Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:
— Ollaan joskus.
Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.
RAADIN ISTUNNOSSA.
Aamulla Väinämöinen taas nousi ylös Pohjantähden sarastaessa, herätti minut ja valitti vaikean istunnon sinä päivänä olevan edessä. Oli nimittäin saapunut raadille kirjelmä, jossa pyydetään, että Tuonelaan myöskin saisi laskea hevosvainajia. Väinämöinen pelkäsi, että asia menee myttyyn, kun arvatenkin piispat jyrkästi tulevat sitä vastustamaan. Pyysi minuakin saapumaan kokoukseen, kun jo kerran ennenkin olin siellä käynyt ja tehnyt raadille palveluksia.
Seurasin siis Väinämöistä kokoukseen. Myöhästyimme, niin että raadin muut jäsenet jo istuivat odottamassa. Pyhä Henrikki nyökkäsi hieman minulle päätä; näki selvästi, että hän halveksi minua, kun en sen paremmin ollut voinut neuvoa häntä objekti-sijojen käyttämiseen.
Pyhä Henrikki nappasi käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:
— Istunto alkaa. Sihteeri on hyvä ja lukee anomusehdotuksen.
Porthan nousi pystyyn ja lausui:
— On uudelleen saapunut Korkealle Raadille anomusehdotus, jossa joukko Manalan asukkaita pyytää raatia käsittelemään kysymystä, eikö olisi mahdollista saada muutamille kaikkein tärkeimmille nelijalkaisille eläimille pääsyoikeutta Tuonelaan. Koska kirjelmä jo on ollut kierrolla arvoisain jäsenten luona, ei liene välttämätöntä, että se kokonaisuudessaan julkiluetaan. Ehkä lyhykäisesti kumminkin saan esitellä perustelut ja ponnen. —
Ensimäinen perustelu.
Koska Manala tätä nykyä kansoittuu nopeammin kuin ehkä milloinkaan ennen suurten sisällisten vainojen, sotien, nälän ja kulkutautien kautta, niin että Tuonelan takamaatkin joutuvat asuttaviksi, rupeaa kulkuneuvojen riittämättömyys vallan haitallisesti vaivaamaan. Sentähden ehdoitetaan ainakin hevosten laskeminen Tuonelaan.
Toinen perustelu.
Koska Tuonelassa jo tavataan eläimiä kuten joutsenia, laululintuja ja kaloja, ei anomuksen tekijät voi huomata syytä olevan hylkiä nelijalkaisiakaan, varsinkin kun niistä asukkaille niin arvaamaton hyöty koituisi.
Kolmas perustelu.
Koska monet nelijalkaiset eläimet sekä luustonsa että lihastensa puolesta niin aivan erehdyttävästi muistuttavat ihmisen ruumiin rakennetta, ei liene syytä juuri niiltä kieltää jatkuvaa elämää kuoleman jälkeen.
Neljäs perustelu (koskeva erityisesti lehmiä).
Koska Tuonelassa käytetty juoma, nektari ja ambrosia, jos kohta lievästi alkohoolipitoisia, kumminkin vaikuttavat vastenmielisiä tunteita monissa äsken tulleissa raittiusmiehissä ja koska Suomen kansa halki vuosisatojen on tottunut nauttimaan palanpainonaan lehmän antimia, ei liene ennenaikaista laajentaa Tuonelaan pääsyoikeutta myöskään tälle eläinlajille.
Ponsi taas kuuluu seuraavasti:
Kaiken ylläsanotun perustuksella anomme me, allekirjoittaneet, että Korkea Raati, peruuttaen edelliset päätöksensä, määräisi, että vuoden 1919 alusta ainakin hevoset perisivät Tuonelan, ja jos mahdollista myöskin nautaeläimet.
Pyhä Henrikki avasi keskustelun:
— Arvoisat raadin jäsenet. Yhä vaan uusiutuvat nämä raamattua ja pyhiä oppia niin syvälti loukkaavat harrastukset. Inholla olemme jo useita kertoja hyljänneet tällaiset anomukset. Mutta ajan henki on sellainen. Kaikki kunnioitus perinnäisoppeja kohtaan katoaa katoamistaan vainajienkin piireistä. Uuden ajan höllyys, löyhyys ja auktoriteetin puute saapuu turmeltuneesta maailmasta vainajien mukana tänne pyhään Tuonelaan. Murhemielellä näen turmeluksen, pilkan ja riettauden suurta nousua niin maassa kuin taivaissa. Se on tuon ihmisjärjen, joka on pirusta peräsin, levoton halu ja kiihko sekaantua sellaisiin seikkoihin, jotka eivät kuulu sen tuomio- eikä sen arvosteluvallan alle. — En tahdo kieltää keskustelua, vaikka pidän äänestyksen tuloksen taattuna. — Varapuheenjohtajalla on sananvuoro.
