Language: Finnish

TAISTELUJEN MAININGEISSA

Runokokoelma entistä ja uutta

Kirj.

SEVERI NUORMAA

Helsingissä, Vihtori Kosonen Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS:

I.

Andreas Hofer.
Laiva merellä.
Laki.
Itätuulessa.
Vänrikki Stool.
Keväällä.
Revontulet.
Ziion.
Simson.
Jisreelin vanhimmat.
Suomen laulu.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Laulu isänmaalle.
Nyt valitkaa!
Te jalokivi lokaan polkekaa.
Lukanus kidutettuna.
Pari päiväkirjanlehteä.
Pieni tyttö pihlajan alla.
Sinä sanoit.

II.

Sankari.
Säveleitä.
Eestä vapaan kansanvallan.
Pakkastoiveita.
Giordano Bruno.
Jumala-ajatuksia.
Joululauluja 1—2.
Maailman Golgatalla.
Vuossadan haudalla.
Käy työhön.
Snöfrid.
Bertran de Born.

IV.

Rikas mies.
Via dolorosa.
Eri peliä.
Kullervo.
Oikean vartia valpas.
Tutkija.
Paratiisi.
Fiat justitia, pereat mundus.
Sokrates tuomareilleen.
Havatessa.
Miksi kysyt.

V.

Vanha mökki.
Toivioretki.
Z Topeliukselle.
Juhani Aho.

Eräihin niistä runoista, jotka parista, jo loppuunmyydystä kokoelmasta on valikoitu tähän vihkoon, on tehty vähäpätöisiä muutoksia.

I.

ANDREAS HOFER.

(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)

    On synkkä yö, ja kellot kumahtaa,
    Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.

    On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa,
    jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa,
    tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen,
    kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, —
     ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:

    En tahdo olla Job, en kerskaile
     ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
    Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä,
    ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin,
    Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas,
     min asuinsijaks sille kerran soit.
    Ja rypällaihot kun rinteellä puunti
    ja vilja vihryt kun heilimöi,
    niin Sulle siitä ansio annettiin,
     ja Sulle siitä kiitos kannettiin.
    Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi,
    taas myrsky löi,
    ja kansa kun pettua söi,
     ja kun vihamies tuli sadoin kerroin
    ja turmat nousivat toisinverroin,
    ja vuoret kun kansan verestä ruskoi,
     se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.

    Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet,
     ne vanhat, ne uudet,
    mitk' armos yllemme langeta antoi,
    vaan jotka kansan elin-usko voitti —
    ne nurkumatta tää kansa kantoi,
     ja yöstäkin päivä koitti!

    En tahdo olla Job, en kerskaile
    ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
    Mut salli mun tutkia yhtä ees:
    tää kansa on luottanut oikeutees,
     Sinun oikeutees!

    Kun, Herra, oikeudentunnon
     Sa itse istutit ihmiseen,
    kun totuuden loit sydämeen ja kunnon,
    ja vihan sortoon ja vääryyteen,
    mun täytyy kanssa kansan sorretun —
     kun väkivalta johtaa maailmaa,
    kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy,
    kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy —
     mun täytyy, Herra,
    eest' isänmaan ja eestä miljoonain,
    ei vihamielin
    mut suorin kielin
     Sun etees käydä pyytäin, valittain:

    Elä anna sen uskon hukkua,
     sen uskon iki-oikeaan,
    se on ollut niin kallis, sen puolesta
    on kansat käynehet kuolemaan!
    Mut jos sorretun sortua suotkin,
     jos et autakaan pientä ja orjaa,
    joka taisteli oikean tähden,
    niin sorra Sä silloin nuotkin,
    jotk' oikeuttasi herjaa,
    ja sorra ne sorretun nähden!
     niin uskomme jälleen oikeuteen.

    En tahdo tutkia teitäsi, en,
     ja tomuks ma itseni tunnustan,
    ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan.
    Mut alle sorron ja vääryyden —
    kun sorron sorroksi tajuan —
    minä antau en,
     se ois Sinun tahtoas vastaan!

