language: Finnish

TAISTON TIELLÄ

Runoja vaino- ja kumousvuosilta

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS.

Taiston tiellä.
Etuvartiolla.
Vuoden vaihteessa.
Tuomiolla.
Joudu, joulu.
Metsämiehen pääsiäisnäky.
Varjojen kosto.
Kiinalainen uni.
Tappotantereella.
Tulivuori ja laava.
Memento!
Oma lupa, oma lupa.
Työ.
Simson ja Delila.
Kyllikin valitus.
Prometheus.
Enteitä.
Oi, vapaa Suomi.
Kunnian korkea laulu.
Lippulaulu.
Punainen yö.
Hakkaa päälle.
Jakobin paini.
Pois vieras valta.
Päämiehille.
Kalman kentällä.
Hämeen-rykmentin marssi.
Velton Vanjan sodankäynti.
Morituri te satutant!
Saapuville sankareille.
Sotasäkeitä.
Työn laulu.
Juhannus.
Sakari Topelius.
Vapaa kannel.

TAISTON TIELLÄ.

    Veri soi, se käy ja kuohuu,
    käy kuin viini villi vaisto,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kestätkö sä kamppailun?
     Kuinka loppuu turman taisto?

    Taistellen saat tulta, terää,
    kunnia on taistoon kuolla,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kestätkö sä kamppailun,
    kurja, jollet maatas puolla!

    Heitä hullut, heikot naiset,
    jotka oman heimon hylkää!
    Eestä mun tai eestä sun!
    Kun sä kestit kamppailun,
    impes kruunaa sua kuin ylkää.

    Iske ennenkuin sun iskee
    vihamies, mi tarjoo armon,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kun sä kestät kamppailun,
    saat kuin sadan miehen tarmon!

    Eteenpäin! Ei miehet murru,
    kaikki kasvaa suureen soittoon,
    eestä mun tai eestä sun!
    Kansa kestää kamppailun,
     kaatukaa tai käykää voittoon!

ETUVARTIOLLA.

    Etuvartija, torvi on soinut,
    on vaarassa, vaarassa maa,
     eikö vapaus voinut,

    Etuvartija, hetki on lyönyt,
    soi, toitota, torvi, ja soi,
    sanan vieras valta on syönyt,
    omat petturit turmamme toi!

    Etuvartija, riettahat roistot
    sydäniskuja rintaamme lyö,
    yli raunion liehuvat loistot,
    yli kansamme kaartuuko yö?!

    Etuvartija, lieskoja liehuu,
    kodit polttaa ne parhaillaan,
    pedot ihmisten rinnoissa riehuu,
    ja nälkä nyt käy yli maan!

    Etuvartija, herää, herää,
    vihamies monen ystävän kaas.
    sotatorvella kansani kerää,
    niin voittavi vapaus taas!

    Etuvartija, nyt sota soittaa,
    nyt et paikalta väistyä saa.
    kerran vapaus kuitenkin voittaa,
     ja vapaa on syntymämaa!

Oulunkylä, tammik. 1918.

VUODEN VAIHTEESSA.

    Kaksioista tummaa kertaa kello lyö.
    kun juhlapöytään istuu suuri suku,
    jo hämyyn häipyi vuoden viime yö,
     sen varjoon kohtaloiden kolkko luku.

    Ja vanhus lukee: »Kaikki koossa lie,
    mut pöydän luona nyt on tyhjä tuoli,
    maan iloisia maan uneen hauta vie.
    on poissa nuorin, joka kesken kuoli.

    Miks on niin hiljaista? — Vain sydän lyö. —
    Ei iltatähtikään kuin ennen loista.
    on meitä kolmetoista, keski-yö
    on mennyt, vuosi kurja: kolmetoista!

    Sen musta numero on onneton,
    ei rauhan töitä tämä luku suosi,
    se sodan, sorron muistomerkki on.
    tää onneton ja varjon valju vuosi!

    Nyt elon pöytään kansa kokoontuu,
    on tyhjä tuoli, viime vuosi vainaa,
    ei unta suo, kun silmät sulkeuu,
    kuin painajainen kammottaa ja painaa!

    Kuin valekuollut käärinliinoissaan
    se keskellämme käy ja uhkaa,
    se käy kuin kummitus ja miekallaan
    lyö, polttaa, murhaa, jättää taakseen tuhkaa.

    Se täyttää haudat sekä vankilat.
    se raastaa miehet, jotka pyhää palvoo,
    se polkee pienet, viepi vartijat.
    mi maataan suojaten yöt yksin valvoo.

    Pois vaivu hautaas, kurja kummitus,
    jo taivaalla on uuden aamun rusko,
    lyö varjos Kaikkeuden kimallus,
    ja vahvat vuoret siirtää ihmisusko!

    Sä hirmuhaamu, viittaavan sun näin,
    ens vuonna mennä kenenkä on vuoro?
    — Yö valkenee, ja nuoret seppelpäin
    käy laaksoon laulaen, soi kevätkuoro!

    Ja vanhin maljan juo ja rikkoo sen:
    »Uus vuosi, sulle tahdon maljan nostaa,
    käy yli yön ja pimeen pahuuden,
    mi itse itsellensä kerran kostaa!

    Maan perii lapset töin ja unelmin,
    ne kantaa kohtaloita uuden suvun,
    ne piirtää suorin, suurin kirjaimin
     maan kivi-otsaan uuden onnen luvun.

Lammin Ronnissa 1913.

TUOMIOLLA.

    Ja tribunaalin eessä seisoi nuor' Lucile
     kuin muinoin ylväs Rooman nainen,
    syytöksen luki Fouquier-Tinville,
    vait seisoi Robespierre, tuo kansalainen
    min musta lempi muinoin sykki suotta,
     nyt vihaa kantain sitte monta vuotta.

    Lucile Desmoulins kun kuuli tuomion,
     nyt kauniin tyynnä katsoi kuolemaansa.
    — »Täss' seison», lausui, »työnne tehty on;
    mun mieheni, mi tahtoi isänmaansa
    vapahtaa tyranneista, teloititte
     syytteeseen syyttömän mun saitte sitte.

    — Mies uljain uhmas teitä yksinään,
     kuollessaan kiharaani kiersi käsissään,
    niin giljotiini katkoi kookkaan pään,
    kun raaka roskajoukko ulvoi päissään.
    Niin Robespierre nyt kuolon kenttää niittää,
     näin vapaudesta saamme sua kiittää!

    — Mua turhaan piiluinesi peloitat,
     mua lemmit, tiedän, siks ei nouse pääni,
    sen samaan terään kohta teloitat,
    möit vapauden, nyt herjaat häpeääni,
    kuin Juudas petit vallankumouksen,
     pian kuulet kansas kurjan kirouksen!

