SEITSEMÄS KIRJA

TEJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Nopeasti goottikansan kohtalo lähenikin ratkaisuaan.

Kivi vieri rotkoon.

Kun Narses oli tullut tuntoihinsa ja saanut tietää, mitä hänen tainnoksissa ollessaan oli tapahtunut ja tehty, hän käski vangita Liberiuksen ja lähettää hänet Bysanttiin vastaamaan teostaan.

"En silti tahdo väittää", sanoi hän uskotulleen Basiliskokselle, "että
Liberius olisi tehnyt väärän päätöksen.

"Olisin itse tehnyt samoin.

"Mutta olisin menetellyt niin muista syistä.

"Hän tahtoi ennen kaikkea pelastaa ystävänsä ja samalla kymmenentuhatta miestä.

"Se oli virhe. Ne olisi pitänyt uhrata, kun ratkaisijana oli Liberius.

"Sillä Liberius ei voinut olla täydellisesti selvillä sodan tilasta.

"Liberius ei tiennyt, — kuten Narses tietää — että goottien valtakunta oli tuomittu perikatoon tämän taistelun perästä. On aivan saman tekevää, tapahtuuko lopullinen ratkaisu Taginaen vai Napolin luona. Sen vuoksi saattoi nuo kymmenentuhatta pelastaa ja täytyikin pelastaa."

"Napolinko luona? Miksi ei Rooman luona? Etkö muista prefektin peloittavia valleja? Etkö luule goottien rientävän Roomaan tehdäkseen sen vallien takana kuukausimääriä sinulle vastarintaa?"

"Roomasta on kyllä pidetty huolta, vaikka siitä eivät tiedä gootit eikä
Liberiuskaan.

"Eikä sitä saa tietää aivan heti — Cetheguskaan. Ole siis vaiti siitä asiasta. Missä on nyt Rooman kaupunginprefekti?"

"Hän riensi edeltäpäin voidakseen heti aselevon päätyttyä hyökätä goottien kimppuun."

"Oletko pitänyt huolta —"

"Ole huoletta.

"Hän aikoi ottaa mukaansa ainoastaan isaurilaisensa, mutta minä — tai oikeammin Liberius minun neuvostani — annoin hänelle avuksi Alboinin ja longobardit ja sinä tiedät —"

"Niin", virkkoi Narses hymyillen, "suteni eivät päästä häntä silmistään."

"Mutta miten kauan —"

"Niin kauan kuin häntä tarvitsen. Ei hetkeäkään kauemmin.

"Tuo nuori kuninkaallinen ihmeiden tekijä makaa siis kilvellään.

"Nyt saattaa Justinianus täydellä oikeudella käyttää kunnianimeä
'Gothicus' ja taas nukkua rauhallisesti.

"Mutta tuskinpa hän — Teodoran petetty leski — enää koskaan voi nukkua rauhallisesti."

Molemmat päälliköt Teja ja Narses olivat siis samaa mieltä goottien valtakunnan kohtalosta.

Se oli hukassa.

Capraen ja Taginaen luona oli jalkaväen paras osa kaatunut.

Totila oli vienyt taisteluun kaksikymmentäviisituhatta miestä.

Näistä ei pelastunut täyttä tuhatta.

Molemmilla sivuistoillakin oli mieshukka melkoinen.

Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.

Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä, johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.

Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.

Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa, seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta Jonian mereen saakka.

Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.

Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta bysanttilaisten puolelle.

Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.

Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta, uhattiin nimittäin kuolemalla.

Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa, luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.

Yhä useammin sattui, — varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun jälkeen — että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".

Sellaisissa paikoissa, missä italialaisilla oli suuri ylivoima, he murhasivat gootit tai luovuttivat ne vankeina Narseksen tyrheniläiselle tai jonilaiselle laivastolle.

Nämä seurasivat nimittäin hitaasti maasotajoukon marssia pitkin Tyrhenian ja Jonian merien rannikkoja ja kuljettivat mukanaan goottivangit.

Linnat ja heikommin varustetut kaupungit — Totilan oli täytynyt vahvistaa pientä joukkoaan näistä kootuilla miehistöillä — joutuivat useimmiten italialaisten käsiin.

Nämä hyökkäsivät nyt goottien kimppuun samoin kuin Totilan valtaistuimelle noustua olivat hyökänneet bysanttilaisten kimppuun.

Sillä tavoin vallattiin Narnia, Spoletum ja Perusium.

Niissä paikoissa, missä gootit jaksoivat tehdä vastarintaa, italialaiset ja bysanttilaiset alkoivat piirityksen.

Narses kulki täten eteenpäin kuin mies, joka kulkee kädet levällään kapeaa käytävää pitkin ja työntää edellään kaikki, jotka aikovat häneltä kätkeytyä, tai kuin kalastaja, joka kahlaa puroa ylöspäin nuottaa vetäen. Hänen taakseen ei jää kalan sukuakaan.

Kauhuissaan kaikki gootit, jotka vielä saattoivat pelastua, pakenivat vaimoineen ja lapsineen Narseksen rautaisen jyrän tieltä kuninkaan sotajoukon luo, jonka turvissa pian oli paljon enemmän aseettomia kuin sotilaita.

Itägootit olivat taas ryhtyneet vaellukseen kuten sata vuotta sitten. Mutta nyt Narseksen rautainen verkko oli heidän takanaan ja heidän edessään meri yhä kapeammaksi käyvän niemen kärjessä. Eikä heillä ollut ainoatakaan laivaa pakoaan varten.

TOINEN LUKU.

Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.

Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti ahdistamaan pakenevia.

Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.

Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli tuhatta miestä, milloin — jos puolustusasema oli tavallista laajempi — suurempiakin uhreja.

Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien toivon" vuorelta lähtöä.

Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.

Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta. Silloin kuningas Tejan täytyi — kostein silmin — antaa arvan ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.

Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.

Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi, jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.

Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina
Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund
Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.

Tuo uhrautuvaisuus ja kuninkaan päällikkötaito tuottivatkin kansan kohtalolle mahdollisimman suotuisat tulokset.