Väinämöinen kohotteli kulmakarvojaan, ryki ja loihe lausumaan:
— Minua miellyttää enin toinen perustelu. Meillä ratkipakanoilla siellä maailmassa oli se käsitys taivaasta, että siellä elettiin kuin maailmassa. Taivaassa linnut lauloivat puissa, kalat uivat järvissä, hevoset hirnuivat niityillä ja lehmät ammuivat ahoilla. Nyt täällä joutsenet joikuvat Tuonelan joilla, lohet hyppivät koskissa, mutta nelijalkaisia tänne ei vaan lasketa. Suomen naapurikansoilla oli runsaasti nelijalkaisia eläimiä taivaassaan. Kun norjalaiset kävivät Karjalassa kaupalla, kertoivat he, että Tor jumala ajoi kahdella pukilla, että toisilla jumalilla oli nimikkoeläiminä kissoja jopa karjujakin. (Hyi! huudahtivat neidit). Kertoivatpa vielä, että kauniit mustatukkaiset neidot, (Väinämöisen silmät haaveilivat hetkisen avaruuksissa ja hän piti pitkän loman) että kauniit neidot korskuvien ratsujen selässä ajaa hurauttelivat läpi ilmojen, pitkin lepikköpolkuja. Nyt minä kysyn: miksi ei meilläkin niin voisi olla. Miksi meidän täytyy noudattaa tuota vanhaa aasialaista käsitystä, että taivaassa vain etupäässä asustaa ihmisiä ja vain muutamia eläimiä kuten kyyhkysiä ja laululintusia. Miksi meidän aina täytyy kantaa aasialaisia kahleita, emmekö voi ne karistaa päältämme. Olkaamme vapaita suomalaisia, ja järjestäkäämme taivaamme oman mielemme mukaan. Minä kannatan hevosia. Hevosella pääsee vanhakin mies liikkumaan laajalti, ei vain kotinurkissa. Äänestän siis, että hevosetkin perivät Tuonelan.
— Pohjolan emännän vuoro, sanoi pyhä Henrikki.
— Kannatan vaka vanha varapuheenjohtajaa joka kohdassa. Tahtoisin vaan lisätä omasta puolestani, että peura on pyhä eläin. Minä olen sitä aina kaivannut täällä Tuonelassa. Äänestän siis hevosen ohella myöskin poron päästämistä Tuonelaan.
— Mitä piispat Maunu ja Micael arvelevat?
— Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).
— Prof. Porthan!
— Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli vapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että me, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla luomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä sille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin voisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme. Minua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään tänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman oikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon, että Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi, sillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa valloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin ihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä puhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka siis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen toteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.
— Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.
— Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman ratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin ominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli Gallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön jalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää kumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte nähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on. Hiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota kannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin. Missä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme liikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa aina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä kärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon tämänkin seikan.
— Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.
Neiti Vuori lausui:
— Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on kyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä inhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta Tuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että taivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa herättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään ihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka riemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä hän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa esimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa, miten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain puhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt tahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan läsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja mullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan. Ymmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään sitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon. Tahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa teki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen minuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä siellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä yhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien elukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin jäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla äänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.
— Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.
Mutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan ahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli vähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
— Meillä oli suuri apu nykyään läsnäolevasta vieraastamme, silloin kun pulmallinen kysymys punikkien lähettämisestä sielunvaellukselle oli esillä, josta vielä tahdon lausua kiitollisuuteni. Varapuheenjohtajamme ehdoittaa, että raati nytkin suvaitseisi kuunnella hänen mielipidettään tästäkin asiasta. Ehkä saan pyytää ihmislasta lausumaan ajatuksensa tästä Tuonelan polttavasta kysymyksestä.