    — Te kurjat pelkurit, te murhaajat,
     nyt vuodatatte naisen verta
    kuin miehensä, oi, konnat katalat,
    sen itse vuodattaa te saatte kerta,
    kun vallaks väärensitte kansan lait;
     miks, Robespierre, oot kalvas, viekkaan vait?

    — Maan petturit, ma teille muistutan
     Lucretiaa, min vialtuuden veri
    tyrannein päälle kantoi kuoleman,
    ne herruuden vain häväistäkseen peri,
    Roomasta Tarquinit hän hääti kostain,
     kautt' aikain In tyrannos huudon nostain.

    — Mun vereni niin huutaa teille myös,
     se murtaa, murskaa hirmuvallan vainon,
    niin päättyy, Robespierre, sun verityös.
    jo tunnet tuomiosi tuskan painon.
    Iloitse ikirakas isänmaamme,
     pian täyden, vahvan vapauden saamme!»

    Pää pystyssä hän poistui, sanat soi.
     ja syytös sydämiä veriin viilsi,
    yökatseen Robespierreen kansa loi,
    mut monen silmäss' salaa kyynel kiilsi.
    Ja Robespierre loi julmat silmät kiinni
     kuin yllä pään jo välkkyis giljotiini.

Oulunkylässä 20 p. syysk. vallankumousvuonna 1917.

JOUDU, JOULU.

    Joudu, joulukulta,
     sytytä jo tulta
    lasten riemuks kuusen kynttilään,
    luo jo rauha työhön,
    loista yöhön,
     tuiman talven hyiseen hämärään!

    Joudu joka taloon,
     nosta kaikki valoon,
    mikä sortui, uupui uskossaan,
    nosta murhemieltä,
    auta tieltä
     langennutta tähtiin luottamaan!

    Laula lohdun loihdut,
     nosta rauhan soihdut
    yli suuren, synkän maailman,
    poista sodan sauhut.
    kaikki kauhut,
     kaikki tuskat ajan ankaran!

    Joulu, vanha tuttu.
     kerro meille juttu,
    jonka lasna mummot tarinoi,
    kuinka kulki kerran
    kanssa Herran
     pyhä Pietari ja kapinoi:

    »Tämä maa on myöty.
     tämä kansa lyöty
    kärsimyksen puutaan kantamaan.
    täällä henki hyytyy.
    tunto tyytyy,
     kalistamaan orjan kahleitaan.» —

    Haastoi henki Herran:
     »Löin ma kansan kerran,
    nyt sen nöyryydestä nousta suon,
    kunnialla kostan,
    kansan nostan,
     vapaan, kauniin Kaanaan sille luon.

    Että täyttyis taika,
     syntyis uusi aika,
    täysi tunnus suurten unelmain,
    ettei riehu vaino,
    käskyn paino,
     uusi Herodes, mi rikkoo lain!»

    — Niin se taru kuultiin,
     joka joulun luultiin
    tuovan turvaa Pohjan pimeään. —
    Joudu joulukulta,
    sytytä jo tulta
     kansan vapauden kynttilään!

Oulunkylässä 1917.

METSÄMIEHEN PÄÄSIÄISNÄKY.

    Kuin nytkin valvoin rakonuotiolla,
    mi hiljaa hiiltyi, tulta hiljaa hoidin,
    ja rahkasuolla, sula-suvannolla
     soi tuhatäänin metsoin sorja soidin.

    Ei risun risahdusta aamu-yössä,
    puut piti pyhää pitkää pääsiäistä,
    ma yksin riistaa väijyin surman työssä,
    yön kaste välkkyi pyssynpiipun päistä.

    Ei laukea, ei lennä lintuun luoti
    kuin suojais sitä joku outo taika,
    sin' yönä vapahtajan veri vuoti,
    ja syntyi avaruuteen uusi aika.

    Mun oli outo olla surman soilla,
    ja aatos kulki teitään monin mutkin,
    kuin mykkä lintu huojui hartioilla,
    niin tulevia, enteitä mä tutkin.

    Nyt korva kaukaa kummat äänet kuuli,
    soi niinkuin pörriäisen ennusääni.
    maa kohisi kuin nousis myrskyn tuuli,
    kuin hartain huumein haltioittain pääni.

    Jo taivaanrantaa kiirastulen valo
    yön portit punersi ja säkenöiden
    taas itään kääntyi laaja kulonpalo
    ylt'yleen pilvein piirit ympäröiden.

    Ja takaa harjanteen ja Hiidenkummun
    näin kuusten takaa vihan väläyksen,
    maan ääni kiersi, kuulin kaukaa rummun,
    kun metsä huokui raskaan hengähdyksen.

    Nyt norot notkui, tömähtivät töyryt,
    näin rautaratsut, pitkät piikit siirsi
    pois oksat, hirviöiden hiiden höyryt
    pois siunasin ja käsi ristin piirsi.

    Ma hieroin silmää, oi, mi näky kumma,
    vöin välkkyi kultaa kaikki pilvenpäärmeet.
    ja eellä kulki tulipatsas tumma,
    sen taitse ilmestyksen louhikäärmeet.

    Näin taivaan valkeuden sotajoukot
    ja lumenloistavina ratsut hohti,
    ne täytti kaikki pilvilinnain loukot,
    ja suuri keisari ne taistoon johti.

    Näin neljä kotkaa, jotka viiriin piirtyi,
    näin kyyhkyn-kehyksiset ilmalaivat,
    näin legioonat, rivit syrjään siirtyi,
    ne aavemuodon taivaan alla saivat.

    Ja keisarilla käissä risti väikkyi,
    vain siihen katsoi miljoonainen saatto,
    pois louhikäärmeet pitkin purstoin säikkyi,
    ma muistin, oli pääsiäisen aalto. —

    Mut korven takaa hornan soitto kaikui,
    ja esiin hyökkäs moni musta pistin,
    kun yli vaaran sotatorvet raikui
    kuin uhmaks uskon, rakkauden ristin.

    Siell' tuli punapäisten hurtat hurjat,
    maan synnin sotajoukko metsät täyttäin,
    näin raa'at rosvot, roskajoukot kurjat,
    ne kiros taivaan nyrkkiänsä näyttäin.

    Suursilmä-tykit nousi kukkuloille,
    ne ampui ilmaan, salamoita sinkui.
    maa vonkui, pauhu, pauke saarsi soille,
    ja myrkkyluodit vesaikkoihin vinkui.

    Ja punaviitassansa kukkulalla
    mies musta seisoi, tähyi taivahalle.
    näin verinaarmut onton otsan alla,
    näin sielun katseen, myydyn saatanalle.