    Oi anna se jälleen maailmalle
     se usko suuri ja vakaa,
    niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat,
    ne jotka nyt maassa makaa,
    ne nousevat ylväänä, pystyssä päin,
     ne nousevat myrskynä mylvähtäin…

    Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran,
    kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut,
    lipussa kansain loistaa oikeus Herran,
     tuhkasta sorron versoo palmupuut — —

    On synkkä yö, ja kellot kumajaa,
    Tiroolia tuskat ahdistaa.
    Mun on eessäin kallis työ;
    mut milloin, milloin ne kellot lyö,
     jotk' oikeuden aamua soittaa?

1902.

LAIVA MERELLÄ.

    Kas laiva seilaa
     tuoll' ulappaa!
    Sen silkopinnassa
    ylväsnä peilaa
    mastoa ylhää,
    rautarunkoa,
     kanuunaa.

    Meren vapaan, laajan
     se alleen sortaa,
    ja sen kalvon kirkkaan
    sen keula murtaa.
    Ja kuohinat alta
    pisarten miljoonain
     ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
    ja ne tunnustaa
    majesteettia laivan
    ja mastoa ylhää,
    rautarunkoa,
     kanuunaa.

    Ja laivan, laivan on valta!
    Mut malta —

    Käy henkäys ilmassa vienoinen,
    se on Jumalan vapaa tuuli.

    Ja meressä pisara pienoinen
     sen tuulosen kuiskeen kuuli.
    Ja pisarat sadat sen kuulevat,
    ja ne miljoonat.
    Ja värähdys ulappain pintain
     se on värähdys pisarten rintain.

    Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
     meret laajat tallaa,
    meret vapaat, laajat ja kummat.
    Ulapan päällä se leikiten liitää,
    aaltoset sortuvat allaan,
     aaltoset taajat ja tummat.

    Mut laivahan tuulet tuiskii,
     ne aaltojen korvahan kuiskii:
    vapaista merten ja ilmojen ääristä,
    vapahan, vapahan ylhistä määristä,
    ett' on vapahan valta, voima
     Jumalan antama, aateloima…

    Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
     ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
    ja meri kuohuu ja kiehuu.
    Ja pisarat pienoiset, miljoonat
    ne vaahtivuorina hyrskyilee,
    ne Syvärit halkovat huimaavat,
     ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.

    Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
     jok' aaltoset alleen sorsi,
    sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
    ja sen mastot on niinkuin korsi.
    Ja sen sortaja ylvään
    ne yltään heittää,
     ja sen hylkynä pohjaan peittää.

1900.

LAKI.

    Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
     löi tulta ja suitsui sauhu,
    kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
    koko kansan valtasi kauhu —
     siit' asti kuin Israel siirrettiin
    pois orjasta vapahaksi,
    kuin oikeus ohjaks piirrettiin
     ja laki langettajaksi —

    siit' asti se oikeus väkevä on
     yhä vielä, kuin salama Siinain,
    ja laki on muuri murtumaton,
    yli miekkojen, tykkein ja miinain.
     Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
    se Herran voimana kostaa,
    ja sortajan keihäät kilpistää
     ja sorretun pystyyn nostaa.

1900.

ITÄTUULESSA.

    Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
     tämä Suomen ranta rukka,
    täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
    täm' on syksyn surkea kukka.
     Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    kait kohta sen hyytävi halla?
    Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
     sen tulevan talven alla.

    Vain luojani tiesi ne viljavat veet,
     ne, joilla sen kostutin juuret,
    ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
    ja ne hikihelmeni suuret;
     sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
    ja sen turmeli valkeat vainon,
    miks vaalisin kukkaani värjyävää,
     suon kuolla jo kukkani ainon.

    Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
     ei jouda se koskaan hukkaan!
    Niin kallis on kansalle syntymämaa,
    se on suostunut surujen kukkaan.
     Minä valvatan vieläkin vienoistain,
    siks kun mulla sykkivi rinta,
    ja mä varjelen maatani mairettain,
     jos henkeni ois sen hinta.

    Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
     se vihanko viimoja horjuis?
    Se horjuisko valtoja vääryyden,
    sit' eiköpä totuus torjuis?
     Käy tänne vain vihan, valheen mies,
    on turhat sun tahratut kalpas,
    on tuttuja meillä sun tummat ties,
     ja portill' on vartio valpas!

    Sä päällemme peikot nostaos vain,
     joka polvulle pankosi ansa,
    ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —
    jää jäljelle Suomen kansa.
     Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
    ja mihin se hintahan myödään,
    jok' ainoa mies on Vibelius,
     käs' jäykkänä kirjahan lyödään:

    Se on ollut se yksi ja ainoa,
     joka tuonut on tuskissa hoivon,
    se on ollut se yksi ja ainoa,
    johon onnettuudessa toivon.
     Se on ollut aarteeni arvokkain,
    sit' ei saa tallata jaloin!
    Se on annettu armona Jumalain,
     se on vannottu keisarivaloin!

    Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
     ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
    kuin Feeniks lintu se nousisi taas
    ihan turmankin tuhkien alta.
     Se on Vestani kallis, mi valvonut on
    mun kansani hengen tulta,
    se on koskematon, se on kuolematon,
     voi, ken sitä ryöstäis multa.

    Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
     ja kansalta onnen uskon?
    Ken päivyen taivolta riistää tais
    ja pilven rannalta ruskon?
     Mun kansani kevät se kajastaa,
    se on uskoni varma ja vakaa,
    ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
     se on tuleva talven takaa.

    Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
     ja virtojen vuolahat välkyt;
    kotirantojen koivut on vihreissään,
    ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
     ja se kansani kevät se kaunis on,
    sen on siivillä siunaus Herran.
    Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, —
     ja se kevät on koittava kerran.

1899.

VÄNRIKKI STOOL.

(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)

    Kun mun Suomeni päivä on laskussaan
    ja tupani tummuvan näyttää,
    minä mietin eespäin, ma mietin taa, —
     mut se yks minun mieleni täyttää.

    Ma uneksin urhoja uljaita
    ja miehiä miekkavöitä,
    minä muistelen Munterit, Maaherrat,
     ja Stoltein sankaritöitä.

    Minä uneksin rivin ryysyisen
    ja mustan ja vankan kuin muuri,
    kukin silmä on kylmä kuin kuolema,
     ja jok' ainoa sydän on suuri!

    Ja jos, jos joku heikkona horjahtais
    ja rikkoen rivit heittäis,
    niin torpan tyttöset itkisivät,
     Spelt inhoten silmät peittäis.

    Ja mä vaivun mun onneni hurmioon,
    ei viel' ole aikas ilta!
    Oman poikani posket ma hehkuvan nään
     etumaisilta patterilta! — —

    Mut ma havahdan onneni haaveista,
    se oli vain unten lainaa,
    ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat,
     ja torpan tyttö on vainaa.

    Näen Stolteja muutaman, Speltin myös,
    min silmät sumeina hohti,
    mut Suomeni surkean armeijan
     näen kulkevan pohjaa kohti.

1902.

KEVÄÄLLÄ.

    Käy vihantaan oksat koivujen
    ja kevät saa vihreän vaatteen
    mut Suomess' on syksy sydänten
     ja talvi toden ja aatteen.

    Jo lämpeni taivas, läksivät jäät,
    jo aukee aallon syli,
    mut vihan ja vilpin synkeät säät
     käy Suomen sydänten yli.

    On toukokuu ja kukkain kuu,
    ja nurmet nuorna hymyy,
    mut Suomessa otsat punastuu,
     ja silmä silmää lymyy.

    Käy koivujen oksat vihantaan
    ja kevät saa vihreän vaatteen,
    mut koittiko Suomelle milloinkaan
     kevät oikean, toden ja aatteen?

1903.

REVONTULET.

    On päivä poissa, ei hohda hanki,
     ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
    ja vait on järvi ja virta vanki,
    ja yllä pakkanen paukkuaa.
     Mut kohta öisessä sankeassa
    jo taasen taivolla salamoi,
    ja päivä uusi on alkamassa,
     ja koittamassa on uusi koi.