Punastuen korviani myöten korkeasta kunniasta kavahdin pystyyn ja aloin monin kumarruksin:
— Korkeasti kunnioitettu Herra Pyhimys ja arvoisat raadin jäsenet! Niinkuin jo eräs arvoisa puhuja on huomauttanut, ovat kaikkien europalaisten kansojen taivaat järjestetyt aasialaisten, lähemmin sanoen, syyrialaisten ijänikuisten perustuslakien mukaan. Europalaiset kansat, jotka viime aikoina ovat tulleet niin kuuluisiksi monien perin hyödyllisten keksintöjensä kautta, eivät, kumma kyllä, ole keksineet omaa taivasta, vaan ovat orjallisesti jäljennelleet itämaisia esikuvia. Tästä on ollut seurauksena, että europalaisten taivaat ovat käyneet, kuinka sanoisin, epäajanmukaisiksi, hieman vanhentuneiksi ja kaipaisivat korjauksia. Pidän käsiteltävänä ollutta anomusehdotusta tällaisen vakaumuksen ilmauksena. Kiinnitin erityisesti huomioni kolmanteen perusteluun. Siinä mielestäni lausuttiin ajatuksia, jotka olisivat tarkan harkinnan arvoisia. — Mehän kaikki tiedämme, ett'ei elämä lopu kuolemalla, vaan jatkuu taivaassa ijankaikkisesti. Tämän pyhän opin olemme perineet viisailta, miettiviltä ja haaveilevilta aasialaisilta. Saman oppisuunnan mukaan ei tällaista haudantakaista elämää jatku muille kuin ihmisille. Meitä lähinnä seisovat eläimet jäävät tällaisesta elämästä osattomiksi. Tästä kohdasta uskaltaisin lausua poikkeavan mielipiteeni. — Jos katselemme eläinten luustoa, niin se aivan hämmästyttävällä tavalla muistuttaa ihmisen luunrakennetta, niinkuin perustelussa vallan oikein on mainittu. Olen usein maan alta löytänyt luunikaman. En ole ollut miestä päättämään, onko luu aikoinaan kuulunut ihmisen, koiran, vasikan, lampaan tai pukin luurakennukseen. Muoto samanlainen, aine samanlaista. Kaikkihan tunnemme vanhan aasialaisen tarinan Harpagosta, joka söi poikansa keitetyt lihat. Ei hän muodosta eikä mausta voinut tuntea syöneensä ihmislihaa, vaan luuli nauttineensa viattoman karitsan paistia. Eläinten sisälmykset ovat kuin ota ja anna ihmisen sisälmyksien kaltaisia. Tässä pyhässä seurassa tuskin uskaltanen viitatakkaan siihen oppiin, jota tätä nykyä maailmassa saarnataan, että nimittäin ihminen olisi kehittynyt eläimistä, olisi vain kirkas helmi luomakunnan kruunun huipussa. — Kun siis ihmisen ruumis ja sielu kuoleman jälkeen nousevat ylös taivaalliseen elämään, niin eikö voitaisi myöntää, että sellainen mahdollisuus myöskin olisi olemassa eläimiin nähden. Sitä paitsi tavataan eläimissä sielunominaisuuksia, jotka voisivat kaunistaa ketä ihmistä tahansa. Ajatelkaammepa koiran uskollisuutta ja kiintymystä hoitajaansa! Sehän on suuremmoista! Sellaista ei todellakaan tavata kaikissa ihmisissä. Esimerkkejä voisi luetella yhtä loistavia loppumattomiin. Myönnän kyllä, että on eläimiä, niinkuin kissat ja pukit, joitten ominaisuuksista voi olla eri mieltä, mutta ylimalkaan kaikilla eläimillä on luonteenominaisuuksia, jotka ovat erittäin arvokkaita. (Väinämöinen murahti mieltymystään ja Louhi sanoi: poro on tyytyväisin olio koko luomakunnassa). — Näin ollen minusta tuo yliolkainen eläinkunnan kohtelu kuoleman jälkeen tuntuu epäoikeutetulta ja kiittämättömältä. Muistelkaamme, mikä arvaamaton etu niistä on ollut meille kaikille ihmisille maallisen elämämme aikana. Elkäämme unhoittako noita pahoin soimatuita lehmiäkään. Eikö moni pieni lapsi ole heidän maitonsa avulla jäänyt henkiin, kun äidin ruoka on käynyt riittämättömäksi. Tuhansien palleroisien todellinen kasvatusäiti on sittenkin ollut juuri — ammuva lehmä. Sitäkö meidän tulisi halveksia, sentähden ettei sille ole suotu ihanaa lauluääntä. Minä tahtoisin laajentaa rakkauskäsitettämme. Sinun ei ainoastaan tule rakastaa lähimmäistäsi, vaan jumalan luomaa koko luomakuntaa. Vasta silloin sinun rakkautesi on laaja ja syvä. Eläköön ijankaikkisesti ihmistä palveleva eläinkunta!
