POIS VIERAS VALTA
Viel' on kuin musta varjo yön
lankeisi tielle vapauden
ja kautta kuolon, tumman työn
ne tahtois surmaan suistaa sen.
Viel' öiset mustat mahdit saa
rantaimme rauhaa rikkoa,
yön muukalaiset mellastaa
ja takoo meille kahleita.
Viel' on kuin sorron soitto sois,
pääkalloliput liehuu öin,
maan tavoin taikka maasta pois
kyyn kansa kirouksen töin!
Nyt pimeet pataljoonat voi
maan kodit ryöstää raivoissaan,
maan nuoret neitseet vaikeroi,
ja idän taudit tahraa maan.
Suukapuloin ne tukkis suut,
ne isät, lapset tyrmään tois,
ne nostais meille hirsipuut,
maan murhaajat maan päältä pois!
Ne maassa mässää, juo ja syö
kuin maamme porton pirtti ois.
maan tavoin taikka maahansa
ne menköön meidän maasta pois!
Viel' urhot astuu aseissaan,
ei vaino maamme voimaa vie,
kun Pohjan kansa ryntää vaan,
ei estä mikään mahti, tie!
Käy taistoon sarja sankarten,
ken meidän muurit murtaa vois,
pois sutten suku saastainen,
pois vieras väkivalta, pois!
Oulunkylä, tammik. alussa 1918.
PÄÄMIEHILLE.
Päämiehet, kavaltajat kurjat,
valat vannoen vastatkaa,
soi korviinne huudot hurjat,
teitä syyttävi sorrettu maa!
Te johditte joukkonne harhaan,
veli veljeä vainoten lyö,
sota suistavi parven parhaan,
veriuhri on Kainin työ.
Te veitte sen taistohon turhaan,
oman valtanne voitoksi vain,
tie käy nyt ryöstöön ja murhaan
ohi oikeuden sekä lain.
Vihamiehen aseilla veitte
te valkean vapauden,
vihamiehen lahjoilla teitte
sen orjaksi sortajien.
Päämiehet, maanne te möitte
idän juudaanpenninkiin,
sydäniskun te rintaamme löitte,
valon vartijat vangittiin.
Maa huutaa ja nälkähän nääntyy,
vihan vaivoissa vaikeroi,
ase ostettu vastaanne kääntyy,
omat orjanne nostaa sen voi.
Pahan palkkanne saatte te nostaa
tilityksessä tuomion yön,
omat joukkonne johtonne kostaa,
oman kansanne kuolemantyön.
Päämiehet, te maan punatsaarit.
vapaus yhä voittava on,
on palkkanne petturin paarit
ja kuolema kunniaton!
Oulunkylä, helmik. 1918.
KALMAN KENTÄLLÄ.
Ken kalmankenttää kulkee,
kun päättyi taiston työ?
Mies maassa silmän sulkee
ylt'ympärillä yö. —
Käy ristinsisko yöstä,
yön hurmahenkinen,
ja atulansa vyöstä
hän vetää väijyen.
Hän joukkojansa johti
ja ryssät pakoon löi.
kun armas pettää tohti
ja kalliit sanat söi.
Mies surmas muukalaisen
mi leikiks lemmen löi,
siks kosto valtaa naisen,
hän etsii, epäröi. —
Mies horroksista havaa,
ken armas astuu luo —,
kuin varjo viitan avaa
ja haavaan siteen suo?
Ei! Hurjat silmät hohtaa
nyt häntä vastaan vain,
niin katse katseen kohtaa,
kaks voimaa vastakkain.
— »Sä täällä kanssa ristin —
näin päättyi tänne ties,
on turvas punapistin.
oon vankis», virkkoi mies.
— »On palkka pantu päästä,
päämiestä sua ma hain,
en vihollista säästä,
kuin lemmin, vihaan vain.
On kunniani kostaa
työt viekkaat valkoisten,
maan verivaate nostaa,
käy voima voittaen!»
— »Kun toinnun, taistoon lähden,
mua päästä pakohon,
mua säästä kansan tähden,
se suurin voittos on!»
— »En säästä, en sua auta,
nyt täyttyy turman työ,
meitä eroittaa nyt hauta,
nyt viime hetkes lyö!»
Ja porton katse kiiltää,
hän tarttuu atulaan,
ja valtasuonen viiltää
hän hengenhurmassaan.