    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
     ja taivas kaarena kirkastuu!
    Ja tuolla, katsohan, valokielet
    jo halki taivahan viskouu!
     On niinkuin taistoa tulten julmaa
    tai valomerten tää myrsky ois,
    kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
     ja päiv' on kirkas ja yö on pois!

    Kuin Noan aikoina taivahalle
     loi luoja kaarensa korkean,
    ettei hän vastedes vetten alle
    hukuta kansoja kuolemaan,
     niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
    kun tulet ilmoissa öiset lyö:
    ei ole kohtalo Suomen kuolla,
     vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.

1891.

ZII0N.

Aihe v:lta 586 e.Kr.

    Tytär Ziionin kaunis suree niin,
    sen on suistunut uljas muuri.
    Laki Herran templissä tallattiin,
     sen tallasi Baabel suuri.

    Tiet, portit Ziionin ikävöi,
    ken juhlille enää kulkee?
    Sen palmuinkantajat Baabel löi,
     sen portteja Baabel sulkee.

    Yli yötä hän itkee niin katkeraan
    sen kaupungin ulkopuolia.
    He sortivat Ziionin, syntymämaan,
     tekis itsekin mieli jo kuolla.

    Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
    päämiehet on verrattu peuraan,
    jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
     jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

    Te ohitse käyvät, katsokaa!
    Tää eikö koske jo teihin,
    kun pakanat templiä saastuttaa
     ja kajoo kanteleihin?

    He koskevat kansani pyhimpään,
    kalut kallihit vievät he meiltä,
    ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
     ja Herra on kieltänyt heiltä.

    He ryöstit mun parhaat poikani pois,
    pojat Ziionin kempit ja korjat;
    kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
     ne nyt ovat Baabelin orjat.

    He polttavat ihon mun pojiltan',
    ne jauhavat Baabelin viljaa,
    ja Juudan neitsyet suruissaan
     heit' itkeskelee hiljaa.

    Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
    Joko silmät liinalla peittäis?
    Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
     ja rannat raukat heittäis?

    Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
    mut ei raukene rakkaus laisin:
    käten' oikea ennen unhottukoon,
     kuin, Ziion, sun unhottaisin!

    Yli yötä mä valvon sun nousentaas,
    ja mä huudan sen Herran puoleen,
    jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —
     hän on katsova kansan huoleen.

    Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
    kun sana saapuvi kerran,
    ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
     ja se sana on itse Herran:

    On Baabel suuri ja mahtava maa,
    sen viinaa pakanat juovat,
    siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
     ja suruja sillen tuovat…

    Mut Ziionin tyttären kyyneleet
    minä pyyhin pois ja sen haavat,
    ja sen hipiät, huolista mustenneet,
     taas rieskanvalkeiksi saavat!

1900

SIMSON.

(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)

    Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen,
    jota kätesi kerran johti?
    Ja joko sinun apusi uupunut lie,
    ja joko tämä tie nyt on surman tie,
     jota kaihoten kuljen kohti?

    Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa
    surun vuoret mun ylleni juuri,
    ja kukkulat kaikki kaatukaa!
    Ei kaada ne urhon kunniaa,
     hän on sortuissansakin suuri!

    Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas
    minä kantanut oisin ja kansa, —
    mut yhdestä varjele, vakainen,
    ja elä suo orjana sortua sen,
     joka vapaa on sukujansa!

    Elä anna sen mataa matona maan,
    elä kerjätä kulkijanna!
    Elä salli suuta sen suljettaa,
    elä salli sen niskaa poljettaa,
     sen ennen murtua anna!

    Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei,
    joka suussaan ei siedä salpaa,
    ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei!
    ja ei sitä kahleissa kanneta, ei,
     jok' on kantanut Jumalan kalpaa.

    Minä tunnen mun voimani valveuneen,
    sinä, Herra, nyt ole minun muurin'!
    Kuka Juudan johtajan horjuttaa?
    Ei vapaa orjana kuolla saa,
     hän on surmansa hetkellä suurin!

(Hän tarttuu pilareihin.)

1903.