Fossatumin luona Tudoran ja Narnian välillä syntyi yöllinen taistelu. Yövartioston johtajana oli urhoollinen kreivi Markja. Taistelu alkoi iltapäivällä, jolloin Cetheguksen ratsumiehet saapuivat goottien varustukselle, ja kesti auringonnousuun saakka.

Kun aurinko vihdoin valaisi goottien nopeasti kyhättyä maavarustusta, vallitsi sen sisäpuolella haudan hiljaisuus.

Hyökkääjät lähenivät hautaa erittäin varovaisesti.

Cethegus hyppäsi vihdoin hevosensa selästä ja nousi varustuksen harjalle Syphaxin seuraamana.

Hän viittasi miehilleen.

"Tulkaa perässä. Ei ole enää vaaraa. Te voitte huoleti astua vihollistenne yli, sillä he ovat kaikki kuolleet, kaikki tuhat miestä. Tuolla kreivi Markjakin makaa. Tunnen hänet."

Kun ratsumiehet olivat puhdistaneet tiellä olevan esteen ja lähtivät Cetheguksen johdolla ajamaan takaa pääjoukkoa, joka oli nyt päässyt hyvin pitkän matkan edelle, saivat he jonkin matkaa kuljettuaan kuulla italialaisilta talonpojilta, ettei goottien sotajoukko ollut tullutkaan pitkin Via Flaminiaa.

Kreivi Markjan ja hänen joukkonsa jalo uhrautuvaisuus aiheutti sen, että kuningas Teja sai pitkän aikaa salatuksi vihollisilta peräytymisretkensä suunnan. Takaa-ajajat eivät löytäneet heistä jälkeäkään.

Cethegus pyysi Johannesta lähtemään pienemmän joukon kanssa oikealle lounaaseen päin ja Alboinia vasemmalle koilliseen pitkin Via Flaminiaa, hakemaan kadonneiden jälkiä.

Häntä itseään vastustamaton halu veti Roomaan. Hän toivoi pääsevänsä sinne ennen Narsesta ja saavansa sen haltuunsa ilman Narsesta voidakseen pitää häntä, kuten ennen Belisariusta, Kapitoliumilta käsin kurissa.

Kuningas Tejan jälkien kadottua Cethegus kutsui luotettavimmat tribuuninsa luokseen ja ilmoitti heille aikovansa nyt vaikka väkivalloin irtautua Alboinin ja Johanneksen alituisesta silmälläpidosta ja rientää yksin isaurilaisinensa Roomaan suorinta tietä, joka nyt oli vapaa.

Hänen puhuessaan Syphax saattoi nopeasti telttaan erään roomalaisen porvarin, jonka hän oli töin tuskin saanut pelastetuksi longobardien käsistä. Roomalainen oli kysynyt prefektiä ja barbaarit olivat omien sanojensa mukaan aikoneet kohdella häntä "samoin kuin edellisiäkin."

"Takaa päin", lisäsi Syphax vielä, "lähestyy suuri sotajoukko. Lähden tiedustelumatkalle ja palaan pian takaisin."

"Minä tunnen sinut, Tullus Faber", sanoi prefekti, "sinä olet aina ollut Roomalle ja minulle uskollinen. Mitä tietoja tuot?"

"Oi, prefekti", valitteli mies, "vielähän sinä sentään olet elossa.

"Luulimme sinua jo kuolleeksi, kun et ole mitään meille ilmoittanut, vaikka olemme kahdeksan sanansaattajaa lähettäneet luoksesi."

"Minun luokseni ei ole saapunut ainoatakaan."

"Sinä et siis tiedä, mitä Roomassa on tapahtunut! Paavi Silverius on kuollut maanpaossa Sisiliassa. Uusi paavi on vihollisesi Pelagius —"

"En tiedä tuosta mitään. Puhu!"

"Niinpä sinäkään et siis voi auttaa etkä neuvoa. Rooma on —"

Samassa Syphax saapui sisään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, ilmestyi prefektin telttaan Narses Basiliskoksen tukemana.

"Te olette antaneet tuhannen goottisoturin pidättää itseänne niin kauan, että terveet ovat päässeet teidän käsistänne ja sairaat ovat saaneet teidät kiinni", kiukutteli ylipäällikkö.

"Tuo kuningas Teja osaa muutakin kuin rikkoa kilpiä, hän osaa kutoa harson prefektinkin terävien silmien eteen.

"Mutta minä näen harsojen läpi, tämänkin läpi. Johannes, kutsu väkesi takaisin. Hän ei ole voinut lähteä etelään päin, hän on poikennut pohjoiseen.

"Sillä hän on aikoja sitten tiennyt sen, mikä eniten koskee Rooman prefektiä. Rooma ei ole enää goottien käsissä."

Cetheguksen silmät välähtivät.

"Lähetin salaa muutamia sukkelia miehiä sinne.

"Ne kiihoittivat kaupunkilaisia nopeaan öiseen kapinaan. Kaikki kaupungissa olevat gootit tapettiin. Viisisataa miestä vain pääsi Hadrianuksen haudalle, jota he pitävät hallussaan."

"Me olemme lähettäneet luoksesi kahdeksan sanansaattajaa", uskalsi
Faber huomauttaa lomaan.

"Viekää tuo mies ulos", sanoi Narses.

"Niin, Rooman porvarit muistelevat rakkaudella prefektiä, jolle he ovat kiitollisuuden velassa kahdesta piirityksestä, nälästä, rutosta ja Kapitoliumin palosta.

"Mutta sinun luoksesi lähetetyt sanansaattajat ovat kai aina eksyneet sutosteni joukkoon, jotka lienevät repineet ne palasiksi.

"Mutta minun luokseni on kyllä saapunut pyhän isän Pelagiuksen tiedonanto. Olen tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka sinä, Rooman kaupunginprefekti, toivottavasti hyväksyt."

"En kai saa sitä tekemättömäksi."

"Rooman hyvät porvarit pelkäävät tavattomasti kolmatta piiritystä. He ovat pyytäneet, ettemme ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi uuden taistelun heidän kaupunkiinsa. Hadrianuksen haudalla olevat gootit kuolevat pian nälkään, kirjoittavat he. He tahtovat itse puolustaa omia vallejaan ja vannovat samalla, että he tuon goottijoukon kukistuttua luovuttavat kaupungin vain sen luonnolliselle suojelijalle ja päällikölle, Rooman kaupunginprefektille.