Mies kuollen katsoi tähtiin,
pois sammui sankari,
mut konnan työ se nähtiin,
ja pyssy pamahti.
Ja neidon rintaan luoti
lens yöstä singahtain,
niin veret yhteen vuoti
syyt, surmat sovittain.
Yötulet tuikki jostain,
ja tähti lensi pois,
kuin taivas teon kostain
niin sallinut sen ois.
Huhtik. 1918.
HÄMEEN-RYKMENTIN MARSSI.
Taistohon vastaan valtoja halpoja
käymme ja kannamme kirkkaita kalpoja.
Maatamme puoltain, kun aika on ankarin.
Hämeestä huudamme sarkaisen sankarin.
Kynnämme kuoleman kenttien sarkoja,
jääkärijoukossa ei ole arkoja.
Raisu on katseemme, jäämit on jäykkiä,
meit' ei voi pelkurit pelvosta näykkiä.
Auroilta astumme, ryskävät rautamme,
taistelun tanner on haaveiden-hautamme.
Aunuksen. Kuolan me vapaaksi saatamme,
rajoilta rajoille varjellen maatamme.
Riemuten riennämme surmien soittohon,
miehestä mieheen ja voitosta voittohon!
Valkean Suomen vapaus on huolemme,
Suomemme puolesta kaatuen kuolemme!
17.5.18.
VELTON VANJAN SODANKÄYNTI.
Sankariruno.
Ja veltto Vanja, kerskusuu,
läks Saksan suuriin sotiin,
niin astui poika Puolaa päin,
jäi kylvämättä kentät näin,
jäi musta mutsi kotiin. —
Hän vannoi valat mamkalleen
ja ryssän russakoita
toi tuomisina rensseliin
kuin marssis suoraan Perliiniin
nyt syömään makkaroita.
Ei syönyt koskaan makkaraa,
ei nähnyt saksanmiestä.
hän tappoi aikaa, tappoi täin,
joi, mässäili ja paisui näin
ja taisi suuta piestä.
Hän Puolanmaassa mellakoi,
niin surmas kerran porsaan,
ja iski halki kaalinpään
kuin Don Quijote myllyjään
ja ampui ohi sorsaan.
Niin tsuhnain maahan muutti hän,
nyt sota-onni koitti,
nyt viimeinkin hän voiton sai.
hän sotasaaliks Fiian »nai»,
myös varustukset voitti.
Nyt oli miestä mielestään,
kun välkkyi vyöllä piikki,
hän kruunun kassat jakaa ties,
tavaaritsa, svapoodan mies
ja potra polseviikki.
Möi limppujaan ja lamppujaan.
niin kihlat, kullat osti,
ja muutti mieltä joka yö,
ei maistunut nyt mikään työ,
siks suuren sodan nosti
hän vastaan koko maailmaa
ja anarkistiks muuttui,
hän ryösti puodit, varkain vei.
ja ampui ilmaan, hyppi, hei,
ja syyttömille suuttui.
Hän veljeili ja vehkeili
ja vaihtoi viinaa limppuun,
hän hylkäs Fiian, muita nai,
mut Vilppulassa selkään sai,
kun hyökkäs Suomen kimppuun.
Hän pötki pyhään Venäjään
ja jätti Fiia Laineen,
myös pienen pantin lemmestään
ja naisten itkut mennessään
ja suuren sotamaineen.
Nyt Vanja paahtui pankollaan,
löi harvat hampaat naulaan
ja Fiiaa muisti murheissaan,
mut ennenkuin sen arvaskaan
lens Fiia Vanjan kaulaan.
Mut mutsi leipäluudallaan
nyt ajoi Fiian yöhön
ja Vanja auttoi armastaan,
nyt selkään sai hän vuorostaan
ja työnnettihin työhön.
Nyt Vanja kylää kyyryilee.
juo krouvin kurjaa votkaa,
hän näyttää verinaarmujaan
ja kerskaa Saksan-voitoistaan
ja kehuu Vennään kotkaa. —
MORITURI TE SALUTANT!
Punapyövelit raivoten ratsastaa:
— »ei valkeat vangit armoa saa!
ken ei taistoon käy, saa tuomion! —
Ken taistohon käy, myös kuoleman on!»
— »Likemmäks, sua. Jumala, turvasi tuo,
apu ainoa, armosi suo!»