JISREELIN VANHIMMAT.

(Kuningas Ahabin historiasta.)

    Jisreelin raati on huolissaan,
    se on sortunut suureen vaivaan:
    on saapunut käsky kuninkaan,
     ja se saapui kuin salama taivaan:

    "Todistus väärä valmistakaa
    te Nabobia vastaan,
    ett' on hän herjannut Jumalaa
     ja kironnut kuningastaan.

    Valamiehiksi kelmiä tuokaa kaks,
    niin Nabob ulos viekää,
    ja todistettuna herjaajaks
     hänet herjana hengiltä lyökää!"

    Sana ankara on. Kuka neuvon ties?
    He vait ovat, lohdutonna.
    Yks lausui: "Nabob on kunnon mies,
     ken herjasi hänt' oli konna."

    Mut toinen nous: "Mua kuulkaahan,
    varo, Jisreel, mielesi malta!
    Tosin käsky on väärä kuninkaan,
     mut Herran on esivalta!"

    Niin horjuvi raati Jisreelin,
    oli tunto ja oikeus turhaa;
    esivalta kun kerran on käskenyt, niin
     se vannoo väärin ja murhaa.

    Suurkelmiä päättivät hankkia kaks,
    niin Nabob ulos viedään,
    ja todistettuna herjaajaks
     hän herjana hengiltä lyödään.

    Te tiedätte sitten sen historian.
    Teki Jisreel synnin raskaan;
    ja oikeutt' ei polkemaan
     saa käydä kuningaskaan.

    Näet Jumalan mies tuli Ahabin luo:
    "Näin kuuluvi käsky Herran:
    missä koirat nyt Nabobin verta juo,
     ne sun veres särpivät kerran!"

1903.

SUOMEN LAULU.

    Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
    tule, laulamme raikkahin rinnoin!
    Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
    sitä kannelta kuulua koittelemaan,
     jota Väinämö soitti jo innoin!

    Se laulu on uskoa, toivoa täys,
    se on tenhona taisteloihin!
    Ken vihamies kansalle surmaa suo,
    hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
     hänet laulaen sorramme soihin!

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.

    Siirryn linnani summiin suojiin,
     astun hyllyjen huimain taa,
    katselen Suomeni suuriin luojiin,
    kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
     tulkate tänne, pajarit tuhmat,
    maatani väellä valloittamaan,
    täällä on uskot, täällä on uhmat,
     täältä, täältä me ammutaan!

    Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
     suojassas ei surua lain:
    huoleti tähtään töittesi takaa,
    Kanteletarten, Kalevalain.
     Siin' on Suomeni seinähirret
    tuimat, tuhannenvuotiaat,
    siin' on taistoimme tenhovirret,
     voittolaulumme voimakkaat.

    Katsos velhojen suuret sarjat,
     näetkös noitien armeijaa!
    Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
    lyöty Louhea, Pohjolaa.
     Tääll' on turmihin tappaviinkin,
    tääll' on taikoja tuhansiin,
    tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
     pahansuopainkin panemiin.

    Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
     urhot uutterat, seppelepäät.
    Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
    tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
     Etsivät yhteen heimoni suuren,
    liittivät siskot siskoksiin,
    juuttivat syvähän tammen juuren,
     latvan työnsivät taivosiin.

    Sinis suruissa suurimmissain
     silmäni toivoa välkähtää,
    kunis pirtissä pienoisissain
    laulut heimoni helkähtää.
     Niiss' on Suomeni seinähirret
    tuimat, tuhannenvuotiaat,
    niiss' on taistoimme tenhovirret,
     voittolaulumme voimakkaat.

1900.

LAULU ISÄNMAALLE.

(Vanhaan ja uuteen tapaan.)

    Minä lemmin mun maatani mairettain,
    ja ma kiinnyn sen mantuun ja multaan,
    ja en minä pois tätä vaihtais vain
     en hopeaan, en kultaan.

    Mut Suomen soita ma lemmi en,
    en rahkasammalta tuota,
    ja jos joku pelloksi perkais sen,
     niin en minä surisi suota.

