III.

GIORDANO BRUNO.

    Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot
     Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi.
    Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot,
    sun korviis juhlalaulut orjain soi!
     Sä luulit: uhris uljas, peloton
    tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen,
    sen yhden, sen suuren mi voittava on!
     Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.

    Sä katsot yli joukkojen raivoovain
     ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin,
    et maisten tuskais määrää sä mittaa lain,
    et kiinny edun, onnen arveluihin.
     Giordano Bruno! Untasi armasta nää,
    kuin kulkija kaukaisesta maastaan!
    Giordano Bruno, ah — ken heräjää! —
     mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.

    Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin
     ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta,
    ja Campo di Fiorin liekkeihin
    totuutta yhä polttavi mahtivalta.
     Giordano Bruno! Vielä joka kerta,
    kun aate myydään kultaan, maineeseen,
    kun Caesareilleen orjat vuotaa verta,
     näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.

    Giordano Bruno! Viel' on veli musta,
     mi kaapuns' alta sinut kiroaa,
    mi vääryydelle pyytää siunausta
    ja niinkuin ennen mairii mahtajaa.
     Giordano Bruno! jalon rovioon
    kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita,
    ken totta lempi, kanssasi kulkekoon
     viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.

Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.

JUMALA-AJATUKSIA.

    Sä etsit kirjoista Jumalaa,
     ja se Jumala on ihan kumma:
    hän vihastuu, hän rakastaa,
    hän koston liekkinä leimahtaa;
    hän isä on
     ja tuomar' tunnoton:
    kun rikkoi yksi,
    hän kosti toisen;
    hän riisti äidiltä esikoisen;
    hän siunas nöyrät ja oikeat,
     hän johti sodassa armeijat;
    hän syntiä suurta soi anteeks monta,
    hän tuhosi tuhat viatonta.
    Hän on halpa ja jalo,
    hän on pimeys ja valo,
     hän on hyvän ja pahan summa.

75

74

    Mut jos jumala on suur',
     niin hän ei ole Odin, ei Tor,
    ei Jehova, Zeus, ei Ammon.
    Ne on valtoja kauhun ja kammon.
     Jos Jumala on suuri ja rakkaus,
    niin rakkaus ei ole viha,
    ja jos Jumala on hengen puhtaus,
     niin henki ei ole liha.

    Ken Golgatan kummulla anteeks pyys,
     kun rakkaus ristillä surmattiin,
    ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys,
    ei vyötetty miekkahan, mantteliin,
     ei riistänyt äidiltä esikoista,
    ei huolinut urhoista, armeijoista,
    ei ollut hän Jehova suur',
     ei Odin, Zeus, ei Tor…

1901.

JOULULAULUJA.

1.

    Joulu armas on joutununna,
    joulu-ilta kulta.
    Himmeli heiluu pöydän yllä,
     kynttilöiss' on tulta.

    Piltti pieni on seimessänsä,
    uinuu ruusuist' unta.
    Ilma on kylmä, yö on musta,
     ikkunoiss' on lunta.

    Piltti pienoinen hymyhuuli
    kuiskii maahan rauhaa.
    Ulkona vinkuu vinha tuuli,
     merten aallot pauhaa.

    Kuiski rauhoa, piltti pieni,
    kuiski, kultahapsi, —
    että sen kuulis suuri luoja,
     kuulis ihmislapsi!

2.

    Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie,
    ja äidillä on kyynelissä silmä.
    Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

    Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,
    ja äidillä on kyynelissä silmä.
    Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
     Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

1901.

MAAILMAN GOLGATALLA.

    Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
     he tahtovat heitänsä nostaa.
    Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
    he tahtovat kullalla ostaa.
     Ja Jumalan armoa julistain
    he kulkevat maita ja merta,
    mut sun armos he mittovat miekoin vain
     ja tiensä tihkuvat verta.