Niin vangit ne veisaten vaikeroi,
ei ykskään käskyä täyttää voi,
punaportot vuoteilta kiljahtaa:
— »alas armotta laulajat laukaiskaa!»
»Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
apu ainoa armosi suo!»
Kädet taivasta kohden ja polvistuen
ne avaa rintansa luodeillen,
kun yhteislaukaus turman toi,
vain voimakkaampana virtensä soi:
Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
apu ainoa, armosi suo!
— »Päämiehet, te aseenne laskekaa,
työn kostaa taivas ja syntymämaa,
vapauttamme ette te murtaa voi,
on kanssamme Hän, joka kansat loi!
Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
apu ainoa, armosi suo!»
Punapyövelit vain yhä raivostuu:
»siks kunnes on vaijennu! viimeinen suu,
ei armoa anneta, ampukaa,
niin vapaan matkan ne taivaaseen saa!»
Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
apu ainoa, armosi suo!
Ne untensa uhreina kaatuvat näin,
käy kirkastettuina kuoloa päin,
niiden keskellä Jumalan henki jo käy:
tykit metsistä jyskää, mut tulta ei näy.
Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo,
apu ainoa, armosi suo!
Likemmäks pyhä liekkisi leimuva on,
sodan Herra, sa voittaja voittamaton,
vapauttaen saavut ja vapaa on maa,
nyt porttinne korkeiksi kohottakaa!
Likemmäks sua, Jumala, turvasi tuo.
apu ainoa, armosi suo!
24.4.18.
SAAPUVILLE SANKAREILLE.
Soikaa rohkeasti riemun kellot
saapuville sankareille,
jotka edestä maan
astuvat ankarat askeltaan
taistelun tantereille!
Soikaa suruisesti sielukellot
surmatuille sankareille,
jotka edestä maan
kaatuivat suorina seisaallaan
ja astuivat tuonelan teille!
Soikaa rauhan rakkaat kellot
Suomen suuren sankareille,
jotka edestä maan
kruunaten kuntomme kunniaan
toi valkean vapauden meille!
Oulunkylä, tammik. 1918.
SOTASÄKEITÄ.
Soi, soi, ja sota soittaa.
jo kaukaa kumu kunnahilta kaupunkia kulkee!
Ken kunnialla kaatuu, ken seppeleensä voittaa,
nyt valkeuden voima käy, kun kempit ketjun sulkee,
nyt eespäin, eespäin eestä isäinmaan.
nyt kamppaillaan.
ei sankarit väistyä saa,
kun kutsuu isänmaa.
Käy taistelu jo tieltä,
ma kuulen ukkospauhun paukkeen, tykkein jylhän jyskeen.
saa punaryssät kuulla nyt suoraa suomenkieltä,
kuin hammasraudan ruskeen ja kuularuiskun ryskeen.
Eespäin. Suomen onni ratkaistaan.
nyt katkaistaan
maan vaino vuosisatainen
ja sortovalta sen!
Pau! Yli kaltoin vinkuu
nyt kranaatti ja kajahdellen kalliolle raiskaa,
pään ohi viuhkaa luoti ja vihan siivin sinkuu,
maa vonkuu, vinkuu, tulta lyö ja kaikki
mäet mäiskää.
Nyt rivit suoraan, kaikki rynnätkää,
niin taisto tää
maan vapahdukseen vie,
ja yhtyy ystävän tie!
Taas jymähtäen jyskää,
käy kaupungista yli tehtaan ruudin kuuma sauhu
ja jossain palaa torni ja raunioiksi ryskää,
päämiehet, palkkapetturit lyö kurja pakokauhu…
Käy isäinmaasi eestä eteenpäin,
käy voittoon näin
sä taiston, tasavallan mies:
maa tietää työs ja ties!
Ja viesti kauas kantaa:
jo käydään katutaisteluita, kasarmeista paukkaa,
ne kellareista ampuu, lyö kuulat laivarantaa,
yönaiset huutaa, rosvot riehuu, panssar'autot laukkaa,
jo aukee pakkoportit vankilain,
ja vainoojain
maan roistovalta voimaton
nyt murrettu on!
Lyö liekki kontuun, kotiin,
vie vuotten vaivat, kaikki, mik' on mulle kallehinta,
kun vapaa vain on maani, mi syöstiin veljessotiin,
kuin pistinmuuriks, nuorukainen, nosta nuori rinta,
maankavaltajat täytyy kukistaa.
ei enään saa
maa verta vuotaa veljien,
käy loppuun taistellen!