    Minä lemmin laihoa laineilevaa
    ja vainiolla viljaa,
    ja kaurankukkaa kalseaa
     minä lemmin niinkuin liljaa.

    Mut hallaa hyistä en lemmi ma lain,
    joka viljat välin surmaa.
    Minä lemmin Suomen onnea vain,
     mut en minä lemmi turmaa.

    Ja mä lemmin sen onnesta taistelijaa
    ja taistajan orpolasta,
    mut taistoa suurta, rohkeaa,
     ja taistoa kunniakasta!

    Minä lemmin poikia potria maan,
    ja impeä uljasta, sorjaa.
    Ja ma lemmin Suomea vapaata vaan,
     mut en minä lemmi orjaa!

1901.

NYT VALITKAA!

    Nyt valitkaa!
    Joko lepo ja yö,
     tai taisto ja työ.

    Nyt valitkaa!
     Joko toivottuus
    tai se usko uus,
    se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on,
    joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
     Kuolematon.

    Nyt valitkaa!
     Joko orjan kieli
    ja orjan mieli
    ja orjan omatunto,
    tai Suomen kieli
    ja Suomen mieli
     ja Suomen tunto ja kunto.

    Nyt valitkaa!
    Joko kulta ja kullan kunniaa,
     tai isänmaa!

1900.

TE JALOKIVI LOKAAN POLKEKAA.

    Te jalokivi lokaan polkekaa
     ja kulta puhdas tuleen tuomitkaatte,
    te korppein lailla kohta kirkukaa,
    kun kerran otsan uljaan nähdä saatte!
     Te madot maan, te salaa ryömielkää
    ja kilvoin käykää puremaan,
    jos ken vain seista tohti jalallaan,
     ja kyille näyttää, ettei surmaa pelkää.

1905.

LUKANUS KIDUTETTUNA.

Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana, koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.

Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen. Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa: sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja rikokset.»

Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa, lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän "taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.

Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon. Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista runoistansa, kuoli.

Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa
Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.

LUKANUS KIDUTETTUNA.

(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)

    Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän,
     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
    Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä
    ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä",
    on kuoloa kovempi — on oma häpeä,
    mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat
     mun lauluni ja eloni langan pois.

    Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
     kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
    Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa
    Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
    puolesta esi-isäin vapaavaltion,
     min vapaus ies vain ol' orjain harteilla.
    Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin
    ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
    ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
    Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
     vapautenne eestä, lapset Spartakon!
    Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
    eest' ihmisyyden vapaavaltion!
    Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
    Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän,
     on kaunis kuolo, leikki maratooninen.

    Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
     ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää
    ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen
    päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks,
    päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on.
    Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
     kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu,
    kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui,
    atleetinvoimin nousten ulos lennättää
    liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
    juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin,
     kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.

    Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
     mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
    Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
    mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
     mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
    Se pyövel'toimi lemmentointa on
    lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
     senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.

    Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen
     ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
    mut sinä, laula sinä uljain päin
    kuin Natsaretin kansainlaulaja,
    julista valtaa, jossa pienin ensinn' on,
     ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais,
    oikeuden Rooma käske rakentaa
    häpeän Rooman muurein raunioon;
    kuin Natsaretin kansainlaulaja
     sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!

    On orja, Stoan viisas lausui niin,
     ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse.
    Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain,
    ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain:
    Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
    eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
     eespäin ja riemuin kuole kilvelles!

1905.

PARI PÄIVÄKIRJANLEHTEÄ.

— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi. Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin. Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —

Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.

En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.

Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.

Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava, levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.

Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun. Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät, tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.

* * * * *

On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä — mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät, lumivalkoiset leningit.

Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden kallis muistopaikka.

Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan 1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen iskenyt miekallaan…

Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa". Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.

Sinä päivänä se alkoi.

Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös, magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit, jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!

Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua poikajoukko viereisen pöydän ääressä?…

Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:

    Magyarien Jumalalle vannokaa:
    Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!

Budapest 2/8 1902.

PIENI TYTTÖ PIHLAJAN ALLA.