"Oletko tyytyväinen, Cethegus? Lue sopimus. Anna se hänelle,
Basiliskos."

Cethegus luki iloisena sopimuksen. Roomalaiset eivät ole siis unohtaneet häntä.

He kutsuivat nyt ratkaisun hetkellä Kapitoliumiin hänet, luonnollisen suojelijansa eikä vihattuja bysanttilaisia.

Hän luuli taas olevansa valtansa kukkulalla.

"Olen tyytyväinen", sanoi hän antaessaan käärön takaisin.

"Minä olen luvannut", sanoi Narses, "etten yritäkään väkivalloin saada kaupunkia käsiini. Ensin on kuningas Tejan seurattava kuningas Totilaa.

"Sitten Rooma ja — moni muu. Tule sotaneuvotteluun, prefekti."

Kun Cethegus neuvottelusta palattuaan kyseli Tullus Faberia, oli tämä hävinnyt jäljettömiin.

KOLMAS LUKU.

Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas
Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.

Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.

Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.

Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.

Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.

Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin, vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.

Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.

Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.

Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:

"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."

Samniumista kuningas riensi — turvattomien kulkiessa perässä pienen saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa — parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.

Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.

Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.

"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä meiltä.

"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."

Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.

Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.

Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle sotalipulle.

Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.

Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä olivat viedyt.

Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja senaattoreja — niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus, Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet —. Kaikkiaan oli panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa kokoutuneen salaliiton jäseniä.

Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput Hadrianuksen haudalle.

Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä valleihin.

Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi, lähti kuningas ääneti puutarhasta.

Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät muureille.

"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi kuningas Adalgotille.

"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."

Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle illalliselle.

Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.

Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:

"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."

Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.

Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot, Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli tulisoihtu kädessään.

Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni, jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen uudestaan rakennuttanut.

Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.

Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään. Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko lattian.

Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.

Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse torni oli korkea.

Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.

Ääneti miehet kulkivat portaita alas.

Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.

Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.

Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.

Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä olevat tulisoihdut.

Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.

Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.

Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta. Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä paikkoja, joissa ne olivat taotut.

Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty hylkeen ja jääkarhun nahkoja.

Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia, rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä — kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.

Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja, kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät temppujaan tehdessään.

Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko — melkein koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena, ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.

Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta,
Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.

Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.

Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä pikareita ja leveitä uurnia.

Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.

Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.

"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.

"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin, Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.

"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.

"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.

"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.

"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin pyhää kunnia-aarretta.

"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja kunniansa."

"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi
Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.

"Katsokaa tänne, gootit!"

Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja veti sen sivulle.

Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.

Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa hartioillaan.

Hän oli suuri Teoderik.

Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.

Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.

"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet goottien onnentähteä.

"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.

"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan sankarimme jäännöksiä.

"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.

"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen tänne suljetussa laatikossa.

"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.

"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.

"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.

"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."

"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä kerran noustava ylös syvyydestä.

"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.

"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista — Narseksen ja prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän — ja marssimme kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.

"Tuo taistelukenttä — olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä unikuvana — tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs on taittunut — tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."

"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on —"

"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"

NELJÄS LUKU.

Niin nopeasti kuin hänen kamala tuhoamissuunnitelmansa salli, Narses kulki Fossatumin luona pidetyn sotaneuvottelun jälkeen koko sotajoukkoineen leveässä rintamassa etelään tukahduttaakseen loputkin gootit tai heittääkseen heidät mereen.

Hän lähetti alipäällikkönsä Vitalianuksen ja heruli Vilmutin pienten joukkojen avulla Tusciaan valtaamaan goottien käsissä olevat linnoitukset sekä annonarisessa Tusciassa sijaitsevan Luccan.

Pohjoisemmaksi, vielä tähän saakka uljaasti puolustautuneen Veronan piirittäjäksi hän lähetti Valerianuksen. Hän oli tällä välin vallannut Petra pertusanan, joka hallitsi Via Flaminiaa Helvillumin pohjoispuolella.

Veronan sitkeä vastarinta oli helpottanut goottien pakoa pohjoiseen päin Atesis-laakson ja Passaran ohi.

Kaikki muut joukko-osastot Narses vei mukanaan etelää kohti. Hän itse kulki pitkin Via Flaminiaa Roomaan. Johanneksen oli ajettava gootteja pitkin Tyrhenian meren ja heruli Vulkariksen pitkin Jonian meren rantaa etelään päin.

Mutta kumpainenkaan ei kohdannut matkallaan liiaksi työtä eikä vastusta, sillä pohjoisessa oli heidän edellään kulkeva kuninkaan sotajoukko koonnut kaikki goottiperheet. Se oli sitä paitsi ehtinyt jo niin kauas, ettei Vulkaris sitä saavuttanut enää. Maan eteläosasta gootit olivat niinikään peloissaan rientäneet Rooman ohi Napoliin, jonne kuninkaan lähettiläät, nopeat sajonit, olivat kehoittaneet heitä kokoutumaan.

"Mons Vesuvius" oli kaikkien goottipakolaisten kokoavana tunnussanana.

Narses oli antanut sivustoille määräyksen yhtyä pääjoukkoon Anagniassa.

Cethegus suostui mielellään Narseksen pyyntöön, että hän jäisi pääjoukon mukaan. Sivustoilla ei nimittäin ollut erityisempiä odotettavissa.

Narseskin kulki sitä paitsi Rooman kautta.

Hän oli siis saapuvilla, jos Narses koettaisi vastoin antamaansa lupausta ohikulkiessaan ottaa valtaansa Rooman.

Mutta Narses piti lupauksensa, mikä seikka melkein ihmetytti prefektiä.

Hän kulki joukkoineen levollisesti Rooman ohi.

Hän vaati sitäpaitsi prefektiä todistajaksi keskustellessaan paavi
Pelagiuksen ja muiden Rooman vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa.

Keskustelu tapahtui vallien ulkopuolella flaminilaisen ja salarisen portin välillä, jokseenkin Porta belisarian (picianan) kohdalla.