— — Jo maininkina pauhaa
yön pauke, taiston tantereelt' on tykkein laulu laannut,
maa hengittää, maan huoneet ne huokaa vanhaa rauhaa.
maan puissa lintuin liverrys on uuden soinnun saanut.
Kaks pamausta ihmeen ilmoittaa:
iloitse, maa:
pääkaupunki on valkoisten
ja varma voitto sen!
Taas päivä kultaa ruskon,
maat masennetut, harjut hartaan, pyhän hohdon saavat.
saa kaikki kirkastuksen, saa kaikki uuden uskon,
kun viha vaihtuu, arpeentuvat veljesvainon haavat,
viel' eespäin, eespäin eestä isäin maan.
me kamppaillaan.
ei väistyä ennen saa
kuin on vapaa koko maa!
Pommituksen aikana Oulunkylässä, 13.4.18.
TYÖN LAULU.
1.
Lyövät tulta pohjanpielet,
kaikki vallat vapisee,
yössä yltää leimukielet,
pitkäisen jyrinä jylisee,
laakson pirtit pimenee,
on kuin oltaisi tuomiolla,
ollako vai eikö olla,
onko hetki viimeinen,
tullut turma ihmisten!?
Onko jo oikeus valkea vainaa,
kansojen kohtalo kaikkia painaa,
tuomittu vuossatavalheiden vaivaan.
Luojasta langennut, hylkimä taivaan?
Onko jo tullut tuskan yö.
loppunut tahto ja työ,
työ ilo ihmisen parhain ja puhtain
taakkana julmana juhtain,
yönkö sodat sadot korjaa
kasvattaen kurjaa orjaa?
Pilvihin piirtyy kuin Jumalan haamu,
Kaukaa jo koittaa kaikkeuden aamu. —
Aurinko herää,
säteinä Luoja kansansa kerää
kohti lämmön lähtökohtaa,
korvesta sen kotiin johtaa,
puhkaisee pimeän yön,
alkaa uuden luomistyön.
2.
Vaieten jo tykit pauhaa,
taivaanrantaa kiertää koi,
torvet toitottavat rauhaa,
kaikki kirkonkellot soi.
Siintää sovituksen kaaret,
välkkyy virrat, järvet, saaret,
kirkkautta kaikkialla
vuorilla ja laakson alla.
Jalopeuraliput liehuu,
kosket kiehuu,
kansa kulkee seppelpäin,
kuokat, kirveet kimmeltäin,
yllä säihkyy sätehet,
maahan painuu pistimet,
äidit nostaa lapsiaan,
hurrataan!
Tehdään työtä, kilpakiistaa,
nuoret nauraa.
jäykät miehet vääntää auraa,
surman keto kantaa riistaa,
mikä huokui hurmeen hukkaa,
verestä nyt nostaa kukkaa,
täyttymyksen tähkäpäät
heiluu, soi nyt elon häät!
Vihollisen niinkuin veikon,
kansa nostaa kansan heikon,
kaikki laukee,
vankeuden portit aukee,
pelko piilee, ei oo paulaa.
vapaa, suuri meri laulaa,
satamassa souvit hyörii,
juntat jyskää, pyörät pyörii,
vonkuu vapaan voiman pauhu,
käy kuin uhri tehtaan sauhu,
kuuluu jyske jättikoneen,
syttyy säde silmään moneen,
toivo kaikki kirkastaa,
on kuin syntyis uusi maa,
uusi aika, uusi kansa
suuret synnyt sielussansa,
joka Luojaan, lakiin luottaa,
tahtoo itse työnsä tuottaa
omin tahdoin, omin tarmoin,
eikä enää vieraan armoin.
Laskee merta meidän laivat,
purjeisiin kun tuulta saivat
kiittäin kodin haltijoita,
kiitää maiden markkinoita,
omin lunnain, omin leimoin,
omin voimin, omin heimoin
vieroksuen vieraan lainaa,
vailla velkaa, joka painaa,
hyvin töin yön kostot kostain,
heimon hyveet kuntoon nostain,
luoden suurta suvun taikaa,
uuden kansan kulta-aikaa,
jolloin yhtyy henki, aine,
kiitää muiston maita maine,
hengen hehkut, ajatukset,
suuren sielun saavutukset
sävelsiivin, loitsuin, lauluin,
siveltimin, taltoin, tauluin,
julistain näin Pohjan ponnen,
kodin työn ja kodin onnen,
käy nyt liittoon työ ja sana
vankkumatta voittajana,
vapaa maa ja vapaa kansa
kunniassa kulkeissansa,
eessä elon riemuretki,
oman luonteen luomishetki,
kauniin kohtalonsa suoma,
oman Luojan oma luoma.
