbaarien kuninkaan Vitigeksen johdolla. He tulevat Sabinan kautta ja ovat jo Tiberin vasemmalla rannalla. Vastustus on — hulluutta — turmiollista. Minä lähden mukaasi."
"Et lähde", sanoi Cethegus jyrkästi. "Olen taikauskoinen. Kartan raivotarten ahdistaman miehen seuraa.
"Saat varmasti rangaistuksen pojanmurhasta.
"Enkä halua joutua sinun kanssasi rangaistavaksi."
"Roomassa kuiskaillaan, ettei Cetheguskaan aina halveksi murhaa", vastasi Calpurnius vimmoissaan.
"Calpurnius ei ole Cethegus", sanoi prefekti ratsastaen tiehensä. "Vie
Manalaan terveisiä."
SEITSEMÄS LUKU.
"Huono enne", sanoi Calpurnius hampaitaan kiristellen.
Hän riensi Belisariuksen luo.
"Käske joukkojen heti peräytyä, magister militum", sanoi hän.
"Miksi, ystäväni?"
"Itse goottien kuningas on tulossa."
"Ja minä olen Belisarius itse", vastasi tämä painaen päähänsä komean, valkealla hevosen hännällä koristetun kypärän. "Miksi poistuit paikaltasi etujoukossa?"
"Tulin tuomaan sinulle tätä sanomaa."
"Eikö sitä olisi kukaan muu voinut tuoda?
"Kuule, roomalainen! Te ette ole vapauttamisen arvoisia.
"Sinä vapiset pelosta, mies.
"Takaisin etujoukkoon.
"Sinä johdat ratsuväkeämme ensimmäiseen rynnäkköön. Henkivartijani Antallas ja Kuturgur, ottakaa hänet keskellenne. Hänen täytyy olla urhoollinen, kuuletteko?
"Jos hän pakenee, tappakaa hänet. Siten opetetaan roomalaisia rohkeiksi.
"Kuuluttaja ilmoittaa juuri yön viimeisen hetken olevan kulumassa.
"Tunnin perästä aurinko nousee.
"Silloin täytyy koko sotajoukkomme olla laakson tuolla puolen sijaitsevilla kukkuloilla.
"Olkaa valmiit! Ambazuch, Bessas, Konstantinus, Demetrius! Käskekää koko leirin lähteä vihollista vastaan."
"Päällikkö, asianlaita on, kuten talonpojat ilmoittivat", sanoi Maxentius, henkivartioista uskollisin. "Suunnaton goottijoukko on tulossa."
"Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin meitä", ilmoitti Salomon, hypaspistien päällikkö.
"Jo vain Belisarius vastaa yhtä sotajoukkoa."
"Millainen on taistelusuunnitelma", kysyi Bessas.
"Vihollisen näkyvissä teen sen sillä aikaa, kun Calpurniuksen ratsumiehet pidättävät sitä.
"Eteenpäin! Antakaa lähtömerkki! Tuokaa Phalion esiin!"
Hän lähti teltasta. Päälliköt, kilpimiehet, pretoriaanit, protektorit, keihäänkantajat lähtivät kukin taholleen ottaen vastaan ja jaellen käskyjä.
Neljännestunnin kuluttua kaikki olivat liikkeellä kukkuloita kohti.
Ei ollut enää aikaa purkaa leiriä. Mutta äkillinen lähtö aikaansai monenlaisia häiriöitä. Jalkaväki ja ratsumiehet törmäsivät tuontuostakin pimeässä yhteen.
Tieto lähestyvän vihollisen ylivoimasta lamautti myös mieliä.
Leiristä vei kukkuloille päin vain kaksi verraten kapeaa tietä. Se aiheutti myöskin pysähdyksiä ja hämminkiä.
Paljon myöhemmin kuin Belisarius oli laskenut, joukot saapuivat kukkulain juurelle, ja kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat niitä, näki Calpurnius, joka johti etujoukkoja, goottien aseiden välkkyvän kaikilla kukkuloilla.
Barbaarit olivat siis olleet nopeampia kuin Belisarius.
Pelästyneenä Calpurnius pysähtyi ja lähetti tiedon Belisariukselle.
Tämä huomasi, ettei Calpurnius voisi ratsuväkineen tehdä hyökkäystä.