    Ja orjainsa lyömistä tiilistä
     he pystytit templit ja pylväät,
    ja kulta- ja hopeahelyillä
    he peittivät alttarit ylväät.
     Ja he panivat papit ja tuohukset
    sun nimeäs vartioimaan,
    ja kirkon kirot ja autodafet,
     ja käskivät kellot soimaan.

    Mut oman valtansa vartiaks
     he alttarin ylle sun naulaa.
    Ja ne hymnit Herran kunniaks
    ne itsellensä he laulaa.
     Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
    "Tiet, portit laveiksi luokaat!'
    Mut kultaristillä alttarin
     sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

    Ja mä näen sun surusi kyyneleen
     läpi juhlasuitsujen sauhun,
    ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
    yli Kyyrie-eleeson-pauhun:
     "Oi isäni, miks ylenannoitkaan
    minut maailman Golgatalle,
    vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
     ja pilkan ja pistojen alle!"

1900.

VUOSSADAN HAUDALLA.

    Jää hyvästi, vuossata oikeus,
    jo voittaa valhe ja väärä.
    Jää hyvästi, vuossata vapaus,
     on suuri sun orjais määrä.

    Jää hyvästi, vuossata rehellisyys,
    jo valmis on valtavaras.
    Jää hyvästi, vuossata veljellisyys,
     jo nyt kulta on kunnia paras.

    Jää hyvästi, vuossata rakkaus,
    kas britti kuin buuria halaa!
    Kun horjahti pienen oikeus,
     sydän suurten säälistä palaa.

    Jää hyvästi, vuossata valistus,
    sun valonas on järki.
    Jää hyvästi, vuossata armahdus,
     sun armos on keihään kärki.

KAY TYÖHÖN.

    Olit, vuossata, suureksi syntynyt,
    oli lahjojas tieto ja taju,
    mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt,
     vaan kamala kalman haju.

    Käy työhön, työmies, uutteraan,
    käs' veljen käteen liitä!
    Kaikk', kaikki työhön tarvitaan,
     ei yhden voimat riitä.

    En huoli sun halvasta loistostas,
    en kurjasta kunniastas.
    Mä kylmänä seison haudallas,
     ja katselen kaihoten — lastas!

    Käy työhön, työmies, kiireimmin,
    äl' uuteloita vuota!
    Äl' usko armo-antimiin,
     mut omaan voimaas luota!

    Käy työhön, työmies, suorin tie
    on aineen tie — mut malta:
    on valtaa kaks: yks kullan lie,
     mut hengen ylivalta!

    Ne raukes kätten raadannat,
    ne vaikeni kuin vaate,
    mut sun on määrät korkeemmat,
     on ihanteet ja aate.

    Ja ihantees on ihmisyys
    ja aattees hyvän voitto,
    ja vapaus ja veljeys
     ja onnen aamunkoitto.

    Käy työhön, kanssas uskallus,
    ei syitä sulia pelkoon,
    ja rakkaus ja oikeus
     sun työtäs ohjaelkoon!

    Siis työhön! Työssä luottamus,
    ei syitä sulla pelkoon,
    ja yhteis-onnen oikeus
     sun työtäs siunaelkoon!

1902.

SNÖFRID.

(Viktor Rydberg).

    On ilta ja myrsky on raivoissaan,
     hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan:
    "Gunnar,
    tule pois, tule leikkihin laineitten!
    Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
     jos uljuutta pojall' on rinnassaan:
    tule keinuhun keijuisneitosen!
    Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
    Gunnar,
     niin soudamme onnesi saarillen."

    Se oli Snöfrid.
     Nähnyt joskus metsän pimennoissa
    oli hän keijun, kaikkein armaimman,
    nähnyt sinisilmän loistavan,
    valko-otsan kultakiharoissa.
    He rientävät pois ja käsikkäin
     he yhdessä kulkevat rantaan päin…
    "Snöfrid,
    olet kaunis, sä hopeahelmainen!"
    Nous kuu yli metsien synkeäin,
     punapalona pilvistä väikähtäin,
    ja immyt jännitti purjehen,
    veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin.
    "Snöfrid,
     me laskemme laineilla, morsiamein!"