    Hän viittoi, johti joukot suotta surmaan,
    kun kääntyi, maailmoiden meno kääntyi,
    hän kiihti halvat halut hengen hurmaan,
    kun oman tyhjyytensä töihin nääntyi.

    Ja valheen voimin kansan sotiin nostain
    hän lupas leipää, onnen aikaa uutta,
    mut omaa kurjaa kostoaan vain kostain
    hän kylvi kaikkialle katkeruutta.

    Sokaisten kansan ujon, suuren sielun
    sen verkoihin vei ja taistoon turhaan,
    hän paljasti vain ammottavan nielun,
    vei tuskan tieltä sielun itsemurhaan.

    Hän antoi käskyn, alas jyrkännettä
    kolisten sotavaunut laaksoon vyöri.
    ja satoi taivaasta kuin tulivettä,
    kuin muurahaiset mustat maassa hyöri.

    Hän kiros avaruuden aamuruskon
    ja vannoi valan maailmoita vastaan,
    toi kansakuntiin mustan mahdin uskon,
    mut omaa valtaa valvoi ainoastaan.

    Jyrähti niinkuin aukeis vanhat haudat
    ja meri vuoreen viskais toisen vuoren,
    löi tulivaarut, raanakivet raudat
    murskaten möyri kaiken elon nuoren.

    Välillä valkoisten ja punapäiden
    nyt kävi taisto, valon varma voitto,
    pois mustat ohi marssi, näky näiden
    mua kammotti, kun sammui surman soitto.

    Kuin paeten nyt töitään, tuomioitaan,
    mi pilven päältä tulilausein pauhaa,
    ne rotkon turvaa etsi, sotki soitaan
    kuin sellaiset, mi synneilt' ei saa rauhaa.

    Ne kaatui, juoksi, kaatui kuollen nurmeen,
    näin monet ystävät ja paljon muita,
    mi kotimaansa hankeen heitti hurmeen,
    kun keskenään ne takoi tappeluita.

    Ne yhtyi, yltyi kahakoihin kuumiin,
    päämiehensä ne tappoi, veljet veivät,
    ne kultaa riisti, ryösti paljaaks ruumiin,
    maat, mökit polttain, syöden köyhäin leivät.

    Niin ohi kiitäin sodan varjot vaipui,
    kuin hulluudessaan hurjat hätää huusi,
    pois veriin piestyt pajut tieltä taipui,
    kuin häpeäänsä huojui vanha kuusi.

    Ja metsä huokasi kuin rikoksilla
    ois häiritty sen alku-aikain unta,
    kuin rutto riehuis salon soitimilla
    ja kärsis ihminen kuin luomakunta.

    Niin vaino verivaot kenttiin kynti
    ja rämeet ryvelti se punaviiruun.
    sen jälkeen astui Nälkä, seuras Synti,
    yön jälkijoukko sai nyt kiivaan kiiruun.

    Niin paljon kaatuneita kankahalla.
    siin' oli poika noussut isää vastaan,
    verissä vanhus juoksuhaudan alla,
    tuoss' äiti sulki syliin sankarlastaan.

    Niin vihamies kuin ystäväkin yksin
    viet' uupuissaankin raivoissansa raastoi,
    kuin valekuolleet maaten vieretyksin
    ja huulet kuoltuakin vihaa haastoi.

    Ja tuli korppi, haaskan saastasiipi
    ja yli seudun löyhkän hengen heitti,
    maahiiri nousi, yössä hukka hiipi,
    ja muurahainen kaiken kurjan peitti.

    Nyt yksin ratsastaja outo mailla,
    mi aina ampuu varmaan mustaan maaliin,
    kuningas Kuolo kruunun kultaa vailla
    pois laukkas laskettuaan surman saaliin.

    Mut avaruuden yli astui aamu,
    jäi taivaan sotajoukot puuntoon pilven,
    ruhtinas rauhanjalo, heljä haamu
    päin aurinkoa nosti kultakilven — —

    Enkeli liehui valkein sädesiivin
    kuin Luojan laulu yllä ylistyksen,
    pois hämärässä ristitieltä hiivin,
    ja pilvet peitti ihme-ilmestyksen.

    Kuin häikäistynä vielä kauan valvoin
    ja mietin rauhan töitä, sielun sotaa,
    suon lampi päilyi kajastavin kalvoin,
    kun kuudan ohensi jo kulta-otaa.

    Tää tietää monta suurta sotavuotta,
    maan vaivaa, nälkää, kansain kamppausta,
    kun sodittu on tyhjän tähden suotta,
    taas ihmishenki hakee sovitusta.

    Oi, kumma näky, kumma pääsiäinen,
    oi, koska rauhaan pääsee ihmiskunta,
    koin kirkas toivontähti yksinäinen
     vain tietää, mik' on totta, mikä unta! —

Oulunkylässä. 7.4.18.

VARJOJEN KOSTO.

[Gustava Sofia Hjärne, Viaporin upseerin Gustav Hjärnen puoliso, joka v. 1808 vehkeili venäläisten kanssa myötävaikuttaen linnoituksen antautumiseen.]

    Ja Hjärnen rouva raivoissaan
     yöks kammionsa sulki,
    hän seisahtui ja kuunnellen
    hän urkki unta uudinten.
     syyssynkkää yötä,
    taas kulki, kulki,
     mut mustin miettein varjo väilyi myötä.

    Kakstoista tornin kello löi
     nyt Viaporin linnan,
    kun vahtitulta tuijottain
     hän vaipui ajatuksiin ain.
    yön häpeäänsä
    ja raivon rinnan,
     taas nosti pystyyn petollisen päänsä.

    Hän näki aina saman näyn
     öin ilmestyneen ammoin,
    ja aavevaunut kuullessaan
    hän voihki yksin vuoteellaan. —
     yön naamiaisiin
    hän katsoi kammoin
     kuin yhä yltyis juoniin petomaisiin.

    Hän näki nuoren ruhtinaan,
     tuon viekkaan venäläisen,
    min kanssa kisat, leikit löi
     ja isänmaansa onnen möi,
    möi kullan soittoon
    sen joukon jäisen.
     mi vielä taistoss' uskoi varmaan voittoon.

    Möi Suomen lukon, Viaporin,
     syin miesten valat väänsi
    näin pettäin sankar-unelmat.
     kun kahlehdittiin kanuunat,
    mies aseen heitti,
    pois päänsä käänsi
     ja jäällä itki, kasvot käsiin peitti.

    Suupieless' ilme ilkeä
     hän kuiskaa konnantöistä,
    hän avaa aarrearkkujaan.
    hän laskee juudaan rupliaan
     kuin varas työssä,
    kun kynttilöistä
     käy outo kalman katku yössä.