    Ruoho vihree pihlajan alla,
    pieni tyttö ruohossa leikkii,
     mun tyttön' on niinkuin kukka.

    Päivä loistaa kukkien teriin,
    sirkka laulaa säteissä päivän,
    sirkka laulaa lystiksensä,
     mun tyttön' on pieni sirkka.

    Sinikelloja, neilikoita,
    alkemilloja, apiloita, —
    mikäs sin' olet, sinikello,
    lemmenkukka? Isän kukka!
     Mun tyttön' on isän kukka!

    Pikku tyttö pihlajan alla,
     Suomen suvella pihlajan alla,
    poimios paljo ilojen kukkia,
    ilojen kukat kuolee!
     Kerran poimit surujen kukkia,
    tyttöni, suurien surujen kukkia, —
    pihlajan oksilta lehdet lentää,
     Suomen suvi kuolee!

1903.

SINÄ SANOIT…

    Sinä sanoit: jo ohi on varmaan
    suviaamut ja vienoiset veet!
    Sinä näit vain taivahan harmaan
     ja ne suuret pisareet, —

    ne veet, joita syys luo ilmiin
    elon kuolohon vihkiessään,
    ja ne veet jotka nousevat silmiin,
     kun on orpo ja yksinään — —

    Oi niin, oi niin, sinä vieno,
    sinä kallis ystävyt,
    nyt kyllä on tummana tieno,
     kuin kaikk' ois häipynyt!

    Mut me talveksi tarhat luodaan
    suvimuistoista synnyinmaan —
    Ja kun kerran se kevät suodaan,
     ah, kuinka me riemuitaan!

Atlantilla 1903.

II.

SANKARI.

    Ruoska norja,
     kulta kiiltävä, korja — —
    herra herja,
    vouti julkee —
    Alla ikehen orja
     tietä kolkkoa kulkee.

    Sydän nuori,
     sydän uljas kuin vuori
    sykki lempeä
    synnyinmaahan,
    sotisopahan suori —
     elon uhrata saahan?

    Nousi kerran,
     sorti sortajaherran.
    — Veri rinnan
    rakkahan juoksi.
    Eli sankarin verran,
     kaatui kansansa vuoksi.

1909.

SÄVELEITÄ.

(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).

    Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin,
     ja äänet ilmassa kajahuu.
    Ne vierii vienoisina yllä kehtoin,
    ja hymyyn herää ruususuu.
     Ne värähtävät vanhan kammioihin,
    ja silmä himmee kirkkaaks saa,
    ja sairas herkee onnenunelmoihin,
     ja orja selän köyryn oientaa.

    Mik' on se sävelhely hellä, hurma,
     se aamunkoiton armas leyhkäys?
    Mik' on se rajutuuli, turma, surma,
    mik' on se merten vimma, myrskähdys?
     Se sävel, joka elon auvot soiden
    yrmyillen uhkaa tulta, salamaa —
    mik' on se laulu kumma Kullervoiden?
     Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal

    Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä,
     hän riemastuupi, laulut kuullessaan,
    hän sankariks saa suureks — mutta kellä
    miel' halpa on, hän raukka vaviskaan!
     Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin,
    mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi,
    mi siteet, salvat taittoi, murti muurin,
     se kehnon korviin turman uhkaa soi.

    Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä,
     niin soitot armaat kuulla saat!
    Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä,
    kasvanet varmat, voimakkaat.
     Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön,
    käy silloin tietäs uljain päin!
    Et huku niinkuin halpa unhon yöhön,
     vaan nouset aina aamun välkähtäin.

New-York kesällä 1904.

EESTÄ VAPAAN KANSANVALLAN.

    Muistan ajan, entisajan,
    muistan kansan kauniin, urheen,
    kuinka sykki suuret syämet
     kesken turman, kesken murheen,

    Muistan kuinka vuorten lailla
    vyöryi ylle onnettuudet,
    muistan ruoskan, sorron ruoskan,
     iskuin jälkeen iskut uudet.

    Kuinka kansaa vainovalta
    raastoi korppikotkan tapaan.
    Muistan kuinka kahlett' orjan
     kiinnitettiin kaulaan vapaan.