3.
Takokaa, takokaa
valoa yöhön,
valakaa ja valvokaa,
työhön, työhön!
Nouskaa alta pimeen paineen,
sorvaamme nyt sieluks aineen,
lieskaan miekat, keihäät, peitset
nouskoot aurat, vuoluveitset!
Kuularuiskut, tykit hiiluun,
kurjat kuulat mustaan miiluun,
ahjo antaa ankkurit,
rauhan riemuvankkurit,
kynät, harpit, sähköneulat,
kodin kihlat, soljet, seulat,
hengen aseet hengen töihin,
aineen aseet miesten vöihin!
Rakentakaa, rakentakaa
ihmisyyden templin muuri
uskollamme vuoret siirtäin,
harjahirret pilviin piirtäin,
syvään synnyinmaahan juuri,
kalliolla korkealla
itse Luojan katseen alla,
jonka alta
vanha valta
syöksyy soraan!
Kylväkää, kylväkää
terve siemen rautamultaan
noustaksensa päivän kultaan,
kanssa oraan
onness' itse heilimöikää,
karaistukaa kautta kadon,
siunatessa syksyn sadon
seppelöikää
nuoret päänne!
Takokaa, takokaa
voimaa vuosisatain taa,
hiiltä tuokaa,
tulipiirros pilviin luokaa,
tuki, turva elämäänne,
usko uhkaan.
ummehtuneet taudit tuhkaan,
ahjoon kaikki katinkulta,
mik' on valheen virvatulta!
Vapautta, vapautta,
valppautta, valkeutta,
huutaa hengen hehku yöhön,
työhön, työhön!
Paisu, palje, sorvit soikaa,
moukaroikaa,
iskekää, iskekää,
että taivaat tärähtää
vuoren vankkaa alasinta!
Ikuisesti ihmisrinta
valon töihin vaistot vaatii,
ikilujat lait laatii,
tulipatsaat kauas hohtaa,
itsensä kun kansa kohtaa,
nousee sodan, sorron alta
Suomen vapaa tasavalta!
Takokaa, takokaa,
vannokaa ja valvokaa!
Vannokaa,
ettei saa
enään vieraat vallat estää,
itse maamme mahdin loimme
ankeen ajan iskut kestää,
vapaina me elää voimme,
vapaina me käymme hautaan;
kun me oomme musta multa,
lapset takoo uutta tulta,
tahdon terää, rinnan rautaa,
uutta päivää, tuhat yötä,
uutta unta, uutta työtä,
uutta kansaa, uutta maata,
jok' ei koskaan kuolla saata!
Takokaa, takokaa
valoa yöhön,
vartijat, te valvokaa,
työhön, työhön,
ainiaan
eestä suuren synnyinmaan!
Huhtik. 1918.
JUHANNUS.
1.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa
ja syvälle sen kuva järven pintaan päilyy.
juhannuskukat tuoksuu kartanoilla,
ruiskorret vainioilla hiljaa häilyy,
käy lämmin tuuli niinkuin äidin henkäys,
maa-emon loppumaton sydänlempeys.
Ja kuule, kuinka riemusta nyt täyttyy rinta,
soi kankahilla käen kukku, lempi iltarastaan.
kun ihmisäänet piirilauluin liitää
laaksosta kajahtaen vuorta vastaan.
miss' iloliekit korkealle loimuaa,
niin laulun nuori voima valoon vaeltaa.
Maa viherjöi ja kaikki puut käy täyteen kukkaan,
maan voima rakkahasti kauniin kasvun kantaa,
maa aina altis, koruton ja karu,
myös vaatii työtä, maa se leivän antaa,
se kevään kimmeltäissä päältään roudan luo,
saa taivaan sateen, poudan, syksyn sadon suo.