Paavi ja roomalaiset vakuuttivat vielä, — vahvistaen vakuutuksensa valalla pyhän Kosman ja pyhän Damianin luiden ääressä (nuo kaksoisveljet olivat legendan mukaan arabialaisia lääkäreitä, jotka kärsivät marttyyrikuoleman Diokletianuksen aikana), jotka olivat tuodut valleille norsunluulaatikoissa ja hopearasioissa — että he tuhottuaan Hadrianuksen haudalle vetäytyneet gootit avaavat kaupungin portit ehdottomasti vain Rooman prefektille. Sen sijaan he torjuivat aseellisesti kaikki väkivaltaiset kaupunkiin tunkeutumisyritykset. He eivät enää halunneet uusia taisteluita Roomasta.

Narses tarjosi heille avuksi parituhatta miestä Hadrianuksen haudan valloitukseen. Roomalaiset kieltäytyivät kuitenkin kohteliaasti, mutta varmasti ottamasta apua vastaan.

Tämä seikka ilahdutti prefektiä suuresti.

"He ovat sittenkin oppineet näinä vuosina kaksi seikkaa", sanoi hän liikkeelle lähtiessään Lucius Liciniukselle, "nimittäin pitämään 'roomalaiset' kaukana itsestään ja liittämään Rooman kohtalon Cethegukseen. Se on jo suuri edistys."

"Päällikköni", varoitteli Licinius, "en voi yhtyä iloosi enkä luottamukseesi."

"En minäkään", lisäsi Salvius Julianus. "Minä pelkään ja epäilen
Narsesta."

"Te olette liian viisaita", ivaili Piso.

"Ihminen ei saa mennä liiallisuuksiin luottamuksessaan eikä epäilyksessäänkään.

"Eivätkö asiat ole muuttuneet parhaaksemme suuremmassa määrässä kuin olemme voineet toivoakaan tuon yön jälkeen, jolloin paimenpoika löi Rooman parasta runoilijaa kuolemattomalle jambikädelle, jolloin Rooman prefektiä kuljetettiin viljalaivaan kätkettynä Tiberiä alas, jolloin Massurius Sabinus joutui kreivi Markjan vangiksi, kun hän aikoi pujahtaa pakoon jalkavaimonsa kreikkalaisessa puvussa ja jolloin suuri lainopin tuntija Salvius Julianus olisi hukkunut armotta Tiberin liejuun, ellei herttua Guntaris olisi onkinut häntä ylös.

"Kuka olisi silloin voinut kuvitellakaan, että me nyt voimme sormillamme laskea päivät, jolloin Italian mantereella on ainoatakaan elävää goottia."

"Olet oikeassa, runoilija", virkkoi Cethegus hymyillen. "Noita molempia vaivaa kova Narses-kuume, samoin kuin heidän sankariaan kaatumatauti. Vihollistensa liian voimakkaana pitäminen on myöskin vika. Luut, joiden ääressä papit vannoivat, ovat oikeat. Sellaisia valoja ei voida rikkoa."

"Kunpa olisin", vastasi Licinius, "nähnyt valleilla pappien ja käsityöläisten joukossa edes yhdenkään sinun ystävistäsi, meidän ystävistämme. Mutta siellä oli vain vanuttajia, teurastajia ja puuseppiä. Missä oli Rooman aateli? Missä katakombien miehet?"

"He ovat panttivankeina", vastasi Cethegus. "He saivat palkkansa. Hehän palasivat Roomaan ja nöyrtyivät vaalean gootin edessä.

"Jos musta Teja nyt lyöttää heiltä päät, niin se on parahiksi heille.

"Älkää hätäilkö. Te olette liian synkkämielisiä. Narseksen kamala ylivoima on aivan säikähdyttänyt teidät. Hän on suuri sotapäällikkö, mutta valtiomiehenä hän on vaaraton. Sitä todistaa se seikka, että hän on tehnyt tämän sopimuksen — kokonaan minun hyväkseni — ja että hän on pysynyt sopimuksessaan.

"Hengittäkäämme taas Kapitoliumin ilmaa. Kaatumatautiset eivät sitä siedä."

Kun prefektin nuoret päälliköt tulivat seuraavana aamuna noutamaan häntä Roomasta lähtöä varten, tapasivat he hänet erittäin hyvällä tuulella.

"No," sanoi hän, "kuka tuntee roomalaiset, te vai Rooman kaupunginprefekti? Kuulkaa!

"Viime yönä eräs uudestaan järjestettyjen kaupunkilaiskohorttien sadanpäämies, Publius Macer hiipi Roomasta telttaani. Paavi on uskonut hänen haltuunsa Porta latinan ja hänen veljensä Markuksen haltuun Kapitoliumin. Hän näytti molemmat valtakirjat. Ne olivat oikeat. Minä tunnen Pelagiuksen käsialan. He ovat jo väsyneet pappien valtaan. He toivovat saavansa pian nähdä minun, teidän ja isaurilaisteni palaavan Aureliuksen ja prefektin muureille.

"Hän toi minulle serkkunsa Alluksen panttivangiksi. Tälle hän edeltä päin sovitulla kirjeen sanamuodolla ilmoittaa yön, jona hän voi saattaa Porta latinan ja Kapitoliumin meidän käsiimme.

"Narses ei voi sille mitään, että roomalaiset laskevat meidät vapaaehtoisesti kaupunkiin. Mehän emme käytä väkivaltaa.

"No, Licinius ja Julianus! Kuka tuntee Rooman ja roomalaiset?"

VIIDES LUKU.

Narses kulki sotajoukkoineen Anagniaan.

Kaksi päivää pääjoukon saapumisen jälkeen molemmat siivetkin saapuivat sinne.

Anagniassa Narses lepuutti suunnatonta joukkoaan muutamia päiviä, tarkasti sen ja järjesteli uudestaan. Sieltä hän siirtyi Terracinaan, missä Armatuksen ja Doroteoksen joukon jäännökset liittyivät pääjoukkoon. Sitten yhdistynyt sotajoukko marssi gootteja vastaan, jotka olivat asettuneet erittäin lujaan asemaan Vesuviukselle ja sen vastapäätä olevalle Maitovuorelle (Mons lactarius) pienen Draco-nimisen joen (se laskee Stabiaen pohjoispuolelle mereen) molemmille rannoille.