Väinämöinen ja Louhi nousivat ylös paikoiltaan ja tulivat liikutettuina kättelemään minua. Agricola nousi myöskin istuimeltaan ja sanoi kyynelsilmin minulle puhtaalla kirjakielellä:
— Vanhempani kertoivat että minunkin äitini oli kuoleman kynsissä minut synnytettyään, mutta että henkeni säilyi vain köyhän perheemme ainoan vuohen maidolla.
Puheeni eläinten hyväksi oli järkyttänyt korkean raadin jäsenten mielet, niin että äänestyksen tulos näytti epäiltävälle. Silloin nousi Neiti Koski paikoiltaan ja, pelastaakseen tilanteen, lausui:
— Herra puheenjohtaja! Tahdon vaan ilmoittaa, että jo maailmassa tämän ihmislapsen maailmankatsomus leimattiin "matalaksi".
Sanoi ja istuutui tuolilleen. Mutta en minäkään tahtonut hellittää, vaan pyysin puheenvuoroa ja sanoin:
— Korkeudessa se ei vedä vertoja Neiti Kosken maailmankatsomukselle, sillä tämä leijailee ilmassa, puhkasee pilvet ja tähtitarhat, kulkee tuulen tuuditeltavana pilvilinnana ilman perustusta ja pohjaa. Minun on matalampi, mutta makaa laajan perustan ja syvälle upotetun kivijalan varassa. Jokainen kerros liittyy toiseen. Siinä ei ole ammottavia aukkoja. Se on sanalla sanoen europalaisen maailmankatsomus.
Pyhä Henrik kohosi pystyyn ja lausui:
— Äänestys toimitetaan joskus toisten.
Hän tarttui hiippaansa, kumarsi ja lähti.
Ja hevoset ja lehmät odottavat vieläkin Tuonelaan pääsyoikeuttaan.
LAUANTAI-ILTA.
Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.
Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin. Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.
— Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.
— Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.
— Mitä sinulle sanottiin?
— Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja vanha viisas jätti minut rauhaan.
— Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.
— Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi: "onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi: helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.
— Oliko se nimeltään Oksanen.
— Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret
Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.
— Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?
— Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".
— Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino. Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja laulelemme sitä laulua.
Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle. Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius, Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.
Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.
— Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.
Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli. Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun 14 p:nä.
Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita, sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin vastaan.
Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:
— Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll. (Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet kiltti.)
Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.
— Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.
— Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.
— Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria, ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!
Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.
Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:
— Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka! Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet ollut sielunvaelluksella?
— Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi alakuloisena.
— Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki yhteen ääneen minulta.
— Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.
— Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.
— Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani sielullisen keuhkotaudin.
— Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi vuodeksi.
— No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa, niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita, eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.
— Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.
— Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.
— Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.
— Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.
— Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi siellä Suomessa, huomautti Nervander.
Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan kimposin pystyyn ja aloin selostaa:
— Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa. Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä". Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta "svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän vallityömiehemme.
Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.
— Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.
— Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi
Nervander minulta.
— En kun Kuopiossa.
— Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.
— En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.
En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:
— Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.
— Entä Simeonia? kysyi joku.
— Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.
— Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.
— Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike, aito nurmijärveläinen.
— Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä, sanoi Lönnrot.
— Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo ennen punaisten kapinaa.
— Oliko se Kivi itse?
— Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille kirja!
Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:
— Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä. Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä". Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia. Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti "Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi myöskin punakaartilais-joukot.
— Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he jotakin maailmassa toimittavat.
— Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen. Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja. Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä". Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. — Mutta punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista pehmeistä aineksista. — Suuret taiteilijat ovat peloittavia ennustajia, visionärejä.
— En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.
— Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä, mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki kansan basillitkin.
Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:
— Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi. Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!
Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi sen pohjaan ja sanoi:
— Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta. Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta. Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.
Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat. Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen pohjalla pyörii. — Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi, yhteiskunnan tukipylväiksi. — Niin on käypä Suomen köyhälistönkin. Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää. Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota se ennenkin on ollut — Suomen kansan menestymisen tae. Kuta laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus, luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.
Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.
* * * * *
Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. — Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. — Kivi oli nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä. Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.
Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana "hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin Tuonelassa pikkutunneilla.