Hän käski Ambazuchin ja Bessaksen hyökätä armenialaisen jalkaväen ydinjoukon kanssa leveämpää tietä pitkin.
Vasenta siipeä johti Konstantinus ja oikeata Demetrius. Itse hän oli asettunut keskustaan henkivartioineen, jotka olivat määrätyt varaväeksi.
Calpurnius — iloisena suunnitelman muutoksesta — asetti ratsumiehensä kukkulan jyrkimmän kohdan alle tien vasemmalle sivulle, missä ei näyttänyt tarvitsevan pelätä hyökkäystä, odottamaan Ambazuchin ja Bessaksen rynnäkön tulosta ryhtyäkseen sitten ajamaan takaa pakenevia gootteja tai rientääkseen peräytyvien armenialaisten avuksi.
Gootit asettuivat kukkuloille pitkään taistelurintamaan.
Totilan ratsumiehet olivat saapuneet ensimmäisinä. Niihin oli liittynyt taisteluinnosta vapiseva Teja ratsain. — Hänen kirveillä varustettu jalkaväkensä oli vielä kaukana jäljessä. — Hän oli hankkinut itselleen vapautuksen päällikkyydestä ja luvan mielensä mukaan ryhtyä käsikähmään missä milloinkin parhaaksi näki.
Sitten oli saapunut Hildebrand ja hänen jälkeensä kuningas ja pääjoukko.
Vielä odotettiin herttua Guntarista joukkoineen ja Tejan miehiä.
Nuolennopeasti Teja riensi takaisin Vitigeksen luo.
"Kuningas", sanoi hän, "noiden kukkulain juurella on Belisarius.
"Hän on hukassa, kautta koston jumalan. Hän on hurjuudessaan lähtenyt leiristään.
"Älä salli joukkojesi kärsiä sitä häpeää, että viholliset saisivat hyökätä ensin."
"Eteenpäin", komensi kuningas Vitiges, "goottilaiset miehet, eteenpäin!"
Muutamassa minuutissa hän saapui kukkulan reunalle ja tarkasti asemaa.
"Hildebad — vasemmalle siivelle! Sinä, Totila, hyökkäät ratsumiehinesi pitkin tätä tietä. Minä olen tien oikealla puolella valmiina seuraamaan tai tukemaan sinua."
"Ei tarvitse", vastasi Totila paljastaen miekkansa. "Minä takaan, etteivät he pysähdytä minua ratsastaessani tätä kukkulaa alaspäin."
"Me syöksemme viholliset takaisin leiriin, valloitamme leirin, tungemme heidät puroon, joka kimaltelee tuolla aivan leirin takana. Jäljelle jääneet voivat ratsumiehenne, Totila ja Teja, ajaa tasankoa myöten Roomaan saakka."
"Niin, kun olemme ensin miehittäneet tuon metsänlaidassa, puron toisella puolella olevan solan", sanoi Teja osoittaen miekallaan.
"Se näyttää olevan miehittämätön. Kai ehditte sinne ennen pakolaisia."
Silloin sotajoukon lipunkantaja, Vulsiniin kreivi Wisand saapui kuninkaan luo.
"Herra kuningas, olette luvannut täyttää yhden pyyntöni."
"Niin olen, sillä sinä tuhosit Salonan luona Illyrian sotilasten päämiehen Munduksen ja hänen poikansa."
"Olen ruvennut pitämään taistelusta sotapäälliköiden kanssa.
Koettelisin mielelläni peistäni Belisariukseen.
"Ota vain täksi päiväksi lippu käsistäni ja salli minun hakea Belisarius käsiini. Hänen ratsujaan Phalionia ja Baliania kiitetään erinomaisiksi. Minun oriini jalat alkavat kangistua.
"Tunnethan vanhan goottilaisen ratsumiesoikeuden: 'heitä mies maahan ja ota hevonen'."
"Se on vanha goottilainen oikeus", murahti Hildebrand-vanhus.
"Minun on suostuttava pyyntöösi", sanoi Vitiges ottaen lipun
Wisandilta.
Tämä ratsasti nopeasti tiehensä.
"Koska Guntaris ei ole vielä saapunut, niin sinä, Totila, saat kantaa tätä."
"Herra kuningas", vastasi tämä, "en voi sitä kantaa, jos minun on näytettävä ratsumiehilleni tietä vihollista vastaan."