Lähdettyään Cumaesta ja marssittuaan Napolin ohi (— sen kaupungin porvarit sulkivat Totilan uudestaan kuntoonpanemat portit, ottivat kaupungissa olevat kolmesataa goottia vangeiksi ja selittivät, että he Rooman esimerkkiä noudattaen pysyisivät puolueettomina —) kuningas Teja riensi mahdollisimman nopeasti kauan aikaa sitten valitsemalleen taistelukentälle ja vahvisti parhaansa mukaan jo luonnon lujasti varustamaa asemaansa.

Hän antoi koota uhkuvan rikkaasta maakunnasta vuorelle niin paljon ruokavaroja kuin suinkin ehdittiin saada, ettei hänen kansansa tarvitsisi aivan heti tehdä tuttavuutta nälän kanssa.

Nykyajan tiedemiehet ovat turhaan hakeneet Vesuviuksen luota Mons lactariusta tai muuta paikkaa, joka aivan tarkoin sopisi Prokopiuksen kuvaukseen goottien viimeisestä taistelukentästä.

Nykyisen Vesuviuksen lukuisista rotkoista ja solista ei ole ainoatakaan yksimielisesti siksi hyväksytty.

Mutta sittenkään ei tarvitse epäillä bysanttilaisen historiankirjoittajan kertomusta, joka perustuu silminnäkijäin, Narseksen alipäällikköjen ja seuralaisten yhtäpitäviin tiedonantoihin.

Paikallisuuksien muuttuminen johtuu tietysti enemmän kuin kolmentoista vuosisadan aikana tuon aina toimessa olevan vuoren sisustassa tapahtuneista äkillisistä, suurista, rajuista purkauksista ja vähitellen soluvan laavavirran, kallion vierimien ja murtumisten aiheuttamista mullistuksista.

Paljon myöhäisemmilläkin ajoilla eläneiden italialaisten kirjailijain kuvaukset Vesuviuksen paikallisuuksista ja suhteista eroavat suuresti nykyisistä oloista.

Se maaperä, joka imi itseensä kuningas Tejan sydänveren, on kai jo aikoja sitten ollut paksun laavakerroksen suojaamana.

Narseskin ihmetteli barbaarivastustajansa taitoa ja huolellisuutta puolustuspaikan valitsemisessa.

"Hän aikoo kaatua kuin karhu pesässään", virkkoi hän katsellessaan
Nuceriasta käsin goottien varusteita.

"Moni teistä, rakkaat sutoset", jatkoi hän hymyillen Alboinille, "kaatuu hänen käpäliensä iskuista, kun yritätte tunkeutua hänen pesäänsä."

"Täytyy heti alussa mennä niin suurella joukolla, että hän saa molemmat käpälänsä täyteen, eikä kykene enää iskemäänkään."

"Jos se käy päinsä. Minä tunnen Vesuviuksella erään solan, — minähän olin ennen muinoin, kun vielä luulin tämän raihnaisen ruumiini paranevan, useita viikkoja Mons lactariuksella ilmakylpyjä ottamassa ja tutkin silloin tarkoin koko Vesuviuksen — jos he ovat piilottautuneet sinne, ei heitä aja pois muu kuin nälkä."

"Se on kovin pitkäveteistä."

"Eipä muukaan auta. Minulla ei ole halua uhrata taas kymmeniätuhansia miehiä keisarin sotajoukosta näiden viimeisten kipinäin sammuttamiseen."

Niin kävikin.

Vielä kuusikymmentä päivää myöhemmin olivat molemmat sotajoukot vastakkain.

Aivan vähitellen maksaen joka askeleen verivirroilla sai Narses kamalan verkkonsa yhä tiukemmalle vedetyksi.

Hän varusti puoliympyrän muotoiseksi kaikki paikat goottien länsi-, pohjois- ja itäpuolelle. Vain etelässä, meren puolella, missä hänen leirinsä sijaitsi, ei ollut erityisiä varusteita. Vihollisilla ei näet ollut laivoja, joilla he olisivat voineet paeta tai tuoda ruokavaroja.

Narseksen Tyrhenian meren laivasto oli parhaillaan matkalla Bysanttiin viemään vangiksi joutuneita gootteja orjuuteen. Jonian meren laivastoa odotettiin parhaillaan. Ennakolta saapuneet laivat risteilivät lahdella Bajaen ja Sorrentumin välillä.

Ylivoimastaan huolimatta Narses valtasi vain vähitellen ja varovaisesti
Piscinulan, Cimiteriumin, Nolan, Summan, Melanen, Nucerian, Stabiaen,
Cumaen, Bajaen, Misenumin, Puteolin ja Nesiksen.

Vähitellen Napolin asukkaatkin rupesivat pelkäämään Narseksen ylivoimaa ja avasivat vapaaehtoisesti hänelle kaupunkinsa portit.

Joka puolelta bysanttilaiset sitten keskittivät voimansa piiritettyjä vastaan.

Kiivaiden taistelujen perästä bysanttilaisten onnistui karkoittaa heidät Mons lactariukselta Draco-joen oikealle rannalle, missä kansan jäännökset majailivat verrattoman, Narseksen kiittämän vuorisolan suojaamalla ylätasangolla, erään Vesuviuksen sivuaukon lähellä.

Vain kaakkoistuulella vuoresta tupruava savu ja haju haittasi gootteja, muutoin heillä oli siellä verraten mukava olla.

Täällä gootit majailivat vuoren lukemattomissa rotkoissa, luolissa ja kuopissa, paljaan taivaan alla tai teltoissa. Heikommat makasivat vaunuissa.

Ylätasangolle ei ollut muuta tietä kuin ahdas vuorensola, jonka eteläpää oli niin kapea, että yksi mies voi sen hyvin sulkea kilvellään.