En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa touhussa. — Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle. Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:
"Glädjens blomster i jordens mull ack visst aldrig gro. Kärlek själv ju försåtlig är för din hjärtas ro. Men här ovan för hopp och tro blomstra de evigt friska. Hör du ej hur andar ljuvt om det tili hjärtat viska."
(Ilon kukkaset maan mullassa eivät koskan idä. Lempikin on vaarallista sydämmesi rauhalle. Mutta täällä ylhäällä kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa. Kuule kuinka hengettäret siitä sydämmellesi kuiskivat).
Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:
— Setä, setä!
Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket punottavan portin ristikon takaa.
Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.
TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.
— Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä milloinkaan maailmassa niin tehnyt.
— Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä levolle pohjolassa).
Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:
— Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat niin vihasia, niin vihasia.
— Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.
— Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi hyväksyä.
— Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa, miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä, jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!
— Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö sinä Aino? kysyi Impi Maria.
— En, en ollenkaan. — Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi
Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.
Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä. Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin saatiin nuotta kuiville.
Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.
Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.
Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. — Minnekkä
viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.
Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.
Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.
— Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.
— Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen luo ja pyytäkää hänet tänne!
Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:
— Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat virittäneet viistoon joen poikki.
Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti tuskaisena:
— Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut lempesi narriksi. — Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.
Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua. Lopetin äänettömyyden ja sanoin:
— Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä Kirjallisuuden seuran arkistoon.
— Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.
— Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä, jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.
— Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.
Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:
— Astu tupaan.
Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.
— Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.
— Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.
— Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän kauemminkin.
— Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.
Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä. Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.
— Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.
— Heti kohta saat kääreet.
Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja riepuineen.
— Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta sujuvat hommat, kysyin.
— Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja, muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.
— Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella, sanoin suurimmalla myötätunnolla.
— No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen suuntaan.
Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän ehkä tahtoisi.
"Nei-jot niemien nenissä"
kuului ukko taaskin hyräilevän.
— Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.
Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan meidän rauhallista lepoamme.
LÄHTÖ TUONELASTA.
Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut kotosalla. Neiti Vuori sanoi:
— Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla. Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia. Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.
— Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.
— Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?
— En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.
— Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.
— Ei ole.
Neidit läksivät. — Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.
Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:
— Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan rangaistus.
— Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata. Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki lähtö kun tuli eteen.
Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa. Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.
Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun kysyvän:
— Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?
Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.
— Pois piti lähteä.
— Miks' näin välleen?
— Ajettiinpa pois.
— Minkä tautta?
— Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.
— No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä portille asti, niin suan tarinoija.
Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.
Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista miellyttänyt, sanoi vain:
— Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.
— Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.
Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan kinahmeen.
Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini ja tätä tehdessä kysäsi!
— Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?
— Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.
— Ettekö kieltäneet?
— En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen ja katkeruuteen.
— Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin saattajia.
Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen. Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen. Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:
Freude schöner Götterfunken. Vähitellen liittyi soittokone toisensa perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel. Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:
Freude schöner Götterfunken
Tochter aus Elysium.
Wir betreten feuertrunken
Himmlische dein Heiligtum,
Deine Zauber binden wieder,
Was die Mode streng geteilt.
Alle Menschen werden Bruder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
(Ilo ihanin jumalten kipinä.
Tytär autuaitten tanhuilta.
Astumme tulirinnoin
Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
Sinun taikasi liittää yhteen
Minkä kiihko on rikki repinyt.
Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
Missä sinun siipesi suhina humahtaa).
En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.
Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä eivät eroita.
Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä helakoilla äänillä.
Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja ruumiillisen rakkauden kautta.
Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan, koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia. Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.
Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:
"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure
Bahn."
Tämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä vuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan. Kreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat. Keskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe, ahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin tällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta rakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se pani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan hymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.
Mutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää, valaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille kunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka julkijulistivat:
Freude, schöner Götterfunken.
Tochter aus Elysium.
Ilo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri laskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat julmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina seuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.
Seid umschlungen Millionen.
niin lauloivat taivaalliset äänet.
Koko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja trumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni kohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata "Haaksirikkoisten kummulla." Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän kaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.
Oli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme juoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin kaduilla henki oli kaupalla.
Korvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:
Freude, schöner Götterfunken.
Alle Menschen werden Brüder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
Ilo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät hymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus oli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja murheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on terveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä ilmaus.
Pyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten aikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se oljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään pyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee synkimmän taivaan pilven.
Mutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon tulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan henkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.
Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo.
Ilolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi luodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.