— Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen, niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia, niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.
— Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos eukko on tuvassa.
— Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään. Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään, että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis, korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen tuuliajolle jätti. — Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa, mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten näköisiä ja tapaisia.
— Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla. En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne Moosekselle ja profetoille kelpaavat". — Samalla livahdin pellolle, ja Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. — Mutta tuollahan se Aholansaaren venevalkama jo on!
Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.
— Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha poika, tupakarhuja.
Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:
— Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?
— Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso on kuin heinäruko?
— Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.
Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään, niinkuin juopuneilla on tapana.
— Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson airut!
Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan, terävän silmäyksen minuun. — Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä ihmistuntija.
— Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja ojensi minulle kätensä.
— En kumpanenkaan!
— Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.
— En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut. Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.
— Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on itsevanhurskauden synti.
— Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin. Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan, mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!
— Sinä viisastelet.
— En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä olen keskimäinen veljeksistä.
— Ei hänestä raamatussa lueta.
— Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta sanaakaan.
— Pilkkaatko raamattua?
— En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille tulee.
— Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.
— Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää. Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman, hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru. Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!
— Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.
— Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. — Nyt tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.
— Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.
— Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman päästä?
— Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.
— Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit, sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa, etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia. Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.
— Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi
Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.
— Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte. Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit heidän helmasyntinsä. — Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin, joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt, tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi kuumempi?
— Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti
Ruotsalainen.
— Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.
Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:
— Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan kotiaan rantakiviä myöten.
Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen perään.
— Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.
Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin Korhosen sieluun nähden.
Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä puhuttelevan. — Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono vahtikoira.
Vihdoin keskeytin vaitiolon:
— Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan saarta enää kunnolleen näykään. — Suurilla miehillä on usein pahat akat.
— Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi! Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän perukoilla." — Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina ovat.
— Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät aivotkin samanlaiset. — Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. — Mutta niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas vähitellen. — Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.
— Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.
— Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja valaisevat tasaisesti.
— Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.
— Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika, jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.
— Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.
— Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.
Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.
— Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä, uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin kauniisti, että järki mieheltä menee.
— En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen lahteen. Soudetaan vain sinne.
— Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti
Impilahden valkamasta kotia.
IMPILAHTI.
Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia, kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä. Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa, tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon rajassa.
Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista, kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia, kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista, kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika, oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille rantamille.
Astuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon sukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien yli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien kaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja paisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:
Hei henttuni silimillä sinisillä
Ja poskilla punasilla
Niillä mä itseni ilahutan
Kuin rikkaat tuhansilla.
Tyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat ällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:
— Minnekkäs pappa astuu?
— Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.
— Enkeleitä, niinkuin näet.
— Mutta ketäs olitte maailmassa?
— Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?
— En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä kaupungista olette?
— Helsingistä "trustin" tehtaasta.
— Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana maaliskuussa?
— Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.
— Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet kuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte, miksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin teidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan 15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte särkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä lapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte voittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat joutuneet seisahduksiin.
— Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös vuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?
— En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän mahdollisesti rakastettavaa seuraanne.
Tupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät savukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia renkutuksiaan.
Jatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin kaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli myrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia vyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret käärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:
Sitte kuu-toa helskyttäisin
Papinpaita-a kangasta
Kihlasormus se kiilteleisi,
Voi mua hullua neitoa!
En tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin suppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni, kun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia? — Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He poikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan alapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.
En ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono oli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia käsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa. Silmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' peljästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
He poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka rinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa, musta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää, kaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.
Astuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti vastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä. Toinen näytti olevan sokea.
Se, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla äänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten Tuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova ääni huudahti:
Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!
(Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).
Siis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän jatkoi:
Zu dir, Gepriesne, rufe ich!
(Sinua, Ylistetty, huutelen).
Näin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat laulajalle:
— Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!
Mutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:
Lass mich im Staub vor dir vergehen.
Mach, dass ich rein und engelgleich,
eingehe in dein selig Reich.
(Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!
Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena
astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).
Siis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.
Musta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:
— Ketä olette, hitaat vaeltajat?
Laulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään. Molempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet, syvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla äänellä.