Tätä aukkoa vartioivat yötä päivää vuorotellen, tunnin kerrallaan, kuningas Teja itse, herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Grippa, kreivi Visand, Aligern, Ragnaris ja Vakis. Heidän takanaan solassa oli aina sata miestä, nekin vuorotellen.

Niin oli siis koko tämän kamalan sodan, taistelun Italiasta ja Roomasta, Narseksen menettelytapa muuttanut taisteluksi miehenlevyisestä rotkosta lämpimästi rakastetun ja sitkeästi puolustetun niemimaan eteläkärjessä.

Prokopiuksen historiallisessa kertomuksessakin goottien kohtalon lopullinen täyttymys muodostaa ikäänkuin viimeisen näytöksen suurenmoisessa historiallisessa murhenäytelmässä.

Rannalle solan vastapäätä Narses oli leiriytynyt longobardeineen,
Johannes oikealla ja Cethegus vasemmalla puolellaan.

Prefekti huomautti tribuuneilleen, että Narses oli luovuttamalla hänelle tämän paikan — Cethegus oli sen itse valinnut — antanut todistuksen varomattomuudestaan tai sokeasta luottamuksestaan.

"Nyt hän on", virkkoi Cethegus, "jättänyt tien Roomaan vapaaksi. Täältä pääsy olisi ollut paljon vaikeampaa, jos hän olisi asettanut minut oikealle siivelle tai keskustaan.

"Olkaa valmiit lähtemään yöllä salaa isaurilaisteni mukana Roomaan heti, kun sieltä on tieto tullut."

"Entä sinä", kysyi Licinius huolissaan.

"Minä jään tänne pelätyn luo.

"Jos hän olisi tahtonut murhauttaa minut, niin olisi hän sen voinut aikoja sitten tehdä.

"Hän ei nähtävästi tahdo.

"Hän ei tahdo menetellä vastoin lakia.

"Jos minä taas noudatan roomalaisten kutsua, täytän sopimuksemme, enkä riko sitä."

KUUDES LUKU.

Sen solan yläpuolella, jota me voimme hyvin kutsua goottisolaksi, oli mustassa laavakalliossa kapea luola. Sen perälle kuningas Teja oli kätkenyt kansansa kalleimmat aarteet — kuninkaan ruumiin ja kuninkaallisen aarteen.

Teoderikin sotalippu oli pystytetty solan suulle. Neljän keihään varaan jännitetty purppurainen kuninkaanvaippa muodosti loistavan esiripun kallioluolalle, jonka viimeinen goottikuningas oli muodostanut kuninkaalliseksi salikseen. Mustan tiikerinnahan peittämä laavakappale oli hänen viimeinen valtaistuimensa.

Täällä kuningas vietti sen ajan, jolloin häntä ei tarvittu ikävöimässään vartiopalveluksessa goottisolan eteläpäässä, missä Narseksen etuvartijat alinomaa pitivät vartijaa toimessa, milloin ahdistaen kauempaa nuolilla, kivillä ja heittokeihäillä, milloin tehden rohkeita, äkillisiä hyökkäyksiä.

Joka kerta, kun sankarillinen vartija päästettiin levolle, oli hänellä kahakan merkkejä kilvessä ja haarniskassa tai ainakin solan edustalla — kaatuneen vihollisen muodossa.

Mutta vähitellen kaatuneiden mätäneminen — kukaan ei näet uskaltanut tulla korjaamaan ruumiita — teki melkein mahdottomaksi olon solan suulla. Narses oli nähtävästi toivonutkin tätä. Kun Basiliskos valitteli turhaa miesten uhraamista, vastasi Narses hänelle: "He hyödyttävät meitä kuoltuaan enemmän kuin eläessään."

Mutta kuningas Teja heitätti eräänä yönä osan ruumiita jyrkkää laavakallion rinnettä pitkin vihollisten puolelle. Muodottomiksi ruhjoutuneina nämä säikähdyttivät bysanttilaisia, jotka eivät enää mielellään lähteneet samaa kohtaloa hakemaan.

Silloin Narses pyysi heti kuningas Tejalta, että aseettomat bysanttilaiset saisivat noutaa pois kaatuneet. Kuningas suostuikin pyyntöön.

Tähän rotkoon vetäytymisen jälkeen ei ollut ainoatakaan goottia kaatunut, sillä nyt oli vain yksi mies vihollisen ylettyvissä. Tähän saakka ei ollut vielä yksikään vartijoista, joiden turvana oli aina joukko tovereita, saanut kuolinhaavaa.

Eräänä iltana auringon laskun jälkeen kuningas, jonka sijaan oli astunut lipunkantaja Visand, meni laavasaliinsa. — Oli jo syyskuu ja Taginaen taistelun jäljet olivat kadonneet. Kukat, joita Cassiodorus ja luostarin hurskaat suojatit olivat istuttaneet kuningas Totilan, hänen morsiamensa ja ystävänsä sarkofagin viereen, olivat jo täydessä kukoistuksessaan.

Jo oven ulkopuolella oli häntä vastassa Adalgot, joka kaihomielisesti hymyillen polvistui hänen eteensä ja tarjosi juomaa kultapikarista.

"Salli minun vielä hoitaa juomanlaskijan tehtävää. Ken tietää, miten kauan enää saan sitä tehdä."

"Et enää kauan", virkkoi Teja totisena istuutuen laavakimpaleelle.

"Jääkäämme tänne ulkopuolelle. Katso, miten ihanana koko lahti Bajaesta
Sorrentumiin saakka hehkuu juuri mailleen menneen auringon ruskossa. —
Sininen meri on muuttunut purppuranväriseksi vereksi.

"Etelämaa ei ole todellakaan voinut luoda ihanampaa kehystä goottien viimeiselle taistelulle.

"Kuva on oleva kehyksen veroinen.

"Loppu lähestyy.

"Nyt kaikki aavistukseni toteutuvat, uneni ja lauluni."

Kuningas nojasi päätään käsiinsä.

Hän katsahti toveriinsa vasta kuullessaan harpun hopeakielten kaiun.

Adalgot oli salaa noutanut kuninkaan pienen harpun esiripun takaa.

"Kuule", sanoi hän, "miten minä — tai pikemmin, miten laulusi laavarotkosta on kehittynyt.