    Vierell' impi
    kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
    uneksien kuuta katselee;
    ympärillään aallot yrmyilee,
     ympärillään myrskyn viimat soivat.

    Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
     yks' niemi korkea kohoaa.
    "Gunnar,
    me seulomme kultaa kiiltelevää",
    noin kääpiöpeikot houkuttaa,
     ne viittovat vuoren onkamaa:
    "Tule, poika, onnesi etsintään!
    Et köyhänä, halpana olla saa!
    Gunnar,
     myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"

    Ja ilmat inkuu ja salamoi,
     Ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
    "Gunnar,
    ne on julmat joukkiot Utgärdin!"
    Ja torvet ja liput ja säilät soi,
     väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
    min Midgård on kietonut kahleihin.
    "Myös sielusi meille, niin muisto loi,
    Gunnar,
     nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"

    Tuli lahti, loistossa kuutamon,
     siell' aalto on uupunut lepohon.
    "Gunnar",
    niin vietteli ään, "tule lahdellen!
    Tääll' lehdon helmassa mökki on,
     tääll' uskollisuus on horjumaton,
    tule, löydät kaislan niin rauhaisen
    sylin vienon ja kullan kainalon,
    Gunnar,
     elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"

    Mut korkeena nousi
     keulassa Snöfrid:
    "Paremp' on urhon
    jalo köyhyys,
    kuin lepo kurja
     ääressä kullan.

    Paremp' on pilkattu
     hyvälle kuolo,
    kuin maine, voittama
    itsekkyyden.
     Paremp' on halaus
    vaaran kuin rauhan.
    Mun jos valitset,
     valitset myrskyn.

    Sillä raskaan
     sankar'-elon
    runot kuuluu:
    miekkaa kantaa
    turmaks peikkoin,
     verens' antaa
    eestä heikkoin,
    valitust' ei,
    vaivaa vainen,
    taisto toivoton ja
     kuolo unhoksiin.

    Siin' on elon tosi sankarmaine.
    Ellös mieli onnen saarihin!"
    Sitten sumuun
    katos keijukin.
     Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.

* * *

    Gunnar! Poika!
     Mont' on tietä, kunnes aukee hauta;
    sun jos ties on taistelijan tie,
    koetusten, tuskain tuimain kautta
    epäilyksen sumuun sun se vie.
     Yksin, vertyin
    kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
    puolesta tään maailman pieninten,
    ja min ehti taivasta lähemmäksi,
     raskaamp' yhä kulku on askelen.

    Vaan jos, poika,
     uskolliseks elos unelmille
    jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
    vie sun vielä metsään leikkisille,
    laulaa sulle lohtulauluas,
     avaa sulle
    tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse,
    kun sa taisteluista palannet
    Idanurmikolle, nornain luokse,
     joill' on elon taulut kultaiset.

1903.

BERTRAN DE BORN.

(Ludvig Uhland.)

    Kalliolla sauhut suitsee
     Autafortin raunion.
    Eessä tuiman kuninkaansa
    linnan herra kahleiss' on:
     "Sainkos sun, mi miekoin, lauluin
    kiihdit kansat kapinaan,
    joka lapset viekottelit
     isän sanaa uhmaamaan?

    Seisot siinä sä, mi kerskuit
     sankarsielus oivaltain,
    ettet koskaan henkes voimaa
    käytä muuta puolet vain?
     Nyt ei puolet sulle riitä,
    koko henkes tarpeen ois,
    että linnas jälleen nostais,
     kahlerautas katkois pois!"

    "Niinkuin lausut, kuninkaani,
     eessäs on Bertran de Born,
    hän, min laulust' yltyi liekkiin
    Perigord ja Ventadorn,
     hän, mi piikki pistäväinen
    silmiss' oli valtiaan,
    min vuoks Sunkin lapses kantoi
     vihaa isän, kuninkaan.