    Ja kattokruunu kimmeltää,
     soi niinkuin vaunut vierii… —
    hän tanssii helmet hiuksillaan
     luo käärmekatse-ruhtinaan,
    ja huntu huiskaa,
    kuin kuiluun kierii
     ja korviin kavaluuden kirot kuiskaa.

    Ken kolkutti?… Hän kavahtaa
     kuin salamurha-miestä…
    Pois kiusaaja… sa aave liet,
    kai mestattavaks vaimon viet,
     mi petti maansa…! —
    Hän huokuu hiestä,
     taas nauraa, uupuu valhe-unelmaansa.

    — »Ma chère… >mon Dieu, o, mon ami!» …
    … »Oi, ruhtinas, ne luulee…
    — Ens yönä annan avaimen!» —
    — »Ah, Viaporin arvoinen,
    … ma dame, on syynne…
    yön korvat kuulee…
    kuin linna antaudun syleilyynne.» —

    Hahhaa! Hän nauroi untaan taas.
    Ken kultavakkaa kilkkaa! —
    Kai palvelijatar kuuntelee.
    ja ovi naurain narisee,
    yön äänet hukkuu.
    kai piiat pilkkaa…
    hän tutkii, tokko väki vielä nukkuu.

    Hän kätkee kasvot naamioin,
     yön valkovaippa yllään
    hän hiipii kantain kynttilää
     ja piikojansa peljättää
    kuin tornin aave
    yökävelyllään,
     on huulillaan kuin hyinen hornan haave. —

    Ei ääntä . .. kadut tyhjät on.
     hän syytökset voi sietää.
    yö vait on… kuollut ruhtinas,
     lie valtijoiden valtijas.
    vai onko mitään,
    mi kaikki tietää…?
     Hän yli Viaporin katsoo itään.

    Nyt Harakalta yli jään
     kuin sotajoukko kulkee,
    se värjyy, hiipii häpeissään,
    pui kylmennyttä nyrkkiään,
     soi portinraudat,
    yön aaveet sulkee
     tien hältä, niinkuin aukeis sankar-haudat.

    Nyt rappusissa rytisee,
     soi kiivaat kiroukset,
    ja kylmät kädet kolkuttaa,
    hän petoksestaan palkan saa,
     näin päättyy retki.
    jo aukee ukset,
     on tullut tuomion ja tilin hetki…!

    Hän lukonkahvaan tarraantuu.
     Ne tahtoo, tahtoo kostaa!
    Yön rikoksen ne tumman ties — —
     on siellä Hjärne, lesken mies,
    hän murtaa oven
    ja säilän nostaa,
     sen verikatsein aikoo pistää poveen:

    »Maan portto, kurja nainen, oi,
     käy, kuule, tykit pauhaa,
    sä kalliit vihkisanas söit,
    maan sortajalle maasi möit
     ja heimon hurmeen,
    et haudan rauhaa
     suo vainajille nukkuneille nurmeen.

    Kiroten nimes mainitkoot
     maan äidit, laulut lasten,
    ei ennen sielus rauhaa saa
     kuin vieraan vallan murskaa maa,
    saa vapauden kalliin,
    valoa vasten
     maan viiri väikkyy Viaporin valliin!»

    »Käy kuoloon, vuotees valmista,
     käy kuoloon!», huudot kaikaa.
    »On tappiomme syntis syy!»
     Hän lattialle lyyhistyy,
    suu syitä syytää,
    viel' armon aikaa
     hän polvin maassa pelokkaana pyytää.

    Mut tyhjä nauru vastaan soi,
     vain oma ääni ilkkuu,
    jo sammuu kalman kynttilät,
     niin turhat toiveet häipyvät,
    kuin helvetistä
    yön valot vilkkuu
     jään yli Viaporin pistimistä.

    Ken siellä? Taas hän kavahtaa.
     Oi, Jumalanko haamun
    hän näki takaa taivahan
     tai paini kanssa kuoleman?
    Pois haamu haipui
    ja alla aamun
     hän kuollen salin kynnykselle vaipui.

    Ja samaan aikaan, kerrotaan,
     kun ovi murrettihin,
    yön oudot vaunut vieri pois
    kuin mustat orhit eessä ois
     pois pitkin merta,
    ei tietty, mihin,
     ja Viaporin yllä välkkyi verta. —

Oulunkylässä 31.3.18.

KIINALAINEN UNI.

    Ja Kiinan hallitsija Kuangsu
    jo kauan nukkui, näki unta,
    niin viikot, vuodet meni menoaan,
     myös unessa on suuri valtakunta.

    Päämandariinina on Tshing-tshung-sha,
    on silo miehen revonnaama,
    tuo keisar'äidin vanha suosikki
    on ennen muinoin ollut dalai-lama.

    Hän leivän, suolan silt' on kieltänyt,
    vain opiumia hän jakaa,
    on periaate politiikassaan:
    ei syntiä tee se, ken aina makaa.

    Mut siitä paholainen kiivastui
    ja käytti kiihoituksen taikaa,
    hän kansan herätti, se muisti nyt
    taas vanhain hallitsijain aikaa.

    Hän kansan korviin salaa kuiskutti:
    »Ei keisar' unijuomaa hanki,
    kas valekuollut on jo keisari,
    on äitinsä ja viekkaan Tshingin vanki.»

    Hän yksin valvoo, yksin vallitsee,
    hän urkkijoillaan joukot ohjaa,
    hän vinokkailla mandelsilmillään
    on tutkiskellut kansansielun pohjaa.

    Ja kansa vaelsi nyt Pekingiin:
    »Miss' on hän, keisarimme suurin,
    ei täällä enää kukaan unta saa.
    ja päivä paistaa yli kiinanmuurin.

    Me emme vapautta vaadikkaan,
    on piiskoista jo niskat norjat,
    mut meille keisarimme näyttäkää,
    niin oomme taas kuin ennen nöyrät orjat!»

    — Tshing väänsi keltaisia käsiään:
    »On rappiolla kansan kunto!»
    — Hän herätti sen sairaan keisarin,
    min sydäntä syö käärme: omatunto.

    Luo akkunan Kuang nyt hoipersi,
    kuin nukke nyökytti hän päätään,
    ja kansa huusi sekä hurrasi:
    »oi, katso, vielä keisarimme säätää!

    Oi, taivaan poika, nyt me näämme sun,
    taas matoina me madelkaamme,
    sun vinot silmäs vielä auki on,
    siis vielä kauan nukkua me saamme!»

    — Mut vuoteellensa kaatui keisari,
    tuo heikko, hauras poika taivaan,
    hän sopersi: »Tshing, unijuomaa tuo,
    taas sydäntäni vanha käärme kaivaa!»

    Tshing juoman toi ja puhui, lohdutti:
    »Sire! Täm' on pahaa unta vainen!»
    Mut nurkass' seisoo hiljaa hihittäin
     se vanha koiransilmä paholainen.