"Muistatko vielä yötä eräässä Rooman puutarhassa?

"Taistelu, jonka näit, ei ollut menneinä aikoina tapahtunut. Näit oman sankaritaistelusi, meidän viimeisen taistelumme."

Hän soitti ja lauloi:

"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon. Siellä urhoin kostohuudot öiseen ilmaan kaikuvat. Siellä goottein onnet uudet kunniakkaast' loppuvat."

"Niin, kunniakkaasti, rakkaani.

"Sitä ei kohtalo eikä Narses saa meiltä riistetyksi.

"Kauhea jumalantuomio, johon Totilamme haastoi Jumalan, on kauhealla tavalla kohdannut häntä, hänen kansaansa ja Jumalaansa.

"Meidän kohtaloamme ei määrää, kuten jalo vainaja väitti, taivaassa oikeudenmukainen Jumala.

"Me kaadumme italialaisten ja bysanttilaisten tuhansien petosten ja heidän suunnattoman ylivoimansa vuoksi.

"Mutta sen, miten me kaadumme, masentumattomina, ylpeinä perikadossammekin, sen me itse määräämme, ei kateellinen kohtalo.

"Ja kuka hallitsee meidän jälkeemme tässä maassa?

"Nuo pikkumaiset kreikkalaiset eivät täällä kauan hallitse. Italialaiset itse eivät kykene itseään hallitsemaan. Vuorien tuolta puolen saapuu vielä germaaniheimoja. Ne minä asetan perillisiksemme ja kostajiksemme."

Hän otti harpun, jonka Adalgot oli laskenut maahan, ja lauloi katsellen merelle, jolle yön varjot nopeasti ilmestyivät.

Tähdet näkyivät jo.

Hän lauloi:

"Sammunut on kirkas palo tähdet amelungien. Sotakilpes', Didrik jalo, jo särkynyt on viimein. Raukka voittaa — jalo horjuu — uskollisuus herpautuu. Konnan eessä sankar' sortuu. Gooteill' hauta avautuu. — Oi, kaunis maa, oi paha Rooma, — oi, sulo taivaan sini — oi, verinen sä Tiberuoma — oi, viekas velskinimi. Pohjolasta pian meille perillinen ilmautuu. Koston pauhu kaikuu teille gooteill' hauta avautuu."

"Laulu miellyttää minua", huusi Adalgot, "mutta joko se on lopussa?"

"Lopun voi laulaa vain miekkojen melskeessä", sanoi Teja.

"Sinä saat pian kuulla lopun."

Hän nousi seisomaan.

"Mene, Adalgot", virkkoi hän, "jätä minut yksikseni.

"Olen pitänyt sinua jo liian kauan erossa suloisesta herttuattarestasi.

"Teillä, lapsi parat, ei ole enää monta tällaista iltahetkeä.

"Jos voisin jotenkin pelastaa teidät, nuoren tulevaisuuden suvun —"

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Hullutusta", sanoi hän sitten. "Tehän olette myös osa kuolemaan tuomittua kansaa — vaikkakin sen ihanin osa."

Adalgotin silmiin valahtivat kyyneleet, kun kuningas muistutti häntä hänen nuoresta vaimostaan.

Hän meni aivan Tejan eteen ja laski kätensä hänen olalleen.

"Eikö ole toivoa? Hän on niin nuori."

"Ei ole toivoa", sanoi Teja, "sillä taivaasta ei tule pelastavaa enkeliä.

"Muutaman päivän perästä nälkä alkaa ahdistaa.

"Silloin minä teen nopean lopun.

"Miehet hyökkäävät vihollisen kimppuun ja kaatuvat taistelussa."

"Entä tuhannet vaimot ja lapset?"

"En voi auttaa heitä.

"En ole kristittyjen kaikkivoipa Jumala.

"Mutta bysanttilaisten orjuuteen ei joudu ainoakaan goottivaimo eikä -tyttö, joka ei vapaasti valitse häpeää kuoleman sijasta.

"Katso tuonne, Adalgot. Vuoren hehku alkaa jo näkyä.

"Katso — tuolla — sata askelta tästä oikealle — haa, liekit nousevat ihanina tummasta rotkosta — kun solan viimeinen vartija on kaatunut — hyppäys tuohon rotkoon — eikä roomalaisen rivo käsi saa koskea puhtaisiin naisiimme.

"Muistellessani heitä — mehän voimme kaatua missä tahansa — muistellessani goottivaimoja, valitsin viimeiseksi taistelukentäksemme Vesuviuksen."

Adalgot ei itkenyt enää. Hän heittäytyi kuninkaan syliin.

SEITSEMÄS LUKU.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Cethegus oli asettunut palkkasotureineen valitsemaansa asemaan Narseksen vasemmalle siivelle, saapui tieto Hadrianuksen haudan valloittamisesta.

Koko Rooma oli siis taas roomalaisten hallussa. Roomassa ei ollut enää ainoatakaan goottia — eikä bysanttilaista, lisäsi Cethegus ajatuksissaan.

Jos hän nyt saisi isaurilaisensa tribuunien johdolla kaupunkiin, olisi hänen asemansa Narsesta vastaan vielä edullisempi kuin aikoinaan Belisariusta vastaan, jonka hallussa oli osa kaupunkia.

Eräs sanansaattajista, jotka toivat tämän tiedon, antoi panttivankina säilytetylle Aulukselle kirjeen Mocer-veljeksiltä. Kirje oli näin kuuluva: "Morsian on toipunut pitkästä sairaudestaan. Jos sulhanen vain joutuu, niin häät voidaan pitää ensi Iduksena. Tule, Aulus!"

Tämä oli sovittu merkki.

Cethegus ilmoitti asian roomalaisille ritareille.

"Hyvä on", sanoi Licinius päättäväisenä, "sittenhän voin hankkia muistomerkin sille paikalle, missä veljeni kaatui Rooman ja Cetheguksen puolesta."

"Niin, roomalaisten oikeus Roomaan on jääväämätön", lisäsi Salvius
Julianus.