Vitiges viittasi Tejan luokseen.
"Suo anteeksi", sanoi tämä, "tänään aion käyttää molempia käsiäni."
"Entä sinä, Hildebad."
"Kiitän kunniasta, mutta en aio olla muita huonompi."
"Kuinka", huudahti Vitiges melkein suutuksissaan, "täytyykö minun olla oma lipunkantajani, eikö kukaan ystävistäni kunnioita luottamustani?"
"Anna minulle. Teoderikin lippu", sanoi Hildebrand-vanhus tarttuen siihen.
"En enää välitä niin suuresti taistelusta.
"Mutta olen iloinen nähdessäni nuorten kunnianhimoa.
"Anna minulle lippu. Suojelen sitä samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten."
Ja hän ratsasti kuninkaan oikealle puolelle.
"Vihollisen jalkaväki tulee kukkulaa ylös", sanoi Vitiges kohottautuen satulassaan.
"Ne ovat hunneja ja armenialaisia", sanoi Teja tähystäen haukansilmillään. "Tunnen heidän korkeat kilpensä."
Hän kannusti hevostaan ja huusi mennessään:
"Niitä johtaa Ambazuch, valapattoinen murhapolttaja Petrasta."
"Eteenpäin, Totila", sanoi kuningas. "Näistä joukoista ei vankeja."
Nopeasti Totila ratsasti miestensä luo, jotka olivat järjestetyt kukkulan reunalle laaksosta nousevan tien suulle.
Hän tarkkasi armenialaisten varuksia, kun nämä marssivat hitaasti, suljetussa joukossa kukkulaa ylöspäin.
Heillä oli raskaat miehenkorkuiset kilvet ja lyhyet keihäät pistämistä ja heittämistä varten.
"He eivät saa heittää", huusi hän miehilleen.
Hän antoi heidän panna keveät kilvet selkään ja käski yhteentörmäyksen sattuessa käyttää keihästä vasemmalla eikä oikealla kädellä. Heidän pitää kietoa ohjakset yhteen kertaan vasemman käden ympäri ja heittää keihäät harjan yli oikeasta kädestä vasempaan.
Silloin he hyökkäisivät vihollisen kimppuun oikealta, suojaamattomalta puolelta.
"Heti yhteentörmäyksen tapahduttua — he eivät kestä sitä — heittäkää keihäät takaisin käsihihnaan, vetäkää miekat ja iskekää loput maahan."
Hän sijoitti miehensä laajaan rintamaan molemmille puolille tietä.
Itse hän johti kiilanmuotoista keskustaa pitkin tietä. Hän päätti antaa vihollisen nousta puolitiehen rinnettä.
Henkeään pidättäen molemmat joukot odottivat yhteentörmäystä.
Ambazuch, kokenut sotilas, kulki rauhallisesti eteenpäin.
"Antakaa heidän tulla aivan lähellenne, miehet", sanoi hän. "Niin lähelle, että tunnette hevosten henkäyksen kasvoillanne.
"Heittäkää silloin, ei millään ehdolla ennen. Tähdätkää matalalle, hevosen rinnan kohdalle ja heitettyänne vetäkää miekat esille.
"Sillä tavalla olen aina voittanut ratsumiehet."
Mutta nyt kävikin toisin.
Sillä kun Totila antoi hyökkäysmerkin, näytti kuin lumivyöry olisi lähtenyt rinnettä pitkin pelästyneiden armenialaisten päälle.
Myrskytuulen tavoin välähtelevä, korskuva ja jymisevä joukko kiiti eteenpäin. Ennenkuin armenialaisten ensimmäinen rivi oli ehtinyt kohottaa keihäänsä, pistivät gootit pitkillä keihäillään sen miehet suojattomalta puolelta kuoliaiksi.
Ne lakaistiin pois jäljettömästi.
Se oli tapahtunut nuolennopeasti. Kun Ambazuchin piti antaa toiselle riville, jossa hän itsekin oli, käsky polvistua ja ojentaa keihäät, hän näki, että gootit ratsastivat sen nurin, hajoittivat kolmannen ja kävivät miekkoineen, jotka he vasta nyt saivat esille, Bessaksen johtaman neljännen rivin kimppuun.
Hän aikoi ruveta järjestämään joukkoaan ja peräytyi senvuoksi hiukan.