    Tyttös saliss' ylvääss' istui
     morsianna herttuan,
    lähettini silloin hälle
    lauloi minun lauluan',
     lauloi minun ikävistäin
    immen kerran ylpeilleen,
    kunnes valui morsiusvaulat
     kyyneleitä tulvilleen.

    Varjoss' alla öljypuiden
     parhain poikas uneksuu,
    kun hän kuulee sankarlaulun,
    havauupi, hurmautuu.
     Sukkelaan on ratsu valmis,
    ja ma kannoin lippuaan,
    kun hän sortui Montfortilla
     surmannuoli rinnassaan.

    Verin helmaani hän vaipui;
     ei se teräs ollut, oi —
    ei, mut sinun kiroukses
    hälle kuoloon tuskat toi.
     Mielii vielä kätees käydä,
    mut on välill' ulappaa;
    kun ei sinun kättäs yllä,
     minun silloin puristaa.

    Siit' on, kuin nyt Autafortin,
     multa voimat murtuneet;
    murtui kaikki, murtui puolet,
    särkyi kielet, kanteleet.
     Käden voit nyt kahlein kiertää,
    kun on henki hervoton;
    surulauluun yhteen vain se
     vielä kerran noussut on."

    Vaipuu otsa valtaherran:
     "Poikani sä viettelit,
    tyttäreni syämen hurmoit,
    minunkin nyt liikutit.
     Salli käden kättä puistaa,
    kautta kuolleen ystäväs!
    Kahleet pois! Ma tuulahduksen
     tunsin sinun hengestäs."

IV.

RIKAS MIES.

    Hän ainehen hiekasta hikipäin
    hopeita ja kultia kaivaa,
    ei muista hän uurteit' otsallaan,
     ei muistele vuosia, vaivaa.

    Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
    hän niitä kuin peikkoja lymyy,
    ja ihanteet häntä inhottaa
     ja isänmaalle hän hymyy.

    Hän on Raamatun kertoma rikas mies —
    kuin hänkin kait kerta hän kuolee —
    ja Latsarit portilla värjöttää,
     ja koirat haavoja nuolee.

    Mut joskus on hällä jo päällä maan,
    juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
    niin polttava tyhjyys tunnossaan
     kuin kituis hän helvetin vaivaa.

    Ja silloin hän huutavi äitiään,
    ja hän tuntee tuskan ja surun,
    ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —
     ja Latsarit saavat murun.

1899.

VIA DOLOROSA.

    Kyllyyttä,
    loistoa —
    tuskaa ja
     taistoa.

    Konnuutta
    nurjaa —
    kostoa
     hurjaa.

    Armoa
    hiven —
    tunnettuutta
     kiven.

    Yhteiskunta
    korja —
    herra ja
     orja.

    Ylimmät ja
    halvat —
    ken nosti
     kalvat?

    Ken nosti kalvat
    Spartakon tapaan?
    Milloin kirpos orjan kirot
     ohimoilta vapaan?

    — —
    Kalpa ja
    pistin?
    Spartakot rippuvat
     surmapuilla ristin —

ERI PELIÄ.

    Pois pellolta, minun on mantu ja maat,
    pois vaolta vapaaherran!
    Mihin vie tämä peli, te peijakkaat?
     hovin tuomio tullut on kerran.

    Mut torppari tuumii tuskissaan
    ja inttää hiukan verran:
    niin että kuka ne kukkimaan
     sai vainiot vapaaherran?

    Niin, minä ne touvot keväin tein,
    ja kylmillä kynneskelin,
    ja minä ne syysviljat herroille ve'in,
     kun parooni hävisi pelin…

1909.

KULLERVO.

    Poika kasvateltu kaltoin,
    ollut orjantöissä Unnon,
    vaivaeltu, vitsoteltu,
     tuosta saanut tuiman tunnon.

    Ollut, orpo, orjantöissä,
    vailla hoivaa heimon, taaton,
    seura sutten Unnon soilla,
     yksin, isän-, äidinmaaton.

    Yks oli veitsi veljeyttä —
    oi, se särkyi porton pilkkaan!
    yksi rauta rakkautta — —
     Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!