Hämeenlinnassa v. 1905.

TAPPOTANTEREELLA.

    Ne saapuvat mustissa harsoissaan
    yli kenttien kuolemantarhaan,
    yön valkeat vaimot vaiteliaat
     ne vanheni liian varhaan.

    Ne tuutivat tummia tuskiaan,
    ne kaivavat kuolleitansa,
    kun varjot kuoleman kenttiä käy
    ja kun päivä on laskussansa.

    Ne kääntävät kasvonsa itään päin
    ja ne painuvat polvillensa,
    iät itkien rauhatta rakkaintaan
    pois siirtyvät suruinensa.

    Niin hiljaa ne käy kuin kuolema käy,
    kun aurinko on niin ankee,
    veri-yöstä kuin koskaan ei nousta vois
      sen viimeiset säteet lankee.

Kevättalvella 1917

TULIVUORI JA LAAVA.

Laava:

    Sinä olet tuli nuori,
    minä oon jo kylmä kuori,
     tunne, joka muuttui mustaksi jääksi.

Tuli:

    Kohta puut jo päälläs häilyy,
    lemmen kukat puissa päilyy,
     minä olen sydän, sinä luotu pääksi.

Laava:

    Minä musta laine, laava,
    arpeentunut aikain haava,
     murskaa jo metsä, mi päiväni peittää!

Tuli:

    Minä en saa rauhaa,
    onkaloissain pauhaa,
    tahdon sinut uudestaan nyt laavaan
     pohjaan heittää..

Laava:

    Nosta minut taasen syliin,
    syöksykäämme alas kyliin,
     nostakaamme ilmoille kuoleman kauhu.

Tuli:

    Vaikka vielä kerran hyydyt,
    kohtaloosi, kurja, tyydyt,
     nouskoon äiti-auringolle uumenehen sauhu.

Laava:

    Sinä valkea, minä musta,
    helvettisi heijastusta
     taivahan tähdille vielä näyttää.

Tuli:

    Nyt jo ma taivaan näen,
    nyt käyn hävittäen,
     tulkoon siis loppu, joka kaiken tyhjän täyttää!

MEMENTO!

    Oi, kurjat naiset,
     mi maanne möitte,
    kun löyhän lempenne
    sanat söitte,
     te käärmeenlaiset,
    ei teillä kurjilla kunniaa,
     ja vieras teille on synnyinmaa!

    Teit' yöhön raastaa
     maan muukalaiset,
    ne valhein vannoen
    syytää saastaa,
     te irstaat naiset,
    te käytte pilkasta petoksiin,
     kuin itse petitte, käyköön niin!

    Te käytte teitä
     yön myrkkymielin
    ja soperratte
    nyt vierain kielin;
     ei harsot peitä,
    ei ilkka haihduta häpeää,
     min tahra tarttuen sieluun jää.

    Nyt teitä huumaa
     vain kiilto, keima,
    jo otsillanne
    on lutkan leima,
     on ruumis ruumaa,
    mi terveet turmellen myrkyttää,
     kun tauti laajalti leviää!

    Kun kantain iestä
     te jäätte yksin,
    käy kurjuus kanssanne
    vieretyksin,
     ei kunnon miestä,
    mi liittyis lempenne kohtaloon,
     te kurjat, hukutte hunninkoon!

    Ei harmaat hapset
     suo teille suojaa,
    ei teill' oo taivasta,
    ei oo luojaa,
     ja lehtolapset
    teit' inhoo, kiroo ja lokaan lyö,
     ja haudan peittävi unho, yö!

    Oi, häpeäänne,
     te kurjat naiset,
    maan portot palkatut,
    käärmeenlaiset,
     nyt kohoo päänne,
    sen minne laskette, tietää ken,
     kun tulee tuomio viimeinen!

Kevätkesällä 1917.

OMA TUPA, OMA LUPA.

    Ne tahtoi mun tupaani tulla
    maan muukalaiset nuo,
    sen riemuni tahtoi ne ryöstää,
    mikä vielä on jäljellä mulla,
     mikä vapaaksi mieheks mun luo.

    Ne tahtoi mun rauhani raastaa
    yön rosvojoukkoineen,
    ja vallalla voiman ja vainon
    ne ois syytäneet seiniini saastaa,
     tuvan tuominnut taudeilleen.

    Kun soitti jo vapausvirsi,
    tuvan, tyyssijan lemmelle loin,
    ase käissä mä tunkijan torjun,
    viel' ei horjunut harjahirsi,
     vapauttani vartioin!

    Poroks polttain ne syöksyisi kotiin,
    ne hukuttaisi heimon ja maan,
    ne raiskaisi rakkaimpamme,
    niin ne sortuvat suuriin sotiin,
     valon vallat on valveillaan.

    Ja Luoja kun rangaisten nostaa
    käden taivaalle, leimulla lyö,
    hän sortajat saastaansa suistaa,
    niin kansojen Herra kostaa,
     kun täyttyy tuomion työ!

Oulunkylä, kesällä 1917.

TYÖ.

    Työ pyhä, puhtain,
     sä lahja Luojan,
    ei taakka juhtain
    vaan työ, mi mieheksi miehen luo,
    ja elontaistossa toivon tuo,
         suo sulle suojan!

    Työ aateloittaa.
     ei kilvet, kalvat,
    työ kaikki voittaa,
    työ alennuksesta arvoon vie,
    työ mahdottomaan on murtotie,
         lyö halut halvat.

    Työ erheet estää,
     työ kansan kerää,
    työn kunto kestää,
    kun karut kourat maan moukaroi,
    työn runsautta kun runo soi.
         ja henki herää. —

    Työ siunaa yösi,
     ain antaa lohdun,
    kun päättyi työsi,
    työasees aatosta kunnioi,
    sun Luojan valkeus vapaaks loi
         jo kautta kohdun.

    Työ eestä maasi,
     työ vastus vainon,
    mi onnes kaasi.
    työ iloks kaikkien ihmisten,
    työ ensimmäinen ja viimeinen
         lyö päältään painon.

    Työn sukukunta,
     maat, ahkeroikaa,
    työn suurta unta,
    työn, tahdon tarmolle kunniaa,
    maan vapautta te valvokaa,
         työn säkeet soikaa!

Oulunkylä 20.5.17.

SIMSON JA DELILA.

    Ja Simsonin Delila kiehtoi huoneessaan,
     hän piti pyhän miehen päätä polvellaan;
    — »Oi, miss' on voimas, ilmoita se ilokseni,
    niin sinun kanssas on mun koko sydämeni!»
    Niin kuiskas sorja Sorekin Delila
     ain huulillansa petollinen pila.