Nyt juhannuksen taivas korkeana kaartaa,
ja päivä kallistuu jo mailleen seutuvilla,
mut valo viipyy, viihtyy kukkuloilla,
on leppoisa ja tyyni suvi-ilta,
kuin vetten yllä suven henki uinuais.
pian auringon taas nousevan se ennustais.
Ja on kuin jälkisoinnut yöhön hiljaa haihtuis
taas lähestyissä kaiken lämmön lähtökohtaa,
kuin syventynyt oisi ihmissävel,
kun varjot väistyi, taasen päivä hohtaa,
kun aamu voimakkaana valaa ruskoaan,
luo kaikkeen kauneutta, suurta uskoaan.
2.
Nyt kummutkohon laulun lähtehet.
kun kesän kukkeutta uhkuu maa.
kun siihen lankee taivaan sätehet,
ja kun sen voimaa sade virvoittaa!
Nyt tulkoot suuret tunteet tulvillaan,
kun kohisevat raikkaat koskensuut,
nyt tulkoot muistot tuoden toivojaan,
kun ihanina seisoo vihreet puut!
Niin käy nyt, nuori laulu, läikkymään
kuin tuuli yli meren, vihreen puun,
luo taivas lähteensilmään väikkymään,
vie, laulu, voimas elon kamppailuun!
Niin kummutkaa te, kevään hettehet,
te laulun ilopuut, te sohiskaa.
te käykää korkeina, te miettehet,
te kosket, kumartaen kohiskaa!
Niin nouskoon laulu kauas kulkien,
maat, metsät, saaret, sinijärvein veet,
maan kaiken kaihon syliin sulkien,
se sulattakoon surun kyyneleet!
Kuin luja lohtu, niin se säilyköön
työn, elon toimet, taistot kirkastain,
se sielun pohjaan iäks päilyköön
kuin päivä suuren suvisunnuntain!
Se uuden uskon työhön valakoon
yön, tuskan jälkeen aikaan parempaan,
kuin juhannuksen liekki palakoon
se voiton valona nyt vuorellaan.
Ja kaikukoot nyt laulutantereet
ain pilviin korkeimpiin ja kirkkaimpiin,
sen kuulkoot metsät, meret, mantereet,
puut, kivet sointukohot säveliin!
Nyt kasvamahan paljaat kalliot,
suot erämaat se laihoiks loihtikoon,
se haihduttakoon hallan turmiot,
se vieköön sukukunnat sovintoon!
Niin soi nyt, nuorten nuori sävel soi,
te nuoret rinnat riemuin paisukaa,
te siskot, veljet, naiset, miehet, oi.
te kuulkaa kuinka laulu siivet saa!
Soi laulu, iloks kaikkein ihmisten,
sen kuulkoon kaikki kansa, kaikki maa,
se luokoon suureks joka sydämen,
soi, laulu, ihmiskunnan kunniaa!
SAKARI TOPELIUS.
Satavuotis-mulstoruno.
Mä nään, mä nään sen vanhan kaupungin,
min rantaan uljas Pohjanlahti läikkyy,
nään valkeen talon, vinttikamarin,
min ikkunoihin iltapäivä väikkyy.
Siell' istuu nuorukainen haaveissaan,
kun laulaa koko laaja luomakunta,
kun enkelit lois Heljää harppuaan,
niin nuorukainen näkee suurta unta.
On lämmin katse kuin vain lähteen on,
kuin lapsen vielä hennoin, hellin mielin,
sees henki heimoa on auringon,
ja sielu soittaa suurin sfeerein kielin.
Käy mielikuvat kultakulkuaan,
hän avokatseen avaruuteen siirtää,
haltijat soittaa hälle satujaan,
historian hengetär työt urhoin piirtää.
Mit' uneksuu hän yksin mietteissään?
Maan, karun kansan kohtaloita,
hän näkee kauas, kaiken määrän pään,
hän tutkii, luo ja loihtii tarinoita.
Hän näkee suuren lumikuninkaan,
sen ihmesormuksen, mi kohtaloihin
loi syyt ja seuraukset kierrollaan,
ja johti sankareita sovintoihin.
Hän näkee Suomen suvun sodissaan,
sen hurme huutaa, rukoilevi rauhaa,
kun mustat munkit manaa messujaan,
ja kuolon kenttää käyrät torvet raikaa.