    Muistan kuinka sorto painaa
    ikeeseensä kansan niskaa, —
    mutta muistan, kuinka kansa
     ylväsnä sen yltään viskaa!

    Muistan ajan, entisajan,
    kuinka kukki kansan kunto,
    kuinka Suomen sorron sorti
     Suomen uljas yhteistunto.

* * *

    Näitä muistan — unelmissain
    väikkyy kaunis kansakunta,
    kansa kallis, kansa yksi!
     Miks on kaikki kaunis — unta?

    Nousee päivä suosta surun,
    koittaa kevät kansan vapaan, —
    mutta veljet veljiänsä
     raastaa korppikotkan tapaan.

    Vasta sirut Suomen sammon
    kootaan korjuun uljain innoin, —
    maksettiinko aarre ainut
     kenties liian halvoin hinnoin?

    Suistuu vallat väärän, valheen
    ilman verta, ilman kalpaa, —
    miks' on kansan kaikkivalta
     suurin valta — pientä, halpaa?

    Miks, kun rannat rakkaat hohtaa
    oman onnen säihkees' ihan, —
    miks, oi miksi kansan kalliin
     otsat varjoo säihke vihan?

    Miks nään kansan sankarmieltä
    yksin talvein tummain aikaan, —
    minne kevään vapaan kohtain
     mielet vapaat, suuret saikaan?

    Miss' on suoja Suomen sammon,
    rivit sankat yksin rinnoin?
    Maksettiinko aarre ainut
     kenties liian halvoin hinnoin?

* * *

    Oi, — nyt vast' on vapaudelleen
    kansa vaivat, uhrit velkaa!
    Siksi työhön joukoin tulkaa,
     tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!

    Työhön, eestä yksi kaikkein,
    sortoon veljesvihan hallan!
    Eestä ihmisoikeuden,
     eestä vapaan kansanvallan!

    Työhön eespäin! mielin urhein
    mailla aatteen, mailla aineen!
    Ettei koskaan kansa vapaa
     sortuis alle orjan maineen.

    Että kodit korkeneisi
    pienet, suuret Suomen muuriks,
    että heikot, halvat nousis
     yhteistunnoin ylväiks, suuriks!

    Siks, oi siks on vaivat tarvis,
    siks on vielä uhrit velkaa.
    Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin,
     innoin uljain kilpaelkaa!

1908.

PAKKASTOIVEITA.

    Tää syksy on sairas aika,
     elo kuoloa kohti riutuen käy.
    On taivas harmaa,
    maa märkänä alla, —
    ja kalsaita kasvoja kaikkialla,
    ei tuskin kirkasta katsetta näy!
     On kuin kävis nuorikin alla päin
    ja velttona henkisi huuruja maan
    ja valittaisi,
    vaivaisen hymyssä suu —
    mut jos tulis tammikuu,
     ja pakkanen paukkuaisi!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
     puris terveeks poskipään!
    Lois otsihin innon ruusut,
    ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
     joka uomassaan
    ei sulkuja väistele ensinkään,
    käy eespäin vaan,
     meri ääretön määränä matkallaan!

    Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
     ja jäätelis pois lian tympeän tään,
    joka täyttää maan
    ja tarttuu kulkijameen,
    impehen, poikaseen
    ja vanhukseen,
     ja kulkevi näin kodin kammioon
    ja lasten leikintälattiaan
    ja tahrii pienoisen
    poikakullan
    ja vienoisen viattoman
     tyttökullan.

    Jos poistelis lian ja saastaisuuden
     ja lois ajan uuden!
    Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
    hangille kirkkahille,
    ja rohkean immen ja nuorukaisen
     poskille punerville!

    Silloin, kun päivyen säihkeessä
     kilpaisi silmien säihkyt,
    hankien hohdossa
    tuntehen puhtoisuus,
    silloin, kun päilyisi
     nuorna ja tuoresna
    poskella verten
    ja rinnoissa riemujen ruusut, —
    silloin, silloin
     säilyisi Suomelle vastaisuus.