"Pidä vain huoli siitä, ettei aikakautemme suurin rampa saa tietää lähtöämme, ennenkuin olemme siksi kaukana, ettei hän saa enää meitä kiinni. Meidän kai on lähdettävä salaa."

"Ei, se on mahdotonta", sanoi Cethegus. "Olen huomannut, että tuo sankareista varovaisin on asettanut etuvartioita paljon ulommas meidän asemiamme — longobardilaisia sutosiaan, joita hän tukkii joka paikkaan. Meidän etuvartijamme ovat hänen etuvartijapiirinsä sisäpuolella.

"Vastoin hänen tahtoaan emme voi lähteä.

"On paljon viisaampaa keskustella asiasta julkisesti hänen kanssaan.

"Hän voi estää lähtömme, jos hän tahtoo.

"Mutta hän myöntyy siihen — sen saatte nähdä. Ilmoitan hänelle päätökseni ja hän hyväksyy sen varmasti."

"Päällikkö, se on suurenmoista, mutta uskallettua."

"Se on ainoa mahdollisuus."

"Sinä olet, kuten aina, oikeassa, Cethegus", sanoi Salvius Julianus vähän aikaa mietittyään. "Väkivalta ja viekkaus ovat turhia. Jos hän suostuu, niin minä myönnän, että pelkoni —"

"Johtui valtiomies Narseksen arvostelemisesta liian suureksi.

"Suunnaton miesjoukko on säikähdyttänyt teitä, samoin Narseksen päällikkötaito, jota ei voi kyllin suureksi arvostella.

"Minä myönnän, että Taginaen luona näytti hyvin uhkaavalta. Mutta kun minä vielä elän, olivat nuo otaksumat — erehdyksiä.

"Minä lähetän teidät Narseksen luo esittämään pyyntöni. Te olette epäluuloiset. Tarkastakaa te häntä parhaanne mukaan.

"Menkää ja sanokaa hänelle, että roomalaiset haluavat laskea minut, kaupunkinsa prefektin, muuriensa sisälle jo ennen Tejan goottien lopullista kukistumista.

"Kysykää puolestani, salliiko hän minun heti lähteä isaurilaisineni Roomaan vai pitääkö hän sitä sopimuksemme rikkomisena. Vastoin hänen tahtoansa en lähde minä eivätkä isaurilaisetkaan."

Tribuunit lähtivät Narseksen luo ja Piso virkkoi heille teltasta lähtiessään matkaeväiksi: "Narseksen kainalosauva on tehnyt henkenne pitemmäksi aikaa käyttökelvottomaksi kuin paimenpojan sauva sormeni."

Kun kaikki olivat lähteneet, riensi Syphax herransa luo.

"Oi herrani", sanoi hän levottomana, "varo tuota sairasta miestä, jolla on rauhallinen, läpitunkeva katse.

"Minä kysyin taas viime yönä neuvoa käärmeoraakkelilta. Minä katkaisin jumalani päältään luoman nahkan kahteen osaan ja panin molemmat hiilille. Palanen 'Narses' eli paljon, paljon kauemmin kuin palanen 'Cethegus'.

"Ehkä saisin koettaa vielä kerran. — Sinä tiedät, että tällä tikarilla tehty naarmukin tappaisi hänet heti. — Mitä siitä, jos he seivästävätkin Syphaxin, Hiempsalin pojan.

"Viekkaus siinä ei auta. Pitkäpartojen ruhtinas nukkuu hänen teltassaan, vuode aivan oven edessä. Seitsemän sutosta nukkuu kynnyksellä. Herulit ovat ovenvartijoina. Olen käskysi mukaan tutkinut hänen elintapojaan joka päivä Helvillumista lähdettyämme. Telttaan tuskin kärpänenkään pääsee herulien ja longobardien huomaamatta.

"Mutta julkisesti, päivällä, hyppäys hänen kantotuoliinsa — ihohaava ja hän on neljännestunnissa vainaja."

"Ja jo aikaisemmin sekä Syphax, Hiempsalin poika — että Cethegus.

"Ei.

"Mutta kuule. Olen saanut selville, missä päällikkö pitää salaiset keskustelunsa Basiliskoksen ja Alboinin kanssa.

"Ei teltassa — leirissä on tuhansia korvia — vaan kylpiessään.

"Lääkärit ovat määränneet hänelle joka aamu mutakylpyä Bajaen lahdella. Häntä varten on mereen rakennettu kylpykoju, jonne pääsee vain venheellä.

"Basiliskos ja Alboin ovat ennen näitä kylpymatkoja niin tyhmiä ja tietämättömiä kuin konsaan — Basiliskos ja Alboin.

"Mutta kun he palaavat, ovat he aina täynnä Narseksen viisautta. He tietävät, mitä Bysantissa on tapahtunut ja paljon muutakin.

"Kylpykojun ympärillä on kaislikko. — Syphax, osaatko sinä sukeltaa?"

"Kyllä voin olla siksi kauan veden alla", sanoi Syphax jonkinlaisella ylpeydellä, "että vaikeasti pyydystettävä ja epäluuloinen krokotiili kotimaani virroissa luuli minua kaislikkoon heitetyksi gasellin raadoksi ja kauan katseltuaan aikoi käydä kimppuuni. Silloin työnsin veitseni sen vatsaan.

"Tuo pienisilmäinen Narses muistuttaa hiukan krokotiiliä. Saa nähdä, enkö petkuta häntäkin sukeltamistaidollani."

"Oivallista, pantterini maalla, sorsani vedessä."

"Minä syöksyn tuleenkin sinun vuoksesi, skorpiooni."

"Kuuntele Narseksen, Basiliskoksen ja Alboinin välistä keskustelua."

"Se sopii vallan mainiosti erääseen toiseenkin yritykseeni.

"Useampana päivänä peräkkäin eräs kalastaja, joka heittää aamuin illoin verkkonsa mereen eikä saa mitään, on antanut minulle kaikenlaisia merkkejä.

"Minä luulen, ettei hän välitä niin paljon kaloista kuin minusta.

"Mutta Alboinin pitkäpartaiset sudet ovat aina kintereilläni.

"Kenties saan sukellusmatkoillani tietää, mitä kalastajalla on asiaa."