Hakkapeliittain hurjat huudot soi
kuin kiivas kohu Oulunkosken laineen,
niin henki nuorukaista haltioi,
hän näkee maansa vaiheet, vaivat, maineen.
Hän runoratsuin kauas kannustaa,
hän lapsensielussansa kammoo verta,
niin kaukaa siintää sadun ihmemaa,
min prinsessa öin katsoo Kypron merta.
Mut ullakolla tontut teutaroi.
vöin kanervaiset käpykruunut hohtaa,
ne korviin jotain kummaa tarinoi,
ne talvi-iltain ihmemaahan johtaa.
Hän tähtein suosikki ja lapsi maan
nyt näkee koivun yllä tähden uuden,
se tähti Suomen on, mi loistollaan
luo yli maailmoiden ihanuuden.
Se tähti valon on ja vapauden,
kuin Luojan katse avaruuden alla,
hän mittaa kohtaloita kansojen:
on Suomi vapaa, vahva tasavalta.
Hän kohoo, kasvaa, katse kirkastuu,
yön näky suuren sielun haltioittaa,
sin' yönä kukkii maailmojen puu,
ja onnen oksan nuori Suomi voittaa!
— »On meri meidän, joka yhdistää
maapallon ääriin, kauas kantaa,
uus' usko ennustaa maan elämää,
ei esteitä, ei rajoillamme rantaa!»
Niin lausuu hän ja kanneltansa lyö
kuin tietäjä, »me maksoimme jo veron
elämän jumalille, vaikenee jo yö,
maa kerran kasvattaa sen suuren neron
mi hengenhehkullaan ja voimallaan
luo loiston, lämmön vilun-vainioilleen.
maan nuoren nostaa kilpakunniaan,
kun veltot kansat riutuu raunioilleen.
Pohjasta koittaa kaiken vapaus,
lumessa loistaen se sielut syttää,
on mahdotonkin hetken tapaus,
mi maailmoja kerran ihmetyttää!
Ja pieni kansa suurna sielultaan
luo maailmalle uuden uskon,
kautt' aikain käy se riemukulkuaan.
maa avartunut alla aamuruskon.
Ja Pantheonin ikitemppeliin
sen nimi piirtyy, tähtituikkein hohtaa:
»Kansojen kaunistus», se kuuluu niin,
käy tästä tie, mi jumalihin johtaa!»
Eläkööt suuret henget isien!
niin äänet taivaan teillä äänet tapaa,
eläköön tulevaisuus toivojen.
eläköön Suomi voittamaton, vapaa!
Hän herää. — »Näinkö turhaa unta vain?
Sen näänkö vasta, kun oon valkohapsi?
Ei, ei! Sen tiedon jumalilta sain —!»
niin kuiskaa valkeen talon valkee lapsi.
Oi, herää haudassasi, runon mies,
satujen kemppi kukkakumpus alta,
sun toivees täyttyi, unes totta ties,
on Suomi vapaa, vapaa tasavalta!
Nyt yli vanhan, valkeen kaupungin
kuin sielus loisti vapaa tähti väikkyy,
käy kotikoivus ikikukkihin,
kun rantaas uljas Pohjanlahti läikkyy.
Ja yli hautas viestin tuuli tuo,
kun hurraahuudoin rakkaat ilmat raikaa,
niin lempeet silmäs taasen lepoon luo,
sun kansas astuu vapauden aikaa!
VAPAA KANNEL
Oi, onnea, kun tämän sankaripäivän näin,
maan vapaan nään, johon henkeni haltioin,
maan puoleen kannel nyt kallistuu kimmeltäin,
sen vapausvirsiin ma kuolla voin!
Tämän hetken hehkusta voittojen voiman sain,
oi, kiitos, Luoja kun tämän tähden mun syntyä soi,
nyt ei kahleilla kytketä vapaata kanneltain,
sit' ei kuoleman koura nyt murtaa voi!
Soi, vapaa kannel nyt ajan aavemman taa,
kun turhana tomuna sekasointuni soraan vien,
soi uhriksi uskon: on vapaa syntymämaa,
ura uus nyt käy yli ikuisen tien!
16.5.18.
JÄLKIHUOMAUTUS.
Useiden sortokauden runojen kärki oli kuvannollisesti tähdätty tsarismia ja venäläistä vainovaltaa vastaan. Sellaisia runoja ovat »Tuomiolla», »Kiinalainen uni», »Prometheus» y.m.