— Oletko kuollut vai elävä?
— Eläjä olen.
— Elä häiritse meitä!
Hän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.
Wenn je ein sundiges Verlangen ein weltlich Sehnen keimt in mir, So rang ich unter tausend Schmerzen dass ich es tödt' in meinem Hertzen!
(Jospa syntinen halu, jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo, niin taistelen tuhansin tuskin, tukahduttaakseni sen sydämestäni).
— Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?
— Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän hehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää, Helsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.
— Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?
— Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon nimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen "Tyska Augusta". "Eldoradon" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja tänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?
— Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian vapaa kansalainen. — Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.
— Sanokoon itse, jos haluaa.
Keltatukkainen sokea mietti hiukan:
— Minua sanottiin — "Svenska Ebba!"
— Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".
— Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:
Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin. Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. — En kärsi kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä tunteja. Mutta — minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: — olen katolilainen kuten äitinikin — "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi — toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä maantiellä! — Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas aamutähteni likaisen yön jälkeen.
— Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja ryypättiin. — Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon asukkaille kaikkein rasittavimpia. — Tässä humussa pääsi tuli irti. Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. — Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa. Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.
Kuului metsästä säheitä ääniä:
— Tyska Augusta! — Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule tänne kertomaan meille hulluja juttuja!
— Ketä ovat nuo naiset?
— Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan kuulla hulluja juttuja.
— Pelastuivatko pojan vanhemmat?
— Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.
— Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä luojaasi vastaan rikkonut olit.
Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:
— Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa. Korvissani vaan soi:
"Mach, dass ich rein und engelgleich
Eingehe in dein selig Reich."
Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.
— En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita "puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin. — Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.
— Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta, miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut valvottuina öinä. — Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan. Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin tukahduttaa jäytävän ikävän. — Kaksi päivää oli elosteltu. Oli tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää, syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle. Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani. Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin. Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi laukausta. — Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin. Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin tänne.
Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty. Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:
— Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?
Samassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.
Ja kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.
— Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.
— Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa ja kirkuvat.
— Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi surkuteltavat, autuaat immet.
Läksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta karkasivat tielle ja alkoivat maaritella:
— Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!
Kohta kajahti taas tyttöjen äänet.
Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,
so nimm dich gnädig meiner an,
Dass ich mit demutvollem Grüssen
als würd'ge Magd dir nahen kann.
(Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,
Ota minut armolliseen huomaasi,
Jotta nöyrästi tervehtien voisin
kunnon impenä sinua lähestyä.)
Juoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä vihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:
— Minne se mies juoksee?
— Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.
Vanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.
— Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen, että he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette itseltänne.
— Olette siis naisasian etutaistelija?
— Olin maailmassa "Tulisoihdun" ja "Nousevan Koston" avustajia. Olin tulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen elämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille riittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa. Tuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän, toisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.
— Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?
— Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin edessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan. Väinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun ajatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina. Hän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi kuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja kiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.
Samassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin lehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:
O sanctissima, o piissima
Dulcis virgo Maria!
Mater amata! Intemerata!
O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!
(Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain
Sulo impi Maaria.
Äiti armahin, saastumaton
Rukoile puolestamme).
— Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.
— Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat tuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät taivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas… No, tästä en kehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen lähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon laskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee köysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin. Samanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.
— Mitä kirjaa luette?
— Se on saksalainen aikakauskirja "Die neue Generation."
— Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?
Minussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.
— On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä kokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin "als würdge Magd", mutta luuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan "vanhaksi piiaksi". Kirkossa jumaloidaan "puhdasta impeyttä", kirkon ulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja kohtuutta? Vastatkaa mies!
— Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on harhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa. Luoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. — Mutta Te olette terveen ja terhakan näköinen.
— Minut ylläpiti pyhä viha.
— Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte aikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan. Ja jumalat ovat ihmissyöjiä.
— Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.
— Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.
— En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.
Koska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin. Tapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä, mikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.
Mutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin rakkaus. Naisen aateluus.
Sentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä kunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä vaatii.
Naisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen. Sentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta kuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.
Riensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen. Vielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset äänet, harhaviettiset äänet:
"Mach dass ich rein und engelgleich eingehe in dein Seligreich".
SIIMES KANERVIO.
Yö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:
Siimes Kanervio.
— Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä yhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.
Kolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan vaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes Kanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.
— Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.
Nyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.
— Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en muista, minkä tapauksen yhteydessä.
— Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit surmasivat.
— Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa murhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. — Te olitte siis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne alttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.
— En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.
— Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?
— Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan, silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.
— Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin mässäilevät?
— Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi käyvän. — Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden ja armahtamattomuuden takia. — Sentähden liityin sosialistien joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä, vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa, sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.
— Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos, ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika, joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.
— Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään ja kutoivat mustaa elämänlankaani.
— Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette ollut tehnyt.
— Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.
— Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.
— Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en hyväksynyt.
— Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.
— Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.
— Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.
— Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.
— Kuka oli opettanut?
— Isä ja äiti.
— Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?
— Kansakoulunopettaja.
— Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat aatteet ja jalo henki.
— Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen, kasvattipoika.
— Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.
— Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.
— Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin pakoittaa.
— Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.
— Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään. Sellaisia ei sanota sankareiksi. — Oliko kuolemanne tuskallista?
— Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin kauheita kuin nälkä ja jano.
— Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen kourissa.
— Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani, kun veri valui suonistani.
— Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. — Te olitte joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.
— Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa katkiaa.
— Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. — Ainoa oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin, ihminen on henkinen sissi. — En tosin huomaa Teidän tehneen minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin. Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat, oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:
"Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?
Mää-ä-ä-ä!
Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?
Pää-ä-ä-ä!"
Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan päiten — johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!
— Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti
Kanervio vastaan!
— On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"
— Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.
— Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa. Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle, voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.
— En mainetta tavoitellut.
— Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.
Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.
TUONELAN KOSKISSA.
Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän tuville saakka.
Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä, asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.
Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa Iso-Käyrässä.
Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä, että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.
— Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin
Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.
— Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja toveripiireissä:
"Siell' on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen."
Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä. Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.
— Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille. Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.
Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.
— Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.
— Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko, että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?
— En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän vapautus yksimielistä.
— Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse syyllisiä.
Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia sen kannattajat.
Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta sisään ja täytti veneen puolilleen.
— Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa, huudahtivat miehet.
Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.
— En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.
Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.
Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.
— Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.
— En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin. Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.
— Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?
— En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?
— En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?
— En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen jostakin kirjasta kirjastossamme.
— Luulitteko voittavanne?
— Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.
— Ette siis ilolla kantaneet asetta.
— Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.
— Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä hävetti liikkua asioillanne?
— Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen tekivätkin.
— Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?
— Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.
— Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita, jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?
— Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä. Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. — Ei, en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli hautajaistuntu aina vaan sydämissä.
— Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?
— Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut. Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni. Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti ymmärtämättömiä sanoja suustaan. — Oli kai liittynyt meihin ryöstön toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako siis, jos mies parka oli apealla päällä. — Ei tämä naapuruus liioin minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?
— Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi. Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.
— Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.
— Mitä sillä ymmärrettiin?
— Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia. Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.
— Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?
— Emme iloinneet mistään — — —.
Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme? Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä olisitte tehnyt?
— Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?
— Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?
— Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.
— Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen kuluttua.
— Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin muistelemasta? Ei konsanaan.
Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa, kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta kautta aikojen.
Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:
— Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.
— Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.
— Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.
— Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys pantaisiin toimeen. — Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö samasta asiasta. — Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.
— Mille kannalle raati asettuu?
— Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden laajentamiseksi.
Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti. Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa, punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella tulevaisuutta valoisana.
Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja kysyin:
— Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?
— Mult' telavus' troppotinkork.
— Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai lintu?
— Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.
— Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin, että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon korkki.
— Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk' arkiolossa.
Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.
— Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.
Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.
— Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani matkoilla.
— Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole uskomist'.
— Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.
— Jämt' oikki!
— Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.
— Takk', takk' bara!
Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä. Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.
— Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?
— Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä tavannut.
Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:
— Oletko ikävöinyt setääsi?
— En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona. Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin kuluneet. Onko täällä suutaria?
— Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino, joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.
— Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.