    Sen yön Delilan syliss' Simson hekumoi
     ja nukkui, viekas portto hiukset palmikoi
    näin kostain rakkauden vihan työllä,
    päämiehet ajoi hältä salaa hiukset yöllä,
    ja Simson, ennen suurna voimassansa,
     nyt vangittuna heräs unestansa.

    Kahleissa Simson vietiin Gasan vankilaan
     ja soaistiin, mut hiukset kasvoi uudestaan.
    hän tuotiin templiin, juhlaan filistealaisten,
    Delila istui siellä kanssa heimon naisten.
    Ei Simson tiennyt vielä voimastansa
     kuin vasta herännyt ois unestansa.

    Ja papit käski Simsonin nyt soittamaan,
     hän pilarien luona seisoi kahleissaan,
    ja papit lauloi: »kiitos, Dagon, jumalamme,
    maan hävittäjä Simson on nyt vallassamme!»
    — »Miss' on nyt voimasi», ilkamoi Delila
     ain huulillansa petollinen pila.

    Delilan äänen kuuli Simson soittaissaan
     ja templin pilareihin työnsi harteillaan:
    »Oi, Herra, väkevöitä viattoman verta,
    lyö vihamiehet, auta mua viime kerta!»
    Taas suurna Simson seisoi voimassansa,
     kun kansa ilkkui hänen soittoansa.

    »Delila, rakkaus on haihtunut kuin yö,
    nyt kansalles ja sulle koston hetki lyö,
    mun möit, mut voiman syytä sittenkään et tiennyt,
    veit suortuvat, et uskon voimaa vienyt!»
    Ja kaikki kansa nauroi, myös Delila
    ain huulillansa petollinen pila.

    Nyt Simson nousi, tarttui kahteen pilariin,
     ja huone kaatui, kansa suistui temppeliin,
    mut uhrimaljan eteen murskaantui Delila
    huulilla hyhmettynyt, petollinen pila.
    Niin pyhä oli Simson voimassansa,
     löi itse sortuissansa sortajansa.

KYLLIKIN VALITUS.

    Kalskutan minä kangastain
    ja katselen pohjan puoleen,
    suuri mun sulhoni sotaa käy,
    vielä ei kotiin kulkevan näy,
     jäin yksin yöhön ja huoleen.

    Kirjailen minä kangastain,
    luon miekkoja, keihäänpäitä,
    kultia kuun sekä tähtiä yön,
    henkeni helmiä talvisen työn,
     kumu kertoo Pohjolan häitä.

    Kankaani häikseni häikäisin,
    on kirjava kankaani päärme,
    vuode on kylmä ja koskematon.
     toinen morsian mielessä on,
    sydän sillä on syötetty käärme.

    Katselen minä kangastain,
    en selviä silmuni päistä,
    haaveeni sekoo ja hämmentää,
    kaipaan kotkaani kiitävää,
     sotilietoa Lemminkäistä.

    Kalskutan minä kangastain,
    kun neijet ne kisaan kiihtyy,
    kannel kauniisti kilkattaa,
     en minä tannerta tanhuta saa,
    minun mieleni murheissa viihtyy.

    Turhaan ma kalskutan kangastain,
    en näe minä ystävä-ylkää,
    surren sukkula loimihin lyö,
    pitkät on puhteet, synkkä on yö,
     ei varjot vaimoa hylkää.

    Kankaani laskos lainehtii,
    joko soutaa sulhoni merta,
    ilta jo ruskon loimihin luo,
    pilviltä virtaa hurmevuo.
     ja jo niisille vuotaa verta?

    Kauhusta kankaani kangistuu,
    oi, seiso, seiso jo, pirta.
    elämän rannalla Kaukoni nään,
    varjossa valkean joutsenen pään,
     ja tummuu Tuonelan virta!

    Kankaani mustuvi muodoltaan,
    manan aallot huuhtovat hiekkaa,
    joutsenen joikuvan kuulin kai,
    Kaukoni kalmalta iskun sai.
     mut vielä hän mittaa miekkaa.

    Katkesi kankaani langanpää.
    käy vainaiden valkea saatto,
    loppuiko lempeni laulu jo,
    sammuiko armas aurinko,
     oi, auta, taivahan taatto!

PROMETHEUS.

    Mun kytkitte kallioon,
     te julmat jumalat,
    te taivaan tulessa päilyvät.
    kuin taivaan tuulet häilyvät.
    Mut vielä mä elossa oon! —
     Ma tahdoin taivaanne siirtää sijoiltaan,
    pois sukunne tahdoin siirtää,
    tulikirjaimin taivaalle ylitse maan
     ma tahdoin lankeemuksenne piirtää.

    Ma oisin tulenne ryöstänyt. —
     Oi, huudanko hukkaan yöstä nyt,
    ma huudan, ma tahdon kostaa,
    itse itseni tahdon nostaa,
     taas valkean välkkyväks tahdon maan,
    ei enää saa nyt olla yötä,
    mi ihmiskuntaa painaa,
    on ikivoima myötä,
     on liekkinne vain lainaa,
    mut jälleen mä järkytän taivahan tien,
    ikiajoiksi silloin valkeanne vien,
    iki-yössä te itse ilkkua saatte,
     nyt nukkukaatte!

    Te vallan kanssanne jaoitte,
     mut mulle te kahleet taoille,
    kun näin, mik' on teissä tyhjää ja tuhmaa,
    ja mik' on ikuisinta,
    on vieläkin uskoni otsaa ja uhmaa,
     soi rajoilta riemua rinta,
    te ette mun tuliani ryöstä,
    vaikka voitte mun taasen syöstä
    maan usvain uumenhautaan
     ja kytkeä mun rautaan.
    Mut tulta, tulta
    ei viedä multa,
     se yössä ja jäässäkin palaa,
    se astuu auringon alaa,
    sen hehku huipuilla hohtaa
     ja katseenne katseena kohtaa. —

    Mun henkeni teitä ei pelkää,
     en köyristä selkää,
    voi taivaanne hulme hiiltyä,
    on itsessäni kipinä,
    mi tyhjät taivahal sytyttäis.
     vain kaiken kaaos jälkeen jäis,
    teitä heikko pelkonne estää,
    vielä voin minä kironne kestää,
    sillä olenhan jotain
     kuin tekin kaiken alkujuurta,
    kuin tekin suurta,
    en unta, mut sankari sotain:
     te itse kammotte kostonne työtä,
    te itse itkette ikuista yötä,
    mi syöksee valtanne vaivaan
     ja kaataa taivaan.