    Yks oli orjan sisko raukka,
    surma sorti neidon sorjan — —
    Tulkoon turma Untamoisen!
     Syököön surma Unnon orjan!

1908.

OIKEAN VARTIA VALPAS.

    Hän huutaa: oikeus antakaa!
    Hän ärjyy elkein varmoin:
    vain oikeutt' anoo kansa, maa,
     ei tyydy alla armoin!

    Hän huutaa: herjat, ryövärit,
    te särvitte kansan verta.
    Hän pauhaa: peikot, petturit,
     tilikirjanne tänne kerta!

    Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan,
    ma kintereillänne kuljen:
    on oikeus ohjana kansan, maan,
     mut mieron tiet minä suljen.

    Minä suljen ne kuohut kurjuuden,
    ja ma kirvoitan, kansa, salpas.
    Väkivallan ma suistan ja vääryyden,
     olen kansan vartia valpas!

    Salasurmaa sortajan sortaja uus,
    ja taskuhun työntää markat…
    Olen oikean vartia valpas, hän huus.
     Ja tilikirjat on tarkat…

1909.

TUTKIJA.

    Päivät rukoeli, palvoi
    elämältä sanaa varmaa,
    yöset tuskin tummin valvoi —
     elo ain' on yhtä harmaa!

    Tutki elon arvoitusta,
    määrää, aihett' ihanteihin, työhön, —
    yks vain selvis: yö on musta,
     että päivä päättyy yöhön — —

1909.

PARATIISI.

    Astuit uljasn' elon Edentarhaan,
    poltit polttouhria, intos parhaan,
     palkkas tieto, että astuit harhaan —

1909.

FIAT JUSTITIA, PEREAT MUNDUS.

    Niin, kerran teille ma kostan
    ja kerran teille ma näytän:
    ma oikeuden ostan,
     ja oikeutta käytän!

    Ja miss' oli maailman kulmaa,
    jot' oikeuden ei hurmais huumaus?
    Ja miss' oli mitä niin julmaa,
     kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?

    Niin — pelätkää, te veikot veljeyden,
    ja varokaa, te raukat rakkauden,
    ja vaviskaa, te narrit vapauden,
     on tunti tullut tunnottoman oikeuden!

1909.

SOKRATES TUOMAREILLEEN.

    Ateenan miehet! Näinkö tosiaan
     kuin Anytoksen arvelunne on:
    mun mielen' tulis kiintää kuolemaan,
    voi työni saada hengentuomion.
     Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin,
    jott' elää voisin,
    häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin —
     ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!

    Ateenan miehet, valiot valtion,
     jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee,
    maan, missä tiedon, taitehen templit on —
    Amfipoliissa verta virtailee:
     mies nuori lehvin vihrein pään koristaa
    mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli,
    ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — —
     Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!

    Ateenan miehet! Käskyn jumalain —
    totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan —
    ma sydämeeni kunniankäskynä sain.
     On miehen tapa taistella paikallaan!

    Anytos rukka, surman uhkas ei auta.
    Kentillä Delionin, Amfipoliin
    Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta —
    Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta,
     ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!

1909.

HAVATESSA.

    Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää
    tuo ennen unelmissaan ylväs mieli?
    Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää
     tuo äsken sorja soittojen kieli?

    Miks sydämessä syys vain varmentuu,
    ja kevättoivoin tummuu kajastukset?
    Miks hivus hieno hiljaan harmentuu,
     kuin yön ja unhon siintelis ukset?

    Oi siks se suru äänen on sortanut,
    kun kerran kansast' uljaasta unta näin —
    Oi siks se mure mielen on murtanut,
     kun haavehista havajan näin — — —

1909.

MIKSI KYSYT?

    Oi kuin kulku ihmiskunnan
    alla aikain on niin kumma:
    kautta öiden, auringoitten,
     varjot, valot elon summa.

    Oi kuin kulku ihmiskunnan
    on niin kumma, on niin vaikee:
    yhtähäll' on riemut rikkaat,
     kahtahall' on huoli haikee!