    Taas taistelen valtanne vääryyttä vastaan,
     minä katkaisen kahleeni nytkin,
    iki-intoni mulla on voimana ainoastaan,
    minä itse itseni kytkin,
    mut nyt olen vapaa ma valheistain,
     maa-emolta jättien taian ma sain,
    avaruuksihin aatos singahtaa,
    yli taivaiden kaikkeuspiirin taa,
    ei aatosta riistetä aivoistain,
    ikihengeltä iäks sen lahjaksi sain,
     josta osa ma olin ja ketju ma oon,
    olen aamusta nouseva aurinkoon
    kuin kotkana kaartaen ylimmän tähden,
     kun kerran ma leimuten liikkeelle lähden.

    Mun neroni kapinoi,
     kuin pitkäisen leimaus soi,
    tekotemplinne horjuvat pylväät,
    niin kaatuvat ynseät ylväät,
    jotka uinuissaan
     näin unhoitti maan.
    Eikö kuolo jo korviinne soi,
    ken tultanne vartijoi?
    Ken tulenne loi,
     sit' ei luoda voi.
    se on alkujen alku, kun viel' oli yö.
    se on luojansa itse ja luomistyö!
    Miksei se jo kahleita katko? —
    Te väistyitte kesken työn,
     siks täytyy mun tehdä jatko.
    Ma puhkasen yön
    ja ma ponnahdan,
    ma mustan mahtinne paljastan,
    ma kahleet katkoan
     ja sieppaan salaman,
    sen mahtinne muurihin lingon
    ja myrskyn siivillä singon
    ylös ylhäisiin taivaisiin,
    miss' ennenkin taisteltiin
     iloks maan, iloks ihmislasten
    ja onnen, ma käyn teitä vasten,
    minä uuden uskon tuon
    ja uudet lait minä luon,
    minä ihminen, jumala minä.
     Oi, kaikkeuden kaipaus,
    oi, vapaus, oi, vapaus,
    ihanuudet ne soivat ijäisinä,
     minut valosta valheenne esti,
    jota miljardivuosia kesti.
    Tilinteon, ajan uuden uksella on
     nyt hetki tullut tuomion.

    Oi, kuulkaa, ette kuulleet te ennenkään
     tätä tuskaa, mi murtaa nyt kahleet ja jään
    joka nostaa onnehen oikeuden
    ja syöksee valtaistuimen,
    jolla istuu Zeus ja ruhtinoi,
     mut itseään ei hallita voi. —

    Oi, katsokaa,
     taas ihana on maa.
    kuin ennen Eedenissä
    se säihkyy sätehissä.
    Ma nään sen suuren näyn,
     ja vapaana ma käyn,
    ja minne katson, henki heilimöi.
    ei ihminen nyt enää ikävöi,
    on peto ystävä, mi äsken löi,
     maan mato uudeks muodostuu,
    ja puhuu puu.
    niin aine henkeen hajoaa,
    ja kukka sielun saa.
     on yhtä taivas, maa.
    kun verho katoaa,
    lyö esteet altaan
     ja vie ne valon valtaan.

    Te julmat jumalat,
     te taivaan tulessa päilyvät.
    kuin taivaan tuulet häilyvät!
    Joko kuulit siipien suhinaa
    kun allasi syvällä uinuu maa,
     suursyyllinen Zeus,
    yli taivaan käy vapauden valkea koitto,
    jymyn jyskeessä voimani voitto!
    Prometheus
     ma tulen, ma käyn ja te hukutte,
    kun autuuden kyllyyttä nukutte,
    voi, teitänne, kuin kulo kulen
     ja riistän teiltä tulen!

Lammin Kuurikassa syksyllä 1916.

ENTEITÄ.

    Maan puoleen korvan kallistan
    ja kuuntelen, —
    on niinkuin huokais vanha maa,
    kun heimot hurmeen vuodattaa,
     käy eellä enne etäinen. —

    Maan puoleen korvan kallistan,
    ma kuulen sen:
    jo kopse kaukaa kumajaa,
    niin vapahtaja ratsastaa,
     maan vapahtaja valkoinen!

    Maan puoleen hurme kallistuu
    ja liljan luo
    sen puhtaan lumenloistavan.
    sen vapauden valkean,
     mi tuskassamme turvan tuo.

    Maan puoleen korvan kallistan
    ja riemuitsen:
    iloiten kärsi, isäinmaa,
    jo taivaanrantaa ratsastaa
     maan vapahtaja valkoinen!

Huhtikuun alussa 1918.

OI, VAPAA SUOMI.

    Oi, vapaa Suomi, oi, kallis maani,
     jo usko yhtyi mun unelmaani,
    min lasna näin!
    Nyt vapaa kantele, soi,
    sit' ei sortaja kahlita voi,
     käy, kansani, seppelpäin!

    En soita sortoa, soita soimaa,
     en vainon valtaa, mi kytki voimaa,
    meit' orjuuttain;
    nyt aukee alat niin aamunaavat,
    nyt arpeen hautuvat vanhat haavat,
     mi vuoti verta ain!

    Meit' omat miehemme muille möivät
     ja omat sudet ne meitä söivät,
    myös susi sutta syö.
    mut omat miehet myös kesti sen,
    mi ain on voittona vapauden,
     kun täyttyi tilin työ.

    Niin sodan, sorron ja surman alla
     nous tuhatjärvien tasavalta
    nyt voittamaton,
    päämäärään suureen sen vie
    nyt kansojen kuninkaantie,
     sen alku aamusta on!

    Ja Luoja nostaa nyt kansain vaakaa,
     hän suistaa kaiken, mi meiss' on raakaa,
    sen nostaa kunniaan,
    mi meiss' on kuntoa kestävää,
    ja huuhtoo pois, mik' on pestävää
     ja tahraa maineen ja maan.

    Tää ei oo unta, on täyttä totta,
     ei Suomi astu nyt auringotta.
    käy vapaa maa
    nyt veljesliittohon kansojen
    ja kantaa kruunua vapauden,
     mi vaatii ja velvoittaa.

    Se tarmon terästä meiltä vaatii,
     kun kansa itse nyt lait laatii,
    kun synnyinmaan
    nyt rikkiraastajat
    yön yllytyksihin lyö,
    kun vaikenee vapaana yö.
     sekasortoon ne sortuvat.

    Oi, Vallat, vaalikaa kansain lasta,
     on vapaa kansamme vapaa vasta
    kun itsensä voittaa se voi,
    kun riidat raukee ja rauhan saa
    ja iskut iskijä unhoittaa,
     kun voitettu vaikeroi!

    Oi, vapaa Suomi, oi, vapaa maani,
     jo ihme täyttyi mun unelmaani.
    min lasna näin.
    sen uskon kansojen Luoja loi,
    soi, vapaa kantele, soi,
     käy, Suomeni, seppelpäin!

Oulunkylässä 6.1.1918.

KUNNIAN KORKEA LAULU.