    Oi kuin elon arvoitukset
    on niin oudot selvitellä;
    yks on orja, yks on vapaa,
     ilo, onni — kellä, kellä?

    Miks on yksi ylväs, jalo —
    Omin ehdoin ottaa, jakaa?
    Miks on kaksi mieron teillä,
     alla armoin maassa makaa?

    Miks? Niin miksi — tutkit turhaa,
    selvitellä itse voit sen:
    ken loi varjot, valon elon,
     orjan, vapaan? Itse loit sen!

1909.

V.

VANHA MÖKKI.

    Kun sinut muistan, niin jo värähtää
    sielussain omituinen onnen soitto,
    järvellä aallot armaat läikkyää,
    ja pihamaalla perhot väikkyää,
     ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

    Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
    ja mökistäni saapi kultalinna,
    min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
    ja kuningatar kaunis kumartuu
     sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

    Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
    ja kuningatar se on äitikulta.
    Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
    Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
     tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

    Oi, sinne kotopirtin hämäriin,
    ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
    joss' äidin silmä valvois nukuksiin! —
    Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
     ja isä, äiti viety mullan alle.

TOIVIORETKI.

    Me kuljemme kirkkotiellä,
    kun aamu on kirkkainnansa,
    kun kaikki on hiljaa siellä,
     ja kun poikessa viel' on kansa.

    Me siirrymme hautausmaalle,
    siell' lemuu ruusujen tuokse,
    ja istumme pihlajan alle
     tuon vanhan ristin luokse.

    Ja kuolemanristin juureen
    ma vaivun elohon omaan,
    ma haivun onneen suureen
     ja kaihoon sanattomaan.

    Ja mist' on riemuni siellä?
    Ma sylihin lastani suljen.
    Ja mist' olen murhemieliä?
     Ma isäni haudalla kuljen.

Z. TOPELIUKSELLE.

(Kuolinsanoman tultua).

    Kuningassurussansa
     ihanteen maailma seisoo nyt,
    ja runotarten kansa
    on harsoin peittäynyt.
    Ja aatteiden impein
     on silmät kyynelin välkkyelleet,
    ja kauneuden impein
    on kaipiolaulut helkkyelleet,
    ja ääressä paarien verhotuiden
    on kuoro impien itkusuiden,
     rakkauden impein.

    Ja oksalla ylimmällä
     nyt Sylvia siipehen painaa pään,
    on kaihomieli hällä,
    hän kaipaa ystävätään.
    Ja kukkaset Suomen
     on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
    ja kesäyöt Suomen
    on kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
    Ja tuhanten rantojen partahilla
    on kuin olis mielillä murheisilla
     siniveet Suomen.

    Mut urhoin vuosisadat
     kiitostas kantaa maineistaan,
    ja Suomen vuoksein radat
    vapaista laineistaan.
    Ja nuorien kiitos
     on kiitos suurista aattehista,
    ja pienoisten kiitos
    on kiitos riemuista puhtoisista.
    Ja ääressä paarien kallihitten
    soi suista satojen, tuhansitten
     kansasi kiitos.

JUHANI AHO.

(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).

    Sä ethän paho,
     Juhani Aho,
    kun piirsimme tuohon kuvan?
    Ei palstan täytteeks,
    mut miehen näytteeks,
     ja pyysimmehän me luvan.

    Niin — näytteeks miehen,
     mi kansan tiehen
    loi viitat katajasta.
    On oksat suuret,
    ja huimat juuret;
     ne viitat on viittoja vasta!

    Ne siintävät julki,
     ja ne suoraan kulki
    päin korpea, suota ja selkää;
    on määrämme loitos,
    lie raskas se koitos —
     mut eksymist' emme pelkää,

    kun viitat on vankat,
     ja vartiot sankat,
    ja tulet kukkuloilla.
    Jos herpoisi työkin,
    ja jos yltäisi yökin —
     me jatkamme aamun koilla!