(Omistettu maastakarkoitetuille.)

    Kunnia niille, mi saivat
    kestää vainojen vaivat,
     tehkäämme kaikki nyt kunniaa!

    Vietihin vankilan öihin
    parhaat pakkotöihin,
    onko se kunniaks kansan ja maan!

    Kunnia niille, mi kaatui,
    kirous niille, mi paatui
    kaupiten ystävän kunniaa.

    Häpeäpaalujen lautaan
    piirtyy ne nimet ja hautaan
    käyvät ne ilman kunniaa!

    Ei saa mielin ja määrin
    vieras valtias väärin
    pettäen pilkata kunniaa.

    Ei saa enään toiste
    vallan viekas loiste
    tahrata kansan kunniaa!

    Ei saa pakko ja paino
    mustien voimien vaino
    surmaten sortaa kunniaa!

    Kunnia niille, mi saivat
    kestää vainojen vaivat,
     tehkäämme kaikki nyt kunniaa!

LIPPULAULU.

    Nyt liehu, lippu leijonan,
    maan voiman vapaa vaate
    maan huomenessa hulmukoon,
     kun täyttyi työ ja aate!

    Sun väris rauhaa lietsokoon,
    ei vainon, vihan tulta,
    sun vaakunasi välkkyköön
    kuin Lapin kirkkain kulta!

    Maan vaakuna nyt velvoittaa
    nyt tartu hengen miekkaan,
    kun kansan kruunu kimmeltää,
    lyö luotaan vallan viekkaan!

    Ei lippu verta vuotaa saa,
    vaan niinkuin aamunrusko,
    niin nouskoon hengenhehkussaan,
    uus aika, uusi usko!

    Sua suojaa vallat vakaiset
    ja Suomen jalopeura,
    ja ihmiskunnan ihanteet
    ja kansas suuri seura.

    Ja haudoillamme hohtakoon
    sun väris, voiton viirit,
    kun eläköötä juhlien
    soi kaikki ilmapiirit.

    Sun merkeissäsi mentäköön
    nyt uuden taiston teitä,
    se riemuamme rohkaiskoon,
    kun murheet murtaa meitä!

    Maan oikeutta valvokoon
    sun nuori lippukuntas,
    se vapauttas vaalikoon,
    sun suurta suvun untas.

    Sun luokses laulain kulkekoon
    maa, kansa kaikkialta,
    kun mustat mahdit lyöty on
    ja vääryys, väkivalta!

    Ejaa, sä lippu leijonan
    ja vapaa vuosisata,
    sun kansas kantaa kunniaan,
     nyt tehkää kunniata!

PUNAINEN YÖ.

    Yön kammo kaartaa
    mun akkunaani. —
    Taas veren vallalla vaino saartaa,
     käy kautta maani.

    Ma kuulen yöstä,
    kun avaan uksen,
    taas kaiun kaamean verityöstä,
    yön laukauksen. — — —

    Ja pistin väikkyy.
    käy varjo tiellä.
    ja hurjan hurtan kyyn silmät säikkyy
    kuin verta vielä;

    Ja hepo laukkaa
    pois kauas jostain,
    taas sala-ampujan pyssy paukkaa
    sen maasta nostain. —

    Oi, konnan työnä
    maa verta vuoti!
    Oi, sano, rauta, nyt minä yönä
     käy minuun luoti! — — —

Oulunkylässä 29.1.1918.

HAKKAA PÄÄLLE!

    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    puukollasi päihin lyö,
    yltä, alta
    hyökkää, heitä vierasvalta
     rajan taa ja täytä työ!

    Iske, että tanner tärskyy,
    että kalman kalpa soi,
    tuho torju,
    meidän mies ei hurttaa horju,
    meit' ei vieras voittaa voi!

Hakkaa päälle, anna tulla, raisut rivit rynnätkää, ryssäin saasta iäks itään syöskää maasta, ettei jälkeäkään jää!

    Vilppulan ja Raudun urhot,
    karskit kempit Pohjanmaan,
    Hämeen hurjat
    lyökää kavaltajat kurjat,
    että kaikuu kautta maan!

    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    hakkaa maahan muiston ties
    kuinka kestäin,
    ylivoimain vaarat estäin
    voitti sorron Suomen mies!

    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    kaikki murra, maahan lyö,
    hakkaa, hakkaa
    eestä Suomen rauhan rakkaan
     vuosisatain suurin työ!

Oulunkylä 17.5.18.

JAKOBIN PAINI.

    Läks poika taaton tuvasta
    päin laajaa Pohjanmaata
    kuin muinoin Suomen sotilas
     läks taistoon, taatan taata.

    »Oi, kurja poika!» kirot soi,
    »nyt nostat kilven nurjan
    maan, kansan voimaa vastahan,
    siks vannon vihan hurjan!»

    »Nyt vieras kansaa kiihoittaa,
    siks, isä, taistoon lähden,
    maan oikeuden onneksi,
    maan vapauden tähden!»

    Maa Vilppulassa voiton sai,
    jo oli taisto laannut,
    kaks miestä yössä kamppaili,
    on isku iskun saanut.

    Ne käy kuin karhut kamppailuun,
    kuin uros suojaa lastaan,
    kaks suomalaista sitkeää,
    mies omaa isää vastaan.

    Soi sama sota suonissaan,
    yks veri yhteen vuotaa,
    ne syöksyvät kuin syleilyyn,
    taas lyö ja heittää luotaan.

Ne iskee Jakob-painiaan kuin vasten Jumalaansa, niin kaatua ja kuolla voi työn eestä, eestä maansa. — — — — — — — — — —

    Yö vapauden vaikeni:
    — »Ken oot… et voimaas säästä?» —
    — »En… ennenkuin sa siunaat mun,
    sua, poikani, en päästä!

    Ma Kainin turhan taiston näin,
    päämiehet petti, kurjat,
    maan omaa verta vastahan
    on nousseet kilvet nurjat!

    On vapahdettu sieluni,
    maan miehet viety' harhaan,
    näin osan omaa itseäin,
    näin sielus palon parhaan!

    Ma aseen lasken, auraan käyn,
    nyt työtä huutaa maamme,
    nyt veljet voittoon yhtykööt
    päin vanhaa vainojaamme!

    Tää suuri päivä siunatkoon
    maan suvun sovinnotta,
    näin rauhan löin kun rynnätään,
    ei meitä kukaan voita!»

    Nuor' urhon silmä säteili
    nyt alla aamuruskon,
    hän isän syliin syöksyen
    sai niinkuin uuden uskon.

    Ja isä itki iloissaan
    pois vihan hirmunhäivän,
    kuin pojan sankarsyntymää
     niin siunas hän sen päivän.

24.4.18.